Mutta jolla on kello kaulassa, sen on pää painossa! Sinulla ei
ole mitään syytä olla allapäin, sillä miehesi palaa huomenna tai
ylihuomenna. Mutta entäs minua, ajattelepas minua, Maria! Jäntevänä ja
suorana vaellan koko elämäni ja suoritan reippaalla mielellä tehtäväni.
Poskeni ovat punakat ja ruoka maistuu minusta hyvältä, ja kumminkin
on minun täytynyt luopua rakkaimmastani. Kymmenen vuotta olen ollut
leskenä. Kreetani joutui luotani naimisiin ja Vilhelmin lähetin itse
merelle geusien joukkoon. Minä hetkenä tahansa voin hänet menettää,
sillä hänen elämänsä on alituista vaaraa. Mitä muuta iloa on leskellä
kuin ainoa poikansa? Ja minä uhrasin hänet isänmaalle. Se on vaikeampaa
kuin nähdä miehensä lähtevän hääpäivänä ratsastamaan pariksi tunniksi.
Eikä hän toden totta tee sitä huvikseen!
— No, nyt olemme kotona, sanoi Maria kohottaen kolkutinta.
Kerttu aukaisi oven ja Barbara huusi jo kynnykseltä hänelle vastaan:
— Onko herra kotona?
Hän sai kieltävän vastauksen, kuten jo oli aavistanutkin.
Adrian kertoi isän terveiset ja Kerttu kattoi illallispöydän, mutta
keskustelu ei ottanut sujuaksensa.
Luettuaan nopeaan itseksensä pöytäsiunauksen, Maria nousi paikaltaan ja
sanoi kääntyen Barbaraan:
— Päätäni pakottaa, tahtoisin mennä levolle.
— Mene vain nukkumaan! vastasi leski. — Minä nukun viereisessä
huoneessa ja jätän oven auki. Yön hiljaisuudessa tulee usein mieleen
kaikenlaisia turhanpäiväisiä huolia.
Maria suuteli sydämellisesti kälyänsä ja meni levolle. Mutta hän ei
voinut nukkua, vaan heittelihe sinne tänne keskiyöhön saakka.
Kun hän kuuli Barbaran yskivän viereisessä huoneessa, nousi hän
istualleen ja kysyi:
— Kälyseni, nukutko sinä?
— En, lapseni, voitko pahoin?
— En, mutta minua niin pelottaa, ilkeät ajatukset ahdistavat mieltäni.
Barbara sytytti heti kynttilän, meni makuuhuoneeseen ja istuutui
vuoteen laidalle.
Hänen sydäntänsä vihloi kun hän näki tuon nuoren, suloisen olennon
makaavan yksin huolissaan leveällä vuoteellansa, voimatta nukkua
katkeralta sydämensurulta.
Maria ei ollut hänestä vielä koskaan näyttänyt niin viehättävän
suloiselta. Surevan enkelin kaltaisena hän lepäsi valkoisessa
yöpuvussaan valkoisilla patjoilla. Barbara ei voinut olla
pyyhkäisemättä hiuksia hänen kapealta otsaltansa ja suutelematta hänen
hieman punoittavaa poskeansa. Maria katsoi kiitollisesti kälynsä
pieniin vaaleansinisiin silmiin ja sanoi rukoilevasti:
— Tahtoisin kysyä sinulta jotakin.
— No?
— Mutta sinun täytyy sanoa rehellisesti totuus.
— Kylläpä vaaditkin paljon.
— Tiedänhän minä, että pysyt totuudessa, mutta onhan...
— No, puhu nyt suusi puhtaaksi!
— Oliko Pietari onnellinen avioliitossaan ensimäisen vaimonsa kanssa?
— Oli, lapseni, oli.
— Eikä ainoastaan Pietari, vaan myöskin Eeva vainaja, tiedätkö sen?
— Tiedän, kälyseni, tiedän.
— Etkä ole voinut erehtyä?
— En, en suinkaan tässä asiassa. Mutta mistä tulevat tuollaiset
ajatukset päähäsi? "Anna kuolleitten haudata kuolleensa", sanotaan
raamatussa. Käänny nyt toiselle kyljellesi ja koeta nukkua!
Barbara palasi huoneeseensa, mutta kului monta tuntia ennenkuin Marian
onnistui vaipua uneen.
Viides luku.
Seuraavana aamuna pysähtyi kaksi siroon palvelijanpukuun puettua
ratsastajaa torin läheisyydessä olevalle Nobelkadulle, komean talon
edustalle. Kolmas talutti edes takaisin kahta vahvarakenteista
papurikkoa, joilla oli komeasti kaartuvat kuonot. Tallipoika piti
ohjaksista monivärisillä koristeilla varustettua pitkäharjaista ratsua.
Tämä oli nuorta neekeriä varten, joka seisoi talonovella ja karkotti
luotansa katupojat, jos joku uskalsi häntä lähestyä, mulkoillen
kammottavasti silmillään ja näytellen heille valkoisia hampaitaan.
— Missähän ne nyt viipyvät? sanoi toinen ratsastajista. — Tänään ei
suinkaan tarvinne kauan odottaa sadetta.
— Eipä suinkaan, vastasi toinen. — Taivas on harmaa kuin vanha
huopahattuni, ja kun ehdimme metsään, niin saamme vettä yllin kyllin.
— Jo sataa tihuttaa!
— Tällaista kostean kylmää ilmaa minä en voi lainkaan sietää.
— Eilen oli kauniimpi sää.
— Vedä pistoolikotelon lämsät lujemmin kiinni. Reppu junkkarin satulan
takana ei ole aivan suorassa. Noin! Täyttikö keittäjätär pullosi?
— Täytti kyllä, ruskealla espanjan viinillä. Tuossa se on.
— No, satakoon sitten! Kun on sisältä märkä, niin voi sietää paljon
ulkoapäin tulevaa kosteutta.
— Vie oriit portille; kuulen herran tulevan.
Ratsastaja ei ollut erehtynyt, sillä ennenkuin hänen toverinsa oli
onnistunut saada suurempi papurikko seisomaan hiljaa, kuuluivat
suuresta ulkoeteisestä heidän isäntänsä herra Matenesse van Wibisman ja
Nikolas junkkarin äänet.
Nämät lausuivat ystävällisiä jäähyväissanoja nuorelle tytölle, jonka
ääni kuului syvemmältä kuin tuon keskenkasvuisen pojan.
Kun vanhempi herra alkoi kääriä papurikon harjaa kätensä ympärille ja
jo kohotti jalkaansa pannaksensa sen jalustimeen, tuli neiti, joka oli
jäänyt ulkoeteiseen, kadulle, pani kätensä Wibisman käsivarrelle ja
sanoi:
— Sananen vielä, setä, mutta sinulle yksin.
Jättämättä irti harjaa, huudahti parooni kohteliaasti hymyillen:
— Ellei se vain liiaksi rasita hevosia. Tuollainen kaunosuun uskoma
salaisuus painaa paljon!
Samalla lähensi hän korvaansa nuoreen sukulaiseensa. Mutta tämä ei
näkynyt aikoneen kuiskata, sillä hän ei tullut lähemmäksi, vaan sanoi
vain puoliääneen, italiankielellä kumminkin:
— Tee hyvin ja sano isälle, etten minä jää tänne.
— No mutta, Henriika!
— Sano, etten tee sitä missään tapauksessa.
— Täti ei päästä sinua.
— Oli miten oli, tänne en jää.
— Ilmoitan asiasta, mutta vähän lievemmässä muodossa, jos sallit.
— Kuten tahdot. Sano siis isälle, että pyydän häntä noutamaan minut.
Ellei hän itse tahdo tulla tähän kerettiläispesään — mitä en suinkaan
lukisi hänelle viaksi —, niin lähettäköön minulle vain ratsun taikka
vaunut.
— Entä syyt tähän?
— En tahdo enää lisätä kuormitustasi. Kiiruhtakaa pois, muutoin satulat
kastuvat, ennenkuin pääsette matkaan.
— Siis sanon Hoogstratenille, että hänellä on kirje odotettavissa.
— Ei sellaista voi kirjoittaa. Eikä se ole tarpeellistakaan. Sano
isälle, etten jää tädin luo ja että tahdon kotiin. Hyvästi, Niko!
Ratsassaappaat ja tuo vihreä verkatakki sopivat sinulle paljoa paremmin
kuin nuo silkkihetaleet!
Neiti heitti sormisuukkosen junkkarille, joka jo aikoja sitten oli
hypännyt hevosen selkään, ja kiiruhti sisään. Vanhempi van Wibisma
kohautti olkapäitänsä, nousi papurikon selkään, kääri tumman viittansa
tiukemmin ympärillensä, viittasi Nikolasta tulemaan viereensä, ja he
läksivät yhdessä ratsastamaan palvelijoiden seuraamina.
Kaupungin läpi ratsastaessaan he eivät puhuneet sanaakaan keskenään,
mutta kaupunginportilla Wibisma sanoi:
— Henriikasta käy aika pitkäksi Leidenissä. Hän tahtoisi palata isänsä
luokse.
— Ei lienekään hauskaa asua yhdessä tädin kanssa, vastasi junkkari.
— Hän on vanha ja sairaloinen ja hänen elämänsä on ollut ilotonta.
— Mutta hän on ollut kaunis. Siitä ei ole enää paljoa nähtävissä, mutta
hänen silmänsä ovat yhä vielä samanlaiset kuin tuossa kuvassa, — ja
sitten hän on niin rikas.
— Se ei tee onnelliseksi!
— Mutta miksikähän hän ei ole mennyt naimisiin?
Parooni kohautti olkapäitään ja vastasi:
— Viattomia miehet siihen ainakin ovat.
— Miksikä hän sitten ei ole mennyt luostariin:
— Kukapa sen tietää. Naissydämiä on vielä vaikeampi ymmärtää kuin sinun
kreikkalaisia kirjojasi. Sen saat vielä kokea. — Mitä teillä tädin
kanssa oli tekeillä, kun minä tulin sisään?
— Katsos, vastasi poika, otti ohjakset suuhunsa ja veti sormikkaan
vasemmasta kädestään, — hän pisti tämän sormuksen sormeeni.
— Kallisarvoinen smaragdi! Muutoin hän ei mielellään luovu tuollaisista.
— Ensin hän tarjosi minulle toista ja sanoi lahjoittavansa sen minulle
korvaukseksi niistä iskuista, joita eilen olin saanut siksi että olen
kuninkaalle uskollinen. Eikös se ollut hassua?
— Eikä vain hassua, minun nähdäkseni.
— Ei minunkaan luontoni sallinut ottaa lahjoja mustelmista. Vetäisin
siis nopeasti pois käteni ja sanoin, että minäkin puolestani olin
antanut noille porvaripojille muistoja kotiin, ja että tahdoin ottaa
sormuksen palkinnoksi _siitä_.
— Oikein, Niko, oikein!
— Niin hänkin sanoi ja pani tuon pienen sormuksen takaisin lippaaseen
ja valitsi tämän, ja tuossa se nyt on!
— Kallisarvoinen kapine! jupisi parooni ja ajatteli hiljaa itsekseen:
"Tämä lahja on hyvän merkki. Poika ja Hoogstratenit ovat hänen lähimmät
perillisensä, ja jos tuo tyhmä tyttö ei pysy hänen luonansa, niin voisi
tapahtua..."
— Mutta hänen tuumailunsa jäi kesken, sillä junkkari häiritsi sitä
sanoen:
— Jo alkaa sataa! Eivätkös nuo usmajoukot tuolla niityllä ole aivan
kuin taivaalta pudonneita pilviä? Minua kylmää!
— Vedä viitta hartioillesi!
— Kuinka sataa vettä ja rakeita! Luulisi talven palaavan. Ojavesi
näyttää mustalta, ja tuolla, katsopas, mitä tuo on?
Tien varrella oli majatalo, ja sen edustalla kohosi taivasta kohden
yksinäinen, hyvin korkea, vanha jalava, jonka runko, mastopuun
tavoin oksatonna, oli kasvanut suoraksi kuin kynttilä ja haaraantui
vasta katon tasalla. Kevät ei ollut vielä kiinnittänyt ainoatakaan
lehdykkää sen oksiin, mutta lehdettömässä latvassa oli kumminkin paljon
katseltavaa. Yhdessä oksassa liehui pieni lippu, jossa oli Oranian
suvun värit; toisessa riippui suuri nukke, joka kaukaa katsoen aivan
näytti mustiin puetulta mieheltä; kolmannessa kiikkueli vanha hattu,
ja neljänteen oli kiinnitetty valkoinen pahvilevy. Suurilla mustilla
kirjaimilla, jotka sateesta jo alkoivat käydä epäselviksi, oli sille
kirjoitettu:
"'Onni olkoon Oranialaisen; Espanjalaiselle kuolema!' Sillä lailla
kuulukohon Quatgelatin kutsunta."
Sateisena huhtikuun aamuna, kolean harmaassa sumuilmassa, puu ei
suinkaan näyttänyt kovin viehättävältä monenmoisine koristuksineen.
Korppia oli laskeutunut tuulessa leijailevan nuken viereen, kai
luullen sitä hirtetyksi ihmiseksi. Huono-oppisia lintuja ne lienevät
olleet, sillä eivätpä hirsipuut olleet Hollannissa vuosikausiin
joutaneet tyhjiksi, missä vain espanjalaisilla oli valta käsissänsä.
Korpit rääkkyivätkin kuin vihoissaan, mutta jäivät kumminkin istumaan
puuhun, jota lienevät pitäneet hirsipuuna. Räikeän ivallisesti
vaikuttivat nuo muut hullunkuriset koristeet ynnä ajatus, että mikähän
ketteräjalkainen uskalikko lienee kiivennyt niitä tuonne asettelemaan,
tuon teloituspaikan irvikuvan rinnalla.
Nikolas rupesi kumminkin ääneen nauramaan nähdessään nuo omituiset
ilmiöt jalavan latvassa, ja hän sanoi viitaten sormellaan ylöspäin:
— Kas, mitä hedelmiä tuolla riippuu?
Mutta jo seuraavana hetkenä karmi hänen selkäpiitänsä, sillä korppi
laskeutui mustalle nukelle ja kävi kovalla nokallaan niin rajusti sen
kimppuun, että se kuin heiluri liikkui edes takaisin, lintu muassaan.
— Mitä nuo hassutukset merkitsevät? kysyi parooni, kääntyen takanaan
ratsastavan rengin puoleen, joka näytti olevan huimapäinen veitikka.
— Ne ovat olevinaan jotakin majatalon kyltin tapaista, sanoi tämä. —
Eilen päivänpaisteessa ne näyttivät varsin lystikkäiltä, mutta tänään —
hyi, oikein nahkaa karsii!
Paroonilla ei ollut niin hyvät silmät, että olisi voinut lukea
kirjoituksen levyltä. Kun Nikolas oli lukenut sen hänelle, kirosi hän
itsekseen ja kääntyi jälleen renkiin päin kysyen:
— No saako tuo isäntä lurjus noilla tyhmillä ilveilyillä houkutelluksi
ihmisiä majataloonsa?
— Kyllä, herra, — ja eilen, kun ei vielä ollut noita inhottavia
korppia, niin ne totta tosiaan näyttivät helkkarin hullunkurisilta;
ei niitä nauramatta voinut katsella. Täällä oli puoli kaupunkia ja
meidätkin toi virta tänne muassaan. Tuolla nurmikolla, sielläpä vasta
oli iloa ja melua! Säkkipilliä puserreltiin ja viulua vingutettiin,
ettei tahtonut tulla loppua. Ja tuo hassu kansa hurrasi niin että
korvani siitä vieläkin soivat. Soitettiin ja tanssittiin. Miehet
heittelivät viulun tahdin mukaan ruskea-, sini- ja punasukkaisia
sääriänsä ilmaan, takit liehuivat, ja oikea käsivarsi neidon ympärillä
ja oluttuoppi korkealla pään yläpuolella pyörittiin niin että vaahto
vain räiskyi. Huutoa kuului ja riemua, juuri kuin jokainen leinikkö
olisi muuttunut kultaiseksi guldeniksi. Mutta tänään — pyhä Florian,
tämäpä vasta on sadetta!
— Se on onneksi noille kapineille tuolla puussa, huudahti parooni. —
Tällaisella sateella kastuu taula, muutoin ottaisin pistoolit kotelosta
ja ampuisin tuon lakkiretaleen ja tuon kirjavan rievun alas puusta.
— Tuolla oli tanssikenttä, virkkoi renki, osottaen tallattua nurmikkoa.
— Kansa on hullua, rutihullua, huudahti vapaaherra, — tänään tanssitaan
ja iloitaan, ja huomenna puhaltaa tuuli huopahatun ja lipun puusta
alas, ja tuon mustan nuken sijaan joutuvat he itse hirsipuuhun. —
Hiljaa, papurikko, hiljaa! Rakeet saattavat hevoset levottomiksi.
Gerrit, aukaisepas reppu ja anna junkkarille peite!
— Heti, herra. Mutta eikö olisi parempi, jos menisitte sisään, siksi
kunnes kuurosade lakkaa? Pyhä Florian! Katsokaapas, millainen jääpala
riippuu oriinne harjassa! Se ei ole paljoa pienempi kyyhkysen munaa.
Vajassa on jo kaksi hevosta, eikä Quatgelatin olut ole huonoa.
Vapaaherra katsahti kysyvästi poikaansa.
— Menkäämme sisään, sanoi tämä, — ehdimme kyllä ajoissa Haagiin.
Katsopas, kuinka papurikko parka värisee! Henriika väittää sitä
valkeasta maalatuksi, mutta jos hän näkisi kuinka hyvin se säilyttää
värinsä tällä ilmalla, niin hän peruuttaisi sanansa.
Herra van Wibisma käänsi taloa kohden vettä tippuvan ja höyryävän
hevosensa, jonka rakeet saattoivat levottomaksi, ja muutaman
silmänräpäyksen jälkeen hän meni poikinensa sisään majataloon.
Kuudes luku.
Lämmin, oluelta ja ruualta haiskahtava ilma virtasi matkustavaisia
vastaan heidän tullessansa majatalon suureen, matalaan
vierashuoneeseen. Niukalti tunki tänne valoa kahden puolen olevista
akkunoista, joita tuskin voi nimittää muuksi kuin luukuiksi. Huone oli
muutoinkin laivankajuutan näköinen, katto ja lattia, pöydät ja tuolit
olivat kaikki tummanruskeasta puusta, ja samalla puulajilla olivat
päällystetyt myös seinät, joita pitkin oli makuusijoja.
Tiheään kumarrellen meni isäntä vastaanottamaan ylhäisiä vieraitansa
ja vei heidät uunin luo, jossa hohti suuria turvekappaleita. Näistä
säteilevä hehku tuotti monenlaista hyötyä. Se lämmitti ilman, valaisi
osan huonetta, joka muutoin oli puolipimeä sateisen sään takia, ja
saivatpa siitä osansa vielä nuokin kolme kanaa, jotka juuri rupesivat
ruskettumaan ohuella vartaallansa.
Vanha vaimo, joka oli kääntänyt varrasta, nousi paikaltansa niitten
vierasten valkeata lähestyessä ja sysäsi lattialle valkoisen kissan,
joka oli ollut hänen sylissänsä.
Isäntä heitti penkille vaatteet, jotka oli levitetty kuivamaan kahdelle
tuolille, ja ripusti niiden sijalle vapaaherran ja hänen poikansa
läpimärät viitat.
Sillä välin kuin vanhempi Wibisma tilasi lämmittävää juomaa itsellensä
ja seuralaisillensa, kuljetti Nikolas neekeripojan uunin luo.
Värisevä poikanen, jolla oli jalassa likomärät punaiset
sahviaanisaappaat, kyyristyi lattialle tuhan viereen ja kurotteli tulta
kohden vuoroin jalkojansa, vuoroin vilusta kangistuneita sormiansa.
Vapaaherra istuutui nyt poikineen pöydän ääreen, jolle palvelustyttö
levitti liinan. Häntä olisi haluttanut tuon koristellun puun takia
hätyyttää isäntää, tuota ylen kohteliasta, rokonarpista kääpiötä, joka
oli puvultaan aivan samanvärinen kuin ravintolan sisustukseen käytetty
puu, mutta hän jätti sen tekemättä, sillä pöydän ääressä, jonkun matkaa
hänen pöydästänsä, istui kaksi leideniläistä, joista toinen oli hänelle
tuttu, eikä häntä haluttanut joutua kiistaan tällaisessa paikassa.
Kun Nikolaskin oli ehtinyt katsella ympärilleen, nykäisi hän isäänsä
sanoen hiljaa:
— Oletko huomannut noita miehiä tuolla? Nuorempi — hän, joka nyt nostaa
tuoppinsa kantta, — on tuo ystävällinen mies, joka eilen vapautti minut
pojista ja antoi minulle viittansa.
— Tuoko tuolla? kysyi aatelismies. — Hän on kaunis nuorukainen.
Häntä voisi luulla maalariksi tai joksikin sellaiseksi. Isäntä hoi,
kuka on tuo ruskeakiharainen, suurisilmäinen herra, joka puhelee
miekkailunopettaja Allertsin kanssa?
— Vilhelmi herra se on, jos armollinen herra sallii, neuvoston vanhan
veronkantajan Kornelion nuorin poika, soittoniekka eli musikantti,
niinkuin häntä nimitetään.
— Kas, kas, huudahti parooni. — Hänen isänsä on vanhoja leideniläisiä
tuttujani. Hän oli kunnon mies, oikein kelpo mies, ennenkuin tuo
vapaudenhuumaus kohosi ihmisille päähän. Pojallakin on kasvot
sellaiset, että niitä mielellään katselee. Niissä on jotakin puhdasta,
jotakin — sitä on vaikea määritellä, jotakin — kuules Niko, eikös hän
muistuta meidän pyhää Sebastiotamme? Menisinköhän puhelemaan hänen
kanssansa, kiittääkseni hänen kohteliaisuudestansa?
Odottamatta vastausta pojaltansa, jota hänellä oli tapana kohdella
vertaisenaan ystävänä, parooni nousi paikaltansa mennäksensä lausumaan
ilmi nuo ystävälliset tunteensa, mutta odottamaton seikka esti tämän
kiitettävän hankkeen toteutumasta.
Mies, jota parooni oli nimittänyt miekkailunopettaja. Allertsiksi, oli
juuri huomannut, että noiden "espanjalaisten" viitat riippuivat valkean
edessä, jota vastoin hänen ja hänen ystävänsä viilat oli heitetty
penkille. Tämä seikka näytti häntä kovin harmittavan, sillä vapaaherran
noustessa paikaltaan hän sysäsi kiivaasti tuoliansa taaksepäin ja
taivutti vahvarakenteista vartaloansa kauas eteenpäin. Samalla hän
nojasi käsivartensa edessään olevan pöydän reunaan ja käänsi kiivailla
liikkeillä uhkaavat kasvonsa väliin isäntää, väliin aatelismiestä
kohden. Vihdoin hän huusi lujalla äänellä, kääntyen huoneeseen päin:
— Pietari Quatgelat, sinä... sinä... Jos sinä vain!... Kuka on sinulle,
sinä raihnainen köyristelijä... Kuka on sinulle antanut luvan heittää
meidän viittamme nurkkaan?
— Teidän viittanne, herra kapteeni, sopersi isäntä, — olivat jo...
— Suusi kiinni, liehakoitsija! vastata jymähdytti toinen niin
kiihkoissaan, että tuuheat harmaat viikset värähtelivät ja pitkä, paksu
leukaparta vavahteli ylös ja alas. — Suusi kiinni! Sen me paremmin
tiedämme. Tuhat tulimmaista! Täällä mielistellään aatelistakkeja.
Nehän ovat espanjalaista kuosia, samaa maata kuin herrojen naamatkin.
Oiva hollantilainen kangas — se heitetään nurkkaan! Odotapas, veikko
vääräsääri, kyllä me sinut vielä opetamme!
— Mutta, korkeasti kunnioitettu herra kapteeni...
— Minä vähät teidän kunnioituksestanne, te herra kunnoton, te
rutilurjus! Ken ensiksi tulee myllyyn, jauhaa ensiksi! Sellainen on
tapa Hollannissa ja niin on Hollannissa tehty aina Aatamin ja Eevan
ajoista saakka. Korvat pystyyn, vääräsääri! Jos minun "korkeasti
kunnioitettu" viittani ja Vilhelmi herran viitta eivät kahteenkymmeneen
luettuani riipu entisillä paikoillansa, niin täällä tapahtuu jotakin
sellaista, mikä ei ole teille mieleen. Yksi — kaksi — kolme —
Isäntä loi aatelismieheen hätäisen, kysyvän silmäyksen, ja kun tämä
nykäytti olkapäitään ääneen lausuen: — Lieneehän valkean ääressä tilaa
useammalle kuin kahdelle viitalle, — niin Quatgelat otti leideniläisten
takit penkiltä ja ripusti ne kahdelle tuolille, jotka asetti uunin
eteen.
Tämän tapahtuessa miekkailija laski hitaasti edelleen. Kun hän oli
ehtinyt kahteenkymmeneen, oli isäntä lopettanut tehtävänsä, mutta
julmistunut kapteeni ei kumminkaan suonut hänelle vieläkään rauhaa,
vaan sanoi:
— Ja nyt laskumme, mies. Paha on joutua tekemisiin tuulen ja sateen
kanssa, mutta on olemassa vieläkin huonompaa seuraa. Uunin ääressä on
tilaa neljälle viitalle ja Hollannissa kaikille elukoille, mitä oli
Noan arkissa, — mutta ei espanjalaisille eikä heidän kätyreillensä. Hyi
saakeli, kaikki sappeni on syössyt maksaani. Lähtekäämme täältä, herra
Vilhelmi, muutoin ei käy hyvin.
Näin puhuessansa iski miekkailija vihaisesti aatelismieheen ja tämän
poikaan ulkonevat silmänsä, jotka tavallisissakin oloissa katselivat
maailmaa niin terävästi kuin niiden olisi ollut otettava selkoa
jostakin eriskummallisesta seikasta.
Mutta parooni ei ollut kuulevinaankaan noita ärsyttäviä sanoja,
vaan meni kapteenin lähtiessä huoneesta tyynesti ja selkä
suorana soittotaiteilijan luo, kumarsi kohteliaasti ja kiitti
ystävällisyydestä, jota tämä edellisenä päivänä oli osottanut hänen
pojallensa.
— Ei mitään kiittämistä, vastasi Vilhelmi. — Minä autoin junkkaria
siksi että näyttää rumalta, kun on monta yhtä ahdistamassa.
— Sallikaa minun sitten kiittää tuota ajatustapaa, vastasi parooni.
— Sitäkö ajatustapaa? toisti taiteilija, hymyillen omituisesti ja
piirrellen nuotteja pöytään.
Vaieten katseli parooni hetkisen tuota piirtelevää sormea. Sitten tuli
hän lähemmäksi nuorukaista ja sanoi:
— Onko sitten kaikki nykyisin sovitettava valtiollisiin seikkoihin?
— On, vastasi Vilhelmi lujasti, kääntäen nopealla liikkeellä
kasvonsa Wibismata kohden. — Niin on oleva, muu ei näinä aikoina
ole mahdollista. Ei ollut viisasta, että aloitte puhella kanssani
ajatustavasta, herra Matenesse.
— Jokainen, vastasi ritari kohauttaen olkapäitänsä, — jokainen pitää
omaa käsityskantaansa oikeimpana, sehän on itsestään selvää; mutta
pitäisihän antaa arvoa myös niiden mielipiteille, jotka käsittävät
asiat toisella tavalla.
— Ei, herra, huudahti taiteilija keskeyttäen ritaria. — Näinä
aikoina meillä suvaitaan ainoastaan _yhtä_ käsityskantaa. Joka on
hollantilaista syntyperää ja ajattelee toisin kuin me, sen kanssa en
tahdo pitää mitään yhteyttä, en edes tyhjentää lasia saman pöydän
ääressä. Suokaa anteeksi, herra. Matkatoverini on tulinen luonnoltaan,
kuten ikävä kyllä saitte kokea, eikä pidä odottamisesta.
Vilhelmi kumarsi hieman, viittasi kädellään junkkarille jäähyväisiksi,
meni uunin luo, otti käsivarrelleen nuo vielä kosteat viitat ja
heitti rahan pöydälle. Sitten hän otti käteensä peitteellä varustetun
linnunhäkin, josta kuului siipien räpyttelemistä, ja läksi huoneesta.
Vaieten patooni katsoi hänen jälkeensä. Nuorukaisen koruttomat sanat
ja hänen poistumisensa herättivät hänessä tuskallisia tunteita.
Oikeata luuli hän tavottelevansa, mutta kumminkin hänestä tuntui
tällä hetkellä siltä kuin tuossa hänen edustamassansa asiassa olisi
jotakin häpeällistä. Helpompaa on sietää vainoa kuin huomata itseänsä
kartettavan, ja siksi kuvastuikin syvä mielipaha paroonin lempeillä
kasvoilla, kun hän nyt jälleen lähestyi poikaansa. Nikolas oli kuullut
joka sanan, jonka taiteilija lausui, ja hänen verevät kasvonsa
kalpenivat, kun hän näki kuinka tuo mies, johon hänen nuori sydämensä
oli kiintynyt erityisellä mieltymyksellä, käänsi hänen isällensä
selkänsä — aivan kuin kunniansa menettäneelle, jota kukin pyrkii
karttamaan.
Elävästi muistuivat hänen mieleensä sanat, jotka Janus Dousa eilen
erotessa oli lausunut hänelle, ja kun hän jälleen istui pöydän ääressä
vastapäätä isäänsä, kohotti hän katseensa ja lausui epäröiden, mutta
liikuttavan sydämellisellä ja huolestuneella äänellä:
— Isä, mitä on tapahtunut? Isä — ovatko he sitten niin aivan väärässä,
kun tahtovat mieluummin olla hollantilaisia kuin espanjalaisia?
Wibisma loi poikaansa hämmästyneen ja nuhtelevan katseen. Ja kun hän
tunsi oman vakaumuksensa horjuvan, vaikkapa vain hetkeksikin, ja koska
mahtipontinen sana usein auttaa silloin kuin ei voi tai ei tahdo
puolustautua asiallisilla perusteluilla, niin hän huudahti äänellä niin
suuttuneella, ettei vuosikausiin ollut siten puhutellut tuota pian
täysikasvuista lemmikkiänsä:
— Vai jo sinunkin mielesi alkaa tehdä tuota syöttiä, jolla Oranialainen
houkuttelee nuo narrit puolellensa. Jos vielä kerran puhut tuohon
tapaan, niin näytän kuinka nenäkkäitä poikanulikoita pidetään kurissa!
— Tulkaa tänne, isäntä. Mitä merkitsevät nuo laitokset tuolla puussa?