syypäät noihin kujeisiin, enkä minä, teidän armonne. Kun sotamiehet,
jotka piirityksen aikana olivat kaupungissa, läksivät pois, niin
he koristelivat puun noin sopimattomalla tavalla. Minä olen täällä
vanhemman herra van der Does'in vuokramiehenä, eikä minulla saa olla
mitään omia mielipiteitä, sillä jollakinhan minun täytyy elättää
itseni. Mutta niin totta kuin toivon autuasta kuolemaa, niin olen
uskollinen Filip kuninkaalle.
— Siksi kunnes leideniläiset palaavat takaisin, vastasi Wibisma
katkerasti. — Oliko tämä ravintola hallussanne piirityksen aikana?
— Oli, herra, eikä armollisilla espanjalaisilla herroilla ollut
syytä sitä valittaa. Ja elleivät näin halvan miehen palvelukset ole
mielestänne liian vähäarvoisia, niin olen käskettävänänne.
— Vai niin, vai niin, mutisi parooni itsekseen ja katseli tarkkaavasti
tuota epämiellyttävää isäntää, jonka pienistä silmistä säteili
kekseliäisyyttä ja viekkautta. Sitten hän kääntyi junkkarin puoleen
sanoen:
— Katselepas hetkinen noita rastaita tuolla akkunassa, poikani, minulla
olisi puhelemista isännän kanssa.
Nikolas nousi heti paikaltansa, ja kun hän, sen sijaan että olisi
katsellut lintuja, katsoi noiden kahden Delftiin päin ratsastavan
miehen jälkeen, joille Hollannin vapaus oli niin kallis, niin
hän muisti vertauksen kahleista, jotka painavat maahan, ja hänen
mieleensä kuvastuivat käädyt, jotka Filip kuningas armonsa osotteeksi
oli lähettänyt hänen isällensä. Ehdottomasti kääntyi Nikolas tätä
katsomaan. Tuossa hän seisoi kuiskaillen innokkaasti isännän kanssa.
Nyt hän jo laski kätensä tämän hartialle. Oliko oikein, että hän tuolla
tavoin kohteli miestä, jota hänen kumminkin täytyi halveksia kaikesta
sydämestänsä? Tai olisiko hän — poikasta kauhistutti, sillä hänen
mieleensä tuli sana "petturi", jonka eräs koulupojista oli huutanut
hänen korvaansa kirkon luona tapellessa.
Kun sade hiljeni, läksivät matkustavaiset majatalosta. Erotessa
vapaaherra salli tuon ruman isännän suudella hänen kättänsä, mutta
junkkari ei sitä suvainnut.
Ratsastaessaan edelleen Haagiin päin isä ja poika eivät puhuneet monta
sanaa keskenänsä.
Paremmin sujui puhe taiteilijalta ja miekkailijalta, jotka ratsastivat
Delftiin.
Nöyrästi, kuten nuoremman tulee, oli Vilhelmi huomauttanut kapteenia
siitä, että tämä ehkä oli liian tulisesti ilmituonut vihansa
aatelismiestä kohtaan.
— Totta, aivan totta, vastasi Allerts. — Tuo kiivauteni, tuo
kiivauteni! Te ette voi aavistaa, herra Vilhelmi... Mutta elkäämme
puhuko siitä.
— Ei, puhukaa pois, kapteeni.
— Ette te ajattele minusta sen parempaa, jos sitä kuinka
selittelisinkin.
— No, puhukaamme sitten jostakin muusta.
— Ei, Vilhelmi. Eihän minun juuri tarvinne hävetä, sillä pelkuriksi
minua ei toki kukaan luulle.
Taiteilija huudahti naurahtaen:
— Teitäkö pelkuriksi! Kuinka moneen espanjalaiseen olette jo iskenyt
tuolla brescialaisella miekallanne?
— Pistänyt olen sillä enimmäkseen, herra, paljon useammin pistänyt
kuin iskenyt, vastasi kapteeni. — Jos paholainen minua vaatisi
kaksintaisteluun, niin kysyisin vain: "Otetaanko floretit vai
espanjalaiset miekat?" — Mutta on kumminkin olemassa eräs,
jota pelkään, hän on samalla paras ja huonoin ystäväni, hän on
hollantilainen kuten tekin, hän on, että sen tietäisitte, se mies,
joka ratsastaa tässä vieressänne. Kas, herra, kun joudun raivoihini,
kun viikseni alkavat vavista, niin vähäinen ymmärrykseni lentää tipo
tiehensä, aivan kuin teidän kyyhkysenne, jos päästätte ne irti. Te ette
tunne minua, Vilhelmi.
— Enkö, herra? Kuinka usein pitää teitä sitten nähdä komentamassa tai
miekkailusalissa?
— Se on lapsen leikkiä, — silloin olen tyyni kuin vesi tuolla ojassa.
Mutta kun tapahtuu jotakin, joka käy vasten luontoani, kun — niin,
kuinka sen sanoisin teille ilman vertauskuvia, lyhyesti ja selvästi?
— Selittäkää vain.
— Siis esimerkiksi, kun minun täytyy nähdä viekastelijaa kohdeltavan
ikäänkuin hän olisi rehellinen ihminen...
— Niin tuo harmittaa teitä aika lailla.
— Harmittaako? Vai harmittaa! Raivoihini minä joudun kuin tiikeri, enkä
saisi kumminkaan raivostua, en saisi! Roland, edeltäjäni, mitähän tästä
lopuksi...
— No, no, hyvä herra, nyt partanne jo taas alkaa vavista!
— Mitähän nuo petturit luulivatkaan olevansa, kun heidän
aatelisviittansa...
— Isäntä otti meidän viittamme aivan omin lupinsa valkean äärestä!
— Siitä vähät! Mutta tuo vääräsäärinen apina teki sen mielistelläksensä
tuota espanjalaista kettua. Se minua kiukustutti, sitä en voinut sietää.
— Ettepä te liioin salannutkaan suuttumustanne. Oikein kävi ihmeekseni,
kuinka tyynesti vapaaherra kuunteli parjauksianne.
— Sepä se, sehän se juuri! huusi miekkailija, ja hänen viiksensä
alkoivat taas vavista arveluttavalla tavalla. — Sehän minut karkotti
tuolta kapakasta, siksihän läksin itseäni pakoon. Se... se... Roland,
edeltäjäni!
— En ymmärrä mitä tarkoitatte, herra.
— Ettekö? Vai ette! Kuinka voisittekaan sitä tehdä; mutta selitän sen
teille. Katsokaas, nuori mies, kun te tulette niin vanhaksi kuin minä,
niin tekin saatte kokea samaa. Vähän on metsässä vioittumattomia puita,
harvassa ovat virheettömät ratsut, harvassa puutteettomat miekansäilät,
ja miehiä tuskin löydätte ainoatakaan, joka olisi ehtinyt yli
neljänkymmenen saamatta sydämeensä jotakin arkaa kohtaa. Toisille tuo
tuottaa vähemmin kärsimystä, toisia se kiduttaa katkeralla tuskalla, —
ja tuo, joka minulla on sydämessäni, se... se... Haluttaako teitä luoda
silmäys poveeni?
Näin sanoen miekkailija löi leveään rintaansa ja jatkoi vilkkaasti
vastausta odottamatta:
— Te tunnette minut ja tiedätte, millaista elantoni on, herra Vilhelmi.
Kaikki tehtäväni, kaikki toimeni ovat ritarillisia. Miekka on minulle
kaikki kaikessa. Oletteko nähnyt parempaa säilää tai varmempaa kättä
kuin tämä tässä? Tokko sotamieheni minua tottelevat? Olenko säästänyt
henkeäni taistellessa tuolla punaisten muurien ja tornien edustalla?
En, kautta edeltäjäni Rolandin, en, en koskaan!
— Kuka sitten väittäisi vastaan, herra Allerts? Mutta sanokaa, mitä
tarkoitatte puheellanne edeltäjästänne Rolandista?
— Toiste, Vilhelmi. Nyt ei teidän pidä keskeyttää minua. Kuulkaa
pikemmin perinpohjin, millainen tuo haava on, joka povessani kirvelee.
Siis vielä kerran: kaikki toimeni ovat ritarillisia, mutta kumminkin
— jos esimerkiksi tuo Wibisma, joka isältäni on oppinut miekkaa
käyttämään, minua kohtelee pahoin ja saa sappeni kuohahtamaan, ja
minä rohkenisin vaatia häntä kaksintaisteluun, kuten oikeuteni olisi,
mitä hän silloin tekisi? Hän nauraisi ja kysyisi: "Paljonko tuo
miekkailuharjoitus maksaisi, mestari Allerts? Vai on teillä teräviäkin
miekkasimia!" Tai ehkei hän sanoisi mitään, ja olemmehan juuri nähneet,
kuinka hän silloin menettelee. Hänen katseensa liukuivat taitavasti
ohitseni ja kuurot olivat hänen korvansa. Minäkö häntä haukun vai
rakkikoira, se on hänestä yhdentekevää. Jos äsken joku Renneberg tai
Brederode olisi ollut minun sijallani, kuinka nopeasti olisikaan
Wibisman miekka lentänyt huotrastansa, sillä hän osaa miekkailla
eikä ole mikään pelkuri. Mutta minähän se vain olin, vain minä! — Ei
kenestäkään ole hauskaa, jos häntä lyödään vasten kasvoja, mutta —
kautta kelpo isäni! — helpompi on sietää julkeintakin loukkausta kuin
sitä tunnetta, että on liian halpa voidaksensa loukata. Katsokaas,
Vilhelmi, kun tuo espanjalainen lurjus ei ollut minua näkevinänsä...
— Silloin rupesi partanne vavahtelemaan.
— Hyvähän teidän on laskea leikkiä, te ette tiedä...
— Kyllä, kyllä, herra Allerts, ymmärrän teitä varsin hyvin.
— Ja te ymmärrätte myöskin, miksi minä niin nopeasti toimitin itseni
miekkoineni ulos?
— Varsin hyvin. Mutta tehkää hyvin ja pysähtykää hetkeksi. Kyyhkyset
tuolla häkissä räpyttelevät niin levottomasti siipiään; ne kaipaavat
ilmaa.
Miekkailija pysähdytti oriinsa, ja Vilhelmin ottaessa pois vettä
tippuvan peitteen edessään olevalta pieneltä häkiltä hän sanoi:
— Kuinka voi miehinen mies hoidella tuollaisia kilttiä pikku eläimiä?
Jos teitä kerran haluttaa tuhlata musiikille pyhitettyä aikaanne
siipikarjan mielistelemiseen, niin kesyttäkää sitten toki haukkoja. Se
on ritarillinen toimi ja voitte sen oppia minulta.
— Sallikaa minun pitää kyyhkyseni, vastasi Vilhelmi. — Ei niitä ole
niinkään helppo pitää kurissa kuin luulisi, ja useinhan on niistä
myöskin ollut hyötyä sodassa, joka tietenkin on ritarillinen toimi
sekin. Muistelkaapa vain Haarlemia! — Nyt alkaa jälleen valaa vettä.
Ellei tuo viittani olisi niin kovin ahdas, niin suojelisin sillä
kyyhkysiäni!
— Olette siinä tosiaankin kuin Goliat Daavidin puvussa.
— Tämä on kouluajoiltani. Toisen viittani lainasin eilen nuorelle
Wibismalle.
— Tuolleko espanjalaiselle keltanokalle?
— Kerroinhan teille jo poikain tappelusta.
— Kyllä, kyllä. Ja tuo marakatti piti teidän viittanne?
— Te tulitte minua noutamaan ettekä suostunut odottamaan. Arvattavasti
he ovat lähettäneet sen takaisin heti meidän lähdettyämme.
— Ja nuo armolliset herrat kai vielä odottavat kiitosta siitä, että
junkkari otti sen.
— Eivät suinkaan, vapaaherra kiitti minua varsin kohteliaasti.
— Mutta eivät nuo kiitokset tee kaulustanne sen pitemmäksi. Ottakaa
minun viittani, Vilhelmi. Minullahan ei ole mitään kyyhkysiä
suojeltavana, ja nahkani on paksumpaa kuin teidän.
Seitsemäs luku.
Ensimäistä sadepäivää seurasi toinen ja vieläpä kolmaskin. Niityt
olivat peittyneet harmahtavaan usmaan ja sumuun. Kylmän kostea
luoteistuuli ajoi kokoon raskaita pilviä synkistyttäen taivaan.
Leidenissä virtaili sade loristen pystyiltä katoilta kouruja myöten
alas maahan; ojissa ja kanavissa kävi vesi sameaksi ja kohosi
kohoamistaan äyräitä kohden. Märät, palelevat ihmiset kiiruhtivat
tervehtimättä toistensa ohitse, ja haikarat kyyristyivät pesässänsä
lähemmäksi toisiansa, muistellen lämpimiä etelämaita ja katuen
ennenaikaista muuttoansa tänne kylmälle ja kostealle alangolle.
Alakuloisuuden ohella ihmispovissa kehittyi kehittymistään huoli
tulevaisuudesta. Yhtä nopeasti kuin ruoho kedolla, kasvoi sateen yhä
vain jatkuessa pelko kaupunkilaisten mielissä. Olutjuomaloissa kuuli
keskusteluja, jotka eivät liioin tuntuneet toivehikkailta, jopa paikka
paikoin väitettiin että oli narrimaista enää tehdä vastarintaa ja
kehotettiin suorastaan luopumaan prinssistä ja vapauden puolustamisesta.
Jos tahtoi Leidenissä näinä päivinä nähdä iloisia kasvoja, niin sai
niitä kauan hakea turhaan, eikä ainakaan voinut toivoa näkevänsä niitä
pormestari van der Werffin talossa.
Kolme päivää oli nyt jo mennyt menojaan Pietari herran lähdöstä, jopa
oli neljäskin kulunut melkein puolipäivälle saakka, eikä pormestari
ollut vieläkään palannut, ei lähettänyt mitään tervehdystä, ei
sanaakaan selitykseksi omaisilleen.
Maria rouva oli pukenut yllensä vaaleansinisen verkaleninkinsä,
jonka nelikulmaiseksi uurrettua pääntienettä reunustivat Mechelnin
pitsit. Tästä puvusta hänen puolisonsa näet piti aivan erityisesti, ja
tänäänhän hänen nyt ainakin pitäisi palata kotiin.
Kultalakanoksan, joka hänellä oli povellaan, hän oli itse leikannut
kasvista, joka kukki hänen ikkunallaan, ja Barbara oli auttanut häntä
tuon tuuhean tukan järjestämisessä.
Oli enää tunti aikaa päivälliseen, kun tuo hento, solakka nuori vaimo
tuli miehensä työhuoneeseen, valkoinen tomuliina kädessä. Ensiksi hän
asettui akkunaan, jota myöten rankkasade virtaili monimutkaisissa
koukeroissa, painoi otsansa ruutuun ja katseli alas tyhjälle kadulle.
Vesilätäkköjä oli muodostunut sileiden punaisten tiilien väliin, joilla
katu oli kivitetty. Muuan kuormankantaja meni ohitse kopisuttaen
raskailla puukengillänsä, eräs palvelustyttö kiiruhti eteenpäin liina
kasvoille vedettynä, ja huolellisesti vältellen kuivia paikkoja
hypiskeli lätäköltä lätäkölle suutarin oppipoika, selässä pari korkeita
saappaita; mitään ratsastajaa ei näkynyt, ei kuulunut.
Oli melkein kolkon hiljaista sekä sisässä että kadulla; Maria ei
kuullut muuta kuin sateen lotinaa. Ennenkuin kavioiden kapsetta
alkoi kuulua, hän ei voinut odottaa miestänsä saapuvaksi, eikä hän
silmäillytkään katua pitkin, — ajatuksiinsa vaipuneena hän vain katseli
alas maahan, sateen loristessa yhä edelleen.
Huonetta oli huolellisesti lämmitetty pormestarin varalta, jonka
odotettiin tulevan kotiin läpimärkänä, mutta kylmä viima tunki sisään
akkunanraosta. Mariaa värisytti, ja kun hän nyt vetäytyi kauemmaksi
tuohon puolipimeään huoneeseen, oli hänestä kuin täytyisi aina olla
näin hämärää, kuin valoisia päiviä ei olisi enää koskaan odotettavissa.
Vasta hetken kuluttua hänelle muistui mieleen mitä varten oli
tullut huoneeseen. Hän alkoi nyt pyyhkiä liinalla kirjoituspöytää,
paperipakkoja ja muita huoneessa olevia esineitä. Lopuksi lähestyi hän
pistooleja, jotka Pietari oli jättänyt kotiin.
Korkealla aseiden yläpuolella riippui Pietarin vaimo vainajan kuva.
Tämä tarvitsi pikemminkin puhdistusta kuin nuo aseet, sillä tähän
saakka ei Maria ollut voinut pakottaa itseään sitä koskettamaan.
Nyt rohkaisi hän mielensä, pysähtyi seisomaan aivan sen eteen ja
katseli herkeämättä noita nuorekkaita kasvonpiirteitä, — tuota vaimoa,
jonka kanssa oli kuullut Pietarin olleen onnellisen. Tenhoavan
tuntuivat hänet nuo ruskeat silmät, joilla tuo lempeä olento häntä
katseli.
Toden totta, nainen tuolla ylhäällä näytti tyytyväiseltä, melkeinpä
ylimielisen tyytyväiseltä. Kuinkahan paljon täydellisemmin Pietari
olikaan antaunut tuolle ensimäiselle vaimolleen kuin hänelle!
Tämä ajatus vihloi hänen sydäntänsä, ja vaikka hänen huulensa olivat
liikkumattomat, hän kumminkin teki kysymyksen toisensa jälkeen tuolle
mykälle kuvalle, joka yksinkertaisista puitteistansa katseli häntä yhä
edelleen yhtä itsetietoisesti ja iloisesti.
Mariasta oli kuin nuo täyteläiset huulet olisivat vavahtaneet, — jo
hänestä näyttivät silmätkin liikkuvan. Kylmä väristys jähmetytti hänen
verensä, häntä alkoi pelottaa, mutta hän ei kumminkaan voinut poistua
kuvan luota.
Tuijottavin silmin hän katsoi ylöspäin.
Liikkumatonna seisoi hän ja alkoi hengittää nopeammin.
Nyt näytti Marian katse käyvän tarkemmaksi.
Eeva vainajan korkealla otsalla näkyi varjo.
Olikohan maalari siten tahtonut kuvata hänen mieltänsä ahdistavaa
surua, vai oliko tuo vain tomua, joka himmensi värit?
Maria veti tuolin lähelle kuvaa ja nosti jalkansa istuimelle. Hänen
hameensa helma kohosi hieman. Hän punastui, ikäänkuin nuo maalatut
silmät olisivat olleet elollisia, veti häveliäästi hameen valkoisen
sukkansa ylitse ja nousi sitten nopealla liikkeellä tuolille.
Silmästä silmään hän nyt katsoi kuvaa. Liina, jota hän piti hieman
vavahtelevassa kädessänsä, siveli Eevan otsaa ja pyyhki pois varjon
hänen hohtavan verevältä iholtansa. Nyt Maria pyyhki tomun puitteista
ja kankaasta ja huomasi nimikirjoituksen, joka ilmoitti, kenen kädestä
kuva oli lähtenyt. "Artjen Leidenistä" — näin nimitti taiteilija
itseänsä, ja huolellisen tarkasti hänen siveltimensä oli kuvannut
vähäpätöisimmätkin erityiskohdat. Hopeakäädyt sinisine turkooseineen
tuolla täyteläisellä kaulalla — ne olivat Marialle varsin tutut.
Pietari oli antanut ne hänelle morsiuslahjaksi ja vihittäessä ne
olivat olleet hänellä kaulassa; mutta timanttiristiä, joka oli niiden
keskellä, hän ei koskaan ollut nähnyt. Kultasoljen, joka oli Eevan
vyöllä, hän oli saanut viime syntymäpäiväkseen, — mutta se oli aika
lailla vääntynyt ja tylsyneet piikit voivat töin tuskin tunkea paksun
nauhan lävitse.
"Hän sai kaikki uutena", mietti Maria itsekseen. "Mitäpä minä
koristeista välittäisin, mutta sydämen — Pietarin sydämen hän myöskin
on omistanut! Minkä verran rakkautta hän lienee sinne jättänyt
jäljelle?!"
Hän ei olisi tahtonut tätä ajatella, mutta kumminkin kaikuivat nämät
sanat uudelleen ja yhä uudelleen hänen mielessänsä, ja hänen täytyi
kaikin voimin hillitä tunteitansa voidaksensa pidättää itkua.
"Jospa hän palaisi, kun hän vain palaisi!" vaikeroi hänen kärsivä
sydämensä.
Silloin ovi aukeni hänen huomaamattansa. Barbara tuli sisään ja lausui
hiljaa hänen nimensä ystävällisen nuhtelevalla äänellä.
Maria vavahti ja pyysi punehtuen:
— Tee hyvin ja anna kätesi, niin laskeudun maahan. Työni on jo lopussa.
Hyi tuota tomua... oikein hävetti...
Kun hän jälleen oli lattialla, sanoi leski:
— Kuinka poskesi punoittavat! Kuulepas, käly kultaseni, kuule,
lapseni...
Barbaran nuhtelu jäi kesken, sillä kolkutin iski katuoveen ja Maria
kiiruhti akkunaan.
Leski seurasi häntä ja huudahti luotuaan pikaisen silmäyksen kadulle:
— Se on Vilhelmi Kornelionpoika, soittotaiteilija. Hän on ollut
Delftissä, kuulin sen hänen äidiltänsä. Ehkä hän tuo tietoja
Pietarista. Lähetän hänet luoksesi, mutta ensin hänen täytyy tuolla
alhaalla kertoa minulle, mitä uutisia hän tuo muassansa. Jos tarvitset
minua, niin olen pikku Liisan tykönä. Hän tuntuu niin kuumalta ja hänen
silmiänsä pakottaa; hän saa varmaankin jonkun iho- tai kuumetaudin.
Barbara läksi huoneesta. Maria painoi kätensä vasten polttelevia
poskiansa ja kulki hitaasti edes takaisin, kunnes ovelta kuului
kolkutus ja taiteilija tuli sisään.
Kun oli tervehditty, kysyi nuori vaimo nopeasti:
— Te olette tavannut puolisoani Delftissä?
— Olen, vastasi Vilhelmi, — toissa iltana.
— No kertokaa toki sitten...
— Heti, heti. Minä tuon muassani koko säkillisen terveisiä. Ensiksi
äidiltänne.
— Hän voi hyvin?
— Varsin hyvin. Arvoisa tohtori Groot on myöskin terveenä ja toimessa.
— Entä minun mieheni?
— Häntä tapasin tohtorin tykönä. Herra Groot lähettää teille mitä
sulimpia ja herttaisimpia terveisiä. Eilen ja toissa päivänä oli hänen
luonansa lauluharjoitus. Hänellä on aina uusimmat sävellykset, mitkä
tulevat Italiasta, ja kun me tätä motettia...
— Toiste siitä, herra Vilhelmi! Kertokaa ensiksi, mitä puolisoni...
— Herra pormestari tuli prinssin asioissa tohtorin luo. Hänellä oli
kiire, eikä hän voinut viipyä siksi kuin aloimme laulaa. Laulu kävi
oivallisesti. Tabulatuurin takia teidän ei tarvitse huolehtia. Kun te
vain ihanalla äänellänne...
— Mutta, herra Vilhelmi!
— Ei, arvoisa rouva, te ette saa kieltäytyä. Herra Groot sanoi, että te
Delftissä tyttönä ollessanne lauloitte ensi ääntä oivallisemmin kuin
kukaan muu, ja jos te, jos Nordwykin armollinen rouva ja lisäksi herra
van Akenin vanhin tytär...
— Mutta, hyvä herra, huudahti Maria yhä lisääntyvällä
kärsimättömyydellä, — enhän nyt puhu teidän moteteistanne ja
tabulatuureistanne, vaan puolisostani.
Vilhelmi katsasti nuoreen rouvaan puoleksi hämmästyneenä,
puoleksi pelästyneenä. Sitten hän pudisti päätänsä hymyillen
ajattelemattomuudellensa ja sanoi hyväntahtoisen katuvalla äänellä:
— Suokaa anteeksi, olkaa hyvä! On kerran kaikkiaan niin, että meistä
vähäpätöisetkin seikat tuntuvat ylen tärkeiltä, kun ne kokonaan
täyttävät meidän oman mielemme. Teidän korvissanne täytyy sanasen
poissaolevasta puolisostanne kaikua suloisemmalta kuin kaiken maailman
musiikin. Se olisi minun pitänyt ymmärtää. Siis — pormestari voi hyvin
ja hän on keskustellut paljon prinssin kanssa. Ennenkuin hän eilen
aamulla läksi Dordrechtiin, antoi hän minulle tämän kirjeen ja käski
minun tuomaan sen teille mitä herttaisinten terveisten ohella.
Näin sanoen taiteilija ojensi Marialle kirjeen. Tämä otti sen nopeasti
hänen kädestänsä ja sanoi rukoilevasti:
— Elkää panko pahaksenne, herra Vilhelmi. Moteteistanne puhelemme
huomenna tai milloin vain tahdotte, mutta tänään...
— Tänään omistatte aikanne tälle kirjeelle, keskeytti häntä Vilhelmi.
— Sehän on aivan luonnollista. Lähetti on tehnyt tehtävänsä ja
soittoniekka saa tulla toiste nuotteineen koettamaan onneansa.
Heti taiteilijan poistuttua Maria meni huoneeseensa, istuutui akkunan
ääreen, avasi kiiruusti puolisonsa kirjeen ja luki:
"Rakas, uskollinen vaimoni!
Herra Vilhelmi Kornelionpoika Leidenistä tuo Sinulle tämän kirjeen.
Voin hyvin, mutta minusta oli ikävää lähteä luotasi hääpäivänämme. On
kovin huono ilma. Prinssi on varsin huolestunut, mutta emme lakkaa
toivomasta, ja jos rakas Jumala meitä auttaa ja jokainen tekee
velvollisuutensa, niin kaikki voi vielä päättyä hyvin. Minun täytyy
tänään lähteä Dordrechtiin, minulla on siellä tärkeitä tehtäviä. Malta
mielesi, sillä voi vielä kulua monta päivää, ennenkuin tulen kotiin.
Jos neuvostonpalvelija tulee noutamaan jotakin, niin anna hänelle ne
paperit, jotka ovat kirjoituspöydällä reunimmalla oikealla, pienemmän
lyijylevyn alla. Tervehdä Barbaraa ja lapsia. Jos tarvitsette rahaa,
niin pyydä minun nimessäni neuvostonsihteeriltä van Houtilta loput
saatavistani, — hän tietää kyllä asiasta. — Jos Sinulla on ikävä,
niin mene tervehtimään hänen rouvaansa tai Nordwykin rouvaa; se olisi
heistä hauskaa. Ostakaa jauhoja ja voita ja juustoa sekä savustettua
lihaa niin paljon kuin mahdollista. Ei tiedä mitä on odotettavissa.
Neuvottele Barbaran kanssa!
Kuuliaisuuteesi luottaen
uskollinen puolisosi Pietari
Adrianinpoika van der Werff."
Maria luki tämän kirjeen ensin nopeasti, sitten uudelleen, hitaasti,
lause lauseelta, loppuun saakka. Pettyneenä, alakuloisena,
loukkaantuneena taittoi hän sen kokoon ja otti — hän ei itsekään
tiennyt miksi — kultalakan rinnaltansa ja heitti sen turvelaatikkoon
uunin viereen. Sitten hän avasi arkun, otti siitä sirosti veistellyn
lippaan, laski sen pöydälle, avasi sen ja pani siihen puolisonsa
kirjeen.
Tämän tehtyänsä Maria seisoi vielä kauan lippaan ääressä, miettiväisenä
katsellen sen sisältöä.
Vihdoin hän tarttui kanteen sulkeaksensa sen; mutta hän viivähti
vielä ja otti pakan kirjeitä, jotka olivat olleet lippaan pohjalla
ja joiden päällä oli muutamia kummien antamia kulta- ja hopearahoja,
vaatimattomia koristeita ja kuihtunut ruusu.
Sitten hän veti tuolin pöydän ääreen, istuutui ja alkoi lukea. Varsin
tuttuja olivat hänelle nämät kirjeet. Jalo, toivehikas nuorukainen
oli kirjoittanut ne morsiamellensa, Marian sisarelle. Ne olivat
päivätyt Jenassa, jonne hän oli lähtenyt lopettamaan oikeustieteellisiä
opintojansa. Joka sanassa ilmeni rakastavaisen mielen tulinen kaipaus,
joka rivi kertoeli intohimosta, joka täytti kirjoittajan sydämen. Usein
tuo nuori oppinut, joka ollessaan Delftissä tohtori Grootin oppilaana
oli rakastunut morsiameensa tämän melkein vielä lapsena ollessa, puki
tunteensa ylevän kaunopuheliaaseen muotoon.
Marian mieleen kuvastui hänen lukiessansa Jakoban suloinen olento ja
hänen sulhonsa kauniit, haaveksivat kasvot. Hän muisteli heidän iloisia
häitänsä ja lankomiehen hillitöntä, runsaslahjaista ystävää, joka
oli tätä seurannut Hollantiin ollaksensa sulhaspoikana. Erotessa hän
oli antanut Marialle tuon ruusun, joka nyt oli tuossa lippaassa. Ei
Marian ääni ollut vielä sulautunut kenenkään ääneen niin kuin hänen,
niin runollisen kauniita sanoja hänelle ei ollut puhunut kukaan muu,
eivätkä hänen silmänsä koskaan toiste olleet kohdanneet niin säteileviä
katseita kuin tuon nuoren tyyrinkiläisen aatelismiehen.
Häiden jälkeen oli Yrjö von Dornburg matkustanut kotiinsa ja nuori
aviopari Haarlemiin. Maria ei ollut sen koommin kuullut muukalaisesta
mitään, ja pian oli sisar puolisoinensa vaiennut ikuisiksi ajoiksi.
Samaten kuin enimmät Haarlemin asukkaista hekin saivat surmansa
espanjalaisten murhamiesten kädestä, silloin kuin tuo jalo, onneton
kaupunki valloitettiin. Muuta ei tuo kallis sisar ollut jättänyt
hänelle kuin elävän muiston itsestänsä ja nuo kirjeet, jotka nuorena
kuollut vaimo parka oli saanut sulholtaan ja jotka nyt olivat Marian
kädessä.
Niissä ilmeni rakkaus, ilmeni oikea, ylevä, ikuinen rakkaus, joka puhuu
enkelein kielillä ja siirtää vuoret.
Ja tuossa oli sitten hänen miehensä kirje!