tovereinensa tai yksin markkinaihanuuksien keskellä, ja tuon tuostakin
hän, nauttien varallisuuden tuottamasta turvallisuuden tunteesta,
tarttui vyöstänsä riippuvaan nahkakukkaroon; se sisälsi näet koko
joukon lantteja, joita hän oli saanut eri henkilöiltä, isältä,
äidiltä, Barbaralta ja kummitädiltä. Kolme kertaa oli ratsumestari van
Duivenvoorde, hänen hyvä ystävänsä, jonka komeilla hevosilla hän jo
usein oli saanut ratsastaa, ottanut hänet mukaansa vohvelimyymälään,
että hän saisi syödä mielin määrin, ja siksi eivät hänen varansa edes
vielä helatuorstain jälkeisenä tiistaina olleet sanottavasti vähenneet.
Hän aikoi käyttää ne johonkin arvokkaaseen ja suurenmoiseen, ostaa
niillä joko pitkän ritarinmiekan taikka jousen tai ehkäpä — mutta
tämä tuntui hänestä ilkeältä kiusaukselta — tuon mantelitäpläisen
piparkakun, joka oli kylttinä erään delftiläisen sokurileipurin
myymälässä. Tosin tuosta jättiläiskakusta riittäisi hänelle ja pikku
Liisalle syömistä viikkomääriksi, jos he olisivat säästäväisiä, ja
onhan säästäväisyys hyve, johon tulee harjaantua... Jotakin pitäisi
kumminkin jäädä jäljelle myös "munkkien" varalta, joita valmistettiin
myymälöissä aivan ohikulkijain nähden.
Tiistaina iltapäivällä kulki Adrian kuuluisan rotterdamilaisen
leivosmyymälän ohitse. Tuon laudoista kokoonkyhätyn, peileillä ja
kirjavilla kuvilla koristetun kojun edessä istui korkeassa, kauas
näkyvässä nojatuolissa parhaassa ijässään oleva lihava, siisti nainen.
Tämä otti suuresta ruukusta valkoista, vetelää taikinaa ja kaatoi
sitä nopeasti ja ihmeellisen taitavasti polviensa tasalla olevalle
kuumalle rautalevylle, jossa oli joukko syvennyksiä. Apulainen käänsi
nyt sukkelasti haarukalla nuo pienet kakkarat, jotka alkoivat käydä
ruskeiksi heti levylle tultuaan, ja järjesti sitten valmiit leivokset
sievästi pienille lautasille. Tarjooja valmisti ne vieraille, pannen
tuolle korkealle, höyryävälle leivosläjälle aika palan kullankellervää
voita. Erinomaisen viehättävä haju, joka johti mieleen entiset
nautinnot, kohosi liedeltä, ja Adrian alkoi jo hypistellä kukkaronsa
sisältöä, kun samassa neekerin torvi kajahti ja puoskaroitsijan kärryt
pysähtyivät juuri leivosmyymälän eteen.
Kuuluisa tohtori Morpurgo oli komea mies, jolla oli tulipunainen puku
ja ohut, pikimusta, rinnalle ulottuva parta. Hän liikkui juhlallisesti
ja arvokkaasti, ja kumarrukset ja kädenliikkeet, joilla hän tervehti
kokoontunutta kansanjoukkoa, olivat alentuvaisia ja hyväntahtoisia.
Kun riittävä määrä uteliaita ympäröi hänen kärryjänsä, jotka olivat
täynnä koteloita ja pulloja, alkoi hän puhua heille murteellisella
hollanninkielellä, johon sekoitti runsaasti vieraita sanoja.
Hän ylisti Luojaa, joka hyvyydestä oli luonut ihmisen elimistön
niin ihmeelliseksi. Siinähän oli, sanoi hän, kaikki järjestetty ja
muodostettu viisaasti ja mitä tarkoituksenmukaisimmalla tavalla.
Yhdessä suhteessa voi kuitenkin asiantuntija huomata puutteen.
— Tiedättekö te, missä kohden on vika huomattavana, te herrat ja
naiset? sanoi hän.
— Rahakukkarossa, huudahti leikillinen parturinapulainen, — se on liian
taipuisa laihtumaan.
— Oikein, poikani, vastasi puoskari armollisesti. — Mutta sitä
paitsi luonto on hutiloinnut rakentaessaan tuota aukkoa, josta
vastauksesi tuli. Teidän hampaanne ovat rutihuonoa työtä. Tuskia
tuottavat ne tullessaan, ne turmeltuvat ennen aikojaan, ja kun ne
vielä ovat jäljellä, saa niiden takia kärsiä kipua, ellei niitä hoida
huolellisesti. Mutta tiede voi sovittaa, mitä luonto on rikkonut.
Katsokaapas tätä koteloa... — ja nyt hän alkoi ylistää keksimäänsä
hammaspulveria ja hammastaudinlääkettä. Tästä johti hän puheensa
ihmisen päähän ja kuvasi vilkkaasti sen eri kipuja. Mutta niillekin
löytyi parannuskeino, varma lääke, tarvitsi vain ostaa hänen rohtoansa.
Polkuhinnasta voi sitä saada, ja ken uskalsi sitä koettaa, siitä läksi
päänsärky, mitä pahinkin, kuin luudalla pyyhkäisten.
Suu auki kuunteli Adrian tuon kuuluisan tohtorin puhetta. Myymälän
puolelta löyhähteli kuumalta paistinlevyltä erittäin miellyttävä
tuoksu, ja varsin kernaasti olisi poikanen syönyt lautasellisen
tuoreita leivoksia. Nyt tuo pulska leipojatar vielä lisäksi viittasi
hänelle lusikallaan, mutta hän piti kiinni kukkarostaan ja kääntyi
jälleen rohdoskauppiaaseen päin, jonka rattaiden ympärillä tungeskeli
miehiä ja naisia, ostellen voiteita ja lääkkeitä.
Hänen kotonansahan oli sairas Henriika. Jo kahdesti oli Adrian viety
hänen luoksensa ja sääliksi oli poikasen käynyt nähdessään tuon
tummasilmäisen neidin kalpeat, kauniit kasvot. Omituisen ja valtavan
vaikutuksen oli häneen myöskin tehnyt Henriikan syvä, sointuisa
ääni, kun tämä puhutteli häntä muutamin sanoin. Eräänä aamuna oli
kerrottu, että talossa oli vieras, ja sen jälkeen oli äiti ollut vain
harvoin nähtävissä ja kotona oli ollut vielä paljoa hiljaisempaa kuin
tavallisesti. Kaikki kävelivät ja puhuivat hiljaa, naputtivat varovasti
akkunaan, sen sijaan että olisivat käyttäneet kolkutinta, ja aina kun
Adrian tai Liisa nauroi ääneen tai juoksi varomattomasti portaita ylös
tai alas, ilmestyi Barbara, äiti tai Kerttu ja kuiskasi heille: —
Hiljaa, lapset, neidin päätä pakottaa. — Ja tuossa oli nyt rattailla
joukko pulloja, jotka tuottaisivat parannusta hänen kivullensa, ja
kuuluisa Morpurgo näytti olevan varsin järkevä mies eikä mikään narri,
kuten muut puoskaroitsijat. Leipuri Vilhelmi Pietarinpojan vaimo, joka
seisoi Adrianin vieressä ja jonka tämä tunsi, sanoi seuralaisellensa,
että tohtorin lääkkeet olivat hyviä, ja että ne olivat parantaneet
varsin nopeasti erään hänen sukulaisensa vaarallisesta ruusutaudista.
Tämä vakuutus saattoi pojan tekemään lopullisen päätöksen. Hänen
mieleensä kuvastuivat tosin vielä kerran ritarinmiekat, jouset,
piparkakut ja nuo mureat munkit, mutta tahdonponnistuksella hän
karkotti ne, pidätti henkeänsä, ettei tuntisi tuota houkuttelevaa
leivosten hajua, ja meni nopeasti kärryjen luo. Sitten päästi hän
kukkaronsa vyöltään, kaatoi sen sisällön käteensä, näytti rahat
tohtorille, joka mustilla silmillään katseli ystävällisesti tuota outoa
ostajaa, ja kysyi häneltä:
— Riittääkö tämä?
— Mistä sitten?
— Päänsärynlääkkeestä.
Puoskaroitsija hajoitteli etusormellaan Adrianin kädessä olevia
lantteja ja vastasi vakavasti:
— Eivät ne tosin riittäisi, poikaseni, mutta tieteiden edistäminen
tuottaa minulle iloa. Sinulla on koulussa vielä paljon opittavaa ja
siinä on päänpakotus esteeksi. Tästä saat rohdot ja sinulle annan vielä
lisäksi kaupantekijäisiksi tämänkin toisen käyttöohjeen.
Adrian kääri nopeasti kaupustelijan antaman pullon paperiin ja juoksi
kotiin aarre kädessänsä. Tiellä pysähdytti hänet kapteeni Allerts, joka
tuli häntä vastaan taiteilija Vilhelmin seurassa.
— Kuulepas, veitikka, oletko nähnyt Anteroani? kysyi hän pojalta.
— Hän oli soittoniekkojen tykönä Rapenburgissa, vastasi Adrian,
irroittautui tuon tukevan miehen käsistä ja katosi ihmisjoukkoon.
— Reipas poikanen, sanoi miekkailija. — Minun poikani se taas on
soittoniekkojen tykönä. Hän ei välitä mistään muusta kuin teidän
taiteestanne. Saadessaan kamman käsiinsä hän sillä puhaltelee sen
sijaan että silittäisi tukkaansa, joka lehdellä ja putkella hän
viheltelee, taittuneista miekanteristä hän rakentelee kolmikolkkia,
eikä ainoakaan pata ole turvassa hänen rummutukseltaan. Lyhyesti
sanoen, poikanulikka ei välitä mistään muusta kuin kilinästä ja
vingutuksesta. Hän aikoo soittoniekaksi tai joksikin sellaiseksi.
— Se on oikein! vastasi Vilhelmi innokkaasti. — Hänellä on tarkka korva
ja hän on paras koko köörissä.
— Täytyy miettiä tuota asiaa, lausui kapteeni, — ja jos kukaan, niin
te voitte sanoa, mitä hänestä voi toivoa teidän taiteenne alalla. Jos
teillä tänä iltana on aikaa, herra Vilhelmi, niin tulkaa luokseni
vahtitorniin; tahtoisin puhella kanssanne. Mutta ennen kymmentä ette
juuri voine saada minua käsiinne. Minä tunnen taaskin kurkussani
tuollaisia nyhtäyksiä ja sellaisina päivinä... kautta Rolandin,
edeltäjäni!...
Kapteeni ryki äänekkäästi ja kiivaasti ja Vilhelmi sanoi:
— Tulen kernaasti pitämään teille seuraa, sillä onhan yö pitkä, mutta
nyt en päästä teitä käsistäni, ennenkuin olen selvillä siitä, mikä se
on tuo edeltäjänne Roland.
— Olkoon menneeksi sitten! Ei siitä juuri kannattaisi puhua, ettekä
te ehkä ollenkaan voi käsittää minua. Tulkaa tänne sisään; oluttuopin
ääressä käy paremmin kertominen, ja jalat eivät enää ota palvellakseen,
kun niiltä neljä yötä peräkkäin pidätetään niille tuleva lepo.
Kun miehet sitten istuivat vastakkain kapakassa, pyyhkäisi kapteeni
viikset huuliltaan ja alkoi puhua:
— Kuinkahan kauan siitä lieneekään — noh, yli viisitoista vuotta
sitten — ratsastin kerran Haarlemiin Vaihettajan majatalon isännän
kanssa, joka, kuten tiedätte, on oppinut mies ja jota huvittaa
kaikenmoinen vanha romu ja kaikenlaiset latinalaiset kirjoitukset.
Tuon miehen kanssa käy hyvin jutteleminen, ja niin jouduimme puheisiin
siitä, kuinka usein sattuu niin, että kun jotakin näkee ensimäisen
kerran elämässään, tuntuu kumminkin siltä kuin se olisi jo ennestään
tuttua. Tämä oli helposti ymmärrettävissä, sanoi silloin Aquanus,
sillä ihmissieluhan oli olento, jota ei voinut hävittää, — tuollainen
kuolematon, ilmoja liitelevä lintunen. Niin kauan kuin elämme, pysyy se
meissä, ja kun aikamme on kulunut loppuun, lentää se pois, ja sitten
sitä ansion mukaan joko palkitaan tai rangaistaan. Mutta vuosisatojen
jälkeen, jotka eivät Herrasta Jumalasta ole pitemmät kuin se hetkinen,
jonka tarvitsen tämän täyden tuopin tyhjentämiseen — tuokaapa toinen!
— päästää armollinen Isä sen jälleen vapaaksi ja silloin se asettuu
vastasyntyneeseen lapseen. — Tuo puhe minua nauratti. Mutta siitä hän
ei välittänyt, vaan kertoi eräästä vanhasta pakanasta, eräästä hyvin
viisaasta miehestä, joka tiesi varmaan, että hänen sielunsa kerran
ennen oli asunut ylen mahtavan sankarin ruumiissa. Tämä pakana muisti
tarkoin minne hän aikaisemman elonsa aikana oli ripustanut kilpensä
ja kertoi sen tovereilleen. Silloin ruvettiin kilpeä hakemaan, ja se
löydettiinkin, ja siinä oli alkukirjaimet sekä etu- että sukunimeen,
jotka tuolla oppineella oli ollut, kun hän vuosisatoja sitten oli
elänyt sotilaana. Tuo minut saattoi hämmästymään, sillä katsokaas,
herra, — mutta elkää naurako! — minä olin kokenut jotakin samantapaista
kuin tuo sankari. En juuri välitä kirjoista, ja lapsuudestani
saakka olen aina vain lueksinut yhtä ainoata. Sen olin saanut isä
vainajaltani, eikä se ole painettu, vaan kirjoitettu. Näytän sen
joskus teille; se on kertomus uljaan Rolandin elämänvaiheista. Usein
kasvoni ovat käyneet tulipunaisiksi lukiessani noita kauniita ja
totuudenmukaisia kertomuksia, ja kuten Aquanus saatte tekin kuulla
tunnustukseni: Joko minä erehdyn taikka olen todella aterioinnut
Kaarle kuninkaan seurassa ja taistellut Rolandin rautapantsari ylläni.
Minusta tuntuu siltä kuin olisin nähnyt maurien kuninkaan Marsilian, ja
kerran lukiessani siitä, kuinka kuoleva Roland Roncesvalles laaksossa
puhalteli torveensa, kunnes hänen voimansa loppuivat, tunsin kurkussani
sellaista tuskaa kuin se olisi ollut pakahtumaisillaan, ja oli kuin
jo kerran ennen olisin tuntenut samanlaista kipua. Kuultuaan kaiken
tämän, aivan totuuden mukaan kerrottuna, Aquanus huudahti, että sieluni
epäilemättä jo kerran oli elänyt Rolandissa, eli, toisin sanoen, että
minä aikaisemmassa elämässäni olin ollut Roland ritari.
Taiteilija katsoi hämmästyneenä kertojaan ja kysyi:
— Voitteko sitä todellakin uskoa, herra kapteeni?
— Miksikä en? vastasi toinen. — Korkeimmalle ei mikään ole mahdotonta.
Aluksi minä itsekin nauroin isäntää vasten silmiä, mutta en ole voinut
unohtaa hänen sanojansa, ja kun sitten luin uudelleen nuo vanhat
jutut — tuo luku ei muutoin juuri rasita silmiäni, sillä tiedän aina
edeltäpäin mitä seuraava rivi sisältää, — silloin en voinut olla
ajattelematta... Lyhyesti sanoen, herra, sieluni on varmaan sittenkin
ollut kerran Rolandissa, ja siksi nimitän häntä edeltäjäkseni. Aikojen
kuluessa on tullut tavakseni vannoa hänen kauttansa. "Hassutusta!" te
ajattelette, mutta minä pysyn uskossani, — ja nyt minun täytyy lähteä.
Tänä iltana keskustelemme taas, mutta muista asioista. Niin, herra,
jokaisella on omat päähänpistonsa, mutta minun hullutukseni ei ainakaan
rasita muita ihmisiä. Muutoin puhun tästä vain hyville ystäville,
ja tuntemattomat, jotka sattuvat kysymään jotakin edeltäjästäni
Rolandista, harvoin toistavat kysymyksensä. — Nyt laskumme! Kurkkuani
taas kuristaa... Täytyy mennä katsomaan ovatko tornit hyvin varustetut
ja teroittaa vartioitten mieleen että ovat varoillaan. Jos tulette
asepuvussa, niin teiltä siten ehkä säästyy käynti kotona, sillä tänään
en vastaa mistään. Te kai kuljette Uuden Reinin ohitse. Pistäytykääpä
meille ja sanokaa rakkaalle muorilleni, ettei hän odottaisi minua
illalliselle. Tai ehkä teen sen itse. Tunnen että on jotakin erinäistä
odotettavissa — saatte nähdä! Kurkussani on sama tunne kuin muinoin
Roncesvalles'issa!
Seitsemästoista luku.
Suuressa vahtimajassa, joka oli rakennettu linnan viereen kaksi
kuukautta sitten päättyneen piirityksen aikana, istui auringon
laskettua kaupunginsotilaita ja vapaaehtoisia ryhmissä, jutellen ja
tyhjennellen oluttuoppejansa sekä kuluttaen aikaansa lyömällä korttia
talikynttiläin himmeässä valossa.
Nurkka, jossa upseerien pöytä seisoi, oli vähän valoisampi.
Vilhelmi, joka noudattaen ystävänsä neuvoa oli pukeutunut
porvarivartioston-vänrikin asuun, istuutui tyhjän pöydän ääreen heti
torninkellon lyötyä kymmenen. Juuri kun hän oli käskenyt tuoda tuopin
olutta, saapui kapteeni Allerts ja hänen seurassaan Warmondin junkkari
— hän, joka oli ottanut osaa Pietari van der Werffin neuvotteluun ja
joka kaksi vuotta sitten Brielin valloituksessa oli ansainnut kapteenin
arvon. Hänen sukunsa oli Hollannin ylhäisimpiä ja varakkaimpia
aatelissukuja, — junkkarin äiti oli syntyänsä Egmont. Tultuaan
upseerien nurkkaan veti hän pitkään miekkakintaaseen puetun kätensä
kapteenin käsivarrelta ja sanoi, peruuttaen taiteilijan tilauksen:
— Ei, juomanlaskija! Tuo keltainen Würzburgin viini ei vielä voi olla
lopussa. Tänään tyhjennämme astian pohjaan saakka. Eikö niin, kapteeni?
— Se tuottaa astialle kevennystä, meitä liioin rasittamatta, vastasi
toinen. — Hyvää iltaa, herra Vilhelmi, täsmällisyys on sotilaalle
kunniaksi. Ihmiset alkavat käsittää mitä on tekeillä. Minä olen
asettanut vahteja joka ilmansuuntaan päin. Joka tunti niitä vaihdetaan,
ja sillä välin käyn itse tarkastamassa onko kaikki kunnossa. Tämä
on hyvää juomaa, junkkari! Kunnia olkoon sen miehen, joka sulattaa
isänperintönsä tällaiseksi viiniksi! Ensi lasi omistetaan prinssille!
Nuo kolme miestä kilistelivät lasejaan ja joivat taas kohta Hollannin
vapauden ja Leidenin menestyksen maljan. Sillä välin he keskustelivat
vilkkaasti, unhottamatta kumminkaan velvollisuuksiaan, sillä
ensimäisen puolen tunnin kuluttua nousi kapteeni paikaltaan mennäkseen
tarkastamaan ympäristöä ja kehottaaksensa vahteja olemaan varoillaan.
Kun hän jälleen palasi huoneeseen, eivät Vilhelmi ja junkkari häntä
huomanneet innokkaasti keskustellessaan. Taiteilija kertoi Italiasta,
ja kapteeni kuuli hänen haltioissaan huudahtavan:
- Kun sen kerran on nähnyt, ei sitä voi koskaan unohda. Istuessani
tuolla ylhäällä kyyhkysteni tykönä liitelevät ajatukseni usein
lintusten mukana, enkä enää ollenkaan näe tätä laajaa, yksitoikkoista
tasankoamme ja harmaata, sumuista taivastamme.
— Vai niin, herra Vilhelmi! keskeytti häntä kapteeni, heittäytyen
nojatuoliinsa ja ojentaen saapasniekat säärensä kauas eteenpäin. —
Vai niin — vai niin! Nytpä minä keksinkin teidän päähänpistonne.
Italia ja Italia vain! Tunnenhan minäkin tuon maan, sillä olen käynyt
Bresciassa hankkimassa prinssille ja muille korkeille herroille hyviä
teräsmiekkoja. Sitten kuljin noiden ryhmyisten Apenninien ylitse
ja tulin Florensiin hakeakseni hienotekoisia asepukuja. Livornosta
matkustin meritse Genuaan ja sieltä sain siselöityjä kulta- ja
hopeateoksia miekankannikkeita ja -kahvoja varten. Totta on, että nuo
ruskeat nahjukset ovat taitavia työssänsä. Mutta sitä maata — sitä
maata! Roland, edeltäjäni! — kuinka järkevä mies voi sitä pitää meidän
maatamme parempana, sitä en voi käsittää.
— Hollanti on äitimme, keskeytti häntä junkkari. — Sen kelpo poikina
pidämme sitä maista parhaana, mutta voimmehan kumminkin häpeämättä
tunnustaa, että on olemassa vieläkin kauniimpia maita.
— Samaa virttäkö tekin vedätte!? huudahti miekkailija suuttuneena
sysäten lasiansa kauemmaksi pöydälle. — Oletteko sitten koskaan ollut
Alppien toisella puolen?
— En, herra, mutta...
— Mutta te uskotte noita töhertäjiä, noita maalareita, joita häikäisee
pala sinistä merta ja taivasta, ja soittoniekkoja, jotka hurmaa äänien
sulavuus ja liikuttava viulunvingutus, — mutta olisi hyvä, jos myöskin
kerran ottaisitte korviinne mitä järkevällä miehellä on sanottavaa.
— Sanokaa siis ajatuksenne, kapteeni.
— No hyvä. Ja jos ken voi todistaa minun puhuneeni valheita, niin
sitoudun ikipäivikseni maksamaan hänen juomalaskunsa. Kerron nyt
siis oikein juurta jaksain. Ensin kuljetaan noiden inhottavien
alppikukkuloiden ylitse. Siellä näkee hedelmättömiä, paljaita
kallioita, kylmää lunta ja jäänsekaista kuohuavaa vettä, joka ei ota
kuljettaakseen mitään aluksia. Nuo ryöppyävät pyörteet paiskiloivat
vain rantaa kivillä, sen sijaan että kastelisivat niittyjä. Sitten
tullaan tasangolle, jossa on rehevä kasvullisuus — sitä en kiellä.
Olin siellä kesäkuussa, ja minusta oli hauskaa katsella noita sieviä
peltotilkkuja, joilla kasvavia pieniä puita myöten viiniköynnökset
luikertelivat ylöspäin. Ei se ollut rumaa; mutta kuumuus, junkkari
hyvä, kuumuus turmeli kaiken ilon. Ja sitten nuo pahansiivoiset kapakat
syöpäläisineen! Ja mitä kaikkea niissä saakaan kuulla roistojen
juttelevan, jotka kullanhimosta salaa vuodattavat kunnon ihmisten
verta. — Ja kun kieli kuivuu suussa, niin saa vain kiihottavaa viiniä
eikä kulaustakaan raikasta olutta. Ja tuota tomua, hyvät herrat, tuota
kauheata tomua! — Bresciassa sain tosin oivallisia teräsaseita, mutta
ravintolassa varastettiin sulka lakistani, ja isäntä söi sipulia
kuin leipää vain. Vakuutan teille — Jumala rangaiskoon minua, jos
valehtelen, — etten saanut siellä ainoatakaan kunnon lihapalaa,
tuollaista oikeata naudanlihaa, jommoista vaimoni tuo syödäkseni,
vaikka meillä ei juuri elellä herkutellen. Ja voi, junkkari, entä voi!
Me poltamme öljyä lampuissa ja voitelemme sillä narisevia saranoita,
mutta italialaiset paistavat siinä kananlihan ja kalan. Hyi, saakeli!
— Olkaa varoillanne, kapteeni, huudahti Vilhelmi, — muutoin vaadin
teitä pitämään sananne ja saatte iät päivät maksaa juomalaskuni.
Öljypuunöljy on puhdasta, maukasta nestettä.
— Saattaa olla, kun sitä vain saattaisi syödä. Minä pidän enemmän
hollantilaisesta voista. Teräksen kiillottamisessa on öljy kyllä
hyvää, mutta keitoksiin ja paistoksiin on pistettävä voita, ja sillä
hyvä. Ehdottakaapa vain koetteeksi äidillenne, että hän paistaisi
kanat ja kampelat öljyssä, — kylläpä hän katsoisi teitä pitkään!
Mutta tehkää hyvin ja kuunnelkaa edelleen kertomustani. Lombardiasta
menin Bolognaan ja sieltä Apennineille. Väliin sai kiivetä ylöspäin,
väliin taas laskeutua äkkijyrkästi alas, ja alamäkeä mennessä
tuottaa satulassa pysytteleminen omituista nautintoa, jota ei meidän
maassamme, Jumalan kiitos, saa kokea. Molemmin puolin kohoavat
korkeat vuoriseinät. Kapeiden laaksojen kautta kulkiessa alkaa mieltä
ahdistaa, ja kauemmaksi ei voi nähdä, sillä joka puolella on vain noita
inhottavia vuoria. Minä luulen, että Herra on luonut moiset kyttyrät
Aatamin syntiinlankeemuksen jälkeen, ihmisille rangaistukseksi.
Kuudentena luomispäivänä oli maan pinta tasainen. — Oli elokuu, ja
kun auringonsäteet keskipäivällä heijastuivat kallioseinistä, olin
menehtymäisilläni. Oikein käy ihmeekseni, etten siellä kuivettunut
ja paistunut — ja tuo Italian taivaan kehuttu sini! Aina vain yhtä
ja samaa! Kyllähän meilläkin on sellaista nähtävänä, mutta meillä on
muutteeksi myöskin kauniita pilviä, eikä ole monta seikkaa, jotka minua
niin miellyttävät kuin juuri meidän pilvemme. Kun jylseät Apenninit
vihdoin olivat jääneet taakseni, saavuin kuuluisaan Florensiin.
— No, ettekö ihaile sitäkään kaupunkia? kysyi taiteilija.
— Kyllä, herra; siellä on monta komeaa, uhkeaa palatsia ja paljon somia
kirkkoja, ei myöskään puutu samettia ja silkkiä ja kutomateollisuus
kukoistaakin siellä. Mutta, herra, ei minua miellyttänyt oloni edes
teidän kehumassanne Florensissakaan, etupäässä kuumuuden takia, mutta
kyllä siellä myöskin oli monessa suhteessa toisin kuin olin luullut.
Ensiksikin tuo Arno virta! Oikein naurattaa tuo joki, naurattaa toden
totta! Tiedättekö miltä se näyttää? Se on kuin lätäköt, joita näkee
aimo ukkossateen jälkeen kivenhakkaajan työpaikalla rakennuskivien ja
sirujen keskellä.
— Juomalaskuni, kapteeni, juomalaskuni!
— Minä tarkoitan leveitä lätäköltä laajalla työalueella. Voitteko
vieläkin väittää vastaan, jos sanon että Arno on matala, kapea
vesiviiru, juuri omansa kuljettamaan poikasten kaarnaveneitä? Se
reunustaa leveätä harmaata piikivikenttää aivan kuin nuo kultaripsut
junkkarin miekkakintaan käännettä.
— Te näitte sen kuuman kesän lopulla, vastasi Vilhelmi, — keväällä se
on aivan toisenlainen.
— Ehkä lienee; mutta ajatelkaapa vain Reiniä ja Maasia ja muita
jokiamme, myöskin Marnea ja Drechtiä ja mitä ne kaikki nuo pienemmät
ovat nimeltään. Niissä on kaikin ajoin vettä yllin kyllin, ja komeita
laivoja kulkee niitä pitkin. Tasaista ja luotettavaa on kaikki tässä
maassa, Italiassa taas kaikki muuttuu päivästä toiseen. Samanlaista
hutiloimista on heidän miekkailemisensakin.
— Italialaisiahan pidetään vaarallisina miekkailijoina, sanoi junkkari.
— Se on totta, mutta ne hyppelevät sinne tänne ja niiltä puuttuu
kestävyyttä. Tunnen asian, sillä asuin virkaveljeni Torellin luona,
joka on kaupungin etevin miekkailunopettaja. Aterioista, joita hän
tarjosi minulle, en puhu mitään. Makaroonia minulle siellä syötettiin
joka päivä, sen lisäksi sain pari kananluuta ja sillä hyvä. Usein vedin
aterian loputtua vyöni kireämmälle. Mitä miekkailutaitoon tulee, niin
ei Torelli suinkaan ole siinä huono, mutta hänkin suosii tuota samaa
hyppelemistä. Kun on miekkailtava hänen kanssansa, tulee tosin olla
varoillaan, mutta kun olen päässyt selville hänen miekkailutavastansa
ja voin käyttää kvarttiani, terssiäni ja sekuntiani, niin hän on
voitettu.
— Nuo teidän temppunne ovat oivalliset, sanoi junkkari. — Minullekin on
niistä ollut hyötyä.
— Muistan kyllä, vastasi kapteeni vilkkaasti. — Niiden avulla te
Namurissa saitte tuon ranskalaisen tappelikon vaikenemaan. — Nyt
taaskin kurkkuani kuristaa. Tänään tapahtuu jotakin, hyvät herrat,
täytyy tapahtua jotakin!
Kapteeni tarttui vasemmalla kädellään kaulukseensa ja iski oikealla
lasin pöytään. Usein oli hän käsitellyt sitä paljoa varomattomammin,
mutta nyt se särkyi sirpaleiksi.
— Ei haittaa! huudahti junkkari. — Toinen lasi kapteenille!
Miekkailija sysäsi tuolinsa kauemmaksi pöydästä ja sanoi, katsellen
vihreitä lasisirpaleita, muuttuneella äänellä, enemmän itsekseen kuin
tovereilleen:
— Niin, niin, tänään tapahtuu vakavia asioita. Keskeltä kahtia ja
tuhansiksi sirpaleiksi! Tapahtukoon Jumalan tahto! Minä tiedän mikä on
velvollisuuteni!
— Mutta kapteeni! keskeytti häntä junkkari hieman nuhtelevalla äänellä,
täyttäen uuden lasin. — Kapteeni, mitä päähänpistoja nuo nyt ovat?
Brielin kahakan edellä minä kompastuin veneestä hypätessäni ja taitoin
miekkani. Sainhan pian toisen, mutta kumminkin tuli mieleeni ajatus,
että loppuni olisi käsissä, — ja kumminkin olen yhä vielä elossa ja
toivon saavani tyhjentää vielä monet lasit seurassanne!