neidit ovat saaneet varttua suuriksi ilman äidin hoitoa. Kuten
kuulitte, voi junkkari väliin pidellä heitä pahoin, mutta varmaankin
hän kumminkin heitä rakasti, eikä hän raskinut panna heitä
luostariin. Usein hän kyllä huomasi — ainakin hän sen empimättä
myönsi keskustellessaan emäntäni kanssa — että voi olla olemassa
sopivampia olopaikkoja nuorille aatelisneitosille kuin hänen
linnansa, jossa pidettiin aika menoa, ja niin hän vihdoin lähetti
vanhemman tyttärensä meille. Neitini ei muutoin lainkaan voinut
sietää nuoria tyttöjä läheisyydessään, mutta Anna neiti oli meidän
lähimpiä sukulaisiamme, ja minä tiedän että hän vapaaehtoisesti kutsui
lapsukaisen luoksensa. Muistan vielä selvään tuon kuusitoistavuotiaan
neitosen; suloisempaa olentoa, herra Vilhelmi, en ole nähnyt sitä
ennen enkä sen jälkeen — enkä myöskään vaihtelevampaa. Olen nähnyt
hänet taipuisana kuin flanderilainen sametti, mutta toisin ajoin hän
riehui ja raivosi kuin syysmyrskyt täällä teidän maassanne. Kaunoinen
oli hän aina kuin äskenpuhjennut ruusu, ja kun hänen äitinsä vanha
kamarineitsyt — hän oli kotoisin Luganosta — oli kasvattanut hänet,
ja pappi, joka oli ollut hänen opettajansa, oli kotoisin Piisasta ja
kuuluisa musiikkitaiteilija, niin neiti puhui minun äidinkieltäni
kuin toskanalainen lapsi ja oli hyvin perehtynyt säveltaiteeseen.
Te olette kai itse kuullut hänen laulavan ja soittavan harppua tai
luuttua, mutta voin vielä mainita, että kaikilla Hoogstratenin suvun
naisilla, lukuunottamatta minun emäntääni, on erityinen taipumus
teidän taiteeseenne. Me asuimme kesällä tuossa kauniissa maatalossa,
jonka teidän ystävänne ennen piirityksen alkua repivät maahan, —
ilman laillista oikeutta, minun nähdäkseni. — Usein toivat ratsut
meille muhkeita vieraita. Talomme oli vieraanvarainen, ja missä on
tarjolla hyvä ateria ja nähtävänä niin ihana neitonen kuin meillä,
sieltä ei puutu ritareita. Näiden joukossa oli myöskin eräs hyvin
ylhäinen, keski-ikäinen herra, markiisi d'Avennes, jota neitini
nimenomaan oli pyytänyt käymään luonansa. Niin kohteliaasti kuin häntä
emme olleet vastaanottaneet ruhtinaitakaan. Sehän oli luonnollista,
sillä hänen äitinsä oli emäntäni sukulaisia. Neitini on nimittäin
äitinsä puolelta normandialaista syntyperää. Markiisi d'Avennes oli
tosin hieno seuramies, mutta olennoltaan pikemmin siro kuin miehekäs.
Kohta hän oli silmittömästi rakastunut Anna neitiin ja kosikin häntä.
Emäntääni tuuma miellytti, ja junkkari ilmoitti lyhyesti tyttärellensä,
että tämän oli suostuminen, — eikä hän pidä vastustelemisista. Eipä
muillakaan ritareilla ole tapana liioin tiedustella tyttäriensä
mieltä, kun ilmaantuu sopiva kosija. Näin tuli siis Anna neidistä
markiisin morsian, mutta emäntäni selitti tarmokkaasti, että hänen
veljentyttärensä oli liian nuori mennäksensä naimisiin. Hän taivutti
junkkarin, jota hän siihen aikaan piti yhtä tiukalla ohjissa kuin
kengittäjä varsaa, määräämään häät pidettäviksi vasta pääsiäisen
aikoina. Talvella piti myötäjäiset valmistettaman. Markiisille
asetettiin ehdoksi, että hänen pitäisi odottaa vielä puoli vuotta.
Sormus sormessa hän palasi takaisin Ranskaan. Morsian ei vuodattanut
kyyneltäkään hänen lähtönsä takia, ja heti sulhasen lähdettyä hän
heitti sormuksen koristelippaaseen kamarineitsyen nähden, joka kertoi
sen minulle. Hän ei uskaltanut vastustaa isäänsä, mutta tädillensä
hän sanoi suoraan, mitä ajatteli markiisista, ja tämä salli hänen
sen tehdä vaikka olikin suosinut ranskalaisen kosintaa. Aikaisemmin
olivat emäntäni ja nuori neiti usein otelleet kiivaasti, ja vaikka
neidilläni kyllä olikin syytä soukentaa tuon kesyttömän haukan
siipiä ja opettaa mikä on aatelisnaiselle sopivaa, niin antoivat
Anna neidillekin valittamisen aihetta tädin monenmoiset vaatimukset,
jotka veivät häneltä kaiken elämänilon. Olen pahoillani siitä, herra,
että järkytän nuoruuden kokemattomuuteen perustuvaa luottamustanne
ihmisiin, mutta joka silmät avoinna on elänyt vanhaksi, se on myöskin
nähnyt ihmisiä, joille tuottaa iloa, joiden täytyy saada loukata muita
ihmisiä. Kumminkin olen samalla lohdutuksekseni aina huomannut, ettei
kukaan ole paha vain ollakseen paha, niin, olenpa usein huomannut, että
pahimmatkin taipumukset — kuinkas sen sanoisin? — että pahimmatkin
taipumukset vain johtuvat vastakohtiensa eli mitä ihanimpien hyveiden
rajattomuudesta, joiden hyveiden irvikuvia ne ovat. Ihailtavasta
kunniantunnosta olen nähnyt kehittyvän kavalaa kateutta, ripeästä
toimeliaisuudesta paheksuttavaa ahneutta, hellästä rakkaudesta kiivasta
vihaa. Emäntäni oli nuorena ollessaan rakastanut uskollisesti ja
hartaasti, mutta hänet petettiin kurjalla tavalla, ja nyt valtasi hänen
mielensä viha, ei ainoastaan määrättyä henkilöä, vaan koko elämää
kohtaan, ja tuon jalon uskollisuuden sijan anasti nyt pahansuopa
itsepintaisuus. Te käsitätte mitä tarkoitan ja mistä tuo kaikki on
johtunut, jos tahdotte edelleen kuunnella kertomustani.
Kun tuli talvi, sain minä toimekseni matkustaa Brysseliin laittaakseni
siellä uuden, muhkean talouden kuntoon. Pian tulivat neidit sinne
jälkeeni. Siitä on nyt neljä vuotta. Siihen aikaan Alba herttua
piti kuninkaan sijaisena asuntoa Brysselissä. Hän piti emäntääni
suuressa arvossa, kunnioittipa hän meitä kahdesti käynnilläänkin.
Hänen ylhäiset upseerinsa kävivät myöskin usein talossamme. Näiden
joukossa oli myöskin don Luis d'Avila, joka oli vanhaa aatelissukua
ja herttuan suosikkeja. Hänkään ei ollut enää aivan nuori, enemmän
kuin markiisikaan, mutta hän oli ihan toisenlainen: kookas mies, kuin
teräksestä taottu, voittamaton kortinlyöjä ja miekkailija ja mitä pahin
äkäpussi. Mutta hänen tulisissa silmissään ja ihanassa laulussaan oli
kumminkin jokin salaperäinen voima, joka hurmasi naisia. Palvelijain
huoneessa kerrottiin lukemattomista seikkailuista, joista hän muka
oli suoriutunut, ja puolet niistä olivatkin tosia, sen olen myöhemmin
saanut varmasti tietää. Jos te luulette, että tämä sydänten valloittaja
oli noiden iloisten, kiharatukkaisten onnettaren suosikkien kaltainen,
joita vastaan neitoset kiiruhtavat tarjotakseen heille rakkauttaan,
niin te erehdytte, sillä don Luis oli vakava, kalpeaposkinen,
lyhyttukkainen mies, joka aina käytti tummaa pukua, vieläpä miekankin
kahvassa jotakin tummaa metallia kullan ja hopean asemasta. Pikemmin
hän muistutti kuolemaa kuin kukoistavaa rakkautta. Ehkäpä olikin juuri
siksi niin vaikea häntä vastustaa, sillä kuolemaa vartenhan me kaikki
synnymme, eikä yksikään kosija ole niin varma voitostaan kuin hän.
Alussa emäntäni ei juuri suosinut häntä, mutta asiat muuttuivat, ja
uudenvuoden aikoina hän jo tuli niihinkin iltamiin, joihin kuului vain
lähimpiä tuttuja. Hän tuli aina kun häntä kutsuttiin, mutta nuorelle
neidille hän ei suonut sanaa, ei katsetta, tuskin tervehdystäkään.
Ainoastaan silloin kuin neiti suostui laulamaan, meni hän läheisyyteen
ja huomautti hänelle tulisin sanoin esityksen virheitä. Usein hän
itsekin lauloi, ja silloin hän tavallisesti valitsi samat laulut, jotka
neiti oli laulanut, ikäänkuin näyttääkseen etevämmyyttään.
Tällä kannalla pysyivät asiat karnavaaliin saakka. Laskiaistiistaina
piti emäntäni suurenpuoleiset pidot, ja kun minä olin ohjaamassa
palvelijoita, joiden piti tarjota ruokia, ja silloin seisoin Anna
neidin ja d'Avilan takana — emännälläni oli jo kauan ollut tapana
määrätä tälle paikka veljentyttärensä vieressä — silloin huomasin,
että heidän kätensä pöydän alla sulkeutuivat toisiinsa pitkäksi aikaa.
Sydäntäni ahdisti niin, että töin tuskin voin pysyä tarkkaavaisena,
vaikka se tuona iltana oli niin tuiki tarpeellista, ja kun minut
seuraavana aamuna kutsuttiin vanhan neidin luo tiliä tekemään, katsoin
velvollisuudekseni nöyrästi huomauttaa häntä siitä, että Anna neitiä
ei näyttänyt loukkaavan don Luis d'Avilan kosiskeleminen, vaikka
olikin toisen morsian. Hän salli minun puhua suuni puhtaaksi, mutta
kun uskalsin mainita, mitä espanjalaisesta kerrottiin, niin hän
kiivastui ja käski minut ulos. Uskollinen palvelija näkee ja kuulee
usein paljoa enemmän kuin isäntäväki luulee, ja siihen aikaan sain
kuulla monenmoista emäntäni kasvatussisarelta, joka ei enää ole elossa;
Susanna tiesi kaikki mikä koski emäntääni.
Ranskassa oleskelevalla sulholla ei näyttänyt olevan hyvää
odotettavissa, sillä kun vanha neiti puhui hänestä, nauroi hän
omituisella tavallaan, — tavalla, josta tiesimme ettei se ennustanut
hyvää; mutta hän kirjoitti kumminkin usein markiisille ja hänen
äidillensä ja usein tuli tännekin kirjeitä Rochebrunista. Mutta
samoihin aikoihin oli neidilläni usein salaisia keskusteluja d'Avilan
kanssa.
Paastonaikana tuli junkkarin lähetti ilmoittamaan, että junkkari
saapuisi pääsiäispäivänä Haarlemista ja markiisi Rochebrunin linnasta
Brysseliin, ja kiirastuorstaina minä sain toimekseni koristaa kappelin
kukkasilla, tilata kyytihevoset ja ryhtyä muihin valmistuksiin.
Pitkänäperjantaina, Herramme ristiinnaulitsemispäivänä, — soisin
kertovani valheita —, pitkänäperjantaina puettiin nuori neiti varhain
aamulla morsiuspukuun, don Luis saapui mustiin puettuna, ylpeänä ja
synkkänä kuten aina, ja kynttiläin valossa vihittiin, ennen auringon
nousua, tuona kylmän koleana aamuna — minusta on kuin se olisi ollut
vasta eilen — toisiinsa kastilialainen ja Anna neiti. Todistajina
ei ollut muita kuin emäntäni, eräs espanjalainen upseeri ja minä.
Kello seitsemän tienoissa saapuivat vaunut, ja kun tavarat oli
niihin asetettu, antoi don Luis minulle lippaan, joka oli pantava
vaununlaatikkoon. Se oli raskas ja minä tunsin sen varsin hyvin,
— emännälläni oli tapana pitää siinä kultarahaa. Pääsiäispäivänä
tiedettiin koko kaupungissa, että don Luis d'Avila oli ryöstänyt
kauniin Anna van Hoogstratenin ja surmannut hänen sulhasensa
kaksintaistelussa Halin luona Brysseliin vievällä tiellä, aamulla
kiirastuorstaina, — siis tuskin vuorokautta ennen häitä.
Kuinka raivostunut junkkari van Hoogstraten oli meille saapuessaan,
sitä en koskaan unohda. Neitini ei tullut näkyviin, vaan sanoi olevansa
sairas, mutta hän oli niin terve kuin viime vuosina yleensä on voinut
olla.
— Käsitättekö syyn emäntänne eriskummaiseen menettelyyn? kysyi Vilhelmi.
— Kyllä, herra; on selvää mitkä vaikuttimet häntä johtivat. Mutta
alkaa olla myöhäistä ja minun täytyy kiiruhtaa. Yksityiskohdista en
muutoin tiedäkään paljoa, sillä olin itse vielä lapsi, kun nuo seikat
tapahtuivat. Mutta Susanna on puhunut minulle monenmoista, josta
ansaitsisi kertoa. Emäntäni äiti oli Chevraux'in sukua, ja hänen
sisarensa luona, joka talvisin asui Pariisissa, vietti neitini parhaan
nuoruudenaikansa. Tämä oli korkeastiautuaan Frans kuninkaan aikana,
ja te kai tiedätte, että tuo mahtava ruhtinas myöskin oli naisten
liehakoitsija ja uhkea ritari, josta sanottiin, että hän oli murtanut
yhtä monta sydäntä kuin keihästä. Neitini, joka siihen aikaan vielä
oli kaunis, kuului hovinaisiin, ja kuningas Frans oli hänelle erittäin
suosiollinen. Mutta neiti säilytti kunniansa, sillä hän oli varsin
nuorena valinnut ritarikseen keikarimaisen markiisi d’Avennes'in,
johon hän oli kiintynyt uskollisella rakkaudella ja jonka tähden sai
itkeä monet yöt. Sillä palvelija oli herraansa, ja markiisi kantoi
tosin viisi vuotta neitini värejä ja oli hänen nöyrin palvelijansa,
mutta siitä huolimatta hänen katseensa ja tunteensa harhailivat
puolelle ja toiselle. Mutta kumminkin pysyi tuo liitto voimassa, ja
kuudennen vuoden alkaessa kehottivat neidin sukulaiset markiisia
päättämään pilan ja ajattelemaan häitä. Neiti alkoi valmistella
myötäjäisiään, ja Susanna tiesi kertoa, kuinka hän neuvotteli markiisin
kanssa pitäisikö maatilat ja linnat, jotka hänellä oli Hollannissa,
vai koettaisiko saada ne myydyksi. Mutta häistä ei vain sittenkään
tullut mitään, sillä markiisin täytyi seurata sotajoukkoa Italiaan,
ja morsian oli alituisessa tuskassa hänen tähtensä, sillä silloin
kävi ranskalaisten huonosti minun kotimaassani, ja usein sai hän
kuukausimääriä odotella tietoja. Vihdoin palasi markiisi kotiin,
ja nyt hän kohtasi Chevraux'in talossa emäntäni serkun, joka oli
pienestä tytöstä kasvanut viehättäväksi neitoseksi. Lopun voitte
arvata. Hortense nuppunen miellytti markiisia enemmän kuin tuo
viidenkolmattavuotias hollantilainen kukkanen. Chevraux'it olivat
ylhäistä sukua, mutta velkaantuneita, ja kosija oli ollessaan Italiassa
sotaa käymässä perinyt setänsä suuret tilukset, eikä hänen tarvinnut
suotta kosiskella. Neitini palasi Hollantiin. Hänen isänsä vaati
markiisin kaksintaisteluun, mutta se päättyi ilman verenvuodatusta, ja
herra d'Avennes eli onnellisessa avioliitossa Hortense de Chevraux'in
kanssa. Heidän poikansa oli Anna neidin onneton sulhanen. Käsitättekö
nyt asian, herra Vilhelmi? Puolen ikäänsä hautoi emäntäni tuota
vanhaa vihaansa; sen tyydyttämiseksi uhrasi hän oman sukulaisensa
tuolle tappelijalle d'Avilalle, mutta saihan hän kostaa vuosikautiset
kärsimyksensä vihaamalleen naiselle, kun surmautti tämän ainoan pojan.
Taiteilija puristi kokoon nenäliinan, jolla oli pyyhkinyt otsaansa, ja
kysyi koleasti:
— Mitä muuta tiedätte Annasta?
— En juuri paljoa, vastasi Belotti. — Junkkari hylkäsi hänet ja
nimittää Henriikaa ainoaksi tyttäreksensä. Ketä isän kirous vainoaa, se
ei saavuta onnea, eikä hän varmaankaan ole sitä saavuttanutkaan. Olen
kuullut, että don Luis olisi alennettu vänrikiksi jonkun ruman kepposen
takia, ja miten lieneekään käynyt hänen kurjan, ihanan puolisonsa.
Neitini lähetti hänelle herra Lamperin välityksellä väliin Florensin
kautta rahoja Italiaan, mutta en ole kuullut siitä mitään enää moneen
kuukauteen.
— Sallikaa minun tehdä vielä yksi kysymys, Belotti, sanoi Vilhelmi. —
Mikä sai junkkarin uskomaan Henriikan emäntänne huostaan, vaikka hän
näki kuinka hänen vanhemman tyttärensä kävi tässä talossa?
— Raha, — tuo kurja raha! Voidaksensa säilyttää linnansa ja
perintötilansa hän luovutti tyttärensä. Niinkuin ratsusta hierottiin
neidistä kauppaa, eikä junkkari vähästä suostunut häntä tänne
lähettämään. Juokaa, herra, te olette kurjan näköinen.
— Ei se ole vaarallista, vastasi Vilhelmi, — raitis ilma on minua
virkistävä. Kiitoksia kertomuksestanne, Belotti.
Kolmastoista luku.
Pormestari der Werffin rouva tarkasteli iltapäivällä toukokuun
kuudentenatoista päivänä kaappejaan ja laatikoitaan. Pormestari oli nyt
raatihuoneella, mutta hän oli ilmoittanut että prinssin komisario herra
Diederik van Bronkhorst, molemmat Nordwykin herrat, kaupunginsihteeri
van Hout ja muutamia muita kaupungin etevimpiä miehiä ja vapauden
ystäviä illempana saapuisi hänen luoksensa neuvotteluun. Marian piti
herrojen kestitsemiseksi toimittaa hyvä illallinen, viiniä ynnä muuta
mitä tarvittiin.
Tämä pyyntö virkistytti ja ilahdutti nuorta rouvaa. Hänestä oli
hauskaa, että hänkin toki kerran saisi esiintyä emäntänä siihen tapaan
kuin hänen kotonansa käsitettiin emännän tehtävät. Pitkiin aikoihin ei
hän ollut saanut kuunnella vakavaa, asiallista keskustelua. Tuttavista
ei tosin suinkaan ollut puutetta, sillä talon naissukulaiset ja vanhat
ystävät, jotka tulivat tervehtimään häntä ja Barbaraa, pyytelivät
häntä kyllä käymään heidän luonansa. Näistä olivat monetkin hänelle
ystävällisiä, ja hän piti heitä arvossa, koska he olivat kelpo
ihmisiä, mutta ei yksikään heistä ollut hänen hengenheimolaisiaan.
Ja vaikkei hänen elämässään suinkaan ollut liiaksi vaihtelua,
niin hän kumminkin suorastaan pelkäsi noiden vierasten tuloa, ja
heidän läsnäolonsa tuntui hänestä kärsimykseltä, joka ei ollut
kartettavissa. Nuo arvokkaat rouvat olivat kaikki tyyni syntyään
paljoa aikaisemmilta vuosikymmeniltä kuin hän, ja kun he istuivat
kehräten, kutoen sukkaa tai verkkoa ja nauttiessaan leivoksia ja
hedelmäsosetta ynnä maustettua viiniä keskustelivat piiritystilan
tuottamista vaikeuksista, lastenhoidosta ja palvelijoistaan, vaatteiden
pesusta ja saippuankeitosta, kun he ankarin sanoin arvostelivat noita
käsittämättömiä ja paheksuttavia tekoja, joita toiset naiset olivat
tehneet tai aikoivat tehdä, — silloin alkoi Marian sydäntä ahdistaa, ja
hänen hiljainen kammionsa kuvastui hänen mieleensä rauhallisen ihanana
pakopaikkana.
Ainoastaan silloin hänkin vilkastui, kun tuli puheeksi maan hätä ja
pyhä velvollisuus kestää vielä toistamiseenkin millaista ahdinkoa
tahansa vapauden hyväksi, ja kernaasti hän silloin kuunteli noiden
tarmokasten naisten keskusteluja, joista voi huomata, että he
todella tarkoittivat mitä puhuivat. Mutta kun turhaa lörpöttelyä
kesti tuntimääriä, tuotti se hänelle suorastaan tuskaa. Mutta hän ei
tohtinut mennä pois, vaan hänen täytyi kestää siksi kunnes viimeinenkin
tädeistä oli lähtenyt talosta. Muutaman kerran oli hän näet
uskaltanut poistua ennen heidän lähtöänsä, vaan silloin oli Barbara
ystävällisesti varoittanut häntä, kertoen että hänellä oli ollut
täysi työ puolustaessaan Mariaa, — häntä kun oli katsottu ylpeäksi ja
epäkohteliaaksi.
— Tuollainen lörpöttely, tuumaili Barbara, — tuottaa huvia ja vahvistaa
mieltä, ja ken lähtee pois tätien joukosta heidän vielä koolla
ollessansa, sen korvat kyllä pian alkavat soida.
_Yksi_ leideniläinen nainen kumminkin suuresti miellytti Mariaa.
Tämä oli kaupunginsihteeri van Houtin vaimo, mutta hän kävi harvoin
vierailemassa, sillä vaikka hän näytti hennolta ja hienolta, täytyi
hänen kumminkin hyöriä aamusta varhain myöhään iltaan hoitaessaan
lapsiansa ja talouttansa, jonka suhteen täytyi olla tuiki säästäväinen.
Maria oli reippaammalla mielellä ja iloisempi kuin moneen päivään,
kun hän nyt tarkasteli astiahyllyjä ja hopeakaappia. Valkoisilla,
pitsireunaisilla liinoilla kiilsivät ja hohtivat tuolla talon parhaat
pöytäkalut, joilla ei näkynyt tomuhiukkaakaan. Maria valitsi mitä
tarvitsi, mutta monet noista tina-, lasi- ja kiviastioista eivät häntä
miellyttäneet, sillä ne eivät oikein sopineet yhteen, niitä oli ostettu
vähän kerrallaan, ja olipa eräissä kuhmujakin ja vammoja.
Kun äiti valmisteli Marian myötäjäisiä, oli Pietari pyytänyt, että
huonon ajan takia säästettäisiin rahaa eikä ostettaisi mitään
tarpeetonta. Hänen talossansa oli yllin kyllin kaikenlaisia
talouskaluja, ja hänestä olisi ollut väärin ostaa lautastakaan lisäksi.
Tottahan olikin, ettei mitään puuttunut hyllyiltä ja kaapeista, mutta
Maria ei ollut itse valinnut eikä tuonut muassaan noita kapineita:
olivathan ne hänen, mutta eivät ne kumminkaan oikein tuntuneet hänen
omiltaan, ja pahinta oli, ettei häntä, joka oli tottunut näkemään
kauniimpia kaluja, voineet miellyttää kiillottomat, naarmuiset
tinalautaset eikä tuopit, kupit ja kannut, joissa oli koreita,
karkeatekoisia maalauksia. Noista jykevistä lasikaluista hän ei
myöskään pitänyt, ja kun hän niitä tarkasteli ja otti esille mitä
tarvitsi, muistuivat hänen mieleensä hänen vastanaidut ystävättärensä,
jotka olivat näytelleet hänelle uusia, hohtavia talouskalujansa niin
ylpeillen ja tyytyväisinä kuin olisivat työllä ja vaivalla itse
laatineet joka kapineen. Mutta voihan näilläkin astioilla, joita oli
käytettävänä, kattaa pöydän niin, että se näyttäisi miellyttävältä ja
somalta.
Aamupäivällä Maria oli Adrianin kanssa noutanut kukkasia
kaupunginmuurin viereisestä puutarhasta, ja kaupungin ulkopuolella
olevalta niityltä hän oli poiminut hienoja heiniä. Aistikkaasti
järjesteli hän nyt nuo keväimen tuotteet maljakkoihin, asetellen
joukkoon riikinkukonhöyheniä, ja hän iloitsi huomatessaan, kuinka
sieviltä kaikkein kömpelöimmätkin astiat alkoivat näyttää, kun hän
oli kietonut köynnöksiä niiden ympärille. Ihmetellen katseli Adrian
hänen toimiansa. Tuskin häntä enää olisi kummastuttanut, jos äidin
kätöset olisivat muuttaneet tuon pimeän ruokahuoneenkin hohtavaksi
kristallisaliksi.
Kun pöytä oli katettu, tuli Pietari hetkeksi kotiin. Hän aikoi vielä
ennen vieraiden tuloa ratsastaa kapteeni Allertsin, Janus Dousan ja
muutamien muiden herrojen kanssa Valkenburgiin tarkastamaan valleja.
Kulkiessaan ruokasalin lävitse hän tervehti vaimoaan kädenliikkeellä ja
sanoi vilkaisten ruokapöytään:
— Nuo koristeet eivät olisi olleet tarpeellisia ja kukat vieläkin
vähemmän. Me kokoonnumme pitääksemme vakavaa neuvottelua, ja sinä olet
kattanut pöydän kuin häitä varten.
Huomatessaan että Maria loi katseensa maahan, lisäsi hän huoneesta
poistuessaan ystävällisesti:
— Mutta sama minusta, olkoon se vain noin.
Epäröiden katseli Maria laitelmiaan. Hänen mielensä alkoi jälleen
katkeroittua, ja uhkamielisesti ojensi hän jo kätensä tarttuakseen
maljakkoon, joka oli koristeltu erityisen huolellisesti, kun Adrian
huudahti hartaasti rukoilevalla äänellä, katsoen häneen suurilla
silmillänsä:
— Elkää, äiti, sitä ette saa tehdä, sehän on niin kovin muhkea ja
kaunis.
Maria hymyili, silitteli pojan kiharoita, otti maljasta kaksi leivosta
ja antoi ne hänelle lausuen:
— Toinen on sinulle, toinen Liisalle. Jääkööt kukkamme paikoilleen.
Adrian kiiruhti pois makeine lahjoineen, mutta Maria tarkasti vielä
kerran pöytää miettien mielessään:
"Pietari ei välitä muusta kuin siitä, mitä ilman ei voi tulla toimeen;
mutta onhan tarpeen muutakin, muutoinhan Jumala olisi luonut kaikki
linnut harmaiksi."
Autettuaan Barbaraa keittiössä hän meni kamariinsa. Siellä hän järjesti
tukkansa, pani kaulaansa äskenjähmitetyn röyhelön ja edessäpäin
olevaan kaarteeseen huolellisesti laskostetun pitsin, mutta piti
yllään arkipukunsa, sillä eihän hänen puolisonsa tahtonut että tästä
kokouksesta muodostuisi mitkään juhlapidot.
Juuri kun Maria oli kiinnittänyt tukkaansa viimeisen kultaneulan ja
mietti, kummalleko olisi ruokapöydässä suotava kunniasija, komisario
van Bronkhorstilleko, prinssin edustajalle, vai Nordwykin arvokkaalle
vanhalle herralle, kolkutti Kerttu ovea ja ilmoitti, että tohtori
Bontius oli tahtonut tavata pormestaria ylen tärkeän asian takia. Hän
oli sanonut, että pormestari ei ollut kotona, mutta lääkäri ei ollut
lähtenyt pois, vaan oli pyytänyt saada puhua rouvan kanssa.
Maria läksi heti Pietarin huoneeseen. Lääkärillä näytti olevan kiire.
Hän tervehti vain kohottamalla kultanuppista pitkää keppiään suippoa
mustaa hattua kohden, jota hän ei ottanut päästään sairasvuoteenkaan
ääressä, ja kysyi nopeasti ja lyhyesti:
— Milloin Pietari herra tulee koliin?
— Tunnin perästä, vastasi Maria, — mutta istukaa toki, tohtori!
— Toiste. En voi odottaa miestänne. Voittehan seurata minua ilman hänen
suostumustansakin.
— Miksikä en, mutta me odotamme vieraita.
— Sehän on totta. Kun ehdin, tulen minäkin. Herrat tulevat kyllä
toimeen ilman minuakin; tahtoisin nimittäin viedä teidät erään sairaan
luo, joka tarvitsee teitä.
— Enhän minä edes tiedä, kenestä te puhutte.
— Ettekö? Kärsivästä, se tietohan riittänee ensi aluksi.
— Ja te luulette että minä voisin...
— Te voitte hyödyttää paljoa enemmän kuin luulettekaan. Barbara emännöi
keittiössä ja sanon vielä kerran: teitä tarvitaan avuksi sairaalle.
— Mutta, herra tohtori...
— Minun täytyy pyytää teitä päättämään nopeasti, sillä minulla on
kiire. Tahdotteko siis auttaa vai ettekö?
Ruokasalin ovi oli auki. Maria silmäili vielä kerran katettua pöytää,
ja hänen mieleensä kuvastui kaikki tuo huvi, mitä oli toivonut tästä
illasta. Mutta kun lääkäri yritti lähteä, pidätti hän häntä sanoen:
— Minä tulen.
Maria tunsi ennestään tuon karkeapintaisen mutta avuliaan kunnon miehen
käytöstavan. Vastausta odottamatta nouti hän liinansa ja meni hänen
edellänsä portaita alas. Kun he menivät keittiön ohitse, huusi Bontius
Barbara rouvalle:
— Sanokaa Pietari herralle, että minä vein hänen rouvansa Nobelkadulle
Hoogstratenin sairaan neidin tykö.
Maria voi tuskin seurata nopeasti astelevaa tohtoria, ja hänen
oli vaikea ymmärtää, kun tämä puolinaisin lausein kertoi, että
Hoogstratenit — koko tuo espanjalaisjoukkue — olivat lähteneet
kaupungista, että vanha neiti oli kuollut ja palvelijat lähteneet
talosta, peläten ruttoa, joka ei lainkaan ollut kysymyksessä, ja
että Henriika siten oli jätetty yksin. Hänellä oli ollut kova
kuumetauti, mutta muutamia päiviä hän jo oli ollut paranemaan päin.
— Onnettomuus näyttää asettuneen vieraaksi tuohon taloon, tuumaili
lääkäri. — Vanhalle neidille teki kuolema palveluksen, noutaessaan
hänet. Ranskalainen kamarineitsyt, heikko höytäle, koetti parastansa,
mutta sairastui valvottuansa muutamia öitä, ja hänet olisi viety
Katariinansairaalaan, mutta sitä ei sallinut italialainen hovimestari
— kunnon mies muuten —, vaan antoi viedä hänet erään katoolisen
pesijättären tykö. Itse meni hän mukaan pitämään hänestä huolta.
Nuorta neitiä hoitamaan ei tuohon autioon taloon oli jäänyt ketään
muuta kuin sisar Gonzaga, hyväntahtoinen nunna, yksi noista kolmesta,
joiden sallittiin jäädä asumaan tuohon teidän lähellänne olevaan
vanhaan luostariin, mutta kaiken muun onnettomuuden lisäksi tuo
oiva hoitajatar poltti tänä aamuna sormensa kylpyä valmistaessaan.
Katoolinen sielunpaimen on pysynyt terveenä ja toiminut väsymättömästi,
mutta eihän hän voi meitä auttaa hoitamaan tuota nuorta potilasta. Te
kai aavistatte, mitä varten otin teidät mukaani. Eihän teidän tarvitse
ettekä voikaan jäädä pitemmäksi aikaa hoitamaan tuota vierasta neitiä,
mutta ettei hänen sittenkin vielä lopuksi kävisi huonosti, täytyy hänen
saada nähdä kasvot, jotka häntä miellyttävät ja juuri sellaiset on hyvä
Jumala suonut teille. Menkää tervehtimään sairasta, puhelkaa hänen
kanssansa, ja ellen ole erehtynyt teidän suhteenne... Mutta nythän jo
olemmekin perillä.
Hoogstratenin talon hämärässä ulkoeteisessä tuntui voimakas myskin
haju. Tohtori Bontius oli heti lähettänyt raatihuoneelle sanan vanhan
neidin kuolemasta; nyt kulki aseellinen vartija ulkoeteisessä edes
takaisin, ja tämä ilmoitti lääkärille, että kaupunginsihteeri van Hout
juuri oli ollut siellä seuralaisinensa ja lukinnut ovet, varustaen ne
sinetillä.
Porraskäytävässä laski Maria pelästyneenä kätensä seuralaisensa
käsivarrelle. Yläkerroksessa, johon he juuri nousivat, näki hän
nimittäin puolipimeässä eräästä avonaisesta ovesta omituisen olennon,
joka liikkui oudosti puolelle ja toiselle, ylös ja alas, eikä Marian
ääni kuulunut ylen levolliselta, kun hän kysyi, viitaten sormellaan
sivullepäin:
— Mikä tuo on?
Tohtori pysähtyi myöskin samalla kuin Maria, ja huomatessaan
kummallisen ilmiön, jota Maria osotti, hän peräytyi hieman. Mutta
tuo tyyni mies huomasi pian, mikä kummitus oikeastaan oli, ja astuen
eteenpäin Marian edellä hän huusi hymyillen:
— Mitä ihmettä te siellä puuhailette, isä Damianus?
— Minä pesen lattiata, vastasi puhuteltu tyynesti.
— No sitä vailla, huudahti lääkäri tyytymätönnä. — Olette toki liian
hyvä toimittaaksenne palvelijan tehtäviä, herra Damianus, varsinkin
kun tässä talossa on yllin kyllin rahaa, jolla ei ole omistajaa, ja me
voimme huomenna saada niin monta lattian pesijää kuin ikinä tahdomme.