nyt pani nuo kalliit muistot takaisin lippaaseen, — ja kumminkin
laajeni hänen povensa, kun hän ajatteli puolisoansa. Hän tunsi
rakastavansa häntä ja omistavansa hänen uskollisen sydämensä. Mutta
hän ei ollut tyytyväinen, ei onnellinen, sillä Pietari omisti hänelle
vain joko intohimoista hellyyttä tai isällistä hyvyyttä, ja hän
kaipasi toisenlaista rakkautta. Hän, tuo oppineen Grootin oppilas,
jopa ystäväkin, tuo nuori nainen, joka lapsuudestaan saakka oli
seurustellut hienosti sivistyneiden miesten kanssa ja joka hartaasti
rakasti maatansa, hän tunsi, että kykenisi tarjoamaan puolisollensa
enemmän, paljoa enemmän, kuin tämä häneltä tahtoi ottaa vastaan. Ei
hän ollut koskaan odottanut kuulevansa korupuheita tai hillittömiä
tunteenpurkauksia tuon vakavan, tarmokkaan miehen suusta, mutta hän
oli luullut, että tämä käsittäisi kaikkea sitä ylevää ja jaloa, mitä
hänen povessansa liikkui, antaisi hänen ottaa osaa harrastuksiinsa ja
ilmaisisi hänelle tunteensa ja ajatuksensa. Ettei niin ollut käynyt,
sitä todisti jälleen tuo sisällyksetön kirje, jonka hän juuri oli
saanut.
Pietari oli ollut Marian isä vainajan uskollinen ystävä. Myöskin
hänen lankonsa oli nuoruuden hartaudella kiintynyt van der Werffiin,
tuohon vanhempaan, kypsyneeseen vapaudenpuoltajaan. Hän oli aina
puhunut Marialle Pietarista sanoin, jotka ilmaisivat mitä hartainta
ihailua ja rakkautta. Kohta sen jälkeen kuin Marian isä oli kuollut
ja tuo nuori aviopari oli saanut surmansa, Pietari tuli Delftiin,
ja kun hän nyt puhui Marialle osanotostansa ja lohdutteli häntä,
niin hänen voimakkaat, sydämelliset sanansa olivat kuin pelastuksen
ankkuri, johon Maria voi tarttua hädissänsä. Tuo kelpo leideniläinen
tuli yhä useammin Delftiin ja vieraili silloin aina Grootin talossa.
Miesten neuvotellessa sai Maria täyttää lasit ja kuunnella heidän
keskustelujansa. Puheltiin niitä näitä, ja usein herrojen puheet
eivät Marian mielestä olleet juuri selviä eikä viisaita; mutta mitä
van der Werff puhui, se oli aina järkevää, ja kipsikin olisi voinut
ymmärtää hänen koruttomat, tarmokkaat sanansa. Niinkuin tammi huojuvien
pajujen keskellä hän oli Mariasta. Tämä oli usein tiennyt Pietarin
hengenvaarallisista matkoista, joita hän teki palvellakseen prinssiä
ja vapaudenasiaa, ja sykkivin sydämin oli hän odottanut kuinka ne
onnistuisivat.
Monesti oli silloin tullut hänen mieleensä se ajatus, että mahtaisi
olla ihanaa kulkea läpi elämän tuon lujatahtoisen miehen vahvojen
käsivarsien tukemana. Ja hän olikin ojentanut käsivartensa Mariaa
kohden, ja tämä oli täyttänyt hänen pyyntönsä niin ylpeänä ja
onnellisena kuin aseenkantaja, jota kuningas kutsuu lyödäksensä hänet
ritariksi. Nyt muisteli Maria noita kuluneita aikoja, — ja kuinka
elävästi johtuivatkaan hänen mieleensä kaikki toiveet, joita hänellä
oli ollut seuratessansa miestänsä Leideniin!
Aviopuoliso ei ollut luvannut Marialle hänen rinnallaan mitään
kevätkautta, mutta kaunoisen kesän ja syksyn. Nyt Marialle muistui tuo
vertaus mieleen, — ja kuinka toisenlaiseksi olikaan heidän liittonsa
muodostunut kuin hän oli luullut! Myrskyä, levottomuutta, taistelua,
vaihetellen rasittavaa työtä ja sitten väsymystä, — tällaista oli
Pietarin elämä, tätä näkemään hän oli pyytänyt Marian rinnallensa, edes
haluamatta jakaa vaivojansa ja huoliansa vaimonsakin kannettaviksi.
Niin ei saanut, niin ei voinut jatkua! Kaikki, mikä hänestä kotona oli
ollut ihanaa ja suloista, se jäi täällä unhotuksiin. Musiikista ja
runoudesta, jotka kotona olivat ylentäneet hänen mieltänsä, älykkäistä
keskusteluista, jotka olivat järkeä kehittäneet, niistä ei täällä ollut
tietoakaan. Barbaran ystävällisyys ei voinut korvata sitä, mitä hän oli
kadottanut; jos hän olisi kokonaan omistanut miehensä rakkauden, niin
hän olisi mielellään uhrannut tuon kaiken, — mutta kuinkahan mahtoikaan
olla tämän rakkauden laita?
Katkeralla mielellä hän asetti lippaan takaisin säiliöön ja noudatti
ruokakutsua. Suuren pöydän ääressä näki hän ainoastaan Adrianin ja
palvelijat, sillä Barbara oli pikku Liisan tykönä.
Niin hyljätyksi, niin yksinäiseksi ja hyödyttömäksi kuin tänään hän
ei ollut vielä koskaan tuntenut itseänsä. Mitä hänellä oli täällä
tekemistä? Barbara piti huolta taloudesta, ja hän — hän oli vain
estämässä miestänsä täyttämästä velvollisuuksiansa maata ja kaupunkia
kohtaan.
Hänen näin miettiessänsä iski kolkutin jälleen ulko-oveen. Hän meni
akkunaan. Lääkäri se oli. Liisa oli tullut sairaammaksi, ja hän, lapsen
äiti, ei ollut edes tiedustellut kuinka pienokainen voi.
— Lapset, niin lapset! mumisi hän itseksensä. Väsyneille kasvoille
ilmaantui eloa ja mieli kävi valoisammaksi hänen miettiessänsä: "Minä
olen luvannut Pietarille kohdella niitä kuin omiani, ja tahdon täyttää
mitä olen vapaasti ja omasta tahdostani ottanut tehdäkseni."
Sydän keveämpänä hän tuli hämärään sairashuoneeseen ja vetäisi oven
nopeasti kiinni. Tohtori Bontius loi häneen nuhtelevan katseen ja
Barbara sanoi:
— Hiljaa, hiljaa! Liisa on juuri nukahtanut!
Maria lähestyi vuodetta, mutta lääkäri peräytti hänet kysyen:
— Onko teillä ollut nokkoisrokko?
— Ei.
— Sitten ette saa enää tulla tähän huoneeseen. Missä Barbara rouva
toimii, siinä ei tarvita muuta apua.
Maria ei vastannut mitään, vaan meni takaisin eteiseen. Hänen sydämensä
oli niin raskas, niin sanomattoman raskas. Muukalaiseksi tunsi hän
itsensä miehensä talossa. Hänen täytyi päästä ulkoilmaan, ja kun
hän, otettuaan liinan yllensä, laskeutui portaita alas, oli hänestä
sietämätön tuo haju, joka kohosi alakerrasta, säilytyshuoneessa
olevista nahkakääröistä, — vaikka hän ennen sitä tuskin oli
huomannutkaan. Hän toivoi olevansa äitinsä ja delftiläisten ystäviensä
tykönä hiljaisessa, vilvakkaassa kodissansa. Nyt hän ensi kerran
rohkeni pitää itseään onnettomana, ja kun hän silmät maahan luotuina
kulki vastatuulessa katuja pitkin, vastusti hän turhaan salaperäistä.
synkkää voimaa, joka häntä pakotti huolellisesti johtamaan mieleensä
kaikkea, mikä oli käynyt toisin kuin hän oli toivonut.
Kahdeksas luku.
Lähdettyään pormestarin talosta soittotaiteilija meni nuoren herra
Matenesse van Wibisman tädin luo noutamaan viittaansa, sillä sitä ei
ollut tuotu hänelle takaisin. Tavallisesti hän ei liioin välittänyt
puvustansa, mutta nyt hänestä oli kumminkin mieluista, että sade
pidätti ihmiset kotona; sillä tuo ahtaaksi käynyt viitta, joka hänellä
oli yllänsä, ei voinut näyttää ylen muhkealta. Vilhelmi ei liene
näyttänytkään kovin varakkaalta, sillä kun hän saapui vanhan neiti
Hoogstratenin suureen, komeaan etuhuoneeseen, niin hovimestari Belotti
otti hänet vastaan niin alentuvaisesti kuin hän olisi ollut kerjäläinen.
Mutta pian neaappelilainen, jonka suussa tuo voimakas hollanninkieli
kuului kuin vilustuneen laulajan korinalta, muutti käytöksensä,
kun Vilhelmi oivallisella italiankielellä rauhallisesti selitti
hänelle mitä varten oli tullut. Kävipä tuo tyly palvelija oikein
hyväntahtoiseksi ja toimeliaan kohteliaaksikin, kun kuuli äidinkielensä
suloisia sointuja. Hän yritti ruveta Vilhelmin kanssa keskustelemaan
kotimaastansa, mutta tämä keskeytti häntä ja kehotti toistamiseen
noutamaan viitan.
Belotti vei hänet nyt kohteliaasti sivukamariin, joka oli suuren
etuhuoneen vieressä, auttoi viitan hänen päältänsä ja nousi sitten
portaita ylös. Kun hetki toisensa jälkeen kului ja lopuksi jo
neljännestuntikin oli mennyt menojaan, eikä palvelijaa alkanut näkyä
enemmän kuin viittaakaan, niin nuori mies kadotti kärsivällisyytensä
— mikä ei juuri hevillä tapahtunut — ja todellinen vaara jo alkoi
uhata lyijyjuotoksista ruutua, jota hän sormillaan rummutteli, kun ovi
vihdoinkin aukeni. Vilhelmi huomasi sen kyllä, mutta hän takoi ruutua
vain yhä kiivaammin, osottaaksensa italialaiselle oikein ilmeisesti,
että aika oli käynyt hänestä pitkäksi. Mutta nopeasti poistuivat hänen
sormensa akkunasta, sillä hänen takanansa lausui sointuisa naisääni
oivallisella hollanninkielellä:
— Onko sotalaulunne jo lopussa, hyvä herra? Belotti tuo viittanne.
Vilhelmi kääntyi puhujaan päin ja katsoi hämillään ja sanatonna nuoreen
aatelisneitiin, joka seisoi aivan hänen edessänsä. Nuo piirteet olivat
hänelle tutut, mutta — mutta eiväthän vuodet viedessään nuorenna
jumalattariakaan, ja kuolevaiset ihmistyttäret kasvavat eivätkä
pienene. Vaan nainen, jonka hän oli luullut näkevänsä edessänsä, jonka
kanssa hän oli ollut varsin tuttu tuolla ikuisessa Roomassa ja jota ei
ollut koskaan unohtanut, — hän oli vanhempi ja kookkaampi kuin tämä
neiti, joka oli niin hänen näköisensä ja jota ei näyttänyt ollenkaan
miellyttävän Vilhelmin hämmästynyt ja tutkiva katse. Ylpeästi hän
viittasi hovimestarille ja sanoi italiankielellä:
— Antakaa herralle hänen viittansa, Belotti, ja sanokaa hänelle, että
tulin pyytämään anteeksi että olitte unohtanut lähettää sen.
Näin sanoen Henriika van Hoogstraten kääntyi oveen päin, mutta Vilhelmi
kiiruhti nopeasti parilla askeleella hänen jälkeensä ja huudahti:
— Ei toki, ei toki, arvoisa neiti! Minunhan on pyydettävä anteeksi.
Mutta jos joskus olette tavannut hämmästyttävää yhdennäköisyyttä...
— Minä en tahdo olla muiden ihmisten näköinen! huudahti tyttö tehden
epäävän liikkeen.
— Mutta kumminkin, neiti...
— Elkää, elkää puhuko, keskeytti häntä Henriika niin ärtyisellä
äänellä, että taiteilija hämmästyneenä katsahti häneen. — Toinen
lammas on toisen kaltainen ja sadasta talonpojasta on kaksikymmentä
samannäköistä. Kaikki tusinatavaraa on halpaa.
Kun Vilhelmi kuuli perusteita esitettävän, palasi hänen tavallinen
levollisuutensa ja hän vastasi nöyrästi:
— Mutta muodostaahan luonto ihanintakin parittain. Ajatelkaapa vain
madonnan silmiä.
— Te olette katoolilainen?
— Kalvinolainen, arvoisa neiti.
— Ja kuulutte prinssin puolueeseen?
— Sanokaa pikemmin vapauden puolueeseen.
— Siitäpä johtuikin siis tuo sotalaulun rummuttaminen.
— Se oli aluksi vieno gavotti, mutta kärsimättömyys saattoi tahdin
nopeammaksi. Minä olen soittoniekka, neiti.
— Mutta varmaankaan ette kumminkaan rummunlyöjä. Ruutu parat!
— Ne ovat soittokoneita kuten muutkin, ja soitossahan koetamme tuoda
esiin sitä mitä tunnemme.
— Kiitän siis siitä, ettette lyönyt ruutuja sirpaleiksi.
— Se ei olisi ollut kaunista, neiti, ja mikä ei ole kaunista, se ei ole
taidettakaan.
— Pidättekö te kauniina vai rumana tuota laulua, joka oli viittanne
taskussa? Se oli pudonnut maahan ja Niko otti sen sieltä.
— Tätäkö vai tuota toista?
— Tuota geusilaulua minä tarkoitan.
— Se on raju, mutta yhtä vähän ruma kuin myrskyn kohina.
— Se on minusta inhottava, raaka ja kiihkoisa.
— Minä sanoisin sen olevan koruttoman, mutta valtavan voimakkaan.
— Entä tämä toinen sävellys?
— Sallikaa minun olla sitä arvostelematta, se on minun säveltämäni. Te
ymmärrätte nuottikirjoitusta, arvoisa neiti?
— Kyllä vähän.
— Onko kokeeni teistä epämiellyttävä?
— Ei, mutta minusta on tässä koraalissa paikka paikoin samaa
haikailemista kuin kaikissa kalvinolaisissa lauluissa.
— Se riippuu siitä, kuinka ne esitetään.
— Nehän ovat aiotut toriämmien ja pesijättärien laulettaviksi teidän
rukoushuoneissanne.
— Jokainen sävellys, jossa ilmenee todellista tunnetta, ylentää noiden
yksinkertaisten ihmisten mieltä, jotka sitä laulavat. Ja se, mikä
sydämen syvimmästä sopukasta kohoaa taivasta kohden, se ei voi olla
vastenmielistä Luojalle, jolle se omistetaan. Ja sitä paitsi...
— Mitä aiotte sanoa?
— Ja jos tämä sävellys ansaitsee säilyä unhoon joutumasta, niin voihan
tapahtua että verraton laulukunta sen kerran...
— Esittää teille, tarkoitatte?
— En, neiti. Se on täyttänyt tarkoituksensa, jos se kerrankaan
esitetään ylevällä tavalla. Tosin kernaasti tahtoisin olla sitä
kuulemassa, mutta tämä toivomukseni ei ole likimainkaan niin harras
kuin tuo toinen.
— Kuinka vaatimatonta!
— Itse säveltäminen on minulle jo tuottanut kylliksi nautintoa.
Henriika katsahti osaaottavasti taiteilijaan ja hänen sointuisa äänensä
kuului lempeämmältä, kun hän lausui:
— Minun käy teitä sääliksi, herra. Teidän sävellyksenne miellyttää
minua, miksi en sitä myöntäisi. Monin paikoin se tunkee sydämeen. Mutta
kuinka se turmellaankaan teidän kirkoissanne! Teidän kerettiläisyytenne
tekee lopun kaikesta taiteesta. Suurten maalarien teokset teitä
kauhistuttavat, eikä paremmin ole käyvä säveltaiteenkaan, joka
kumminkin on kukoistanut täällä Alankomaissa.
— Minä uskallan toivoa päinvastaista.
— Te erehdytte, herra, te erehdytte. Sillä jos teidän puolustamanne
asia pääsee voitolle — mistä pyhä neitsyt meitä varjelkoon — niin
ei Hollannissa pian ole muuta kuin tavaravarastoja, työhuoneita ja
koruttomia saarnahuoneita, joista viimein karkotetaan laulu ja urutkin.
— Ei suinkaan, neiti. Pienessä Ateenassa alkoivat taiteet kukoistaa
vasta sitten kuin se oli turvannut vapautensa sodassa persialaisia
vastaan.
— Ateena ja — Leiden! vastasi Henriika ivallisesti. — Pöllöjä on tosin
Pankrationtornissa, mutta mistä löydämme Minervan?
Henriikan lausuessa nauraen nämät sanat, huusi kimakka naisääni jo
kolmannen kerran hänen nimeänsä. Nyt keskeytti hän puheensa ja sanoi:
— Minun täytyy lähteä. Nämä nuotit minä pidän.
— Minulle on kunniaksi, jos suvaitsette ottaa ne, ja sallisittekohan
minun tuoda teille toisiakin?
— Henriika! kuului taas portailta, ja neiti vastasi nopeasti:
— Antakaa vain Belotti'lle mitä tahdotte, mutta pian, sillä minä en jää
tänne enää pitkäksi aikaa.
Vilhelmi katsoi Henriikan jälkeen. Yhtä nopeata ja itsetietoista kuin
hänen puheensa, oli hänen käyntinsäkin, kun hän nyt kulki avaran
etuhuoneen poikki ja portaita ylös, — ja taaskin taiteilija muisti
roomalaisen ystävättärensä.
Vanhan italialaisen katseet seurasivat myöskin Henriikaa. Kun tämä
katosi leveän porraskäytävän viimeiseen käänteeseen, kohautti palvelija
olkapäitään, kääntyi taiteilijan puoleen ja lausui osaaottavasti:
— Neidin laita ei ole oikein. Aina vain kiihkoa, aina kuin latingissa
oleva pistooli. Ja sitten vielä tuo hirmuinen päänsärky! Ei hän ollut
tuollainen tänne tullessansa.
— Onko neiti sairas?
— Emäntäni ei ota sitä uskoaksensa, vastasi palvelija. — Mutta
näemmehän sen omin silmin, kamarineitsyt ja minä. Punehtuu ja kalpenee,
öisin ei voi nukkua, aterioidessa saa töin tuskin niellyksi sirpaleen
kananlihaa tai lehdykän salaattia!
— Mitä lääkäri arvelee?
— Lääkärikö? Tohtori Fleuriel ei ole enää täällä. Hän muutti Gentiin
espanjalaisten tänne tullessa, ja sen jälkeen ei vanha neiti ole
suvainnut luonansa muita kuin välskärin, joka iskee häneltä suonta.
Täkäläiset tohtorit ovat Oranian prinssin puolella ja ovat kaikki
tyyni vääräuskoisia. Nyt taas huudetaan! Viitan lähetän teille
kotiin, ja jos teitä joskus haluttaa puhua äidinkieltäni, niin tulkaa
vain kolkuttamaan tätä ovea. Tuota huutelemista — tuota alituista
huutelemista! Neitiäkin se vaivaa!
Vilhelmin tullessa ulos kadulle satoi enää vain hieman. Pilvet alkoivat
hajaantua ja niiden raosta pilkisti esiin sininen taivas, josta aurinko
lähetti kirkkaita, häikäiseviä säteitä alas Nobelkadulle. Kattojen
yläpuolella hohti monivärinen sateenkaari, mutta tänään taiteilija
ei edes huomannut tuota miellyttävää näytelmää. Hän ei pitänyt märän
kadun kirkkaasta valaistuksesta. Häikäisevä auringonpaiste ei ollut
kumminkaan kestävä kauan, se vain ennusti sadetta. Kaikki tuntui nyt
Vilhelmin mielestä olevan epäjärjestyksessä ja häiritsevän. Toinen
kuva pyrki tunkeutumaan tuon ihanan kuvan rinnalle, jota hän säilytti
muistojensa kaikkein pyhimmässä ja jonka luona soi menneitä aikoja
ikävöivän henkensä viivähtää vain sen ylevimpinä hetkinä. Hän oli
vaihtamaisillaan jalon timanttinsa kiveen, jonka arvoa ei tuntenut.
Entiseen puhtaaseen sointuun sekaantui häiriten toinen, samaan
sävellajiin kuuluva, mutta edellisestä kumminkin eroava. Kuinka voisi
hän enää ajatella Isabellaa samalla muistamatta Henriikaa! Mutta
onneksi hän ei ainakaan ollut kuullut neidin laulavan, ja niin olivat
Isabellan laulut sekoittumattomina jääneet hänen mieleensä. Häntä
harmitti, että turhamaisuudesta oli luvannut lähettää uusia sävellyksiä
tuolle ylpeälle, espanjalaismieliselle neidille. Herra Matenesse van
Wibismata hän oli kohdellut tylysti hänen mielipiteidensä takia, mutta
tuota toista, joka pilkkasi sitä, mikä hänestä oli ylevää, häntä hän
pyrki lähestymään, koska hän oli nainen ja koska oli ihanaa saada
kaunosuulta kiitosta tuotteistansa. "Herkules heittää nuijan kädestänsä
ja käy Omfalen viittauksesta kehräämään — ja kaunis Ester ja Herodiaan
tytär..." mumisi Vilhelmi tyytymätönnä itsekseen. Hänen mielensä oli
levoton ja hän halusi päästä hiljaiseen ullakkokamariinsa, jonka
vieressä hänellä oli kyyhkyslakkansa.
"Hänelle on tapahtunut jotakin ikävää Delftissä", mietti isä.
"Miksi eivät paistetut kampelat tänään maistu hänestä?" ihmetteli
äiti aterioidessa. Jokainen tunsi että häntä, joka oli koko perheen
ylpeydenaihe ja lemmikki, ahdisti jokin huoli, mutta syytä ei
tiedusteltu, sillä oli vanhastaan tuttua, että hän väliin joutui
tuntimääriksi tuollaisten mielialojen valtaan.
Syötettyään kyyhkysiänsä Vilhelmi meni kamariinsa. Siellä hän ensin
kulki levottomasti edes takaisin. Sitten hän otti viulunsa ja sovitti
yhteen kaikki laulut, joita oli kuullut Isabellan laulavan. Harvoin oli
hänen soittonsa ollut niin sulavaa ja samalla niin rajua ja myrskyisää,
ja äiti, joka kuuli sen keittiöön, pyöritteli vispilää yhä nopeammin,
työntäisi sen sitten sakeaan taikinaan ja mumisi itsekseen pyyhkiessään
käsiänsä esiliinaan:
— Voi sitä tuskaa ja riemua! Jos tuo nyt keventää hänen mieltänsä, niin
soittakoon sitten Jumalan nimessä! Mutta suolet ovat kalliita, ja pari
kieltä tuo nyt ainakin tulee maksamaan.
Illempänä Vilhelmin piti ottaa osaa ampujakuntansa harjoituksiin. Hänen
osastonsa oli määrätty vartioksi Hoogewoortin portille. Kun hän sitä
kuljetti pitkin Nobelkatua, kuuli hän avoimesta akkunasta Hoogstratenin
talosta syvän ja puhtaan naisäänen laulua. Hän kuunteli, ja kun hän
kauhukseen huomasi, kuinka Henriikan ääni — sillä eihän laulajatar
voinut olla kukaan muu kuin tuo neiti — oli Isabellan äänen kaltainen,
käski hän rummuttajan lyödä rumpua.
Seuraavana päivänä tuli palvelija Hoogstratenin talosta ja antoi
Vilhelmille lipun, jossa häntä muutamin sanoin pyydettiin kello
kaksi iltapäivällä — ei ennemmin eikä myöhemmin — saapumaan tuohon
Nobelkadulla olevaan taloon.
Hän ei olisi tahtonut mennä, mutta hänen oli mahdotonta kieltäytyä
tulemasta, ja niin hän saapui paikalle määrättyyn aikaan.
Etuhuoneen viereisessä kamarissa odotti häntä Henriika. Tämä näytti
vakavammalta kuin edellisenä päivänä, varjot silmien alla olivat
entistä tummemmat, ja hänen poskiensa hehkuva puna johti Vilhelmin
mieleen Belotti’n huolet hänen terveydentilastansa. Vastattuansa
Vilhelmin tervehdykseen hän sanoi nopeasti, ilman esipuheita:
— Minun täytyy puhella kanssanne. Tehkää hyvin ja istukaa. Lyhyesti
sanoen: Tapa, jolla eilen tervehditte minua, on herättänyt kaikenlaisia
mietteitä mielessäni. Epäilemättä muistutan suuresti jotakin toista
naista, jota lienette tavannut Italiassa. On ehkä kysymyksessä eräs
minulle hyvin läheinen henkilö, jonka olopaikkaa en tiedä. Vastatkaa
minulle rehellisesti, sillä minä en kysy turhasta uteliaisuudesta.
Missä te häntä tapasitte?
— Luganossa. Matkustimme samassa vaunussa Milanoon, ja myöhemmin
tapasin häntä Roomassa ja siellä olin kuukausimääriä joka päivä hänen
seurassansa.
— Siis tunnette hänet varsin hyvin. Onko teistä yhdennäköisyys
hämmästyttävä vielä nytkin, kun olette nähnyt minut toistamiseen?
— On, ylen hämmästyttävä.
— Siis täytyy olla olemassa olento, joka minuna kummittelee. Onko hän
täältä kotoisin?
— Hän nimitti itseänsä italialaiseksi, mutta hän ymmärsi
hollanninkieltä, sillä hän selaili usein kirjojani ja ymmärsi
keskusteluitamme, kun puhelin kotimaastamme olevien nuorten maalarien
kanssa. Luulen hänen olleen saksalaista aatelissukua.
— Seikkailijatar siis! Entä hänen nimensä?
— Isabella; — mutta luullakseni ei ole syytä nimittää häntä
seikkailijattareksi.
— Oliko hän naimisissa?
— Hänen ylevässä olennossansa oli jotakin naidun naisen tapaista,
mutta hän ei koskaan maininnut, että hänellä olisi ollut puoliso.
Vanha italialainen nainen, hänen duennansa, nimitti häntä donna
Isabellaksi, mutta hänellä lienee tuskin ollut enemmän tietoja hänen
menneisyydestään kuin minullakaan.
— Oliko teillä hyviä vai huonoja?
— Ei kumpiakaan, arvoisa neiti.
— Ja mitä hän toimitti Roomassa?
— Hän harjoitti laulutaidetta, jossa oli ylen etevä. Mutta hän jatkoi
yhä vain opintojansa, ja hän edistyi suuresti Roomassa oleskellessansa.
Kontrapunktin opissa minä sain olla hänen opettajanansa.
— Hän esiintyi julkisesti laulajattarena?
— Siihen en voi antaa täsmällistä vastausta. Eräs muukalainen — korkea
hengellinen virkamies — suosi häntä, ja hänen puoltolauseensa hankki
hänelle pääsön kaikkialle, yksin Palestrinankin tykö. Kirkkolauluista
hän usein sai pääosia esitettäväkseen ja hienoissa seuroissa hän
myöskin suostui esiintymään, mutta maksusta hän ei koskaan ole
laulanut. Minä tiedän sen, sillä hän ei sallinut kenenkään muun kuin
minun säestää itseänsä. Häntä miellytti minun soittoni, ja siten
jouduin hänen välityksellään moneen ylhäiseen taloon.
— Oliko hän rikas?
— Ei, neiti. Hän oli komeasti puettu ja hänellä oli hohtavia
koristeita, mutta kummiakin hänen täytyi elää säästävästi. Florensin
kautta hän sai tuon tuostakin rahalähetyksiä, mutta nopeasti solui
kulta hänen sormiensa lomitse. Sillä vaikka hänellä oli yksinkertainen
asunto ja hän söi kuin lintu, jos kohta hänen hento terveytensä
olisikin vaatinut voimakkaampaa ravintoa, niin hän oli kumminkin aivan
tavattoman tuhlaavainen, kun näki köyhien taiteilijoiden kärsivän
puutetta; hän tunsi näet useimmat heistä, sillä hän ei arastellut tulla
minun mukanani heidän seuraansa.
— Maalarienko ja soittoniekkojen seuraan:
— He olivat kaikki tyyni ylevämielisiä taiteilijoita. Väliin hän oli
hilpein meistä kaikista.
— Väliin siis vain?
— Niin, väliin, sillä toisin hetkin, toisin päivin oli hänen mielensä
synkkä, ylen synkkä. Kuin auringonpaiste ja sade vaihtelevat huhtikuun
päivänä, niin vaihteli hänen mielessänsä epätoivo ja huumaava elämänilo.
— Omituinen olento. Tiedättekö minne hän joutui?·
— En, neiti. Eräänä iltana hän sai Milanosta kirjeen, jossa lienee
ollut huonoja sanomia, ja seuraavana päivänä hän oli kadonnut
jäähyväisiä lausumatta.
— Ettekö koettanut päästä hänen jäljillensä?
Vilhelmi punastui ja vastasi hämillänsä:
— Siihen minulla ei ollut oikeutta, ja kohta hänen lähdettyänsä
sairastuin — sairastuin aivan hengenvaarallisesti.
— Te rakastitte häntä?
— Arvoisa neiti, minun täytyy pyytää teitä...
— Te rakastitte häntä. Ja rakastiko hän teitä?
— Me olemme tunteneet toisemme vain eilisestä saakka, neiti van
Hoogstraten.
— Suokaa anteeksi! Mutta jos noudatatte tahtoani, niin emme nyt tapaa
toisiamme viimeistä kertaa, vaikkakin tuo nainen varmaan on toinen
henkilö kuin se, jota tarkoitin. Toiste näkemiin! Te kuulette, että
tuosta huutelemisesta ei taaskaan tule loppua. Te olette minussa
herättänyt osanottoa omituista ystävätärtänne kohtaan, ja toiste pitää
teidän kertoa minulle enemmän hänestä. Mutta yksi seikka vielä. Voiko
kunniallinen tyttö häpeätä tuntematta yhä edelleenkin keskustella
hänestä teidän kanssanne?
— Voi, jos ette pelkää puhua jalosta naisesta, jolla ei ollut muuta
suojelijaa kuin oma itsensä.
— Teitä mainitsematta! huudahti Henriika lähtien huoneesta.