enää jäädä tuohon huoneeseen. Te itse määräsitte että hänen pitää
nukkua, ja sisar Gonzaga sanoo, ettei hän voi ummistaakaan silmiänsä
niin kauan kuin ruumis on viereisessä huoneessa.
— Oikeudenpalvelijain olisi pitänyt kantaa hänet vuoteessansa vanhan
neidin kauniiseen asuinhuoneeseen.
— Se lukittiin sinetillä ja samoin kävi tässä kerroksessa olevien
vierashuoneidenkin. Neuvoston lähetit olivat kohteliaita ja koettivat
myöskin hankkia pesijättäriä, mutta vaimo raukat pelkäävät kovin ruttoa.
— Tuollaiset huhut leviävät rikkaruohon tavoin, huudahti tohtori. —
Ei kukaan katso olevansa syypää niiden leviämiseen, mutta ken kykenee
tekemään niistä lopun, kun ne kerran ovat olemassa?
— Ette te enkä minä, vastasi pappi. — Neiti piti tuotaman tähän
huoneeseen, mutta täällä näytti kovin siivottomalta, ja siksi olen minä
täällä puhdistellut. Tästä oli hyötyä sairaalle, ja minulle ei liike
ollut haitaksi.
Näin sanoen pappi nousi seisoalleen ja sanoi huomattuaan Marian:
— Te tuotte uuden hoitajattaren. Se on oikein. Minun ei tarvitse kehua
sisar Gonzagaa, sillä te tunnette hänet, mutta siitä olen varma, ettei
Henriika neiti tule kauan kärsimään häntä läheisyydessään, ja minä
puolestani jätän tämän talon heti kun maahanpanijaiset ovat ohitse.
— Te olette tehnyt tehtävänne. Mutta mitä tarkoitatte tuolla mitä
sanoitte sisar Gonzagasta? huudahti lääkäri tyytymätönnä. — Minä pidän
kumminkin vanhasta Gonzagasta palaneine käsivarsinensa enemmän kuin...
Mitähän nyt taas lienee tapahtunut!
Pappi tuli häntä lähemmäksi ja virkkoi vilkaisten Mariaan:
— Hän puhuu nenäänsä, ja neiti sanoi, että häntä kiusasi kuulla hänen
puhuvan; siksi en tahtoisi laskea häntä hänen luoksensa.
Tohtori Bontius mietti hetkisen ja sanoi sitten:
— On silmiä, jotka eivät siedä kirkasta valoa, voihan siis olla
mahdollista että on ääniä, jotka ylen kiihottuneesta kuuloaistista
tuntuvat sietämättömiltä. Hyvä rouva, te olette saanut odottaa kauan;
tehkää hyvin ja seuratkaa minua.
Oli jo pimeä. Sairaan huoneessa oli laskettu uutimet akkunain eteen ja
varjostimen peittämä lamppu loi vain himmeätä valoa.
Lääkäri lähestyi vuodetta, koetti Henriikan valtasuonta, valmisti
häntä hiljaisin sanoin vastaanottamaan vierasta ja otti sitten lampun,
katsoakseen miltä sairas näytti.
Maria näki nyt kalpeat, säännölliset kasvot ja tummat silmät, jotka
loistonsa ja suuruutensa takia muodostivat omituisen vastakohdan
sairaan laihoille, velttopiirteisille poskille.
Kun Gonzaga oli asettanut lampun paikoilleen, sanoi lääkäri:
— Kaikki käy hyvin! Menkää nyt, sisar, nukkumaan, ja muuttakaa kääreitä
käsivarrellenne. — Sitten viittasi hän pormestarin rouvaa tulemaan
lähemmäksi.
Henriikan kasvot tekivät Mariaan omituisen vaikutuksen. Hän piti häntä
kauniina, mutta nuo suuret silmät ja tuo lujasti suljettu suu olivat
pikemmin omituiset kuin miellyttävät. Maria noudatti kumminkin heti
lääkärin kehotusta, tuli vuoteen ääreen ja lausui ystävällisesti, että
oli tahtonut tulla pitämään neidille seuraa ja kysymään, mitä voi tehdä
hänen hyväksensä.
Nämät sanat kuullessaan kohottautui Henriika vuoteeltaan ja huudahti
syvään hengähtäen:
— Tuo tekee hyvää! Kiitän teitä, tohtori. Saan toki vielä kerran kuulla
ihmisääntä. Jos tahdotte olla mielikseni, hyvä rouva, niin puhelkaa
yhtä mittaa — yhdentekevää mitä. Tehkää hyvin ja tulkaa istumaan tänne.
Sisar Gonzagan kädet, teidän äänenne ja herra tohtorin — niin, kuinkas
sen sanoisin — herra tohtorin avomielisyys tekevät parantumisen minulle
helpoksi.
— No hyvä, hyvä on, mumisi lääkäri. — Sisar Gonzagan haavat eivät ole
vaarallisia, ja hän jää teitä hoitamaan, mutta kun tulee nukkumisaika,
niin teidät viedään jonnekin muuanne. Te, hyvä rouva, saatte viipyä
täällä tunnin, se riittää täksi päiväksi. Minä menen teille ja lähetän
rengin tuomaan lyhdyn.
Kun naiset jäivät kahden, sanoi Maria:
— Te tarkkaatte kovin äänten sointua. Niin teen minäkin — enemmänkin
kuin pitäisi. Ei minulla tosin vielä ole ollut mitään kovaa tautia...
— Ensi kertaa minäkin tätä koetan, vastasi Henriika, — mutta nyt tiedän
miltä tuntuu, kun täytyy taipua kaikkeen, mitä ei voisi sietää, ja
samalla on kaksin verroin arempi sille, mikä on vastenmielistä. Parempi
kuolla kuin kitua!
— Teidän tätinne on kuollut, sanoi Maria osaaottavasti.
— Niin, hän kuoli tänä aamuna. Meitä ei yhdistänyt mikään muu kuin
sukulaisuus.
— Eivätkö teidän vanhempanne enää ole elossa?
— Ei kuin isäni vain; mutta miksi sitä kysytte?
— Hän iloitsee teidän parantumisestanne. Tohtori Bontius sanoo, että te
tulette aivan entisellenne.
— Niin minäkin luulen, vastasi Henriika toivehikkaasti ja jatkoi sitten
hiljaa, ikäänkuin itsekseen puhuen:
— Yksi seikka on toki ihana. Kun paranen, niin voin jälleen...
Harjoitatteko te musiikkia?
— Kyllä, hyvä neiti.
— Ettekä vain huviksenne, vaan siksi että tunnette, ettette voisi elää
ilman sitä.
— Teidän tulisi pysyä levollisena, arvoisa neiti. Musiikki — niin,
kyllä se todellakin suuressa määrässä on rikastuttanut elämääni.
— Te laulatte?
— Täällä sitä harvoin tulen tehneeksi, mutta ollessani vielä kotona
Delftissä lauloimme joka päivä.
— Te tietysti ensi ääntä?
— Niin, neiti.
— Lakatkaa toki minua neidittelemästä ja sanokaa Henriikaksi.
— Varsin kernaasti, jos te puolestanne suostutte sanomaan minua
Mariaksi tai edes rouva Mariaksi.
— Koetan sen tehdä. — Ettekö luule, että voisimme harjoitella yhdessä
laulamaan?
Sisar Gonzaga tuli samassa sisään ilmoittamaan, että veronkantaja
Kornelion vaimo oli tullut kysymään, voisiko tehdä jotakin sairaan
neidin hyväksi.
— Mitä tuo nyt on? kysyi Henriika tyytymätönnä. — En minä tunne tuota
naista.
— Hän on taiteilija Vilhelmin äiti, sanoi Maria.
— Vai niin! huudahti neiti. — Laskisinkohan hänet sisään, Maria?
Maria pudisti päätänsä ja vastasi varmasti:
— Elkää, neiti Henriika. Teille ei ole hyödyllistä ottaa nyt vastaan
useampia kuin yksi vieras, ja sitä paitsi...
— Mitä sitten?
— Hän on oiva, kelpo nainen, mutta minä pelkään, että hänen karkea
olentonsa, raskaat askelensa ja voimakas äänensä eivät tekisi teille
hyvää nyt vielä. Sallikaa minun mennä häntä puhuttelemaan.
— Olkaa hänelle ystävällinen ja käskekää hänen sanoa pojallensa
terveisiä minulta. Enhän minä itse ole mikään vieno olento, —·mutta
huomaan, että ymmärrätte minua. Niin voimakasta ravintoa tuskin vielä
voisin sietää.
Kun Maria oli toimittanut asiansa ja vielä vähän aikaa puhellut
Henriikan kanssa, tultiin ilmoittamaan, että kaupunginsihteeri van
Houtin rouva oli tullut. Hänen puolisonsa, joka oli ollut kuolintaloa
lukitsemassa, oli kertonut yksinäisestä potilaasta vaimollensa, ja tämä
tuli katsomaan, olisiko tuolle tyttö paralle jotakin tarpeen.
— Hänet te kyllä voisitte ottaa vastaan, sanoi Maria, — sillä hän
varmaankin miellyttäisi teitä, mutta nyt soitetaan taas, ja nyt jo
riittää täksi päiväksi. Koettakaa nyt nukkua. Minä menen kotiin rouva
van Houtin kanssa ja huomenna tulen jälleen, jos tahdotte.
— Tulkaa, tulkaa, tehkää hyvin! huudahti neiti. — Te aioitte vielä
sanoa jotakin?
— Niin aioin, neiti Henriika. Tähän kolkkoon taloon te ette saa jäädä.
Meidän talossamme on kyllin tilaa. Tulkaa vieraaksemme, kunnes isänne...
— Niin, ottakaa minut luoksenne! huudahti Henriika ja hänen silmänsä
välkkyivät kyynelistä. — Viekää minut täältä pois, pois, — minä olen
teille siitä kiitollinen koko elinaikani.
Neljästoista luku.
Niin iloisena kuin tänään ei Maria ollut viikkomääriin noussut portaita
ylös. Hän olisi laulanut, jos se olisi käynyt päinsä; mutta kumminkin
hän oli vähän levoton, sillä olihan mahdollista, ettei hänen miehensä
pitäisi siitä, että hän oli omin päinsä pyytänyt luoksensa vieraan
henkilön, joka lisäksi vielä oli sairas ja espanjalaismielinen.
Ruokasalin ohitse kulkiessaan kuuli hän sieltä neuvottelemaan
kokoontuneiden miesten puhetta. Nyt alkoi Pietari puhua. Maria kuunteli
hänen syvän äänensä miellyttävää sointua ja ajatteli itseksensä,
että Henriika varmaankin pitäisi siitä. Hetkisen perästä hän meni
ruokasaliin tervehtimään miehensä vieraita, joita katsoi myös
omiksensa. Hänen poskensa punoittivat ilosta ja nopeasta käynnistä
ulkoilmassa, joka ei vielä ollut jäähtynyt lämpöisen kevätpäivän
jälkeen, ja kun hän nyt tuli huoneeseen, tervehtien vaatimattomasti,
mutta tavalla, joka osotti kuinka häntä ilahdutti saada vastaanottaa
tällaisia vieraita, näytti hän niin viehättävän suloiselta, että
kaikkein läsnäolijain katseet ehdottomasti kiintyivät häneen. Vanhempi
herra van der Does löi ensin Pietaria olalle ja paiskasi sitten kätensä
yhteen ikäänkuin sanoaksensa: "Ei ole moittimista!" Janus Dousa
kuiskasi iloisesti kaupunginsihteerille, joka oli hyvä latinalainen:
— _Oculi sunt in amore duces_.
Kapteeni Allerts hypähti seisoalleen ja lähensi, sotilaan tapaan
tervehtien, kättänsä lakkiinsa, ja Bronkhorst, prinssin komisario,
tulkitsi tunteitansa ritarillisella kumarruksella; tohtori Bontius
hymyili tyytyväisenä kuten se, jolle uhkarohkea yritys on onnistunut
oivallisesti, ja ylpeänä ja onnellisena, koetti Pietari kiinnittää
vaimonsa huomion itseensä. Multa tämä ei hänelle onnistunut, mutta heti
kun Maria huomasi, että niin monet silmät häntä tarkastivat, loi hän
punehtuen katseensa maahan ja sanoi sitten paljoa varmemmalla äänellä
kuin olisi voinut odottaa päättäen hänen ujosta ulkonäöstään:
— Terve tultuanne, hyvät herrat! Tervehdykseni tulee myöhään, mutta
olisin toden totta kernaasti lausunut sen aikaisemmin.
— Sen minä voin todistaa, huudahti tohtori Bontius, joka nyt nousi
paikaltaan ja meni pudistamaan Marian kättä sydämellisemmin kuin
koskaan ennen. Sitten viittasi hän Pietarille ja huusi aterioiville: —
Sallikaa pormestarin poistua hetkeksi!
Kun hän sitten seisoi ovella erillään avioparin kanssa, huudahti hän:
— Te olette kutsunut vieraan taloonne, hyvä rouva. Lupaan etten enää
koskaan juo tippaakaan malvasiiria, jos olen erehtynyt.
— Mistä te sen tiedätte? kysyi Maria iloisesti.
— Voin sen nähdä teistä.
— Ja neiti on sydämellisesti tervetullut, sanoi Pietari.
— Joko siitä siis tiedät? kysyi Maria.
— Tohtori ei ole salannut aavistustansa.
— No niin, sairas tahtoo kernaasti tulla meille, ja huomenna...
— Ei, tänään vielä annan noutaa hänet, keskeytti häntä Pietari.
— Tänäänkö? Mutta hyvänen aika, nythän jo on niin myöhäistä. Hän
ehkä jo nukkuu, herrat ovat täällä, ja vierasvuode... huudahti
Maria, katsoen tyytymätönnä ja epävarmana ensin lääkäriin ja sitten
puolisoonsa.
— Rauhoitu, lapseni, vastasi Pietari. — Tohtori on tilannut
Katariinansairaalasta umpinaisen kantotuolin. Jan ja kaupunginpalvelija
kantavat hänet tänne, ja Barbaralla ei ole enää keittiössä mitään
tehtävää ja hän valmistelee jo huonettansa häntä varten.
— Ja täällä, keskeytti häntä tohtori, — saa sairas ehkä jälleen unta.
Sitä paitsi tuo ylpeä neitonen varmaankin varsin kernaasti tahtoo tulla
kaupungin läpi pimeässä ja huomiota herättämättä.
— Niin, niin, sanoi Maria alakuloisesti, — kyllä kai olette oikeassa.
Mutta minä ajattelin... Eikä myöskään pidä koskaan hätiköidä.
— Otatko kernaasti neidin taloomme? kysyi Pietari.
— Kyllä, tietysti.
— No elkäämme siis ryhtykö vain puolinaisiin toimenpiteisiin hänen
hyväksensä. Tuolla Barbara viittailee: kantotuoli on täällä, tohtori.
Menkää siis Jumalan nimessä johtamaan tuota yöllistä muuttoa, mutta
elkää viipykö kovin kauan.
Pormestari meni takaisin paikalleen ja Bontius läksi huoneesta.
Maria seurasi häntä. Eteisessä laski tohtori kätensä hänen
käsivarrellensa kysyen:
— Tahdotteko nyt toisen kerran kuulla, mitä teistä ajattelen?
— En, vastasi Maria äänellä, joka kajahti leikilliseltä, mutta
kumminkin ilmaisi hänen tuntevan pettymystä; — en, mutta teistä olen
huomannut, että te olette mies, joka osaatte turmella paraimmankin ilon.
— No, minä hankin teille uusia riemunaiheita sijaan, naurahteli
tohtori laskeutuessaan portaita alas. Hän oli Pietarin vanhin ystävä,
ja monella perusteella oli hän vastustanut sitä, että pormestari
tällaisina tukalina aikoina meni naimisiin tuon häntä niin paljoa
nuoremman Marian kanssa, mutta tänään hän näytti hyväksyneen van der
Werffin valinnan.
Maria palasi vierasten tykö, täytti heidän lasinsa ja joi heidän
kanssansa; sitten hän meni kälynsä huoneeseen auttaaksensa häntä
valmistamaan sairaalle kaikkea parhaan mukaan. Hän ei tehnyt sitä
vastenmielisesti, mutta hänestä tuntui siltä kuin hän seuraavana aamuna
olisi ryhtynyt tuohon työhön paljoa suuremmalla mielihalulla.
Barbaran tilava huone oli pihaan päin. Sinne ei ollenkaan kuulunut
ruokasalista herrojen puhe, vaikka se ei suinkaan ollut hiljaista.
Noita miehiä innostutti sama päämaali, mutta keinoista ja tavoista,
joilla se oli saavutettava, he olivat erimielisiä.
Tuossa he istuivat, nuo pienoisen maan urhoolliset kansalaiset, tämän
vähäväkisen ja puolustusvälineistä köyhän yhteiskunnan tarmokkaat
johtajat, jotka olivat ottaneet vastustaakseen aikansa mahtavinta
valtakuntaa ja parhaita sotajoukkoja. He tiesivät, että ukkospilvet,
jotka jo viikkomääriä olivat loitolta heitä uhanneet, lähenivät
lähenemistään, vetäytyen kokoon voimakkaaksi, Leidenin ylitse
purkaantuvaksi rajuilmaksi. He tiesivät sen, sillä van der Werff oli
kutsunut heidät luoksensa, koska kirje, jonka prinssi oli kirjoittanut
hänelle ja komisario van Bronkhorstille, sisälsi sen tiedon, että
maaherra Requesens oli antanut sotapäällikkö Valdezille käskyn ryhtyä
piirittämään Leideniä toistamiseen ja pakottaa sen antautumaan. He
tiesivät myös, ettei Oranian prinssi varmaankaan voisi ennenkuin
kuukausien kuluttua saada kokoon sotaväkeä, joka saisi vihollisen
kääntymään toisaanne tai toisi kaupungille apua; he olivat kokeneet,
kuinka vähän apua oli toivottavissa Englannin kuningattarelta ja Saksan
protestanttisilta ruhtinailta, ja Leideniä mahtavamman naapurikaupungin
Haarlemin kammottava kohtalo oli heillä varoittavana esimerkkinä. Mutta
he tiesivät toimivansa oikean asian hyväksi, he luottivat Oranialaisen
uskollisuuteen, alttiiksiantavaisuuteen ja valtiotaitoon, he olivat
valmiit mieluummin kuolemaan kuin antamaan tuon espanjalaisen tyrannin
orjuuttaa heidän ruumiinsa ja sielunsa. Vakava ja horjumaton oli heidän
luottamuksensa Jumalan vanhurskauteen, ja raitis oli jokaisella tunto
omien miehuudenvoimain kestävyydestä.
Ja toden totta, nuo naiskäden kukittaman pöydän ympärillä istuvat
herrat, jotka tyhjentelivät kuhmujalkaisia kolpakoltaan niin
tiheästi, että kellarista täytyi tuoda Pietarin malvasiiria ja Reinin
viiniä astia toisensa jälkeen, — nuo miehet, jotka iskivät aukkoja
pyöreisiin piirakkoihin ja suuriin lihamöhkäleisiin, joiden vertaisia
ravitsevaisuuden puolesta ei voinut saada missään muussa maassa, —
nämät aterioitsijat eivät toden totta näyttäneet siltä kuin katala
pelko olisi heidät ajanut kokoon.
Hattu on vapauden merkki ja vapaa mies pitää hatun päässänsä. Siksi
istuivat toiset pormestarin vieraista pöydässä hattu päässä, ja kuinka
kaunistivatkaan nuo korkeat, tummanpunaisesta sametista poimutetut
baretit tuuheine, somasti kaareilevine höyhentöyhtöineen Nordwykin
vanhan herran verevää muotoa ja hänen veljenpoikansa Janus Dousan
kasvoja, joilla ilmeni tieteilijän järkevyys, — kuinka miellyttävältä
näyttikään Warmondin junkkarin Jan van Duivenvoorden kiharoilla tuo
leveälierinen hattu liehuvine kamelikurjensulkineen, joissa nähtiin
Oranialaisen värit, sininen ja punakeltainen! Ja tuota reippautta
sitten ja omintakeisuutta, mikä ilmeni noiden tänne kokoontuneiden
miesten kasvoilla! Useimmat heistä olivat punaposkisia, ja raitis
elämänilo, selvä järki, taipumaton tahdonlujuus ja päättäväisyys
säteili pöydän ympärillä istuvien sinisistä silmistä. Eivätpä edes
mustapukuiset neuvoston herratkaan somine röyhelöineen tai sileine
valkeine kauluksineen näyttäneet siltä kuin tomuiset asiakirjat
olisivat turmelleet heidän terveytensä. Viikset, joita ei keltään
puuttunut, sekä leuka- tai poskiparta lisäsivät ulkomuodon
miehekkyyttä. Kaikki nämät miehet olivat valmiit ilomielin uhraamaan
henkensä ja omaisuutensa ylevän henkisen aarteen edestä, ja kumminkin
he näyttivät siltä kuin olisivat toimineet keskellä arkielämän touhua.
Ei ainoakaan piirre heidän järkevissä, raittiissa kasvoissansa
osottanut taipumusta haaveksimiseen. Ainoastaan Warmondin nuoren herran
silmissä säteili jotakin sentapaista, ja Janus Dousan katse kävi väliin
niin syvälliseksi kuin hän olisi vaipunut tutkimaan oman sydämensä
salaisimpia sopukoita, ja sellaisina hetkinä hänen teräväpiirteinen,
säännötön muotonsa kävi omituisen viehättäväksi.
Leveänä istui tuossa tavattoman kookas komisario, neuvos van
Bronkhorst. Hän oli hidasliikkeinen, mutta taipumaton lujuus ilmeni
tuosta pyöreästä, lyhyttukkaisesta päästä ulkonevissa silmissä.
Kirjavalta ja komealta näytti kirkkaasti valaistu ruokapöytä tällaisine
vieraineen. Ylen somat olivat Warmondin junkkarin, översti Mulderin ja
kapteeni Allertsin keltaiset nahkakölterit ja värilliset silkkivyöt,
samoin kuin uljaan Dirk Smalingin vaaleanpunainen takki pastori
Verstrootin sekä pormestarin, kaupunginsihteerin ja heidän toveriensa
juhlallisten mustain pukujen rinnalla. Komisarion sinipunainen vaatetus
ja vanhan herra van der Does'in ja herra van Montfortin turkiksilla
reunustetut tummat viitat vaikuttivat miellyttävän välittävästi noiden
helakkojen ja mustien pukujen joukossa. Puutteesta ja alakuloisuudesta
ei näkynyt jälkeäkään tämän kirjavan ja elämänhalua uhkuvan seurueen
läheisyydessä, ja siksipä puheet sujuivat ja äänet kaikuivat
voimakkaina ja täyteläisinä.
Vaara uhkasi läheltä. Minä päivänä tahansa voivat espanjalaisten
etujoukot saapua Leidenin edustalle. Paljon oli tehty valmistuksiakin.
Englantilaisten apujoukkojen piti puolustaa Allenin linnoitusta ja
Goudan sulkua, Valkenburgin varustuslaitoksia oli paranneltu ja ne oli
uskottu toisille englantilaisille sotureille. Kaupunginsotilasten,
porvarivartioston ja vapaaehtoisten täytyi harjoitella ahkeraan.
Vierasta sotaväkeä ei tahdottu kaupunkiin, sillä edellisen piirityksen
aikana oli huomattu niistä olevan enemmän haittaa kuin hyötyä, eikä
ollut juuri pelättävissä, että tuo veden, muurien ja tornien suojaama
kaupunki voitaisiin vallata väkirynnäköllä.
Mikä ennen kaikkea oli saattanut herrojen mielet kuohuksiin, oli
sanoma, jonka kaupunginsihteeri oli tuonut muassaan. Rikas Baersdorp,
yksi kaupungin neljästä pormestarista, jolla oli suurin viljaliike
Leidenissä, oli ottanut toimeksensa ostaa kaupungin varalta suuria
viljamääriä. Eilen oli tosin saapunut monta laivalastia vehnää ja
ruista, mutta tilatusta määrästä puuttui vielä kolme neljännestä,
ja Baersdorp tunnusti suoraan, ettei hän vielä ollut antanut mitään
lopullisia määräyksiä tuon puuttuvan viljan hankkimisesta, koska
Rotterdamin ja Amsterdamin pörsseissä luultiin viljan hintojen pian
laskevan odotettavissa olevan hyvän vuoden takia, eikä kaupungin
piirittäminen kumminkaan ehtisi alkaa ennenkuin muutaman viikon
kuluttua.
Van Hout oli aivan raivoissaan, kun vielä lisäksi kaksi Baersdorpin
virkaveljeä katsoi tämän olevan oikeassa. Nordwykin vanhempi herra
säesti van Houtia huudahtaen:
— Pysyköön virkanne kunniassaan, herra Pietari, mutta kyllä teidän
kolme virkaveljeänne ovat noita huonoja ystäviä, jotka kernaasti
vaihtaisi oikeisiin vihollisiin.
— Noyelles'in herra, keskeytti häntä översti Mulder, — lausui heistä
kerran prinssille sen oikean ja sattuvan arvostelun, että he olisivat
omiansa hirsipuuhun.
— Niin he ovatkin, huudahti kapteeni Allerts, — niin totta kuin
surmansilmukat ovat olemassa petturien kaulojen varalta!
— Hekö pettureita — eiväthän toki! sanoi van der Werff tarmokkaasti. —
Sanokaa heitä pelkureiksi, vieläpä itsekkäiksikin ja halpamaisiksi, —
mutta Juudasta ette löydä heidän joukostansa.
— Olette oikeassa, herra Pietari, pettureita he varmaankaan eivät ole
ja ehkeivät pelkureitakaan, lausui Nordwykin vanha herra. — Kellä on
silmät nähdä ja korvat kuulla, se tietää millainen on noiden vanhoihin
kaupunkilaissukuihin kuuluvain herrojen mieli, jotka jo kastettaessa
ovat määrätyt tuleviksi raatiherroiksi. En puhu yksin leideniläisistä,
samoin ovat asiat niin Goudassa ja Delftissä kuin Rotterdamissa ja
Dordrechtissakin. Kuusikymmentä sadasta taipuisi espanjalaisen ikeen
alle ja luopuisi kernaasti omantunnonvapaudesta, kun heidän vain
annettaisiin pitää erikoisetunsa ja oikeutensa. Kaupunkien pitää saada
hallita ja kaupunkien johtajina olla heidän itsensä, siinä kaikki mitä
he tahtovat. Saarnataanko kirkoissa vai luetaan messuja, hallitseeko
heitä hollantilainen vai espanjalainen, siitä he vähemmin välittävät.
Läsnäolevia en tarkoita, hyvät herrat; te ette olisi täällä, jos
olisitte samaa mieltä kuin ne, joista puhun.
— Kiitoksia vain, sanoi Dirk Smaling, — ja voittehan olla oikeassa,
mutta te kuvaatte kovin synkin värein. Sallitteko minun kysyä eivätkö
aatelillekin sen oikeudet ole rakkaita?
— Tietysti, herra Dirk, nehän ovat yleensä vanhempia kuin teidän
etuoikeutenne, kuului vastaus. — Katsokaas, aatelismies _tarvitsee_
hallitsijaa. Hän on valoton tähti, jos häneltä puuttuu valoa suova
aurinko. Minä ja samoin kaikki ne aateliset, jotka ovat vannoneet
Oranialaiselle uskollisuutta, olemme sitä mieltä, ettei meidän
aurinkomme voi olla kukaan muu kuin hän, joka on meikäläisiä, joka
meitä tuntee ja rakastaa ja ymmärtää, eikä Filip, joka ei käsitä
ollenkaan ajatuksiamme ja toimintaamme, joka on meille vieras ja inhoaa
meitä. Me panemme elämämme ja henkemme alttiiksi Vilhelmin edestä,
sillä, kuten jo sanoin, me tarvitsemme aurinkoa, nimittäin hallitsijaa.
Kaupungit sitä vastoin luulevat loistavansa omalla valollansa ja
olevansa kuinkakin kirkkaita tähtiä. Tosin ne oivaltavat, että maa
näinä levottomina aikoina tarvitsee päämiestä, ja etteivät ne siihen
toimeen voi saada ketään parempaa ja viisaampaa ja luotettavampaa
kuin Oranialaisen; mutta jos niin käy — ja taivas suokoon, että niin
kävisi, — että espanjalainen ies murtuu, silloin niistä tuntuu tuon
jalon Vilhelminkin hallitus liian rasittavalta, sillä ne tahtovat itse
pitää vallan käsissänsä. Lyhyesti sanoen: kaupungit _suvaitsevat_, että
on hallitsija, aateli _tarvitsee_ häntä, ja hän on keskipiste, jonka
ympärille se kokoontuu. Hyvin ei käy, ennenkuin aatelisto, porvarit ja
talonpojat vapaaehtoisesti taipuvat Vilhelmin käskettäviksi ja yhtyvät
hänen johdollansa taistelemaan elämän pyhimpien aarteiden puolesta.
— Totta kyllä, sanoi van Hout. — Ylevämielinen aateli kelpaa tämän
ja muidenkin kaupunkien hallitseville säädyille esimerkiksi; mutta
kansa, työtä tekevä, köyhä kansa, se kyllä tietää itsestäänkin
mikä on kysymyksessä, se ei, Jumalan kiitos, vielä ole kadottanut
harrasta rakkauttansa noita kalleuksia kohtaan, joita nimititte elämän
pyhimmiksi aarteiksi. Se tahtoo olla ja pysyä hollantilaisena, se
kiroo todellisessa vihassa noita espanjalaisia murhamiehiä, se tahtoo
palvella Jumalaa omalla tavallaan ja säilyttää sydämensä uskon, ja se
nimittää Vilhelmi prinssiä isäksensä. Odottakaammepa vain! Kun tulee
hätä käsiin, niin mahtavat ja rikkaat epäröivät ja luopuvat tuosta
kalliista asiasta, mutta alhaiset ja köyhät pysyvät lujina.
— Heihin voimme luottaa, sanoi van der Werff, — voimme lujasti luottaa.
— Ja koska heidät tunnemme, huudahti van Hout, — niin Jumalan avulla
kestämme lujina, tulkoon mitä tahansa.
Janus Dousa oli katsonut lasiinsa. Nyt heitti hän päätään taaksepäin ja
sanoi, tehden nopean kädenliikkeen: