käden selkäpuolella. — Kerranhan jokaisen kuolinhetki tulee, ja jos
minun loppuni nyt on tulossa, niin tapahtukoon Jumalan tahto! Omaisteni
ei tarvitse kärsiä puutetta. Talomme tuolla Uuden Reinin varrella on
velaton, ja joskaan he eivät peri juuri paljoa muuta, niin jätän heille
kumminkin kunniallisen nimen ja luotettavia ystäviä. Toista pojistani,
tuota soittoniekkaa, te, herra Vilhelmi, tulette pitämään silmällä, sen
tiedän. Välttämättömän tarpeellinen ei kukaan ole, ja jos taivas antaa
minulle käskyn luovuttaa komennon toiselle, niin voi Nordwykin junkkari
Jan van der Does täyttää sijani. Te, herra van Duivenvoorde, olette
oikea mies paikallanne, ja se asia, jonka puolesta taistelemme, pääsee
minuttakin voitolle.
Taiteilija kuunteli ihmetellen kuinka tunteelliselta tuon omituisen
miehen syvä ääni kuului, mutta junkkari kohotti lasiansa huudahtaen:
— Tuollaisen köykäisen lasin takia noin raskaita ajatuksia! Se ei ole
kohtuullista, hyvä kapteeni! Käykääpä taas käsiksi lasiinne ja tehkää
minulle seuraa. Eläköön jalo miekkailutaito ja teidän kvarttinne,
terssinne ja sekuntinne!
— Eläköön! vastasi kapteeni, — eläköön! Monet sadat jalot herrat tässä
maassa käyttävät miekkaa, ja minä se olen, joka olen opettanut heitä
käyttämään sitä sääntöjen mukaan. Monelle monituiselle on opetukseni
ollut hyödyksi kaksintaisteluissa, ja minä, Antero, heidän mestarinsa,
olen tuhansin kerroin toistanut kvarttini, terssini ja sekuntini, —
mutta aina· vain tylsillä miekkasimilla ja täpättyjä takkeja vastaan.
Taistelukentällä kaupunginmuurien edustalla ei kukaan ole ruvennut
kaksintaisteluun kanssani, niin usein kuin koetinkin joutua kahakkaan
johtajien kanssa. Tämä brescialainen säiläni on monesti tunkenut
läpi espanjalaisten költerien, mutta tuota taitoa, jota olen muille
opettanut, hyvät herrat, taitoa, jolle olen omistanut elämäni ja jota
rakastan, sitä en ole koskaan harjoittanut täyttä totta. Sitä on vaikea
kantaa, hyvät herrat, ja jos taivas tahtoo suoda mies paralle, joka ei
ole muita huonompi, erityisen armon, ennenkuin kutsuu hänet pois, niin
se suo minun vielä kerran mitellä miekkaani toisen kanssa todellisessa
ja oikeassa kaksintaistelussa ja antaa minun koettaa temppujani
otellen hengen takaa taitavan vastustajan kanssa. Jos rakas Jumala suo
Anterolle...
Miekkailijan lause jäi kesken, sillä aseellinen mies tempaisi oven auki
ja huusi huoneeseen:
— Leiderdorpista annetaan tulimerkkejä.
Reippaasti kuin nuorukainen hypähti Allerts tämän kuullessaan
istuimeltaan, oikaisihe suoraksi, asetti miekankannikkeen paikoilleen,
vetäisi vyön suoraksi ja huudahti:
— Torniin, torvenpuhaltaja, — puhaltamaan kaikki kokoon! Kapteeni van
Duivenvoorde, vapaaehtoistenne tykö! Asettukaa Hoogewoortin portille
neljän lipullisjoukon kanssa hyökätäksenne vihollisen kimppuun, jos
kahakka siirtyy aina kaupunginmuureille saakka. Konstaapeli pitäköön
huolta sytyttimistä. Torneihin lisätään väkeä kaksin verroin. Kiiruhda,
Klaas, Pankrationtorniin kellonsoittajan tykö. Hänen pitää soittaa
hälytyskelloja varoittaakseen markkinaväkeä. Kätenne, junkkari, tiedän
ettette väisty paikaltanne, ja te, herra Vilhelmi...
— Minä seuraan teitä, sanoi taiteilija päättäväisesti. — Elkää
kieltäkö! Tarvitsen liikettä, tukehdun täällä sisällä!
Vilhelmin posket hehkuivat ja hänen katseensa oli niin palava ja
synkkä, ettei junkkari enää ollut tuntea tyyntä ystäväänsä, ja kapteeni
huusi:
— Asettukaa sitten ensi komppaniaan vänrikkini viereen. Nyt on leikki
kaukana, mutta ette näytä olevankaan leikillisellä päällä.
Vakavin askelin meni Allerts ulos, lausui miehistölle muutaman
tarmokkaan sanan, käski rummuttajain kaupungin läpi kulkiessa
pärryyttää rumpua aika lailla herättääkseen markkinaväen, asettui
pienen, luotettavan joukkonsa etunenään ja läksi johtamaan sitä Uudelle
Reinille päin.
Kuu valaisi kirkkaasti hiljaisia katuja, kuvastuen joen tummaan pintaan
ja luoden hopeanhohdetta kapeiden talojen korkeille, sahalaitaisille
päädyille. Sotilasten nopeat, tahdinmukaiset askelet saattoivat talot
kajahtelemaan yön hiljaisuudessa, ja rummunpärrytyksen värähdyttelemä
ilma pani akkunaruudut tärisemään.
Tällä kertaa ei sotilasten edellä kulkenut iloisia lapsia paperisine
sotalippuineen ja puisine miekkoineen, tällä kertaa ei heitä seurannut
iloisia tyttösiä ja ylpeitä äitejä, ei myöskään vanhuksia, jotka
olisivat muistelleet menneitä aikoja, jolloin itse olivat aseissa. —
Kun tuo hiljainen, taisteluun valmis joukko oli saapunut Allertsin
talon läheisyyteen, löi torninkello hitaasti kaksitoista, ja heti sen
jälkeen alkoi kuulua hälytyssoittoa Pankrationtornista.
Allertsin asunnon alakerrassa työnnäistiin akkuna auki ja siinä näkyi
kapteenin puoliso. Monet huolet, jotka avioliitto tuon omituisen miehen
kanssa oli tuonut muassaan, olivat ennen aikojaan vanhentaneet kauniin
Eevan, mutta lempeä kuunvalo kirkasti nyt hänen kuihtuvat kasvonsa. Hän
tunsi hyvin miehensä rumpujen äänen, ja kun hän näki tämän keskiyöllä
kulkevan eteenpäin hätäkellojen kamalasti soidessa, valtasi hänet
kiivas mielenahdistus, ja töin tuskin kykeni hän huutamaan alas:
— Antero, mitä on tapahtunut, Antero?
Pärisevät rummut ja kapse, joka kuului kivitetyltä kadulta sotilasten
sitä kulkiessa, yhdessä kellonsoiton kanssa estivät kapteenin
kuulemasta hänen ääntänsä. Mutta hän näki hänet ja oudoksi kävi hänen
mielensä. Kuun valaisemat kasvot, joita ympäröi valkoinen liina,
näyttivät hänestä niin suloisilta, ettei hän kosimisajoistansa saakka
ollut nähnyt niitä sellaisina, ja kapteeni tunsi itsensä reippaaksi
kuin nuorukainen ja niin ritarillisen uhkamieliseksi vaeltaessaan
nyt vaaraa kohden, että hän pää pystyssä kulki vaimonsa ohitse mitä
siroimmilla rummuntahdin mukaisilla askelilla, — ja niinkuin rakastunut
keikailija heitti hän vasemmalla kädellään lentosuukkosen tehden
samalla miekallaan kunniaa.
Rummunlyönti ja lippujen liehunta olivat karkottaneet kapteenin
mielestä kaikki synkät ajatukset. Niin kuljettiin edelleen aina
hanhitorille saakka. Siellä nähtiin hälytyksestä heränneen kuljeksivan
joukkueen kiiruusti kokoilevan tavaroitansa vaunuun, jota he käyttivät
asuntonaan. Valitellen valjasti vanha vaimo laihaa hevosta, ja pienestä
akkunasta kuului vaikeroivan lapsen ääni, joka huusi vuoroin äitiä,
vuoroin isää.
Kapteeni kuuli tuon huudon. Hymyily poistui hänen huuliltaan ja hänen
käyntinsä kävi veltommaksi. Sitten hän kääntyi taaksepäin ja huusi
joukollensa voimakkaasti:
— Eteenpäin!
Vilhelmi marssi likinnä kapteenia ja tämä viittasi hänet viereensä.
Kiiruhtaen kulkuansa tarttui Allerts taiteilijan käsivarteen ja sanoi
hiljaa:
— Te otatte poikasen luoksenne oppiin?
— Kyllä, kapteeni.
— No hyvä; kyllä se teille vielä palkitaan, vastasi kapteeni, heilutti
miekkaansa ja huusi:
— Vapaus Hollannille, kuolema espanjalaisille, Oranialainen eläköön!
Ilolla yhtyivät sotilaat tähän huutoon, ja nopein askelin vaelsivat he
hänen jälkeensä Hoogewoortin portista ulos Leiderdorpiin päin.
Kahdeksastoista luku.
Adrian kiiruhti kotiin pulloinensa, ja iloissaan siitä, että hänellä
oli muassaan hoivaa tuolle sairaalle neidille, unohti hän hänen
päänsärkynsä ja heitti kolkuttimen aika vauhtia ovea vasten. Siksi
ei Barbaran tervehdys ollut ylen ystävällinen, mutta poikanen oli
niin autuaallinen, kun omisti tuon vaivoin hankkimansa aarteen, että
pelottomasti keskeytti vihastuneen tädin torat reippaasti huudahtaen
hänelle:
— Saatpa nähdä, mitä minulla on täällä neidille; missä äiti on?
Barbara huomasi Adrianista, että hän toi muassaan ilosanoman, joka
kokonaan oli vallannut hänen mielensä, ja poikasen raittiit, onnelliset
kasvot miellyttivät häntä niin kovin, että häneltä jäi toruminen
kesken, ja hän kysyi suopeasti hymyillen:
— Miksikä nyt sitten on niin kiire? Oikeinhan voi käydä uteliaaksi!
— Olen ostanut jotakin; onko äiti tuolla ylhäällä?
— On. Näytäpäs mitä sinulla on muassasi!
— Lääkettä. Tehokasta kerrassaan. Päänsäryn lääkettä.
— Päänsärynlääkettä? ihmetteli leski. — Kukahan sinua nyt on
petkuttanut!
— Vai petkuttanut! toisti poika nauraen. — Sain sen määrähintaa
halvemmalla.
— Näytäpäs poika, komensi Barbara tavotellen pulloa, mutta Adrian
peräytyi, piilotti lääkkeen selkänsä taakse ja sanoi:
— Ei, täti, minä vien itse sen äidille.
— Onkos ennen mointa kuultu! huudahti leski. — Johan nyt maailma on
mullin mallin, kun koulupojat ovat olevinansa lääkäreitä! Näytä heti
paikalla mitä sinulla on. Tuota sotkua nyt juuri tarvittiin!
— Vai sotkua! vastasi Adrian kiihkeästi. — Olen antanut siitä kaikki
markkinarahani, ja se on hyvää lääkettä.
Tohtori Bontius tuli keskellä tätä kinailua pormestarin rouvan kanssa
portaita alas. Hän kuuli pojan viime sanat ja kysyi ankarasti:
— Mistä olet saanut tuon moskan?
Näin sanoen otti hän kädestä kiinni poikaa, joka ei uskaltanut
vastustaa tuota ankaraa miestä. Tohtori otti pullon ja siihen kuuluvan
käyttöohjeen, ja kun Adrian vastasi lyhyesti: — Tohtori Morpurgolta, —
jatkoi hän suuttuneena:
— Tuo seos on juuri omansa poisheitettäväksi; tulee vain katsoa, ettei
sillä myrkytä kaloja. Ja puolen guldenia se vielä on maksanut! Te
näytte olevan varakas nuorukainen, herra Adrian! Kun teille toiste
karttuu liiaksi rahaa, niin lainatkaa minulle.
Pojan ilo turmeltui tästä puheesta, mutta hän ei ottanut sitä oikein
uskoakseen, vaan kääntyi uhkamielisenä puoleksi selin tohtoriin.
Barbara käsitti hänen tunteensa ja kuiskasi säälivästi tohtorille ja
kälylleen:
— Hän on uhrannut kaikki markkinarahansa auttaaksensa neitiä.
Maria lähestyi heti pahoittunutta poikasta, veti hänen kiharapäänsä
povellensa ja suuteli vaieten hänen otsaansa. Sillä välin oli tohtori
silmäillyt käyttöohjetta ja lausui nyt vakaasti kuten aina, kasvot
aivan totisina:
— Tuo Morpurgo ei sittenkään ole pahimpia. Hänen suosittamansa lääke
voi ehkä kumminkin olla neidille hyödyksi.
Adrian oli äsken ollut vähällä ruveta itkemään. Nyt päästi hän
helpotuksen huokauksen, mutta hän piti yhä vielä Mariaa kädestä,
kääntyen jälleen tohtoriin päin ja kuunnellen jännityksellä, kun tämä
jatkoi:
— "Kaksi osaa radaketta, yksi osa piparminttua ja puoli osaa
virmajuurta. Viimemainittu on varsinkin naisille hyvää. Seoksen ylitse
kaadetaan kiehuvaa vettä. Juotava kylmänä, kupillinen aamuin ja
illoin." Ei ole hullua, ei toden totta! Olet keksinyt hyvän lääkkeen,
arvoisa virkaveljeni. Aioin sinulle äsken sanoa jotakin. Poikani
menevät tänä iltana katsomaan englantilaisia ratsastajia ja heistä
olisi hauska, jos sinä menisit mukaan. — Tuota lääkettä voitte antaa jo
tänään.
Tohtori kumarsi naisille ja meni ulko-ovelle. Barbara seurasi häntä
kadulle ja kysyi:
— Oliko tuo määräyksenne käsitettävä todeksi?
— Oli, oli kyllä, vastasi tohtori. — Jo isoäitini suosi tuota juomaa
päänsärynlääkkeenä, ja tiedättehän, että hän oli ymmärtäväinen nainen.
Illoin ja aamuin ja lepoa lisäksi.
Henriikalle oli annettu asuttavaksi siisti, hauska huone. Sen molemmat
akkunat olivat hiljaiseen, varjoisaan pihaan päin, jonka toisella
puolen säämiskänahkatehtaan rakennukset olivat. Osan päivästä hän jo
sai viettää nojatuolissa tyynyjen varassa. Ollen luonnoltaan voimakas
hän parani pian. Mutta hän oli vielä heikko, ja kova päänsärky vaivasi
häntä yöt päivät. Virkistyksenä oli hänellä seurustelu pormestarin
hennon, henkevän vaimon kanssa, ja tuo vaatimaton, toimelias ja
tarmokas Barbara punaisine poskineen miellytti häntä myöskin.
Kun Maria kertoi hänelle Adrianin ostoksesta, heltyi Henriika
kyyneliin, mutta pojalta hän salasi liikutuksensa ja puhutteli häntä
ilkamoivin sanoin, huutaen hänelle:
— Tule tänne, pelastajani, ja anna minulle kätesi!
Sittemminkin hän aina nimitti Adriania pelastajaksensa tai "signor
salvatoreksi", hänellä kun oli tapana sekoittaa italialaisia sanoja
hollanninkieleen. Yleensä häntä huvitti nimittää oman mielensä
mukaan ihmisiä, joiden kanssa oli tekemisissä. Niinpä Barbara, jonka
nimi hänestä oli aivan kauhea, sai nimen Babetta, ja tuota pientä,
hentoa, suloista Liisaa, jonka hän aina tahtoi luoksensa, hän nimitti
keijukaiseksi. Mutta pormestarinna pysyi Maria rouvana, ja kun hän
kerran leikillään kysyi, miksi hänet oli jätetty osattomaksi, vastasi
Henriika, että nimi oli hänelle ylen sopiva; jos hänen nimensä olisi
ollut Martta, olisi hän luultavasti ristinyt hänet Mariaksi.
Henriikalla ei ollut tänään ollut mitään kipuja, ja kun Adrian illan
suussa meni katsomaan englantilaisia ratsastajia, ja kukkivien
lehmusten tuoksu ja kuuvalo tunkivat sisään avoimesta akkunasta
Henriikan huoneeseen, kielsi hän Barbaraa sytyttämästä valkeata ja
pyysi Mariaa juttelemaan kanssansa.
Adrianista ja Liisasta pakinoidessa tuli puheeksi heidän oma
lapsuutensa. Henriika oli viettänyt sen isänsä linnassa, jossa aika
kulutettiin juomingeilla ja metsästysseuroilla, Maria taas vakavassa
porvaristalossa, — ja mitä he toisilleen kertoivat, se oli toisesta
kuin taru vieraasta maailmasta.
— Helppo teidän on ollut kehittyä tuollaiseksi yleväksi, vienoksi
olennoksi, jollainen olette, sanoi Henriika, — mutta minun on
kiittäminen pyhimyksiä siitä, ettei minun ole käynyt tätä huonommin,
sillä oikeastaan olen kasvanut hoidotta kuin rikkaruoho. Ellei minussa
olisi ollut vireillä rakkaus musiikkiin ja jos ei kappalaisemme olisi
ollut niin etevä soittotaiteilija, olisi minun ehkä vieläkin vaikeampi
teidän rinnallanne kestää vertailua. Milloinkahan tohtori viimeinkin
sallii minun kuulla teidän laulavan?
— Ensi viikolla; mutta elkää vain odottako liikoja. Yleensä teillä
on liian hyvät ajatukset minusta. Muistakaapa vain tuota sananlaskua
tyynistä vesistä! Täällä povessani ei useinkaan ole niin rauhallista
kuin te luulette.
— Mutta te olette oppinut pitämään pinnan tyynenä, joskin syvyys
kuohuu, mutta minä en. Tässä talossa olen käynyt niin omituisen
rauhalliseksi. En tiedä johtuuko se sairaudestani vai ilmasta, jota
täällä hengitän. Mutta ei siitä vielä ole kauan, kun mieleni oli
kuohuksissa niinkuin meri, kun pyörteet sähisevät, kalalokit rääkkyvät
ja kalastajain vaimot rukoilevat rannalla. Nyt on meri tyyni. Mutta
elkää pelästykö, jos se jälleen alkaisi riehua.
Maria tarttui nämät sanat kuullessaan tuon kiihtyneen tytön käteen ja
sanoi rukoilevasti:
— Tyyntykää, tyyntykää, Henriika. Teidän tulee nyt vain pitää huolta
siitä että paranette. Ja — sanonkohan teille ajatukseni? Luulen että
vaikeudet vähemmin tuntuvat, jos ne voi malttamattomasti heittää
luotansa niinkuin meri, josta äsken puhuitte. Minun poveeni kokoontuu
toista toisen lisäksi ja jää sinne kuin hiekan alle hautumaan.
— Kunnes tuulenpuuska tulee, joka pyryttää kaikki ilmaan. En tahdo
ennustaa pahaa, mutta varmaankin vielä kerran muistatte nämät sanani.
Mikä huima, huoleton olento minä olinkaan! Silloin tuli päivä, joka
pani kaikki povessani mullin mallin.
— Onko petollinen rakkaus teille tuottanut kärsimyksiä? kysyi Maria
ujosti.
— Ei, ainoastaan se, mitä petollinen rakkaus on rikkonut erästä
toista henkilöä vastaan, vastasi Henriika katkerasti hymyillen. —
Lapsena ollessani huikenteleva sydämeni kyllä hehkui — en tiedä
kuinka monesti. Ensiksikin herätti toissilmäinen kappalainen, meidän
musiikinopettajamme, minussa tunteita, jotka eivät olleet vain pelkkää
kunnioitusta; joka aamu panin hänen akkunalleen tuoreita kukkasia,
— joita hän ei koskaan huomannut. Sitten — lienen silloin ollut
viidentoistavuotias — pidin hyvänäni kreivi Brederoden kauniin paashin
tuliset katseet. Hän koetti sitten ruveta helläksi ja sai maistaa
ratsupiiskaani. Nyt seurasi komea junkkari, joka kosi minua kun
olin tuskin kuudentoista vanha, mutta hän oli vielä velkaantuneempi
kuin isäni ja siksi hän sai rukkaset. En itkenyt kyyneltäkään hänen
tähtensä, ja kun kaksi kuukautta myöhemmin eräissä turnajaisissa
Brysselissä näin don Fadriquen, tuon suuren Alban pojan, silloin luulin
rakastavani häntä niinkuin vain voi rakastaa mielitiettyänsä, — vaikka
en edes tuntenut häntä muuta kuin ulkonäöltä. Mutta silloin tuli tuo
myrskynpuuska, josta jo puhuin, ja se teki lopun lemmenmietteistäni.
Toiste kerron tarkemmin tuosta kaikesta; en tarvitse sitä salata, sillä
se ei ole pysynyt salassa. Oletteko kuullut puhuttavan sisarestani?
Ettekö? Hän oli vanhempi minua, — se vasta oli olento! Hyvä Jumala
ei ole luonut toista täydellisempää. Ja hänen laulunsa sitten! Hän
tuli täti vainajani luo ja silloin... Mutta en tahdo suotta kiihottaa
mieltäni; lyhyesti sanoen, se mies, jota hän rakasti sydämensä koko
voimalla, syöksi hänet kurjuuteen, ja isäni kirosi sisareni eikä
ole pannut rikkaa ristiin häntä auttaaksensa. — Äitiäni en muista
ollenkaan, mutta Anna korvasi minulle hänet. Sisareni kohtalo on
opettanut minut tuntemaan miehet. Viime vuosina on moni minua kosinut,
mutta minulta puuttuu luottamusta — ja ennen kaikkea rakkautta, sillä
sen kanssa ei minulla ole enää mitään tekemistä.
— Ennenkuin se sittenkin vielä löytää tien sydämeenne, vastasi Maria.
— Oli väärin, että rupesin puhelemaan kanssanne tällaisista asioista,
sillä ne kiihottavat teitä ja se ei ole hyväksi.
— Puhukaa vain; tuntuu hyvältä kerran saada keventää sydäntänsä. Ettekö
ole rakastanut ketään ennen puolisoanne?
— Rakastanutko? En, Henriika, en ole todellisesti rakastanut ketään
muuta kuin häntä.
— Ja herra pormestari olisi ollut ensimäinen, joka sai sydämenne
sykähtelemään nopeammin?
— Ei, ei se ennenkään aina ollut aivan tyyni; minähän olen elellyt
miellyttävien ihmisten joukossa ja tietysti minusta oli toinen
rakkaampi kuin toinen.
— Ja varmaankin yksi rakkain kaikista.
— Sitä en kiellä. Sisareni häihin tuli lankoni seurassa hänen
ystävänsä, nuori saksalainen aatelismies, joka jäi meille moneksi
viikoksi. Hänestä pidin, ja vielä nytkin muistelen häntä mielelläni.
— Ettekö ole sen jälkeen saanut mitään tietoja hänestä?
— En, — ja ken tietää mitä hänestä on tullut. Lankoni toivoi hänestä
suuria, ja hänellä olikin harvinaiset luonnonlahjat, mutta samalla hän
oli hurjanrohkea uskalikko, joka tuotti äidillensä ainaista huolta.
— Teidän täytyy kertoa hänestä enemmän.
— Miksikä niin, Henriika?
— Minä en tahdo enää puhella, vaan tahtoisin maata hiljaa, hengittää
lehmusten tuoksua ja kuunnella, kuunnella vain.
— Ei, nyt teidän täytyy mennä levolle. Autan teitä ja palaan sitten
hetken kuluttua.
— Tässä talossa oppii tottelemaan, mutta kun pelastajani tulee
kotiin, niin tuokaa hänet luokseni. Hänen pitää kertoa minulle noista
englantilaisista ratsastajista. Tuollahan tulee Babetta rouva tuoden
hänen lääkettänsä. Saatte nähdä että juon sitä säännöllisesti.
Poika palasi myöhään kotiin, sillä hän oli tohtorin lasten kanssa
nauttinut kaikista markkinain ihanuuksista. Hän sai viipyä vain
hetkisen Henriikan luona. Isää hän ei ollut lainkaan nähnyt, sillä tämä
oli mennyt yölliseen neuvotteluun komisario van Bronkhorstin tykö.
Seuraavana päivänä oli markkinalupa lopussa, koulun piti jälleen
alkaa, ja Adrianilla oli ollut aikomus suorittaa kotityöt illalla. Nyt
olivat nuo englantilaiset ratsastajat estäneet häntä toteuttamasta
aiettansa, ja hänen oli mahdotonta mennä kouluun, ellei kotikirjoitus
ollut suoritettu. Sen hän avomielisesti tunnusti äidille, ja tämä
valmisti hänelle tilaa pöydälle, jonka ääressä hän itse neuloi, — ja
moni sana ja sääntö, jonka Maria ennen muinoin oli oppinut yhdessä veli
vainajansa kanssa, käytettiin tuon latinaa tutkivan nuorukaisen hyväksi.
Puoli tuntia ennen keskiyötä tuli Barbara sisään ja sanoi:
— Jo riittää nyt! Huomenna varhain ennen kouluun menoa voit lopettaa
sen mikä jää kesken.
Odottamatta Marian vastausta sulki hän pojan kirjat ja työnsi ne kokoon.
Hänen tätä tehdessään tärähdyttivät huonetta äkkiä ulko-ovelta
kuuluvat kovat iskut. Maria heitti ompeluksensa luotansa hypähtäen
istuimeltansa, ja Barbara huudahti:
— Taivaan tähden, mitä se on?
Adrian juoksi nopeasti isän huoneeseen ja avasi akkunan. Naiset
kiiruhtivat hänen jälkeensä, ja ennenkuin he ehtivät puhutella
rauhanrikkojaa, kuulivat he karkean äänen huutavan:
— Avatkaa! Minun täytyy päästä sisään!
— Mitä on tapahtunut? kysyi Barbara, joka kuun valossa tunsi tulokkaan
sotamieheksi. — Ei voi kuulla omaa ääntäänkään. Lakatkaa toki
kolkuttamasta!
— Käskekää pormestaria tänne! huusi airut, joka tähän saakka
oli lakkaamatta iskenyt kolkuttimella ovea. — Nopeasti, naiset,
espanjalaiset tulevat!
Barbara kirkaisi ääneen ja löi kätensä yhteen. Maria kalpeni, mutta ei
menettänyt mielenmalttiansa, vaan vastasi sotamiehelle:
— Herra ei ole kotona, mutta minä lähetän häntä noutamaan. Nopeasti,
Adrian, isää noutamaan!
Poika syöksähti portaita alas ja tapasi ulkoeteisessä rengin ynnä
Kertun, joka hypättyään kiiruusti vuoteesta oli heittänyt yllensä
alushameen ja nyt koetti vapisevin käsin avata ovea lukosta. Renki
työnsi hänet syrjään, ja heti kun oven saranat narisivat ryntäsi Adrian
ulos ja juoksi aika vauhtia katua pitkin komisarion taloa kohden. Sinne
saapui hän ennenkuin oli ehtinyt tulla mitään muuta sanansaattajaa,
kiiruhti avoimesta ulko-ovesta sisään ja päistikkaa ruokasaliin, jossa
huusi pöydän ääressä neuvotteleville miehille:
— Espanjalaiset ovat täällä!
Nopeasti hypähtivät herrat istuimiltaan. Toisille tuli kiire linnaan,
toisille raatihuoneelle, ja hetken kiihkossa ei voitu tehdä mitään
järkeviä päätöksiä. Ainoastaan Pietari van der Werff pysyi levollisena,
ja kun Allertsin lähetti saapui ja kertoi, että kapteeni joukkoineen
oli matkalla Leiderdorpiin, huomautti pormestari, että johtajien
pitäisi nyt ryhtyä tarmokkaisiin toimiin markkinaväen hyväksi. Hän
ja kaupunginsihteeri ottivat tehtäväksensä pitää heistä huolta, ja
pian seisoi Adrian isän ja van Houtin kanssa keskellä kokoontulvivaa
ihmisjoukkoa, jonka Pankrationtornista tuleva heleä valitusääni oli
herättänyt unesta.
Yhdeksästoista luku.
Adrianin tämänöiset tehtävät eivät vielä olleet lopussa, sillä isä
salli hänen tulla mukaan raatihuoneelle. Sieltä lähetti hän hänet
sanomaan äidille, että isä tulisi aamuun saakka olemaan toimessa,
ja että rengin pitäisi lähettää kaikki, jotka yhden jälkeen yöllä
tulisivat häntä tapaamaan, Reinin viereiselle halkotorille. Äiti
lähetti sitten Adrianin takaisin raatihuoneelle kysymään isältä, eikö
hän tahtoisi viittaansa, ruokaa, viiniä tai jotakin muuta.
Suurella innolla toimitti Adrian nämät asiat, sillä tunkiessaan läpi
ihmisjoukon, joka kapeammilla kaduilla oli ahdettu tiheään kokoon,
tuntui hän mielestänsä arvokkaammalta kuin koskaan ennen. Olihan
hänellä virka toimitettavana, ja lisäksi vielä yöllä, jolloin muut
lapset nukkuivat — liiatenkin ajatteli hän tovereitansa, joita nyt ei
varmaankaan laskettu kotoa. Sen lisäksi voi nyt odottaa monivaiheista,
vireätä aikaa, jolloin saisi kuulla rummunpärrytystä, torventoitotusta,
muskettien pauketta ja tykkien jyminää. Hänestä oli kuin leikki
"hollantilaiset ja espanjalaiset" nyt olisi alkanut täyttä totta ja
oikein pulskasti. Lapsen voimakas elämänhalu heräsi hänessä, ja kun hän
kyynärpäillänsä oli raivannut itsellensä tietä autiommille paikoille,
juoksi hän nopeasti eteenpäin, huutaen niin iloisesti kuin hänen olisi
ollut levitettävä ilosanomaa: — Nyt ne tulevat! Espanjalaiset tulevat!
— tai: — _Hannibal ante portas!_
Kun hän raatihuoneelle palattuansa sai kuulla, ettei isä tarvinnut
mitään ja että hänellä oli käytettävänään oikeudenpalvelija, jos
tahtoisi jotakin, katsoi Adrian suorittaneensa tehtävänsä ja olevansa
oikeutettu tyydyttämään uteliaisuuttansa.