täytyi keskeyttää toimensa, sillä ulko-oven kolkutin ei ollut tänä
aamuna kauan hiljaa, — eikä tulijoilla liene ollut ilahduttavia sanomia
tuotavana pormestarille, sillä hänen syvä, jymisevä äänensä kuului
usein keittiöön saakka.
Kauimmin keskusteli hän kaupunginsihteeri van Houtin kanssa, joka ei
ollut tullut ainoastaan tietoja saamaan ja antamaan, vaan myöskin
esiintuodakseen kanteita.
Kannattipa katsella noita kahta miestä, joille harva veti vertoja,
yhtä vähän ruumiinkoossa kuin siveellisessä vakavuudessa ja
alttiiksiantavassa vapaudenrakkaudessa, — kannatti heitä katsella, kun
he nyt tekivät selkoa mielipiteistään ja yhdessä purkivat vihaansa
sanoiksi. Kiihkeällä kuului tuon tulisen, tarmokkaan, vilkkaan van
Houtin ääni, vakaasti punniten puheli tyyni ja järkevä van der Werff.
Ei ollut luottamista kaupungin isiin, ei pohattoihin, jotka edustivat
vanhoja sukuja, ei varakkaisiin kutojiin ja juomanpanijoihin, sillä
omaisuus, elämä ja yhteiskunnallinen asema olivat heistä arvokkaammat
kuin uskonto ja vapaus. Köyhät sitä vastoin, joiden täytyi tehdä työtä
otsansa hiessä ansaitaksensa niukan elatuksen omaisillensa, olivat
valmiit panemaan alttiiksi verensä ja henkensä tuon kalliin asian
tähden.
Vaikeuksia oli voitettava monenmoisia. Telineet ja puitteet, vajat
ja muut rakennukset, joita vihollinen voisi käyttää piilopaikkana,
piti hävitettämän maan tasalle, samaten kuin jo ennen oli menetelty
kaupungin läheisyydessä olevien maatalojen suhteen. Paljon oli jo
hävitetty sellaista, mikä vasta äsken oli saatu pystyyn, mutta
rikkaat enin arastelivat iskiessään kirveen kaluihinsa. Tärkeän
Valkenburgin linnoituksen luona oli alettu luoda uusia multavalleja.
Mutta osan siitä alueesta, jossa kaivamistyötä toimitettiin, omisti
muudan juomanpanija, ja tämä vaati vahingoittuneesta niitystänsä
suurta korvausta. Maaliskuussa lakanneen piirityksen aikana oli pantu
liikkeelle paperirahaa, pyöreitä pahvilevyjä, joiden toisella puolen
oli Alankomaiden jalopeura ja sen ympärillä kirjoitus "_Haec libertatis
ergo_" ja toisella puolen kaupungin vaakuna ja lause "Jumala suojelkoon
Leideniä". Nämä piti nyt vaihdettaman metallirahaan tai viljaan,
mutta oli varakkaita keinottelijoita, jotka olivat saaneet haltuunsa
joukon näitä paperirahoja ja nyt koettivat korottaa niiden arvoa.
Kaikenlaisilla toimilla ahdisteltiin pormestaria, ja samalla hänen myös
täytyi ajatella yksityisasioitaan, sillä pian voi yhteys muun maailman
kanssa olla lopussa, ja hänen piti sopia hampurilaisen asioitsijansa
kanssa monesta ammattia koskevasta seikasta. Suuria tappioita oli
odotettavissa, mutta hän ei jättänyt mitään keinoa koettamatta,
pelastaaksensa omaisillensa sen mikä oli pelastettavissa.
Vaimoansa ja lapsiansa hän näki vain harvoin. Kumminkin hän luuli
täyttävänsä lupauksen, jonka Maria oli ottanut häneltä sinä iltana,
jolloin hän palasi kotiin, kun lyhyesti vastasi tämän kysymyksiin
tai itsestään ohimennen virkkoi hänelle muutaman sanan, kuten: —
Tänään oteltiin kiivaasti raatihuoneella! — tai: — Pakkorahan vaihto
näyttää tuottavan enemmän vaikeuksia kuin olisi luullutkaan! — Hän ei
kaivannut uskotuita eikä tuntenut halua keskustella muiden kanssa, ja
hänen ensimäinen vaimonsa oli ollut tyytyväinen ja onnellinen, kun
hän rauhallisina aikoina istui tyynenä hänen vieressänsä, nimitti
häntä kultaseksensa, iloitsi lapsista tai kehuskeli hänen vohveleitaan
ja sunnuntaipaistiaan. Ammatti ja yleiset asiat olivat kuuluneet
Pietarille, keittiö ja lastenkamari olivat olleet hänen vaimonsa
toimiala. Heitä oli yhdistänyt rakkaus, jota tunsivat toisiansa
kohtaan, lapset, talon arvon ja kunnian ylläpito ja sen omistaminen.
Maria kaipasi muutakin, ja Pietari tahtoi kyllä suoda sitä hänelle.
Mutta kun Maria illoin ahdisteli tuota väsynyttä miestä kysymyksillä
sellaisilla, jommoisia tämä oli tottunut kuulemaan ainoastaan miesten
suusta, niin Pietari lohdutti häntä sillä, että tulisi rauhallisempia
aikoja, tai nukahti kesken hänen tiedustelujansa.
Maria näki millainen taakka häntä rasitti, kuinka väsymättömästi
hän toimi, — mutta miksi hän ei sälyttänyt osaa kuormastansa muiden
hartioille?
Kerran he menivät kauniilla säällä yhdessä maalle. Silloin Maria käytti
tilaisuutta hyväksensä ja huomautti Pietarille, että hänen tulisi sekä
itsensä että vaimonsa takia suoda itsellensä enemmän lepoa.
Kärsivällisesti Pietari kuunteli, ja kun Maria oli saanut esitetyksi
kaikki pyyntönsä ja neuvonsa, tarttui hän hänen käteensä ja sanoi:
— Olethan sinäkin nähnyt herra Marnix van St. Aldegonden ja tiedät
mitä hän on tehnyt vapaudenasian hyväksi? Oletko kuullut hänen
mielilauseensa?
Maria nyökäytti päätänsä ja sanoi hiljaa:
— _Repos ailleurs_.
— Niin, muualla voimme levätä, lausui Pietari tarmokkaasti.
Silloin Marian valtasi hiljainen vavistus, ja vetäessään kätensä
miehensä kädestä hän ajatteli: "Muualla — siis ei täällä. Lepoa
ja onnea ei täällä ole odotettavissa." Hän ei lausunut ilmi näitä
ajatuksiansa, mutta ne eivät tahtoneet haihtua hänen mielestänsä.
Kahdestoista luku.
Hiljaista oli yleensä Nobelkadulla ja nykyisin kaikkein hiljaisinta
Hoogstratenin talossa. Olkia ja hietaa oli levitetty kadulle tohtori
de Bont'in ja vanhan neidin hovimestarin toimesta. Akkunain edessä oli
paksut verhot, oven ja kolkuttimen välille oli naulattu huopaa. Katuovi
oli lukitsematta, mutta sen takana istui vartija, jonka puoleen tulijat
voivat kääntyä.
Aamulla toukokuun kahdeksantena päivänä kääntyivät taiteilija Vilhelmi
Kornelionpoika ja Janus Dousa Nobelkadulle. He olivat juuri puhelleet
varsin innokkaasti, mutta nähdessään hiedan ja oljet he ensin
hiljensivät ääntänsä ja vaikenivat sitten kokonaan.
— Tie on jo valmiina kuoleman riemuretkeä varten. Toivokaamme että hän
täällä vain kerran kääntää soihtunsa maata kohden ja osottaa tämän
kunnian hänelle, jonka osaksi se ikään katsoen on tuleva, niin vähän
kunnioitusta kuin hän muutoin ansaitseekin. Elkää viipykö kovin kauan
tuossa taudin saastuttamassa talossa, herra Vilhelmi.
Taiteilija avasi hiljaa oven. Palvelija tervehti häntä vaieten
ja kääntyi porraskäytävään päin huutaaksensa Belottia, sillä
"soittoniekka" oli jo monesti käynyt tapaamassa hovimestaria.
Vilhelmi meni odotushuoneeseen, jossa tänään aivan ensi kerran oli
toinenkin vieras — ja lisäksi sangen oudossa asennossa. Selkä suorana
mutta pää sivulle vaipuneena oli pater Damianus nukahtanut istualleen
nojatuoliin. Hän oli neljääkymmentä lähentelevä, vaaleapartainen mies,
valkoihoinen ja punaposkinen kuin lapsi. Paljaaksi ajeltua päälakea
ympäröivät vaaleat hiukset, muodostaen ohuen kaaren. Uinailevan kädet,
jotka olivat vaipuneet syliin, pitelivät öljypuusta valmistettua, hyvin
kellastunutta rukousnauhaa. Hänen hieman avonainen suunsa hymyili
herttaisesti ja ystävällisesti.
"Tämä lempeä pyhimys pitkässä naismaisessa puvussaan ei juuri ole
tarmokkaan työntekijän näköinen", ajatteli Vilhelmi, "mutta kumminkin
hänen suuret kätensä näyttävät kovettuneilla ja työhön tottuneilta".
Kun Belotti tuli odotushuoneeseen ja näki nukkuvan papin, asetti hän
varovasti tyynyn hänen päänsä alle ja viittasi Vilhelmille, että tämä
seuraisi häntä etuhuoneeseen.
— Antakaamme hänen vähän levätä, sanoi italialainen. — Vasta kaksi
tuntia sitten hän läksi vanhan neidin luota, jonka vuoteen ääressä
hän on istunut eilisestä puolipäivästä saakka. Neiti on enimmäkseen
tiedotonna, mutta kun hän välillä virkoaa, ikävöi hän hengellistä
lohdutusta, Kuolinsakramenttejä hän ei vielä tahdo, sillä hän ei ota
uskoaksensa, että hänen loppunsa voi olla käsissä. Mutta väliin, kun
kivut lisääntyvät, kysyy hän kuolemantuskissaan onko kaikki valmiina,
sillä hän pelkää kumminkin kuolla ilman viimeistä voitelua.
— Ja kuinka Henriika neiti voi?
— Hiukan paremmin.
Pappi tuli samassa odotushuoneesta. Belotti suuteli kunnioittavasti
hänen kättänsä ja Vilhelmi kumarsi kohteliaasti.
— Minä nukahdin, sanoi Damianus yksinkertaisesti ja luontevasti, mutta
äänellä, joka ei ollut niin voimakas ja syvä kuin olisi odottanut
nähdessään hänen leveän rintansa ja kookkaan vartalonsa. — Luettuani
messun käyn pikaisesti sairaitteni luona ja palaan sitten jälleen.
Oletteko jo tullut järjillenne, Belotti?
— Se on mahdotonta, herra, pyhä neitsyt tietää, että se ei käy päinsä.
Minun oli lähdettävä palveluksestani toukokuun ensimäisenä päivänä,
tänään on kahdeksas, ja täällä minä olen yhä vielä; en ole lähtenyt
tästä talosta, koska olen kristitty! Mutta nyt on neideillä etevä
lääkäri hoitajana, sisar Gonzaga täyttää velvollisuutensa, te itse
ansaitsette hoidollanne sijan marttyyrien joukossa paratiisissa, ja
niin voin minä siis syntiä tekemättä panna pillit pussiin.
— Elkää lähtekö, Belotti, sanoi pater Damianus vakaasti, — ja jos ette
sittenkään luovu aikeestanne, niin elkää ainakaan nimittäkö itseänne
kristityksi.
— Te jäätte tänne, huudahti Vilhelmi, — jos ette muutoin, niin toki
nuoren neidin tähden, josta te pidätte.
Belotti pudisti päätänsä ja vastasi levollisesti:
— Siihen, mitä arvoisa isä Damianus eilen minulle sanoi, ette te, nuori
herra, enää voi lisätä mitään. Kumminkin pysyn aikeessani ja lähden;
mutta koska panen paljon arvoa siihen, mitä arvoisa isä ja mitä te
minusta ajattelette, niin pyydän teitä hyväntahtoisesti kuulemaan
minua. Olen jo kuudenkymmenenkahden vuoden vanha, ja niin on laita
vanhain palvelijain kuin vanhain hevosten, etteivät ne helposti käy
kaupaksi. Brysselissä voisi tosin ehkä vielä katoolinen hovimestari
saada paikan, kun on toimeensa tottunut, mutta vanha sydämeni ikävöi
Neaappeliin — ikävöi kiihkeästi, tulisesti, sanomattomasti. Te, nuori
herra, olette nähnyt meidän sinisen meremme ja meidän taivaamme;
minä kaipaan niitä, se on totta, mutta enemmän vielä kaipaan muita
vähäpätöisempiä seikkoja. Minusta tuntuu jo onnelta sekin, että saan
puhua omaa kieltäni teidän kanssanne, herra Vilhelmi, ja teidän,
arvoisa isä. Mutta onhan olemassa maa, jossa jokainen puhuu niinkuin
minä. Vesuvion juurella on pienoinen kylä. Armias taivas! Moni
kauhistuisi, jos hänen täytyisi jäädä sinne puoleksikaan tunniksi,
kun vuori jylisee, kun tuhkaa sataa ja tulinen laava virtaa vuorta
alas. Eivät talot siellä suinkaan ole niin sirosti rakennetut, eivät
akkunaruudut myöskään hohda puhtauttaan kuten täällä. Pahoin pelkään
ettei koko Resinassa ole olemassakaan monta lasiakkunaa, mutta ei
lasten kumminkaan tarvitse meillä palella enemmän kuin teilläkään.
Mitähän leideniläinen talonemäntä virkkaisi meidän kyläntiestämme?
Viiniköynnöksiä tangoissansa, viikunanlehviä ja kirjavia pesuvaatteita
näkyy siellä sekaisin katoilla, akkunoissa ja noilla vinoilla
parvekkeilla; pienissä puutarhoissa, joista puuttuu suoria käytäviä
ja kaavanmukaisia kasvilavoja, riippuu kullankellerviä hedelmiä
oranssi- ja sitruunapuissa. Kaikki kasvaa siellä sikin sokin. Ja
nuo viinitarhojen valkoisten muurien ylitse kiipeilevät poikaset —
repaleisissa ryysyissänsä, jotka eivät suinkaan näytä räätälin kädestä
lähteneiltä, — nuo pikku tytöt, joiden tukkaa äiti selvittelee talon
ovella, ne eivät ole niin valkoihoisia ja punaposkisia ja puhtaaksi
pestyjä kuin hollantilaiset lapset. Mutta tahtoisin sittenkin vielä
kerran nähdä noita tummasilmäisiä, ruskeita pörröpäitä ja viettää
loppuikäni keskellä tuota sekamelskaa, lämpöisessä ilmassa, huoletonna
elellen sukulaisteni ja kansani keskuudessa.
Vanhuksen poskille oli kohonnut puna hänen näin puhellessaan, ja hänen
tummissa silmissänsä ilmeni jälleen säihky, jonka vielä äskettäin olisi
luullut ainiaaksi sammuneen pohjan kylmän ilman ja pitkän palvelusajan
vaikutuksesta. Kun ei pappi eikä taiteilija heti vastannut hänen
keskeytettyään puheensa, jatkoi hän levollisemmin:
— Monseigneur Gloria lähtee nyt Italiaan, ja minä voin päästä hänen
kanssansa Roomaan hänen matkapalvelijanaan. Sieltä pääsen helposti
Neaappeliin, ja voin täydessä rauhassa ruveta elelemään säästöjeni
koroilla. Viidentenätoista päivänä lähtee tuleva isäntäni, ja
kahdentenatoista täytyy minun saapua Antwerpeniin hänen luoksensa.
Pappi ja taiteilija katsahtivat toisiinsa. Vilhelmi ei raskinut
kehottaa hovimestaria luopumaan tuumastaan, mutta Damianus rohkaisi
mielensä, laski kätensä vanhuksen olalle ja sanoi:
— Jos te jäätte tänne vielä muutamiksi viikoiksi, Belotti, niin
myöhemmin kyllä pääsette lepoon, ja silloin saatte myöskin nauttia
hyvän omantunnon rauhaa. Niille, jotka ovat uskollisia kuolemaan
saakka, luvataan elämän kruunu. Kun nämät raskaat ajat ovat menneet
ohitse, on helppo pitää huolta siitä, että vaikeuksitta pääsette
kotimaahanne. Päivällisaikaan minä palaan takaisin, Belotti. Jos
tarvitsette apuani, niin lähettäkää minulle sana: Ambrosio vanhus kyllä
löytää luokseni. Toivotan teille Jumalan siunausta ja samoin teillekin,
herra Vilhelmi, jos sallitte minun sitä tehdä.
Papin lähdettyä sanoi vanha palvelija huoaten:
— Kyllä hän vain sittenkin minut pakottaa noudattamaan tahtoansa.
Väärin hän käyttää vaikutusvaltaansa. En minä ole mikään pyhimys, ja
hän vaatii minua...
— Tekemään oikein! sanoi Vilhelmi vakuuttavasti.
— Mutta ette tiedä miltä tuntuu, kun pitää heittää mielestänsä pitkän,
vaivaloisen elämän kallein toivo aivan kuin toinen heittää luotansa
rikkinäiset kenkäräsynsä. Ja kenenkä tähden, sanokaa, kenen? Tunnetteko
te neitiäni? Voi herra, minä olen tässä talossa nähnyt monenmoista,
sellaistakin, jota te, nuori mies, ette voisi uskoa mahdolliseksikaan.
Te olette ihastunut nuoreen neitiin. Olenko oikeassa vai en?
— Te erehdytte, Belotti.
— Todellako? Teidän tähtenne iloitsen siitä, sillä te olette vaatimaton
taiteilija, mutta nuori neiti on Hoogstratenin sukua, — muuta minun ei
tarvitse sanoa. Tunnetteko te neidin isän?
— En, Belotti.
— Siinä se vasta on hurjapää! — Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan
nuoren neitimme vanhemmasta sisaresta?
— Onko Henriikalla vanhempi sisar?
— Kyllä, herra, ja kun häntä muistelen... Kuvailkaa mielessänne
neitimme, aivan Henriika neitimme, mutta kookkaampana, muhkeampana,
kauniimpana.
— Isabella! huudahti taiteilija. Ajatus, jonka keskustelu Henriikan
kanssa oli hänessä herättänyt, alkoi näyttää todenmukaiselta, ja siksi
hän tarttui hovimestarin käsivarteen niin kiivaasti ja niin äkkiä, että
tämä peräytyi, samalla kuin Vilhelmi jatkoi tulisesti:
— Mitä te tiedätte hänestä? Kertokaa minulle kaikki. Belotti, tehkää
hyvin!
Palvelija katsahti portaille päin ja jatkoi sitten päätään pudistellen:
— Varmaankin te erehdytte. Minun tietääkseni ei tässä talossa ole
koskaan ollut Isabellaa, mutta kernaasti täytän kumminkin pyyntönne.
Tulkaa takaisin illan suussa, mutta elkää vain odottako kuulevanne
mitään hupaista kertomusta.
Pimeän tullessa palasi taiteilija Hoogstratenin taloon. Odotushuone oli
tyhjä, mutta Belotti saapui pian.
Vanhus asetti valkean viereen pöydälle sievän tarjottimen, jolla
oli viiniastia ja pikari, ja annettuaan tietoja sairasten voinnista
hän tarjosi erityisen kohteliaalla tavalla Vilhelmille tuolin. Kun
taiteilija kysyi häneltä, miksi hän ei ollut tuonut itselleen pikaria,
vastasi hän:
— Minä juon vain vettä, mutta jos sallitte, niin istuudun.
Kamaripalvelija läksi pois ja minun on koko päivä täytynyt juosta
portaita ylös ja alas. Tuo on rasittanut vanhoja jalkojani, eikä meillä
ole suinkaan odotettavissa rauhallista yötä.
Yksi ainoa kynttilä valaisi kammiota, kun Belotti, joka oli vaipunut
syvälle nojatuoliinsa, avasi ristissä olevat kätensä ja alkoi kertoa
hitaasti:
— No niin, tänä aamuna puhuin Hoogstratenien luonnonlaadusta.
Yleensähän samojen vanhempien lapset kehittyvät hyvin erilaisiksi,
mutta teidän pienessä maassanne, jolla on oma kielensä ja paljon
muutakin omintakeista, on jokaisella vanhalla suvulla — sitä ette
voi kieltää — erityiset tuntomerkkinsä. Minä tiedän sen, sillä olen
elellyt monissa hollantilaisissa aatelistaloissa. Joka suvulla on
oma luonnonlaatunsa ja omat tapansa. Ja jos joku on — elkää panko
pahaksenne! — päästään hiukan vialla, niin hän harvoin on ainoa
laatuaan suvussaan. Minun emäntäni on enemmän ranskalaiseen äitiinsä.
Mutta minunhan piti puhua neitini veljentyttärestä, ja kertomukseni
alkaa käydä liian laveaksi.
— Ei loki, Belotti, ei suinkaan. Meillähän on kyllä aikaa, ja teidän
puheenne huvittaa minua; mutta sallikaa minun ensin kysyä erästä asiaa.
— Kas herra, kuinka poskenne hehkuvat! Oletteko ehkä tavannut Italiassa
häntä, josta me puhumme?
— Ehkä kyllä, Belotti.
— No sitten, — sitten! Ken hänet kerran on nähnyt, se ei häntä helposti
unohda. Mitä te aioitte kysyä?
— Mikä on hänen nimensä?
— Anna.
— Eikö myöskin Isabella?
— Ei, Annaksi häntä vain nimitettiin.
— Ja milloin hän läksi Hollannista?
— Odottakaapas — siitä on... Pääsiäisenä siitä oli neljä vuotta.
— Onko hän tumma- vai valkoverinen?
— Kuten sanoin, aivan Henriika neidin näköinen. Mutta voihan mikä
nainen tahansa olla tumma- tai valkoverinen. Luulen että pikemmin
pääsemme asiasta selville, jos sallitte _minun_ nyt tehdä kysymyksen.
Oliko tuolla naisella, jota tarkoitatte, suuri pyöreämäinen arpi
keskellä otsaa, juuri tukan rajalla?
— Jo riittää! huudahti Vilhelmi hypähtäen nopeasti seisoalleen. — Hän
oli lapsena lyönyt otsansa isänsä aseeseen.
— Päinvastoin, herra, junkkari van Hoogstratenin ase iski tämän tytärtä
otsaan. Kuinka kauhistuneelta te näytätte! Hyvä Jumala, minä olen kyllä
tässä talossa kummempaakin nähnyt. Mutta nyt on taas teidän vuoronne
vastata: Missä kotimaani kaupungissa te häntä tapasitte?
— Roomassa, missä hän eleli yksin ja käytti salanimeä. Isabellako —
hollantilainen tyttö! Tehkää hyvin, Belotti, ja jatkakaa kertomustanne.
Minä en suinkaan enää keskeytä teitä. Mitä oli pienokainen tehnyt, kun
hänen oma isänsä...
— Noista hurjista Hoogstrateneista on junkkari kaikkein hurjin.
Italiassa olette ehkä tavannut hänen tapaisiansa miehiä, tässä maassa·
ei hevillä löytäisi toista tuollaista hurjapäätä. Pahasisuiseksi ei
teidän kumminkaan pidä luulla häntä; mutta ei ole tarpeen muuta kuin
sana vain, joka ei ole hänelle mieleen, tai tyly katse, ja heti hän on
poissa suunniltaan; nyt seuraa teko, tekoa katumus. Mitä tulee hänen
tyttärensä arpeen, niin hän sai sen tällä tavoin: Hän oli vielä lapsi,
eikä hän tietysti olisi saanut kosketella ampuma-aseita, mutta hän teki
sen kumminkin milloin vain voi, ja kerran laukesi pistooli ja luoti
surmasi yhden paraita metsäkoiria. Junkkari kuuli pamauksen, ja kun hän
näki koiran pitkällään ja pistoolin pikku neidin jalkojen juuressa,
otti hän aseen maasta ja löi sen teräväsärmäisellä perällä...
— Lasta, omaa tytärtänsä! huudahti Vilhelmi kauhistuneena.
— Ihmisiä on monenlaisia, jatkoi Belotti. — Toiset — ja niihin te kai
kuulutte — punnitsevat asiat tarkoin ennenkuin puhuvat ja toimivat;
toiset taas tuumivat kauan, ja kun he ovat asioista selvillä, niin he
puhuvat pitkälti, mutta tekoihin he harvoin ryhtyvät. Mutta sitten
on vielä kolmatta lajia ihmisiä — ja niihin kuuluvat ennen muita
Hoogstratenit —, jotka vain antavat toisen teon seurata toista ja
jos joskus niitä punnitsevat, niin eivät ainakaan ennenkuin ne ovat
tehdyt. Jos he silloin huomaavat menetelleensä väärin, estää ylpeys
heitä sitä myöntämästä ja sovittamasta. Niin seuraa toinen onnettomuus
toista; mutta ei niitä kovin surra, ja viini ja korttipeli, turnajaiset
ja metsästykset auttavat ne unohtamaan. Velkoja on yllin kyllin,
mutta niistä saavat velkojat huolehtia, ja ne pojista, joille ei jää
perintötilaa, voivat kyllä päästä hoviin tai sotaväkeen, tytöiltä ei,
Jumalan kiitos, puutu luostareita, jos he tunnustavat meidän pyhää
uskoamme, ja molemmille toivotaan perintöjä rikkailta tädeiltä ja
muilta sukulaisilta, jotka kuolevat lapsettomina.
— Te kuvaatte räikein värein.
— Mutta todellisuuden mukaan, — ja junkkariin soveltuu tämä kaikki.
Poikia varten hänen ei tosin tarvinnut säilyttää tilaansa, sillä niitä
ei hänen puolisonsa ollut hänelle lahjoittanut. Tämän hän oli tavannut
hovissa Brysselissä, ja hän oli kotoisin Parmasta.
— Tunsitteko te hänet?