tuon neidin sukulainen? Hän oli kertonut Henriikalle melkein kaikki
mitä tiesi hänen ulkonaisista olosuhteistansa, ja ehkäpä neiti oli
oikeutettu näiden nojalla nimittämään häntä seikkailijattareksi, kuten
monet Roomassakin olivat tehneet. Tuo sana kirveli hänen sydäntänsä,
ja Henriikan kysymys, rakastiko hän tuota muukalaista, kiusasi häntä
ja oli hänen mielestänsä sopimaton ja liian lähentelevä. Totta oli,
että Vilhelmi oli tulisesti rakastanut tuota naista; vaikeata hänen
oli ollut kestää sitä, ettei ollut muuta kuin hänen hyvä toverinsa
ja luotettava ystävänsä. Monet taistelut Vilhelmi oli taistellut
salataksensa häneltä tunteitansa, ja hän tiesi, että olisi kumminkin
langennut koetuksissa ja paljastanut hänelle sydämensä, ellei olisi
pelännyt Isabellan halveksuen sysäävän häntä luotansa. Vanhat
sydämenhaavat ratkesivat nyt jälleen vuotamaan, ja hän muisteli tuota
aikaa, jolloin Isabella äkkiä jäähyväisiä lausumatta oli lähtenyt
Roomasta. Töin tuskin parannuttuansa kovasta taudistansa oli Vilhelmi
palannut kotimaahansa kalpeana ja siipirikkona, ja kuukausia oli
kulunut, ennenkuin hän jälleen voi nauttia taiteestansa. Aluksi oli
Isabellan muisto herättänyt hänessä vain katkeria tunteita, mutta nyt
hänen hiljaisen, kestävän kamppailun jälkeen oli onnistunut — ei tosin
unohtaa, vaan poistaa katkerat tunteet siitä puhtaasta ja ihanasta
nautinnosta, jota hänelle tuotti Isabellan muisteleminen. Tänään
yritti taistelu taaskin alkaa uudelleen, mutta hän ei mielinyt joutua
tappiolle, vaan pyrki säilyttämään sydämessänsä Isabellan kuvan sen
täydessä ihanuudessa.
Mieli kuohuksissa palasi Henriika tätinsä luokse. Olikohan se
seikkailijatar, josta taiteilija oli puhunut, tuo ainoa olento, jota
hän rakasti tulisen sydämensä koko kiihkolla? Oliko Isabella hänen
kadonnut sisarensa? Moni seikka näytti todistavan, että niin ei
ollut, mutta aivan mahdotonta tuo ei kumminkaan ollut. Nuo kysymykset
ahdistivat hänen mieltänsä, ja kuta vähemmän lepoa täti soi hänelle,
sitä tuskallisemmaksi kävi päänsärky, sitä selvemmin hän tunsi, että
kuume, jonka masentavaa valtaa hän oli vastustanut pitkät ajat, nyt
pääsisi voitolle.
Yhdeksäs luku.
Illalla kolmantena päivänä sen jälkeen kuin Vilhelmi oli keskustellut
Henriikan kanssa, sattui taiteilija kulkemaan Nobelkatua Hoogstratenin
talon ohitse.
Ennenkuin hän oli ehtinyt talon kohdalle, näki hän kahden herran,
joiden edellä palvelija kantoi lyhtyä, kadun poikki lähestyvän sitä.
Vilhelmi kävi tarkkaavaksi. Nyt tarttui palvelija kolkuttimeen. Valo
hänen lyhdystänsä lankesi miesten kasvoille. Molemmat olivat hänelle
tuttuja.
Tuo pieni, siro vanhus, jolla oli suippo lakki ja lyhyt musta
samettiviitta, oli abbé Picard, lystikäs pariisilainen, joka oli
tullut Leideniin kymmenen vuotta sitten ja antoi kaupungin varakkaissa
taloissa opetusta ranskankielessä. Hän oli ollut Vilhelminkin opettaja,
mutta taiteilijan isä, veronkantaja, ei pitänyt tuosta liukaskielisestä
muukalaisesta, sillä hänen kerrottiin lähteneen rakkaasta
Ranskastansa jonkun ruman jutun takia, ja Kornelio herra epäili häntä
espanjalaiseksi vakoilijaksi. Tuo toinen, keskikokoinen, harmaapäinen,
tavattoman lihava herrasmies, jonka turkiksilla reunustettuun viittaan
oli mennyt ylen paljon verkaa, oli signor Lamperi, Antwerpenissä olevan
suuren italialaisen kauppahuoneen Bonvisin edustaja. Hänellä oli tapana
joka vuosi haikaroiden ja pääskysten palatessa tulla kauppatoimien
takia muutamaksi viikoksi Leideniin, ja ylen tervetullut hän oli joka
kapakkaan, hän kun loppumattomiin osasi kertoella lystikkäitä juttuja.
Ennenkuin nuo molemmat herrat menivät sisään, yhtyi heihin kolmas,
jonka edellä kaksi palvelijaa kantoi lyhtyjä. Laaja viitta verhosi
hänen kookasta vartaloansa, hänkin oli vanhuuden rajalla, eikä ollut
hänkään Vilhelmille vieras, sillä tuo katoolinen monseigneur Gloria,
joka usein Haarlemista käsin kävi Leidenissä, oli jalon säveltaiteen
suosija ja oli nuoren taiteilijan lähtiessä Italiaan varustanut häntä
arvokkailla suosituskirjeillä, huolimatta hänen harhaoppisuudestansa.
Vilhelmi jatkoi matkaansa katuoven sulkeutuessa noiden kolmen herran
jälkeen. Hovimestari Belotti oli eilen kertonut, että nuori neiti
näytti hänestä varsin sairaalta, mutta koska vanha neiti otti vastaan
vieraita, niin varmaankin hänen veljentyttärensä voi paremmin.
Hoogstratenin talon alakerta oli tänä iltana kirkkaasti valaistu;
toisesta kerroksesta tunki vain yhdestä ainoasta akkunasta tasainen
valo himmeästi Nobelkadulle; mutta hän, jota varten tuo valkea paloi,
istui levottomana, silmät kuumeesta palavina, jykevän pöydän ääressä,
painaen otsaansa sen marmorilevyyn. Henriika oli aivan yksin tuossa
suuressa, ylen korkeassa huoneessa, jonka täti oli määrännyt hänen
asuttavakseen, vahvasta kultakirjokankaasta tehtyjen kellastuneiden
uutimien takana oli hänen sänkynsä, tavattoman leveä, kömpelötekoinen
kapine. Isoja olivat muutkin huonekalut ja kulunutta niiden komeus.
Joka tuoli, joka pöytä näytti siltä kuin se olisi ollut kotoisin
rappeutuneesta juhlasalista. Tästä suuresta huoneesta ei puuttunut
mitään tarvekalua, mutta kumminkaan se ei ollut vähintäkään kodikas
eikä hauska, ja tuskinpa kenenkään päähän olisi pälkähtänyt se ajatus,
että tässä asui nuori tyttö, ellei olisi nähnyt tuota suurta kullattua
harppua, joka oli asetettu uunin vieressä olevaa kovaksi täytettyä
leposohvaa vasten.
Henriikan päätä poltti, mutta hänen jalkansa olivat jähmettyä tuolla
matottomalla kipsilattialla, vaikka hän olikin käärinyt liinan niiden
ympärille.
Vähän sen jälkeen kuin nuo kolme herraa olivat tulleet taloon, nousi
naisolento ylös portaita, jotka johtivat toiseen kerrokseen. Ylen
jännitetyillä aistimillansa huomasi Henriika atlassikenkien hiljaisen
sipsutuksen ja silkkilaahuksen kahinan jo paljoa ennemmin kuin tulija
oli saapunut huoneeseen, ja nopeammin hengittäen hän nousi paikaltaan
ja oikaisihe suoraksi.
Kolkuttamatta aukaisi nyt laihahko käsi oven, ja vanha neiti van
Hoogstraten astui suoraa päätä veljentytärtänsä kohden.
Tuo iäkäs nainen oli muinoin ollut kaunis, mutta nykyisin ja liiatenkin
tällä hetkellä hän näytti varsin omituiselta ja epämiellyttävältä.
Hänen käyrää, laihaa varttansa verhosi pitkällä laahuksella varustettu
paksu vaaleanpunainen silkkileninki. Pieni pää oli upotettu
kaularöyheloön, tavattoman korkeaan ja leveään pitsilaitokseen.
Leningin kaarteesta näkyvää kelmeätä kaulaa peittivät pitkät käädyt,
joissa hohti helmiä ja jalokiviä, ja taitehikkaasti järjestettyjen
vaaleiden venetialaisten kiharoiden ylitse liehui kamelikurjensulkia,
jotka olivat pystytetyt vaaleansinisellä sametilla päällystettyyn
pallukkaan. Voimakas hajuveden tuoksu tunki sisään jo hänen edellänsä.
Se lienee hänestä itsestänsäkin ollut liian voimakas, sillä suuri
kimeltävä viuhka, joka hänellä oli kädessänsä, pysyi lakkaamatta
liikkeessä ja alkoi liehua yhä kiivaammin, kun Henriika kehotukseen: —
Pian, pian! - vastasi tarmokkaasti: — En tule, täti.
Vanha neiti ei kumminkaan joutunut hämilleen tuosta kiellosta, vaan
toisti vain kehotuksensa entistä lujemmin ja lisäsi, tuodakseen esiin
vaikuttavan perusteen:
— Monseigneur on tullut ja tahtoo kuulla lauluasi.
— Kiitos kunniasta, vastasi tyttö, — kiitos kunniasta, mutta kuinka
monesti minun on toistettava etten tule?
— Saanko kysyä, miksi, kaunokaiseni? lausui vanha nainen.
— Siksi etten sovi sinun seuroihisi, huudahti Henriika kiivaasti,
— siksi että päätäni pakottaa ja silmiäni polttelee, siksi etten
tänään voi laulaa ja siksi... siksi... siksi... — Minä rukoilen sinua
jättämään minut rauhaan!
Vanhuksen viuhka vaipui alas ja hän sanoi kylmäkiskoisesti:
— Mutta kaksi tuntia sitten sinä lauloit — vai etkö?
— Lauloin.
— Sitten ei päänsärkysi voi olla niin vaarallista ja Denise pukee sinut.
— Jos hän tulee, niin lähetän hänet takaisin. Äsken otin harppuni
haihduttaakseni kipuani laulamalla. Se auttoi hetkiseksi, mutta nyt
kolhii päätäni kahta kovemmin.
— Tekosyitä!
— Ajattele, mitä tahdot. Ja jos vaikka tällä hetkellä voisin paremmin
kuin orava metsässä, niin en kumminkaan tulisi herrojesi luo. Minä jään
tänne. Nyt sen tiedät. Jään tänne. Vakuutan sen kunniani kautta, ja
minä olen Hoogstraten kuten sinäkin.
Henriika oli noussut paikaltaan ja hänen silmistänsä säteili kammottava
hehku ahdistelijaa vastaan. Vanha neiti leyhytteli viuhkaansa nopeammin
ja hänen ulkoneva leukansa vavahteli. Sitten hän sanoi lyhyesti:
— Annan arvoa sanallesi! Et tule siis! Vai et tule!
— En! huudahti tyttö ynseän varmasti.
— Jokainen noudattakoon tahtoansa, vastasi vanha nainen ja kääntyi ovea
kohden. — Mikä on liikaa, se on liikaa. Tästä et saa kiitosta isältäsi.
Näin sanoen tarttui neiti van Hoogstraten pitkään laahukseensa
ja läheni ovea. Hän pysähtyi ja loi vielä kerran kysyvän katseen
Henriikaan. Tämä huomasi hyvin, että täti viivytteli, mutta käänsi
tahallaan hänelle selkänsä, vastaamatta mitään tuohon salaiseen
uhkaukseen.
Heti kun ovi oli sulkeutunut, vaipui tyttö alas tuolille ja hänen
otsansa painui pitkäksi aikaa marmorilevylle. Sitten hän nousi
nopeasti, ikäänkuin seuratakseen harrasta kehotusta, aukaisi kiivaasti
vaatearkkunsa kannen, heitteli pois tieltä sukat, liivit ja kengät
suurissa kaarissa yli kirjavan lattian ja nousi ylös vasta kun oli
löytänyt muutamia kirjepaperiarkkia, jotka oli ottanut mukaansa kotoa
lähtiessään.
Häntä pyörrytti noustessa polviltansa, mutta hän pysytteli seisoallaan
ja vei pöydälle ensin valkoisen paperin ynnä nuottikirjan ja sitten
suuret kirjoitusneuvot, jotka jo monta päivää olivat olleet hänen
huoneessansa. Sitten hän istuutui pöydän ääreen.
Syvälle nojatuoliin vaipuneena hän alkoi kirjoittaa. Kirja, jota
käytti aluksena, oli hänellä polvillansa, paperi kirjalla. Raappien ja
väkinäisesti piirsi hanhenkynä suuria, jäykkiä kirjaimia valkoiselle
paperille. Henriika ei ollut tottumaton kirjoittamaan, mutta tänään
lienee tuo tehtävä tuntunut hänestä vallan vaikealta, sillä hänen
korkea otsansa kävi hieman kosteaksi, piirre hänen huulillansa ilmaisi
kovaa tuskaa, ja saatuaan aina muutaman rivin valmiiksi hän sulki
silmänsä tai joi ahnain siemauksin vieressään olevasta vesiastiasta.
Tuossa suuressa huoneessa oli aivan hiljaista, mutta sen alapuolella
sijaitsevasta ruokasalista kuului tuon tuostakin melua ja omituisia
ääniä. Lasien kilinää, kimakkaa hihitystä, äänekästä naurua, pieni
pätkä jostakin kevytmielisestä rakkaudenlaulusta, eläköönhuutoja ja
sitten kilahdus, jonka synnytti vallattomasti rikkilyöty lasi, —
tuollaiset äänet tunkivat vuorotellen ja sekaisin Henriikan korviin.
Hän ei olisi tahtonut kuulla tuota kaikkea, mutta hän ei voinut olla
sitä kuulematta, ja suuttuneena puri hän yhteen valkoiset hampaansa.
Mutta kynä ei siltä joutanut lepäämään.
Se, mitä hän nyt kirjoitti, muodosti hajanaisia lauseita — vaillinaisia
tai pitkiä ja sekavan monimutkaisia. Paikoin jäi jokin sana pois,
paikoin samoja sanoja toistettiin kaksi, kolme kertaa. Tuo kirje oli
kuin mielipuolen kirjoittama, ja kumminkin ilmeni joka rivillä, joka
piirroksessa sama kiihkoisa toivomus: Pois täältä! Pois tämän naisen
luota ja tästä talosta!
Kirje oli isälle. Henriika pyysi että tämä vihdoinkin päästäisi hänet
tädin luota, noutaisi tai noudatuttaisi kotiin. Setä Matenesse van
Wibisma, kirjoitti hän, näytti olleen kovin hidas sanansaattaja; hän
oli kaiketi itse ennen aikaan ollut ihastunut tädin iltamiin, joita
Henriika puolestansa katsoi inhottaviksi. Jos isä pakottaisi häntä
jäämään tänne, niin hän läksisi, kuten sisarensa, kiertämään maailmaa.
— Sitten hän alkoi kertoa tädistä ja tämän elannosta. Räikeän synkällä
tavalla esitti hän noita monenmoisia kärsimyksiä, ulkonaisesti ja
sisällisesti alentavia vaatimuksia, joita hänen oli täytynyt sietää
päivin ja öin tuon vanhan neidin tykönä viettämiensä viikkojen kuluessa.
Samoin kuin tänään juotiin ja nauraa hihiteltiin varsin usein tuolla
alhaalla; mutta ei sillä hyvä, vaan Henriikan oli myöskin täytynyt
seurustella tädin vierasten kanssa, jotka olivat vanhanpuoleisia
vallattomia herrasmiehiä, italialaisia tai ranskalaisia syntyperältään
ja kevytmielisiä tavoiltansa. Kun hän kuvasi noita seuroja, kävivät
hänen ennestäänkin punoittavat poskensa yhä hehkuvammiksi ja nuo
korkeat kirjaimet suurenivat suurenemistaan. Abbé'n jutut, jotka saivat
tädin nauramaan, italialaisen kovaääniset puheet, joita kuullessaan
monseigneur Gloria myhähdellen hieman pudisti päätänsä, niitä muka
paheksuen, — ne olivat niin julkean rivoja, että niiden toistaminen
olisi häntä saastuttanut.
Oliko hän kunniallinen tyttö vai ei? Mieluummin hän näkisi nälkää
ja janoa kuin ottaisi vielä kerran osaa tuollaiseen seuraan. Kun
talossa ei ollut vieraita, silloin vaadittiin Henriikalta muita
mahdottomuuksia, sillä silloin täti, joka ei hetkeäkään voinut olla
yksin, oli sairaana ja kurjassa tilassa, ja Henriikan täytyi hoitaa
häntä. Kernaasti ja ilomielin tahtoi hän auttaa kärsiviä, sen oli hän,
niin hän kirjoitti, selvästi osottanut hoitaessansa rokkoa sairastavia
lapsia kotikylässänsä, mutta kun täti ei voinut nukkua, niin hänen
piti valvoa hänen tykönänsä, pitää häntä kädestä ja kuunnella kaiken
yötä, kuinka hän väliin valitteli, tuskitteli ja rukoili, väliin
kirosi itseänsä ja petollista maailmaa. Hän, Henriika, oli tullut
tuohon taloon terveenä ja voimakkaana, mutta kaikki tuo inho, viha ja
itsensähillitseminen oli turmellut hänen terveytensä.
Keskiyöhön saakka kirjoitti tyttö. Kirjaimet kävivät yhä sekavammiksi,
rivit yhä epätasaisemmiksi ja vääremmiksi, ja hänen kirjoittaessansa
viimeisiä sanoja: "Voi päätäni, pää raukkaani! Te saatte nähdä, että
menetän järkeni. Minä rukoilen teitä, rakas ja kunnioitettu isäni,
päästäkää minut kotiin. Minä olen taas kuullut jotakin Annasta..." —
musteni maailma hänen silmissänsä, kynä putosi kädestä, ja hän vaipui
tainnoksissa nojatuoliin.
Tässä tilassa oli hän siksi kunnes nauru ja lasien kilinä alhaalla
vihdoinkin oli lakannut ja tädin vieraat olivat lähteneet talosta.
Denise, kamarineitsyt, huomasi että nuoren neidin huoneessa oli
valkeata. Hän tuli sisään, ja turhaan koetettuansa saada Henriikaa
virkoamaan hän kutsui emäntäänsä.
Tämä seurasi palvelijaa ja mutisi portaita noustessansa:
— Ikävissään nukahtanut, — siinä kaikki! Meidän seurassamme olisi
pysynyt valveilla ja saanut nauraa. Tuota hitautta! Voista sanoo
kuningas Filip näiden ihmisten olevan. Tuo hassu Lamperi oli tänään
niin vallattomalla päällä, ja abbé’n sukkeluudet, ne... ne...
Viinin vaikutus näkyi vanhan neidin suurissa silmissä, ja viuhka liehui
edes takaisin jäähdyttääksensä hehkuvia poskia.
Nyt hän seisoi Henriikan edessä. Hän mainitsi hänen nimeänsä, pudisteli
häntä ja ruiskutti hänen päällensä voimakkaasti tuoksuvaa nestettä
suuresta kultaan juotetusta helmestä, joka hänellä oli vyöllään
hajuvesipullona. Kun Henriika siitä huolimatta vain mumisi tolkuttomia
sanoja, käski täti palvelustytön noutamaan lääkelaatikon.
Denise meni pois, ja nyt huomasi neiti Henriikan kirjeen, vei sen
lähelle silmiään ja luki sivun toisensa perästä yhä lisääntyvällä
raivolla; sitten hän heitti sen maahan ja koetti pudistaa
veljentyttärensä hereille; mutta se oli turhaa.
Sillä välin hovimestari Belotti oli saanut tietää Henriikan kovasti
sairastuneen ja, kun hän piti nuoresta neidistä, lähettänyt omin päinsä
noutamaan lääkäriä sekä myöskin kappalaista Damianusta, rippi-isän
asemasta, joka oli karkotettu kaupungista. Sitten hän läksi huoneeseen,
jossa sairas oli.
Jo ennenkuin hän oli päässyt kynnyksen yli, huusi hänelle vanha neiti,
joka oli aivan suunniltansa:
— Belotti, mitäs sanotte, Belotti? Meillä on sairas talossamme, ja
sehän voi olla tarttuvaa tautia, vaikka ruttoa!
— Kuumetta tuo vain näyttää olevan, vastasi italialainen
rauhoittavasti. — Tulkaa, Denise, kantakaamme yhdessä neiti vuoteeseen.
Lääkäri tulee kohta.
— Lääkärikö? huudahti neiti, lyöden viuhkallansa pöydän marmorilevyyn.
— Kuka on antanut teille luvan, Belotti...
— Olemmehan kristittyjä, lausui palvelija arvokkaasti, häntä
keskeyttäen.
— No niin, no niin! virkkoi neiti. — Tehkää mitä tahdotte, kutsukaa
ketä mielenne tekee, mutta tänne ei Henriika voi jäädä. Minunko
talossani tarttuva tauti, rutto, — musta taulu ovella!
— Teidän armonne huolehtii aivan tarpeettomasti. Kuulkaamme toki ensin,
mitä lääkäri sanoo.
— Minä en tahdo häntä kuulla, minä en voi sietää ruttoa enkä rokkoa.
Menkää heti alas, Belotti, ja antakaa varustaa kantotuoli. Tuolla
takarakennuksessa on vanha vierashuone tyhjänä.
— Mutta, teidän armonne, siellähän on niin ummehtunutta ja kosteata,
että pohjoiseen oleva seinä on aivan homeessa.
— Antakaa siellä sitten tuulettaa ja puhdistaa. Miksi te vitkastelette?
Teidän on toteltava. Ymmärrättekö, hyvä herra?
— Teidän armonne sairaalle veljentyttärelle tuo vierashuone ei kelpaa,
vastasi Belotti kohteliaasti, mutta varmasti.
— Vai ei? Oikeinko totta? kysyi neiti pilkallisesti. — Mene alas,
Denise, ja käske tuoda kantotuoli. Onko teillä vielä mitä sanottavaa,
Belotti?
— Kyllä, vastasi italialainen vapisevalla äänellä. — Minä pyydän,
armollinen neiti, saada eron.
— Palveluksestaniko?
— Niin palveluksestanne, jos teidän armonne sallii.
Vanha nainen vavahti, puristi lujasti viuhkaa molemmin käsin ja sanoi:
— Te olette närkäs, Belotti.
— En ole, armollinen neiti, mutta minä olen vanha ja minua kammottaa
ajatellessa että joskus voisin sairastua iässä talossa.
Neiti kohautti olkapäitään ja huudahti kääntyen kamarineitsyeen:
— Nouda kantotuoli, Denise. Te olette vapaa palveluksestani, Belotti.
Kymmenes luku.
Tuota yötä, jolloin tauti ja kärsimykset olivat tunkeuneet
Hoogstratenin taloon, seurasi ihana aamu. Haikaroiden oli jälleen hyvä
olla Hollannissa, ja äänekkäästi ja iloisesti kotkotellen ne lensivät
päivänpaisteisille niityille päin. Tämä päivä oli sellainen, jollaisia
huhtikuu usein loppunsa edellä suo ihmisille, ikäänkuin osottaaksensa
heille, että he ylistelevät liiaksi hänen seuraajaansa toukokuuta,
mutta sitä vastoin liian vähän häntä itseänsä. Hänen vallitessaanhan,
sen voi huhtikuu lukea kunniaksensa, syntyy kevät, ja hänen kukoistava
perillisensä vahvistaa vain sen voimia ja kehittää sen kauneutta.
Oli sunnuntai, ja kun sellaisena päivänä kellojen soidessa kuljeskelee
Hollannissa päivänpaisteisia teitä, kukkivien niittyjen poikki, joilla
käy laitumella lukemattomia kirjavia nautoja, villavia lampaita ja
joutilaita hevosia, kun tulee vastaan siistipukuisia talonpoikia,
talonpoikaisnaisia, joiden lumivalkoisten pitsipäähineiden alla
hohtavat kiiltävät kultalevyt, juhlivia porvareita kirjavissa
pyhävaatteissa ja lupapäivistä iloitsevia koululapsia — silloin tuntuu
pian siltä kuin luontokin olisi pukeutunut juhlapukuun, kuin vehreys
olisi tuoreampaa, sini kirkkaampaa ja kukkakentät monivärisemmät kuin
arkipäivinä.
Iloinen juhlamieli oli varmaan vallannut nuokin porvarit, jotka
tänään kiiruhtivat mikä jalkaisin, mikä suurilla, täyteen ahdetuilla
halkorattailla, mikä taas Reiniä pitkin kirjavissa veneissä luonnon
helmaan, viettääksensä siellä vaimoinensa ja lapsinensa lepopäivän
tuottamat joutohetket, nautiten maalaisleipää, keltaista voita ja
tuoretta juustoa ynnä maitoa ja viileätä olutta.
Taiteilija Vilhelmi oli jo aikoja sitten suorittanut urkujensoiton
kirkossa, mutta hän ei ollut kumminkaan kiiruhtanut ikäistensä kanssa
ulkoilmaan, sillä hänellä oli tapana tällaisina päivinä käyttää
lepohetket pitempiin matkoihin, — matkoihin sellaisiin, jotka eivät
ollenkaan kysyneet hänen anturoitansa.
Hän käytti lentimiä, jotka tuulen nopeudella veivät hänet kotimaan
alankojen yli, halki Saksanmaan vuoristojen ja laaksojen, Alppien
poikki Italiaan. Varsin sopiva paikka olikin hänellä käytettävänään,
kun hän täten tahtoi unohtaa nykyisyyden ja ympäristönsä, vaipuakseen
menneisyyden ja tuon kaukaisen maan muistelemiseen. Hänen veljensä
Ulrikki ja Johannes, jotka olivat soittotaiteilijoita hekin ja olivat
kateutta tuntematta huomanneet Vilhelmin etevämmyyden ja auttoivat
häntä kehittymään yhä edelleen, olivat sillä aikaa kuin Vilhelmi oli
oleskellut Italiassa rakentaneet hänelle kotitalon suippokattoiseen
päätyyn sievoisen ullakkokamarin, josta leveä ovi johti pienelle
parvekkeelle. Täällä oli puinen penkki, jolla Vilhelmin oli tapana
istua kyyhkystensä lentoa katsellen ja haaveksivasti silmäillen
avaruuteen tai kuunnellen, jos hänet valtasi taiteellinen luomishalu,
noita säveleitä, jotka uhkuivat esiin hänen povestansa täyttäen hänen
sielunsa.
Ihana oli näköala joka suuntaan tämän erillään sijaitsevan talon
parvekkeelta. Siitä voi nähdä melkein yhtä kauas kuin Leidenin
keskellä kohoavan vanhan roomalaislinnan huipusta. Niinkuin hämähäkki
verkkonsa keskipisteessä oli Vilhelmin syntymäkaupunki noiden
lukemattomien niittyjä risteilevien joenhaarojen ja kanavien keskellä.
Punaisista tiileistä rakennetut vallimuurit, joita huuhteli tumma
vesiviiru, ympäröivät torneineen ja linnoituksineen tuota siistiä
paikkakuntaa kuten otsanauha tyttösen päätä. Ja höllästi sidotun
orjantappuraseppeleen tavoin kiersi muuria toinen, linnoitusten ja
ulkovarustusten muodostama, paikoin katkaistu ympyrä. Ulkovarustusten
ja kaupunginmuurien välillä kävivät kaupunkilaisten nautalaumat
laitumella ja kauempana näkyi kyliä ja maakartanoita.
Kun tänä kirkkaana huhtikuun päivänä katsoi pohjoseen päin, näki
Haarleminmeren; lännessä taas, toisella puolen Haagin jo vihoittavaa
lehtimetsikköä, täytyi noiden hietasärkkien olla, jotka luonto oli
luonut suojellaksensa maata sitä ahdistelevilta aalloilta. Lujemmin
ja voimakkaammin vastusti tämä kukkulainen selänne veden hyökkäyksiä,
kuin Allenin, Leiderdorpin ja Valkenburgin, noiden kolmen Reinin
varrella sijaitsevan linnoituksen multavallit ja varustukset voivat
vastustaa vihollisten sotajoukkoja. Ja tuolla oli Rein! Vilhelmi
katseli tuota kapeata ja hitaasti virtaavaa jokea, ja se oli hänen
mielestänsä kuin valtaistuimelta syösty kuningas, joka oli menettänyt
mahtinsa ja suuruutensa ja nyt koetti ahtaassa piirissä hyödyttää
niillä hyvyyksillä, mitä hänelle oli jäänyt jäljelle. Taiteilijahan
oli nähnyt tuon ihanan jakaumattoman saksalaisen Reinin, ja usein
kulkivat hänen ajatuksensa sen mukana etelää kohden; mutta vielä
paljoa useammin ne voimakkaassa lennossa riensivät kohden italialaisen
alppiseudun ihaninta helmeä, Luganonjärveä, ja kun hän muisteli sitä
ja Välimerta, kuvastui hänen mieleensä smaragdinvärinen vehreys, tumma
sini ja kullalta kimmeltävä hohde, ja sellaisina hetkinä sukeutui hänen
haaveiluistansa sulosointuja, ihania säveleitä!
Ja hänen matkansa Lugonasta Milanoon! Vaatimaton ja ylen täyteen
ahdettu oli vaunu, jossa hän oli tullut tuohon Leonardon kaupunkiin,
mutta siinähän hän oli löytänyt Isabellan! Ja Rooma, Rooma, tuo jalo,
unohtumaton Rooma, jossa kehittyy, jossa voimat ja hengenlahjat
kasvavat ja jonka jätettyänsä käy kurjaksi kaihosta!