olemassaolostansa ja joiden kehittämätön järki pystyy nielemään vain
jokapäiväisen elämän tarpeita, ovat halukkaimmat uhraamaan henkisten
aarteiden hyväksi tuonkin vähän, minkä omistavat.
— Niin, sanoi pastori, — yksinkertaisille on taivaan valtakunta
avoinna. On ihmeellistä nähdä, kuinka köyhät ja oppimattomat ymmärtävät
pitää korkeammassa arvossa uskoa, vapautta ja isänmaata kuin tämän
maailman turhaa tavaraa, tuota kultaista vasikkaa, jota toiset kilvan
palvelevat.
— Meikäläisiä ei tänään imarrella, vastasi Dirk Smaling. — Mutta
pyytäisin teitä ottamaan huomioon, että onkin kysymyksessä panna kaikki
alttiiksi, ja että suurin tappio uhkaa juuri varakkaita.
— Ei suinkaan, keskeytti häntä van Hout. — Kallein aarre, jonka panemme
alttiiksi, on kumminkin henki, ja tämä on samanarvoinen, olkoonpa puhe
köyhistä tai rikkaista. Mutta luulen tietäväni, ketkä ne ovat, jotka
kieltäytyvät sen uhraamasta; eivät ne, joilla on oviensa yläpuolella
koruton lauselma tai kyltti, vaan ne, joilla on komeat vaakunat.
Saammepa nähdä!
— Niin, saamme nähdä! toisti van der Werff. — Mutta nyt on meillä
lähempiä asioita mietittävänä. Ylihuomenna on helatuorstai, ja sitten
alkavat vuosimarkkinat. Jo eilen ja toissa päivänä on kaupunkiin tullut
useita vieraita kaupustelijoita ja kuljeksivia joukkueita. Annammeko
heidän pystyttää kojunsa, vai lykkäämmekö markkinat toistaiseksi? Jos
vihollinen pitää kiirettä, niin tulee aika sekasorto ja markkinat
ehkä tuottavat espanjalaisille suuren edun. Tehkää hyvin ja sanokaa
ajatuksenne, hyvät herrat!
— Pitäisi estää kauppiaita vahinkoa kärsimästä ja lykätä markkinat
toistaiseksi, sanoi Dirk van Montfort.
— Ei, herra, vastasi kaupunginsihteeri, — sillä jos sen teemme, niin
vähävaraiset menettävät hyvän ansion, ja me lannistamme ennen aikojaan
heidän rohkeutensa.
— Antakaa heidän pitää juhlansa, huudahti Janus Dousa. — Ei pidä
sallia uhkaavan huolen turmella nykyhetken iloa. Jos tahdotte toimia
viisaasti, niin seuratkaa minun Horationi neuvoa.
— "Huomenisella päivällä on suru itsestänsä", opettaa raamattukin,
lisäsi pastori, ja kapteeni Allerts huudahti:
— Toden totta! Sotilaitten, porvarivartioston ja vapaaehtoisten täytyy
markkinoilla saada olla mukana juhlakulkueessa. Vasta kun sotilas on
täydessä asepuvussa, kun kauniit silmät häntä ihailevat, vanhukset
häntä viittaellen tervehtivät ja lapset kulkevat riemuiten edellä,
vasta silloin sotilaan itsetunto herää.
Päätettiin siis että markkinat pidettäisiin. Herrojen vilkkaasti
keskustellessa vielä muistakin asioista sijoitettiin Henriika Barbaran
hauskaan huoneeseen, jossa hänelle suotiin lempeätä hoitoa. Kun hän
oli nukahtanut, meni Maria vielä kerran vieraitansa katsomaan, mutta
hän poistui heti, sillä herrojen posket hehkuivat, eivätkä he enää
puhelleet vuorotellen hyvässä järjestyksessä, vaan eri ryhmissä, kuinka
vain kutakin halutti. Pormestari keskusteli van Houtin ja komisarion
kanssa kaupunkiin hankittavasta viljasta, Janus Dousa ja Warmondin
herra puhelivat runosta, jonka kaupunginsihteeri oli esittänyt
runoilijaliiton viime kokouksessa, vanhempi herra van der Does ja
pastori kiistelivät uusista jumalanpalvelusmenoista, ja kookas kapteeni
Allerts, jonka edessä oli laaja, viime tippaan saakka tyhjennetty
juomasarvi, nojasi otsaansa översti Mulderin olkaa vasten, vuodattaen
viljavia kyyneleitä, kuten hänellä oli tapana, kun viiniä nautittuaan
tunsi oikein erityistä autuaallisuutta.
Viidestoista luku.
Seuraavana päivänä menivät pormestari van der Werff ja
kaupunginsihteeri van Hout, muassaan notario ja kaksi
oikeudenpalvelijaa, neuvoston istunnon jälkeen Nobelkadulle,
järjestääkseen neiti van Hoogstratenin kuolinpesän asioita. Kaupungin
isät olivat päättäneet ottaa takavarikkoon luopioitten entiset asunnot
ja käyttää niihin jääneen omaisuuden yhteisen asian hyväksi.
Vanha neiti oli ollut yleisesti tunnettu espanjalaismieliseksi,
ja kun Leiden oli suljettu hänen läheisimmiltä sukulaisiltaan,
Hoogstrateneilta ja Matenesse van Wibismalta, niin jäi kaupungin
tehtäväksi edustaa perillisiä. Oli odotettavissa että vainaja olisi
määrännyt perillisikseen vain sellaisia henkilöitä, jotka olivat
selvästi osottautuneet vapauden vihollisiksi, ja jos niin olisi,
niin pesän varat ja kiinteimistö jäisivät kaupungin haltuun, kunnes
nuo luopiot muuttaisivat mielensä ja käyttäytyisivät niin, että
kaupunginhallitus katsoisi jälleen voivansa suoda heille pääsyn
Leideniin. Niiden perintöosuus, jotka edelleen olisivat espanjalaisten
puolella ja vastustaisivat vapaudenasiaa, jäisi kaupungille. Tämä
menettelytapa ei ollut uusi. Filip kuningas oli sen saattanut
käytäntöön, anastaessaan lukemattomain viattomasti mestattujen,
maanpakoon ajettujen tai vapaaehtoisesti maansa jättäneiden uuden
uskon tunnustajien, vieläpä katoolistenkin patrioottain omaisuuden.
Kun on vuosikausia täytynyt olla nuhjittavana, niin tahtoo kerran
itsekin antaa iskuja; joskaan menettelytapa ei ollut juuri arvokas
eikä oikeudenmukainen, niin puolustauduttiin sillä, että espanjalaiset
olivat menetelleet sadoin verroin säälimättömämmin ja julmemmin.
Ei olisi ollut kristillistä maksaa samalla mitalla, mutta nythän
vain kostettiin surmaavia iskuja tarmokkailla alankomaalaisilla
läimäyksillä, ja eihän kukaan tavotellut noiden luopioitten henkeä.
Kuolintalon ovella raatiherrat kohtasivat taiteilija Vilhelmi
Kornelionpojan äitineen. Nämä olivat tulleet tarjoamaan Henriikalle
vieraanvaraista olopaikkaa tykönänsä. Vilhelmin äiti, joka
aluksi ei olisi suostunut ulotuttamaan ihmisrakkauttansa tuohon
espanjalaismieliseen neitiin, ei nyt tahtonut voida tyytyä siihen, että
oli menettänyt tilaisuuden tehdä hyvän työn, ja ilmaisi tuon tunteensa
hänelle ominaisella tarmokkaalla tavalla.
Ulkoeteisessä seisoi Belotti, ei enää silkkisukissa ja atlassilla
reunustetussa verkapuvussa kuten ennen hovimestarina ollessaan,
vaan yksinkertaisessa, tummassa porvarinpuvussa. Hän oli kertonut
taiteilijalle ja Pietarille jäävänsä toistaiseksi Leideniin, koska
hänen oli pidettävä huolta sairaasta kamarineitsyestä Denisestä.
Mutta hänen viipymiseensä oli muukin syynä, — ennen kaikkea vuosien
vahvistama tunne, joka häntä kiinnitti Hoogstratenin taloon; mutta sitä
hän ei kernaasti myöntänyt edes itselleenkään. Hänen tilinsä olivat
hyvässä järjestyksessä, sen oli notario, joka hoiti neidin asioita,
myöntänyt ja kernaasti suostunut maksamaan hänelle hänen saatavansa.
Hänen säästönsä olivat olleet sijoitetut varmoihin käsiin ja kasvaneet
aika suuriksi, kun tuo kohtuutta rakastava mies ei koskaan ollut
käyttänyt korkoja, vaan lisännyt ne pääomaan. Ei mikään enää pidättänyt
häntä Leidenissä, mutta hän ei voinut kumminkaan lähteä sieltä,
ennenkuin kaikki oli lopullisesti järjestetty tuossa talossa, jonka
hoito niin kauan oli ollut hänelle uskottuna.
Joka päivä hän oli tiedustellut sairasten naisten vointia, ja kun
vanha neiti kuoli, jäi hän Leideniin, vaikka Denise jo alkoi parantua:
hän piti näet velvollisuutenansa osottaa vainajalle viimeisen kunnian
olemalla läsnä hänen maahanpanijaisissansa.
Herroille oli mieleen että tapasivat Belotti'n tuossa talossa.
Notario oli hoitanut hänen pienoista pääomaansa ja piti arvossa tuota
kunnon miestä. Nyt hän pyysi Belotti'n näyttämään tietä hänelle ja
hänen seuralaisillensa. Ennen kaikkea piti vainajan testamentti
saataman käsiin. Arveltiin sen löytyvän kuolintalosta, sillä se oli
ollut notarion hallussa siihen päivään saakka, jonka edellisenä yönä
Henriika oli sairastunut, mutta silloin vanha neiti oli pyytänyt sen,
tehdäksensä siihen muutoksia. Notario ei tuntenut sen sisältöä, sillä
sitä ei ollut laatinut hän, vaan eräs virkaveli, joka oli kuollut ja
jonka asianajotoimet olivat jääneet hänen hoidettavikseen.
Hovimestari vei herrat ensiksi arkihuoneeseen ja sen viereiseen pieneen
kylkikammioon, mutta asiakirjaa ei löytynyt, vaikka tarkasteltiin
kirjoituspöydät, arkut ja kaapit ja löydettiin joukko laatikoita ja
lippaita, jotka sisälsivät kirjeitä, rahaa ja arvokkaita koristimia.
Herrat arvelivat että se varmaankin oli jossakin salalaatikossa ja
lähettivät oikeudenpalvelijan noutamaan lukkoseppää. Belotti salli
sen tapahtua, mutta kuunteli samalla tarkkaavasti hiljaista laulua,
joka kuului ruumishuoneesta. Tuosta huoneesta, sen hän tiesi,
oli testamentti varmaankin löytyvä, mutta hän tahtoi antaa papin
häiritsemättä toimittaa ruumiin siunaamisen. Heti kun ruumishuoneessa
vallitsi hiljaisuus, pyysi hän herroja tulemaan mukaansa.
Korkeassa holvikattoisessa huoneessa, johon hän vei heidät, tuntui
voimakas suitsutuksen haju. Takaseinällä oli iso sänky, jonka
yläpuolella kohosi kattoon saakka ulottuva, paksusta silkkikankaasta
valmistettu suippeneva teltta. Arkku, jossa vainaja lepäsi, oli asetettu
keskelle huonetta. Kasvoille oli levitetty pitseillä reunustettu liina.
Vainajan hienoset kädet eivät vielä olleet muuttuneet; ne olivat
ristissä ja pitelivät keveästi kulunutta rukousnauhaa. Ruumiin ylitse
oli levitetty kallisarvoinen peite, ja peitteellä nähtiin sirotekoinen
norsunluinen ristiinnaulitun kuva.
Vaieten painoivat herrat päänsä alas tultuansa ruumiin tykö.
Belotti meni lähemmäksi, ja kun hän näki nuo kädet, jotka olivat
hänelle niin tutut, alkoi vanhuksen rinta vavahdella voimakkaista
nyyhkytyksistä. Sitten vaipui hän polvilleen arkun viereen ja painoi
huulensa hennoille, kylmille sormille. Kuuma kyynel — ainoa, jonka
tämä kuolintapaus oli saanut vuotamaan — herahti noille ainiaaksi
sulkeutuneille kätösille.
Pormestari ja hänen seuralaisensa eivät häntä häirinneet, ja hän painoi
otsansa arkun laitaa vasten ja rukoili lyhyen, hiljaisen rukouksen.
Kun hän oli noussut ja vanhanpuoleinen, täydessä juhlapuvussa
oleva pappismies oli lähtenyt huoneesta, viittasi pater Damianus
kuoripojalle, jonka kanssa hän oli vetäytynyt syrjään, laski hänen ja
Belotti'n avulla kannen ruumisarkulle ja sanoi sitten, kääntyen Pietari
van der Werffin puoleen:
— Aiomme viedä neidin viimeiseen lepoon keskiyöllä, että se voisi
tapahtua pahennusta synnyttämättä.
— Hyvä, herra! vastasi pormestari, — ja kuinka käyneekin, niin
emme karkota teitä kaupungista. Mutta jos itse haluatte liittyä
espanjalaisiin...
Damianus pudisti päätänsä ja keskeytti pormestaria vastaten tyynesti:
— Ei, herra, minä olen syntyisin Utrechtistä ja rukoilen mielelläni
Hollannin vapauden puolesta.
— Kas niin, kas niin! huudahti kaupunginsihteeri.— Nuo olivat oivia
sanoja, kunnon sanoja! Kätenne, pater Damianus!
— Tässä sen saatte. Ja jos ette muuta rahoissanne olevaa lauselmaa
"_Haec libertatis ergo_" lauseeksi "_Haec religionis ergo_", niin en
peruuta sanojani.
— Meidän ihanteemme on vapaa maa, jossa jokainen saa pitää uskonsa, —
myöskin te ja teidän uskolaisenne, sanoi pormestari. — Tohtori Bontius
on kertonut minulle teistä, te kunnon mies! Te olette kiitettävällä
tavalla pitänyt huolta vainajasta. Toimittakaa maahanpanijaiset
kirkkonne tavan mukaan, me olemme tulleet järjestämään maallisen
tavaran, jonka hän jättää jälkeensä. Ehkäpä tämä lipas sisältää
testamentin.
— Ei, herra, vastasi pappi. — Kun hän sairastui, niin hän minun
läsnäollessani mursi tuon asiakirjan sinetin, ja aina kun hän tunsi
olevansa vahvempi, lisäsi hän siihen muutaman sanan. Tuntia ennen
loppuansa hän lähetti kutsumaan herra notariota, mutta kun hän saapui,
oli neiti jo kuollut. Minä en ole voinut yhtä mittaa olla ruumiin
ääressä, ja siksi panin paperin liinavaatekaappiin. Tässä on avain.
Pian löytyikin tuo sinetitön testamentti. Pormestari avasi sen
tyynesti, ja hänen sitä ääneen lukiessaan katsoivat notario ja
kaupunginsihteeri siihen hänen olkansa takaa.
Erityiset kirkot ja luostarit, joissa neidille piti luettaman
sielumessuja, sekä hänen lähimmät sukulaisensa saivat jakaa omaisuuden.
Belotti'lle ja Deniselle oli määrätty pienet rahasummat.
— Onpa onni, huudahti kaupunginsihteeri, — että tämä asiakirja on vain
paperipala eikä mitään sen enempää.
— Testamentilla ei ole laillista arvoa, lisäsi notario, — sillä se
pyydettiin minulta nimenomaan muuttamista varten. Kääntäkääpä toinen
puoli, herra Pietari. Täällä takana on vielä paljon luettavaa.
Tuon kirjoituksen lukeminen ei suinkaan käynyt herroille helpoksi,
sillä potilas oli piirrellyt paperin tyhjälle takapuolelle ylös
ja alas, sinne tänne lyhyitä muistiinpanoja, nähtävästi muistin
auttamiseksi uutta testamenttia laadittaessa.
Aivan ylhäällä oli vapisevalla kädellä piirretty risti ja sen alla
sanat: "Rukoilkaa puolestani! Pyhälle kirkolle jää kaikki."
Alempana oli luettavana: "Niko. Minä pidän tuosta poikasesta. Saa
rannikkolinnan. Rahaa kymmenentuhatta guldenia. Ovat saatettavat
hänen itsensä käytettäviksi. Isä ei saa niihin koskea. Nimenomaan
huomautettava, miksi hän jää perinnöttömäksi. Van Vliet Haarlemista oli
se mies, jonka tyttären kanssa serkkuni oli salaa naimisissa. Keksien
kurjia tekosyitä hän hylkäsi hänet solmitakseen uuden avioliiton. Jos
hän on sen unohtanut, niin minä muistan sen ja kostan sen hänelle.
Nikon on muistettava, että uskoton rakkaus on myrkkyä. Minulta on se
elämän turmellut — turmellut!"
Tuo sama sana seurasi vielä moneen kertaan, lopuksi kiemuroilla ja
köynnöksillä koristettua.
Oikealla puolella oli paperin reunassa joukko lyhyitä muistiinpanoja:
"Annalle kymmenentuhatta guldenia. Toimitettavat hänelle itselleen.
Muutoin sieppaa tuo nylkyri d'Avila ne kynsiinsä."
"Henriikalle kolme kertaa niin paljon. Hänen isänsä maksaa ne hänelle
siitä mitä on minulle velkaa. Saa ottaa rahat mistä haluaa. Olemme
täten kuitit!"
"Belotti on käyttäytynyt huonosti. Ei saa mitään."
"Denise pitäköön sen, mikä hänelle on määrätty."
Keskelle paperia oli suurilla kirjaimilla kirjoitettu seuraavat sanat,
joiden ympärille oli piirretty kaksin- ja kolminkertaisia viivoja:
"Puulipas, jonka kannessa on Hoogstratenin ja d'Avilan sukujen
vaakunat, on lähetettävä markiisi d'Avennes'in leskelle. Hän asuu
Rochebrunin linnassa Normandiassa."
Miehet, jotka yhdessä olivat ottaneet selkoa noista kirjoituksista,
katsoivat vaieten toisiinsa, kunnes van Hout huudahti:
— Mitä mieletöntä ilkeyden ja naisellisen heikkouden sekasotkua! Mutta
olkoonpa naissydän kuinka kolean kylmä tahansa, jääkukkia siellä
ainakin on, jos ei muita.
— Nuorta neiti van Hoogstratenia, joka on talossanne, herra
Pietari, huudahti notario, — minun käy sääliksi, sillä helpompaa
on kiskoa tuohta kivestä kuin tuolta velkaantuneelta junkkarilta
sellaista rahamäärää. Tytär saa kärsiä isänsä tähden — sepä vasta on
sukulaisrakkautta!
— Mitähän lippaassa mahtanee olla? tuumaili notario.
— Tuossa se on, huudahti van Hout.
— Antakaa se tänne, Belotti.
— Meidän täytyy avata se, sanoi notario, — sillä ehkä hän siten koettaa
toimittaa arvokkaimman omaisuutensa maasta pois.
— Avatako se? Huolimatta vainajan nimenomaisesta määräyksestä? kysyi
van der Werff.
— Tietysti! huudahti notario. — Meidät lähetettiin tänne ottamaan
selkoa siitä, mitä vainaja on jättänyt jälkeensä. Kansi on lujassa,
Ottakaa tiirikat, mestari. No, nyt se on auki.
Mutta nuo herrat, jotka olivat tulleet valvomaan kaupungin etuja, eivät
löytäneet lippaasta mitään kalleuksia, vaan ainoastaan kirjeitä, jotka
olivat eri ajoilta. Niitä ei ollut monta. Alimmat, hyvin kellastuneet,
sisälsivät markiisi d'Avennes'in rakkaudenvakuutteluja, uudemmat
olivat lyhyitä ja niiden alla oli don Luis d'Avilan nimikirjoitus.
Kaupunginsihteeri, joka ymmärsi kastiliankieltä, millä kielellä ne
olivat kirjoitetut, luki ne nopeasti. Kun hän oli ehtinyt viimeisen
kirjeen loppupuolelle, huudahti hän kiihkoissaan:
— Meillä on käsissämme selitys erääseen ilkityöhön! Muistatteko,
millaista huomiota herätti neljä vuotta sitten kaksintaistelu, jossa
markiisi d'Avennes sai surmansa erään espanjalaisen tappelikon kädestä?
Tässä tuo kurja murhamies kertoo että... Kannattaa ottaa tästä selkoa!
Käännän sen teille. Kirjeen alkuosa ei ole tärkeä, mutta kuulkaas tätä:
"Ja kun minun nyt on onnistunut saada miekkailla markiisin kanssa ja
oman henkeni uhalla surmata hänet — minkä kohtalon hän näyttää hyvin
ansainneen, koska hän on niin kerrassaan joutunut epäsuosioonne —, niin
on asettamanne ehto täytetty ja minä toivon huomenna saavani Teidän
armonne välityksellä mitä suloisimman palkan. Sanokaa donna Annalle,
morsiamelleni, jota jumaloin, että huomenna varhain vien hänet vihille,
sillä d'Avennes'in perheellä on suuri vaikutusvalta ja ylihuomenna jo
voin olla vaarassa. Mitä muuhun tulee, niin toivon voivani luottaa
suosijattareni kohtuudentuntoon ja jalomielisyyteen."
Van Hout heitti kirjeen pöydälle huudahtaen:
— Katsokaas, kuinka sievä käsiala tuolla tappelikolla on. Ja tuhat
tulimmaista! — nainen, jolle nämä murhahankkeet piti lähetettämän,
on varmaankin äiti, jonka onnettoman pojan tuo espanjalainen roisto
surmasi.
— Niin on, herra, sanoi Belotti, — minä voin todistaa luulonne
oikeaksi. Markiisitar oli sen miehen puoliso, joka rikkoi
uskollisuutensa neiti van Hoogstratenia kohtaan hänen nuorena
ollessaan. Hän, joka tuossa lepää, sai odottaa monet päivät ja yöt,
ennenkuin voi panna kostonsa täytäntöön.
— Heittäkää tuleen tuo sepustus! huudahti van Hout kiivaasti.
— Ei, vastasi Pietari. — Emme lähetä kirjeitä minnekään, vaan
säilyttäkää ne kaupunginarkistossa. Vanhurskas Jumala usein viivyttelee
kostaessansa, — ken tietää, mihin näitä papereita vielä tarvitaan.
Kaupunginsihteeri nyökäytti päätänsä myöntävästi ja sanoi pannessaan
kirjeitä kokoon:
— Kaiketi vainajan omaisuus jää kaupungille?
— Se jätetään prinssin ratkaistavaksi, vastasi van der Werff. — Kuinka
kauan olette ollut neidin palveluksessa, Belotti?
— Viisitoista vuotta.
— Jääkää sitten toistaiseksi Leideniin, sillä arvelen, että voitte
toivoa saavanne pitää rahasumman, joka alkuaan oli teille määrätty.
Otan asianne ajaakseni.
Muutamia tuntia ennen vanhan neidin yöllisiä maahanpanijaisia
ilmestyivät herra Matenesse van Wibisma ja hänen poikansa Nikolas
kaupungin edustalle, mutta portinvartija ei päästänyt heitä sisään,
vaikka he molemmat vaativat sitä sukulaisensa kuoleman perusteella.
Henriikan isä ei saapunut, sillä hän oli joku päivä sitten lähtenyt
Kölniin turnajaisiin.
Kuudestoista luku.
Kuudentenakolmatta päivänä toukokuuta, helatuorstaina, kahdentoista
ja yhden välillä päivällä, ilmoitti heleä kellojen sointi
"ristinmarkkinat" alkaviksi. Ennen muinoin oli ollut tapana
tuona päivänä juhlasaatossa kulkea kaupungin alueen ympäri. Tätä
kiertokulkua oli jo pitkät ajat korvannut kirkollinen juhlanvietto,
mutta vielä uudenkin uskonnon päästyä valtaan pantiin kumminkin yhä
edelleen "ristinpäivänä" markkinain alkajaisiksi toimeen kaikenlaisia
juhlakulkuja.
Katooliseen aikaan oli ristiä kuljetettu katuja pitkin juhlasaatossa,
johon koko kaupungin oli tapana liittyä. Nyt kannettiin ristin
jälkeen myöskin kaupungin lippuja ja toisia, joissa nähtiin Oranian
suvun värit, ja niitä seurasivat sitten aateliset ratsain, kaupungin
virkakunnat juhlavaatteissa, hengelliset herrat mustissa talaareissa
ja vapaaehtoiset komeissa asepuvuissa. Sitten tulivat käsityöläiset,
joiden edellä kannettiin eri ammattikuntain tunnusmerkkejä ja liehuvia
lippuja, ja lopuksi vielä koululapset, muodostaen pitkän, hilpeän
jonon. Täksi päiväksi hankki köyhinkin lapselleen jotakin uutta päälle
pantavaksi. Huolellisemmin kuin koskaan palmikoitsivat äidit pikku
tyttöjensä tukan ristinmarkkinain kulkueen varalta. Lantit kaivettiin
esiin laihoista kukkaroista ja niillä ostettiin huonoista ajoista
huolimatta nauhoja ja lastenkenkiä, sieviä lakkeja ja kirjavia sukkia.
Niin voivatkin siis kevätauringon säteet häikäisevästi heijastua
tyttösten kiiltäväksi silitetystä päästä, ja kirjavampi kuin kukat
herra van Montfortin puutarhassa, jonka ohitse juhlasaatto kulki,
oli poikaparvi, jossa nähtiin isoja nulikoita ja pieniä aapislaisia.
Paitsi sulkaa oli jokaisella lakissaan vihreitä lehviä — ja mitä
pienempi mies, sen suurempi oksa. Ei puuttunut äänekästä puhetta
ja iloista huutoa, sillä aina kun kuljettiin jonkun lapsen kodin
ohitse, huusi tämä tervehdyksen kotiin jääneelle äidille, isoäidille
tai palvelusväelle, ja kun yksi korotti äänensä, niin toiset heti
yhtyivät huutoon. Eivät täysikasvuisetkaan pysyneet äänettöminä, kun
lähestyttiin raatihuonetta, ampujakunnan ja ammattikuntain taloja
tai jonkun suositun miehen asuntoa. Yleistä riemastusta lisäsi ja
kiihotti vielä kellojen soitto, laivamiesten eläköönhuudot, joita
kajahteli Reinin molemmilta haaroilta ja kaikilta kanavilta, katujen
kulmiin asettuneiden soittoniekkojen soitto ja tykinlaukaukset, joita
konstaapeli apulaisineen ampua jymähdytti linnasta. Tämäpä vasta
oli iloista elämöimistä herttaisessa kevätilmassa! Huolettomina
ja rauhallisina näyttivät nuo hilpeät ihmiset antauvan nauttimaan
onnesta, sininen oli taivas ja lämmintä ja kirkasta päivänpaiste!
Raatiherrojen joukossa tosin näki vakavia, huolestuneita kasvoja;
mutta ammattikuntalaiset ja lapset, jotka heitä seurasivat, eivät
sitä huomanneet, ja niin jatkui riemuitsemista siksi, kunnes kulkue
hävisi kirkkoihin, joissa saarnastuolista puhuttiin niin vakavasti ja
varoittavasti, että moni kävi miettiväiseksi.
Miehen mielen täyttää samalla kertaa menneisyys, nykyhetki ja
tulevaisuus, vanhuksen ajatukset kohdistuvat menneisyyteen, nuorukaisen
tulevaisuuteen, lapsen nykyhetkeen. Mitäpä olisivat Leidenin poikaset
ja tyttöset markkinalupaa viettäessään välittäneet uhkaavasta
vaarasta? Kenen onnistui tänään tai perjantaina, jolloin oli suuret
palttinamarkkinat, tai jonakin seuraavana päivänä saada vanhemmilta
tai kummilta markkinarahaa, tai kenellä edes oli silmät nähdä, korvat
kuulla ja nenä haistaa, se kulki tovereineen markkinakojujen väliä,
pysähtyen kamelin tai tanssivan karhun luo tai katsellen kuinka
avoimissa kapakoissa tytöt ja nuorukaiset, vieläpä ilomieliset
vanhuksetkin tanssivat säkkipillin, klarinetin tai viulun äänen mukaan.
Toiset tutkivat piparkakkuja tai muita makeisia tarkkaavasti kuten
asiantuntijat ainakin, toiset noudattivat torventoitotuksia, joilla
rohdoskaupustelijan neekeri kutsueli ihmisjoukkoa.