mitä oli hänen oma, ihana taiteensa. Siellä, Isabellan läheisyydessä,
oli hänelle auennut uusi maailma. Mutta nuo kukkaset, jotka silloin
olivat versoneet hänen sydämessänsä, oli pannut kova halla, ja
hän tiesi, että ne olivat kuihtuneet eivätkä voisi kantaa mitään
hedelmää. — Vaan tänään hänen onnistui palauttaa mieleensä Isabellan
nuorekkaan ihana kuva ja ajatella kadotetun lemmityn asemasta
hyväntahtoista Isabella ystävätärtänsä, ja hän uneksui taivaasta,
sinisestä kuin kiinteä turkoosi ja keveät kaunokit, suihkulähteistä ja
solakoista patsaista, öljypuulehdoista ja marmorikuvista, viileistä
kirkkoholveista ja hohtavista huviloista, säkenöivistä silmistä ja
säihkyvästä viinistä, ihanista laulukuoroista ja — Isabellan laulusta!
Kuhertelevat kyyhkyset lensivät edes takaisin lakkansa ympärillä, mutta
ne saivat tehdä mitä halusivat, hoitaja ei nähnyt, ei kuullut niiden
puuhia.
Miekkailunopettaja Allerts nousi portaita ylös tuohon näkötorniin,
mutta vasta kun hän seisoi parvekkeella Vilhelmin vieressä ja tervehti
häntä syvällä äänellänsä, huomasi tämä hänet.
— Missä onkaan oltu, herra Vilhelmi? kysyi harmaaparta. — Tässäkö
verkaa kutovassa Leidenissä? Ei, toden totta! Varmaankin Musika rouvan
luona Olympossa, — jos hän muutoin asuukaan siellä.
— Oikein arvasitte, vastasi Vilhelmi, pyyhkäisten molemmin käsin
hiukset otsaltaan. — Olin hänen luonaan vieraisilla, ja hän käski sanoa
teille terveisiä.
— Viekää siis myös hänelle minun terveiseni, vastasi toinen, — mutta
kyllä hän muutoin on vain kaukaisempia tuttujani. Minun kurkkuni
soveltuu paremmin juomiseen kuin laulamiseen. Sallitteko?
Miekkailija otti tuopin, jonka äiti päivittäin täytti oluella ja asetti
lemmikkinsä huoneeseen. Hän joi siitä aika siemauksen, pyyhkäisi sitten
viiksiänsä ja sanoi:
— Tuo teki hyvää ja oli minulle tarpeen. Miehillä oli parempi halu
huvittelemaan kuin harjoittelemaan, mutta me panimme pakon, —
Warmondin junkkari Duivenvoorde ja minä. Kuka tietää kuinka pian
meidän tulee näyttää mihin kelpaamme. Kautta Rolandin, edeltäjäni!
Tuollainen mielettömyys on kuin nuija, johon eivät pysty florensilaiset
miekkasimet, eivät sirot terssit eivätkä kvartit. Oikein tuosta tulin
huonolle tuulelle.
— No, ehkäpä se pian kääntyy, vastasi Vilhelmi iloisesti ja heitti
virnansiemeniä ja vehnäjyviä suurelle kyyhkyselle, joka oli laskeutunut
parvekkeen kaidepuulle.
— Nuo tarvitsevat ruokaa, ja mitä hyötyä niistä on! huudahti Allerts
katsoen kyyhkystä. — Warmondin herra, joka on Jumalan mielen mukainen
mies, toi minulle juuri kaksi haukkaa; tahdotteko tulla katsomaan, kun
minä niitä kesytän?
— En, kapteeni, musiikki ja kyyhkyseni riittävät minulle.
— Kuten tahdotte. — Tuo pitkäkaula on lystikäs eläjä.
— Mistä maasta arvelette sen olevan sukuisin? Nyt se lentää toisten
luo. Silmäilkää sitä ja vastatkaa sitten.
— Kuningas Salomo sen olisi tiennyt, — hänhän oli lintujen hyvä tuttu.
— Katselkaa sitä vain, niin pääsette siitä selville.
— Herralla on jäykkä kaula ja pää tavattoman pystyssä.
— Entä nokka?
— Käyrä, melkein kuin korppikotkalla! Tuhat tulimmaista, kuinka se
käyskentelee hajalla säärin ja varpaat levällään. Odotapas vain,
roisto! Se vielä nokkii tuon pienen kyyhkysen kuoliaaksi. Kautta
henkeni, tuo rehentelijä ei voi olla muu kuin espanjalainen lurjus!
— Aivan oikein. Se on espanjalainen kyyhkynen. Se lensi lakkaani, mutta
minä en voi kärsiä sitä ja koetan karkottaa sen pois, sillä minä pidän
vain muutamia paria, jotka ovat samaa lajia, ja koetan niistä kehittää
hyvää rotua. Jos kokoaa monenlaista väkeä samaan lakkaan, niin ei siitä
koidu mitään hyvää.
— Tuo herättää mietteitä monenlaisia. Mutta minun mielestäni te ette
ole valinnut juuri kauneinta lajia.
— En, herra. Tuo, jonka tuossa näette, on antwerpeniläistä
kirjekyyhkyslajia. Ne ovat sinertävää, punertavaa, pilkullista väkeä;
en minä väreistä välitä, mutta pieni ruumis niillä täytyy olla ja
suuret siivet sekä leveät höydyt siipisulissa — ja ennen kaikkea
voimakkaat lihakset. Tuo tuossa — odottakaas, otan sen kiinni, — tämä
on parhaita lentäjiäni. Koettakaapas kohottaa sen siipeä.
— Jumaliste, tuolla pienellä olennolla on tarmoa luissansa. Kuinka se
puristaa siivet ruumista vasten! Haukat eivät ole paljoa voimakkaammat.
— Se onkin johtokyyhkynen, joka yksin löytää perille.
— Miksi teillä ei ole ollenkaan valkoisia kyyhkysiä? Minun mielestäni
niiden lentoa olisi helpoin seurata.
— Koska kyyhkysten on laita aivan samoin kuin ihmistenkin. Joka
kovin loistaa ja tunnetaan kaukaa, sitä ahdistavat vihamiehet ja
kadehtijat, ja petolinnut hyökkäävät pahimmin valkoisten kyyhkysten
kimppuun. Vakuutan, herra, kellä on silmät päässä, se voi kyyhkyslakkaa
katsellessaan oppia tuntemaan, millaista on Aatamin ja Eevan
jälkeläisten elo.
— Sekä riitaa että rakkautta on täällä ylhäällä aivan kuin
Leidenissäkin.
— Niin, aivan niin, kapteeni. Jos annan vanhalle kyyhkyselle
paljoa nuoremman aviosiipan, niin siitä harvoin on hyvä tulos. Kun
uroskyyhkynen on rakastunut, osottaa se hentullensa kohteliaisuuksia
kuin hienoin hoviherra lemmityllensä. Ja tiedättekö mitä tuo
suuteleminen tarkoittaa? Kosija ruokkii mielitiettyänsä, se tahtoo
sanoa, hän koettaa lahjoilla voittaa hänen suosionsa. Sitten ovat häät,
ja he rakentavat yhdessä pesän. Jos on poikasia, niin he ruokkivat
niitä yhdessä, sulassa sovussa. Ylhäiset kyyhkyset hautovat huonosti,
ja me annamme niiden munat huonompien haudottaviksi.
— Ne ovat aatelisrouvia, jotka tarvitsevat imettäjiä lapsillensa.
— Parittomat kyyhkyset saavat usein pahaa aikaan avioparien kesken.
— Ottakaa siitä opiksenne, nuori mies, ja varokaa jäämästänne vanhaksi
pojaksi. Tyttöjä, jotka pysyvät naimattomina, en tahdo moittia; olen
heidän joukossansa tavannut monta herttaista, avuliasta olentoa.
— Niin minäkin, mutta valitettavasti ilkeitäkin, kuten täällä lakassa.
Yleensä holhottini elävät onnellista avioelämää, mutta jos tulee ero...
— Kumpi on silloin siihen syypää?
— Naaras, kymmenestä tapauksesta yhdeksässä.
— Roland, edeltäjäni, aivan kuten ihmistenkin kesken! huudahti
kapteeni, lyöden kätensä yhteen.
— Mikä se on tuo teidän Rolandinne, herra Allerts, te lupasitte minulle
äskettäin... Mutta kuka nousee tuolla portaita ylös?
— Teidän äitinne, luullakseni.
— Hän tuo tänne vieraita. Tunnen tuon äänen, mutta... Odottakaa. Se on
vanhan neiti van Hoogstratenin hovimestari.
— Nobelkadultako? Laskekaa minut, Vilhelmi, sillä tuota
luopiojoukkiota...
— Odottakaa vähän, portailla on tilaa vain yhdelle, pyysi taiteilija
ja ojensi kätensä Belotti'lle, vetääksensä hänet ylimmältä astuimelta
sisään.
— Espanjalaisia ja heidän hengenheimolaisiaan, mutisi kapteeni
itsekseen, läheni ovea ja huudahti portaita laskeutuessaan:
— Odotan täällä alhaalla, kunnes ilma jälleen on puhdasta.
Parransänki peitti nyt hovimestarin kauniita kasvoja, jotka
tavallisesti olivat mitä huolellisimmin sileiksi ajellut, ja
huolestuneelta ja valvomisesta väsyneeltä näytti vanhus kertoessaan
Vilhelmille, mitä eilisestä illasta saakka oli tapahtunut hänen
emäntänsä talossa.
— Kenellä on kuuma veri, sanoi italialainen jatkaessaan kertomustaan, —
sen vuodet vieriessään kyllä tekevät heikommaksi, mutta eivät tyyneksi.
Minä en voinut nähdä tuota enkeli parkaa — sillä ei hän ole kaukana
pyhän neitsyen istuimesta — kohdeltavan kuin sairasta koiraa, joka
heitetään ulos kartanolle, ja niin pyysin eroa palveluksesta.
— Se on kunniaksi teille, mutta ei juuri hyödyksi tällä hetkellä. Onko
neiti sitten todellakin viety tuohon kosteaan huoneeseen?
— Ei, herra. Isä Damianus saapui ja selitti vanhalle neidille mitä
pyhä neitsyt vaatii kristityltä ihmiseltä, ja kun neiti yhä vielä
koetti toteuttaa tahtoansa, nuhteli tuo pyhä mies häntä niin jyrkin ja
ankarin sanoin, että hänen täytyi taipua. Nyt lepää nuori neiti posket
hehkuvina vuoteessa ja hourailee.
— Ja kuka hoitaa sairasta?
— Lääkärin tähdenhän juuri tulin luoksenne, hyvä herra, sillä tohtori
de Bont'ia, joka tuli heti kun häntä käytiin noutamassa, emäntäni
kohteli niin sopimattomasti, että tämä muitta mutkitta käänsi hänelle
selkänsä ja sanoi minulle mennessään, ettei hän enää palaisi.
Vilhelmi pudisti päätänsä, mutta italialainen jatkoi:
— Onhan Leidenissä muitakin lääkäreitä, mutta isä Damianus sanoo,
että de Bont eli Bontius, kuten häntä nimitetään, on taitavin ja
tunnollisin kaikista, ja kun nyt vanha neiti päivällisaikaan itse sai
kohtauksen eikä varmaankaan pääse piakkoin vuoteesta, on tie jälleen
avoinna, ja isä Damianus sanoo, että jos muu ei auta, niin hän menee
itse noutamaan tohtori Bontiusta. Mutta te kun olette tämän kaupungin
lapsia ja tunnette nuoren neidin, niin arvelin, että voisin säästää isä
Damianusta saamasta tuon kieltävän vastauksen, mikä tietenkin tulisi
hänen osakseen pyhän kirkkomme viholliselta. Mies paralla on kyllä
tarpeeksi siedettävää siinäkin, mitä saa kuulla katupojilta ja muilta
irvihampailta, kun kuljettaa sakramenttia kaupungin lävitse.
— Te tiedätte, että on ankarasti kielletty häiritsemästä häntä hänen
virkatoimissaan.
— Mutta kumminkin tehdään hänestä pilaa heti kun hän tulee kadulle. Me
emme kumpikaan voi muuttaa maailmaa, hyvä herra. Kun kirkolla oli valta
käsissään, poltti se ja mestasi teikäläisiä, ja nyt, kun te olette
voitolla, vainotaan ja pilkataan meidän pappejamme.
— Vastoin lakia ja virallista kieltoa.
— Te ette voi estää ihmisiä sitä tekemästä, ja isä Damianus on karitsa,
joka kärsivällisesti kestää kaiken, hän on yhtä hurskas kristitty kuin
moni pyhimys, jolle vahakynttilöitä uhrataan. Tunnetteko tohtoria?
— Hiukan, ulkonäöltä.
— Oi, menkää sitten hänen tykönsä, herra, neidin tähden, huudahti
vanhus sydämellisesti ja rukoilevasti. — Teidän vallassanne on pelastaa
ihmishenki, ihana, nuori ihmisolento.
Hovimestarin silmät välkkyivät kosteina. Juuri kun Vilhelmi pani
kätensä hänen käsivarrellensa ja sanoi ystävällisesti: — Tahdon koettaa
sen tehdä, — huusi miekkailija ovelta: — Teidän neuvottelunne kestää
minusta liian kauan. Toiste näkemiin!
— Ei, herra, tulkaa hetkeksi sisään, tämä herra on tullut tänne
erään tyttö raukan takia, joka sairastaa hengenvaarassa. Nyt on tuo
avuton olento yksin ja hoidotta, sillä hänen tätinsä, vanha neiti van
Hoogstraten, on karkottanut hänen luotansa tohtori de Bont'in, tämä kun
on kalvinolainen.
— Tuon hengenvaarassa olevan tytön luota?
— Se on kurjan kurjaa, mutta nyt on vanha neiti itse sairaana.
— Oivallista, — oivallista! huudahti Allerts lyöden kätensä yhteen.
— Ellei paholainen pelkää häntä, vaan tahtoo hänet noutaa, niin minä
maksan kyytihevoset. Mutta entä tyttö, tuo sairas tyttö?
— Tämä herra pyytää minua koettamaan taivuttaa de Bont’in menemään
jälleen hänen luoksensa. Tehän olette ystäviä tohtorin kanssa?
— Me olimme, Vilhelmi, olimme. Mutta viime perjantaina jouduimme kovaan
kiistaan uusista kypäreistä, ja nyt tuo oppinut puolijumala vaatii,
että pyytäisin häneltä anteeksi. Mutta peräytyminen ei kuulu tapoihini.
— Oi, rakas herra, huudahti Belotti liikuttavan hartaasti. — Tuo lapsi
raukka makaa avutonna, mitä kovimmassa kuumeessa. Jos taivas on teitä
itseänne siunannut antamalla teille lapsia...
— Rauhoittukaa, vanhus, rauhoittukaa, vastasi kapteeni, sivellen
ystävällisesti Belotti'in harmaita hiuksia. — Lapseni eivät tosin kuulu
tähän, mutta me teemme tuon nuoren naisen hyväksi mitä voimme. Näkemiin
saakka, hyvät herrat! Roland, edeltäjäni, mitä kaikkea saakaan kokea!
Hamppuhan on huokeata Hollannissa, ja kumminkin tuollainen syöjätär saa
aivan meidän keskellämme elää vanhaksi kuin korppi!
Näin sanoen hän laskeusi portaita alas. Vasta kadulle tultuansa hän
alkoi miettiä, millä sanoin pyytäisi anteeksi tohtori de Bont'ilta, ja
hänen kasvonsa kävivät happamen näköisiksi, mutta samalla vilkkueli
hymy silmissä ja parrakkailla huulilla.
Tuo oppinut ystävä teki anteeksipyynnön helpoksi, ja kun Belotti tuli
kotiin, oli lääkäri jo sairaan vuoteen ääressä.
Yhdestoista luku.
Nordwykin Elisabet rouva ja kaupunginsihteeri van Houtin vaimo
olivat kumpikin erittäin pyytäneet pormestarin rouvaa kanssansa
maalle nauttimaan tuosta ihanasta keväisestä sunnuntaista, mutta
Barbaran kehotuksesta huolimatta ei nuori rouva ollut taivutettavissa
noudattamaan kutsua.
Hänen puolisonsa lähdöstä oli jo kahdeksan päivää, ja niiden kulku
aamusta iltaan oli ollut yhtä hidasta kuin samean veden, joka
hollantilaista niittyä leikkaavaa ojaa myöten on matkalla leveämpää
jokea kohden.
Uni lähestyy kernaasti nuorten leposijoja ja Mariankin luo se oli
jälleen saapunut, mutta auringon noustessa palasi tyytymättömyys
ja levottomuus, palasivat sydämentuskat, jotka uni ystävällisellä
huolenpidolla oli karkottanut loitommaksi. Maria tunsi, ettei näin
ollut oleva, ja että hänen isänsä olisi nuhdellut häntä, jos olisi
voinut nähdä hänet tällaisessa mielentilassa.
On olemassa naisia, jotka häpeävät punaisia poskiansa ja viatonta
elämäniloa ja joille kärsiminen tuottaa surunvoittoista nautintoa.
Näihin naisiin Maria ei suinkaan kuulunut. Hän olisi tahtonut olla
onnellinen ja kaikin tavoin hän koetti voittaa takaisin kadottamansa
mielenhilpeyden. Pyrkien tunnollisesti täyttämään velvollisuuksiansa
hän tuon tuostakin yritti lähestyä pikku Liisan vuodetta; mutta
lapsukainen alkoi jo parata, ja huomatessaan jääneensä kahden kesken
hänen kanssansa se aina alkoi huutaa Barbaraa, Adriania tai Kerttua.
Lukea koetti Maria myöskin, mutta nuo muutamat kirjat, mitkä hän oli
ottanut mukaansa Delftistä, olivat kaikki tyyni hänelle vanhastaan
tuttuja, ja hänen ajatuksensa läksivät kulkemaan omia teitänsä,
ennenkuin olivat ehtineet kiintyäkään kirjaan.
Vilhelmi toi hänelle uuden motettinsa ja hän ryhtyi sitä
harjoittelemaan; mutta voidaksensa tuottaa nautintoa musiikki vaatii
koko sydäntä, ja kun Marian mieltä täyttivät niin monet muut seikat,
niin sävelet eivät tuottaneet hänelle iloa, ei lohtua.
Kun hän opasti Adriania tämän lukiessa läksyjä, loppui hänen
kärsivällisyytensä nykyisin paljoa pikemmin kuin muulloin. Ensimäisenä
toripäivänä hän Kertun kanssa läksi torille, noudattaaksensa
puolisonsa määräystä ruokavarojen ostamisesta, ja kun hän nyt
liikkui ihmistungoksessa torilla, jossa kaupiteltiin paikoin kalaa,
paikoin lihaa tai vihanneksia, ja hänelle huudettiin joka taholta: —
Pormestarinna, tulkaa tänne! Pormestarinna, minulta sitä saatte! —
unohti hän huolet, jotka olivat ahdistaneet hänen mieltänsä.
Hänen itsetuntonsa varttui, kun hän nyt tarkasteli jauhoja,
palkohedelmiä ja kuivattuja kaloja, koettaen tinkiä parhaansa mukaan;
pitihän Barbaran toki nähdä, että hän osasi tehdä hyviä kauppoja. Kova
oli tungos kaikkialla, sillä kaupungin hallitusmiehet olivat antaneet
kuuluttaa, että kunkin talon pitäisi uhkaavan vaaran takia joka
toripäivänä ostaa runsaasti ruokavaroja. Mutta pormestarin nuorelle,
suloiselle rouvalle kaikki, yksin välikaupitsijattaretkin, tekivät
tilaa, ja tämäkin tuotti Marialle iloa.
Hilpeänä ja iloisena, kun näet oli parastansa tehnyt, hän palasi kotiin
ja meni heti Barbaran luo keittiöön.
Pietarin hyväntahtoinen sisar oli varsin hyvin huomannut, kuinka raskas
hänen nuoren kälynsä mieli oli, ja siksi oli hän iloinnut, kun tämä
läksi ostoksille. Täytyisihän valikoimisen ja tinkimisen haihduttaa
huolia ja tuoda muita ajatuksia mieleen. Tosin tuo varovainen
taloudenhoitajatar, joka kyllä kernaasti uskoi Marian omistavan mitä
muita hyveitä tahansa, mutta ei vain talonemännälle tarpeellista
taitoa ja tarmoa, oli käskenyt Kertun pitää huolta siitä, ettei rouvaa
petettäisi. Mutta kun torilla milloin menisi tavaroita kaupaksi
kaksi, kolme kertaa enemmän kuin niitä on tarjolla, niin hinnat
nousevat, ja siitä johtui, että kun Maria luetteli leskelle, mitä hän
mistäkin oli maksanut, huudahti Barbara kerran toisensa perästä: —
Mutta, hyvä lapsi, sehän on hirmuista! Tuolla tavoinhan pian tulee
keppikerjäläiseksi!
Mariaa kiukustuttivat nuo huudahdukset, jotka asianhaaroihin katsoen
enimmäkseen olivat aiheettomia. Mutta hän tahtoi pysyä hyvässä sovussa
kälynsä kanssa, ja vaikka hänen olikin vaikea sietää tuota kohtuutonta
arvostelua, ei hänen luontonsa kumminkaan olisi sallinut hänen ilmaista
suuttumustansa kiivain sanoin. Hän sanoi siis vain hieman kiihtyneenä:
— Tee hyvin ja tiedustele mitä muut emännät ovat maksaneet, ja toru
sitten, jos katsot olevan syytä.
Näin sanoen hän läksi keittiöstä.
— Mutta, hyvä lapsi, enhän minä toru lainkaan, huusi Barbara hänen
jälkeensä, mutta Maria ei ollut kuulevinaan, vaan nousi nopeasti
portaita ylös ja sulkeutui huoneeseensa. Hänen ilomielisyytensä oli
taaskin haihtunut kerrassaan.
Sunnuntaina Maria meni kirkkoon. Päivällisen jälkeen hän pani ensin
liinareppuun eväitä Adrianille, jonka piti lähteä venematkalle
muutamien toverien kanssa, sitten hän istuutui huoneensa akkunaan.
Muhkeita herroja, niiden joukossa monta neuvoston jäsentä, käveli
ohitse juhlapukuisine vaimoineen ja lapsineen. Kukkavihkot povella
vaelsi tyttösiä käsi kädessä, parittain tai kolmittain, kanavan
viereistä tietä pitkin kaupunginportille päin, jossa aiottiin tanssia.
Siivosti, silmät sävyisästi maahan luotuina, he kulkivat ohitse, mutta
monen kasvot punehtuivat ja moni voi töin tuskin pidättää punaisia
huuliansa menemästä nauruun, kun nuorukaiset, jotka hilpeinä ja
säännöttömissä parvissa seurasivat tasaisesti astelevia neitosia kuin
nopealiikkeiset kalalokit laivaa, laskivat pilapuheita tai kuiskailivat
tyttösille sellaista, mikä ei ollut aiottu muiden kuultavaksi.
Iloisilta ja huolettomilta näyttivät kaikki, jotka kiiruhtivat
kaupunginportille päin, ja jokaisen kasvoista voi huomata hänen
odottavan saavansa viettää hauskoja hetkiä ulkona raittiissa ilmassa
päivänpaisteisilla niityillä. Mariastakin olisi ollut miellyttävää
tuolla ulkona, mutta mitäpä hän siellä vierasten keskellä, yksinäisenä
ja suruissaan muiden iloitessa! Talojen varjot olivat hänestä
tänään synkemmät kuin koskaan muulloin, kaupunginilma tavallista
ummehtuneempaa, ja hänestä tuntui siltä kuin kevät olisi saapunut
ilahduttamaan kaikkia muita ihmisiä, aikuisia ja lapsia, vanhoja ja
nuoria, mutta ei vain häntä.
Achtergrachtin vierellä olevien rakennusten ja puiden varjot
alkoivat jo käydä pitemmiksi ja kattojen yläpuolella värähteleviin
kullankellerviin auringonsäteisiin sekoittui jo vienoa punaa, kun
Maria kuuli ratsastajan lähestyvän. Hän oikaisihe suoraksi ja hänen
sydämensä sykki kiivaasti. Toisin tahtoi hän nyt ottaa Pietarin vastaan
kuin muulloin; hänen täytyi olla rehellinen ja antaa miehensä tuntea,
mitä hänen mielessänsä liikkui, ja ettei heidän suhteensa voinut pysyä
ennallaan; miettipä hän jo valmiiksi sanojakin, joilla ilmaisisi
ajatuksensa. Silloin pysähtyi ratsu oven eteen. Maria meni akkunaan
ja näki, kuinka hänen puolisonsa hypähti hevosen selästä ja katsahti
iloisesti ylös hänen huoneeseensa. Maria ei tervehtinyt häntä, mutta
hänen sydämensä pakotti hänet miehensä luokse. Kaikki tuumat, kaikki
mietteet unohtuivat, ja nopein askelin kiiruhti hän käytävää pitkin
portaille. Mutta Pietari oli jo ehtinyt eteiseen ja Maria huudahti
hänen nimensä. — Lapseni, Maria, siinähän olet! kajahti hänelle
vastaan, ja reippaasti kuin nuorukainen kiiruhti hänen puolisonsa
portaita ylös, saavutti hänet niiden yläpäässä ja sulki hänet syliinsä
kiihkeän hellästi.
— Vihdoin, vihdoin ollet jälleen luonani! huudahti Pietari riemuisasti
ja suuteli Marian silmiä ja tuoksuvia hiuksia. Tämä oli kietonut
kätensä lujasti hänen kaulaansa, mutta Pietari irroitti ne, sulki ne
omiinsa ja kysyi:
— Ovatko Barbara ja Adrian kotona?
Maria pudisti kieltävästi päätänsä.
Silloin Pietari naurahti, kumartui hieman, otti hänet kuin lapsen
syliinsä ja kantoi hänet huoneeseensa. Samoin kuin liekki sytyttää
palavan talon vieressä kasvavan ihanan puun, vaikka sitä on koetettu
suojella valamalla kylmää vettä sen ylitse, niin valtasi nyt Mariankin
lämpö, joka ilmeni hänen puolisonsa tunteissa, huolimatta hänen
päivämääriä hautomastaan tuumasta, että ottaisi hänet kylmästi vastaan.
Hän iloitsi sydämensä pohjasta siitä, että Pietari taas oli hänen
luonansa, ja uskoi kernaasti, kun tämä hellin sanoin kertoeli, kuinka
raskas eronaika hänestä oli ollut, kuinka hän oli kaivannut Mariaa
ja kuinka Marian kuva oli väikkynyt hänen edessänsä, vaikka häneltä
muutoin puuttui taito kuvailla mielessänsä poissaolevaa henkilöä.
Kuinka lämpimin sanoin ja kuinka vakuuttavalla äänellä hän tänään
osasikaan ilmaista rakkauttansa! Maria tunsi olevansa kaikesta
huolimatta onnellinen vaimo, eikä hän salannut mieheltään, että niin
oli.
Barbara ja Adrian palasivat kotiin, ja illallispöydässä oli paljon
juteltavaa. Paljon oli Pietari kokenut matkallaan ja uutta toivoa näkyi
hänessä heränneen, poikasta oli palkittu koulussa ja pikku Liisan
tautia voi jo pitää voitettuna vaarana. Barbara loisti ilosta, kun nyt
Maria ja hänen veljensä näyttivät jälleen sopineen.
Hauskasti kului tuo huhtikuun suloinen kesäinen ilta.
Kun Maria seuraavana aamuna palmikoitsi hiuksiinsa mustia
samettinauhoja, oli hänen sydämensä kiitollinen, sillä hän oli
rohkaissut mielensä ja sanonut Pietarille, että tahtoi suuremmassa
määrässä kuin tähän saakka saada ottaa osaa hänen huoliinsa, ja Pietari
oli vastannut ystävällisellä lupauksella. Arvokkaampaa, aatteellisempaa
olisi hänen elämänsä tästälähin oleva, niin hän toivoi. Tänään vielä
kertoisi Pietari hänelle, mitä oli saanut aikaan prinssin tykönä ja
Dordrechtissä, sillä tähän saakka hän ei vielä ollut puhunut sanaakaan
noista asioista.
Barbara, joka hyöriskeli keittiössä ja juuri aikoi ottaa kiinni kolme
kananpoikaa, teurastaaksensa ne, jätti ne vielä hetkiseksi elämään,
heittipä vielä niiden häkkiin puoli kourallista ohria, kun kuuli
kälynsä tulevan laulaen portaita alas. Tuo pätkä Vilhelmin uusimmasta
madrigaalista kuului Barbarasta niin suloiselta ja toivehikkaalta kuin
puutarhurista satakielen ensi liverrys pitkän takatalven päättyessä.
Keväistä oli nyt jälleen pormestarin talossa, ja niinkuin auringonkukan
mykerö kehässään hohti Barbaran ystävällinen pyöreä naama iloisena ja
huolettomana suuren päähineen keskellä, kun hän huusi Marialle:
— Tänään sinä olet hyvällä tuulella, lapseni. Nyt laitamme voin
astioihin ja suolaamme liikkiöitä.
Tämä kuului niin iloiselta kuin se olisi ollut kutsu paratiisiin,
ja Maria oli kernaasti apuna tuossa työssä, johon heti ryhdyttiin.
Kun Barbara toimi käsillänsä, ei hän voinut pitää kieltäänkään
liikkumatonna, ja hän oli nyt sangen utelias tietämään miten Pietari ja
hänen vaimonsa olivat selvitelleet välinsä.
Taitavasti hän saattoi puheeksi kotiin palanneen miehen ja kysäisi
aivan kuin sattumalta:
— Onko hän jo pyytänyt anteeksi, kun läksi pois hääpäivänä?
— Tiedänhän, että hän ei voinut olla lähtemättä.
— Ei kai, ei kai, — mutta haudottu paju parempi, lyöty lapsi armahampi!
Miehille ei pidä antaa liian paljoa anteeksi. Ei mitään ilmaiseksi.
Avioliitossa tulee lyödä kärsimänsä vääryydet rahaksi, jolla saa uusia
etuja.
— Ei minua haluta käydä kauppaa Pietarin kanssa, ja jos minua olikin
pahoittanut jokin seikka, niin olen sen kernaasti suonut anteeksi näin
pitkän eron jälkeen.
— Mutta ei tora haavaa tee. Jos ihmistä rasittaa jokin huoli, niin
hänen ei pidä sitä hautoa, vaan puhua suunsa puhtaaksi. Sitä vartenhan
hänellä on kieli, ja eilen olisi ollut sopiva aika jutella kaikesta,
mikä mieltäsi ahdistaa, sillä ken myötäisen makaa, se vastaisen soutaa.
— Hän oli niin hyvällä tuulella tullessaan kotiin, — ja miksikä sitä
paitsi luulet, että minä olen onneton?
— Onneton? Kuka sitä on sanonut?
Maria punastui, mutta leski otti veitsen ja aukaisi kanahäkin.