— Mies, mies! huudahti parooni. — Kaiken kautta, mikä on pyhää,
rukoilen teiltä tulemaan järkiinne.
— Jo riittää, herra parooni. Minun täytyy mennä raatihuoneelle.
— Ei, parisen sanaa vielä, vain pari sanaa. Tiedän, että te nimitätte
meitä luopioiksi, karkureiksi ja paljoksi muuksi — mutta niin totta
kuin toivon Jumalalta armoa, te tuomitsette meitä väärin! Minä rakastan
tätä maata ja tätä ahkeraa, kunnon kansaa yhtä innokkaasti kuin
tekin, sillä virtaahan sen verta minunkin suonissani. Olenhan minäkin
allekirjoittanut kompromissin. Tässä nyt seison edessänne, herra.
Katsokaa minua. Olenko minä Juudaksen näköinen? Olenko espanjalaisen
näköinen? — Voitteko sitä paheksua, että minä uskollisesti pidän
kuninkaalle vannomani valan? Mistä ajasta alkaen on Hollannissa
ruvettu pitämään valoja leikinasiana? Te, Oranialaisen ystävä,
olette vakuuttanut suovanne jokaiselle hänen oman uskonsa, enkä sitä
epäilekään. No hyvä, minä pysyn vanhalle kirkolle uskollisena, olen
katoolilainen ja sinä pysyn. Mutta tällä hetkellä tunnustan vapaasti:
samoin kuin te, minäkin vihaan inkvisitsioonia ja Alban veritöitä. Ne
kuuluvat yhtä vähän meidän uskontoomme kuin kuvain raastaminen kuului
teidän uskontoonne. Minulle ovat kotimaamme oikeudet yhtä kalliit kuin
teillekin. Niiden takaisinvoittaminen on minun pyrkimykseni kuten
teidänkin. Mutta kuinka meidän, tämän pienen joukon, voisi onnistua
ajan pitkään vastustaa maailman mahtavinta valtakuntaa? Jos voitammekin
kerran tai pari, niin jokaisen voitetun sotajoukon sijaan ilmestyy
kaksi uutta, suurempaa. Väkivallalla emme saa mitään aikaan, mutta
viisaalla myöntyväisyydellä ja järkevillä toimenpiteillä paljonkin.
Filipin rahastot ovat tyhjät; sotajoukkonsa hän tarvitsee muihin
maihin. Käyttäkäämme siis hänen pulaansa hyväksemme! Pakottakaamme
hänet korvaukseksi jokaisesta kaupungista, joka palaa hänen turviinsa,
vahvistamaan joku kadottamamme oikeus. Ostakaamme häneltä sillä, mitä
meille on jäänyt muinoisista rikkauksistamme, ne oikeudet, jotka
hän taistelussa kapinoitsijoita vastaan on anastanut itselleen.
Voitte luottaa siihen, ettemme tule säästämään varojamme, minä ja
hengenheimolaiseni. Teidän mielipiteenne vaikuttaa paljon tämän
kaupungin neuvostossa, te olette Oranialaisen ystävä, ja jos voisitte
taivuttaa hänet...
— Mihin, jalo herra? ·
— Liittoutumaan meihin. Me tiedämme, että Madridissa ymmärretään
arvostella hänen merkitystänsä ja pelätään häntä. Asettakaamme ensi
ehdoksi täysi anteeksianto hänelle ja hänen puoluelaisilleen. Minä
tiedän, että Filip kuningas on armollisesti ottava hänet...
— Syliinsä, rutistaaksensa hänet kuoliaaksi, virkkoi pormestari
tarmokkaasti. — Oletteko unohtanut nuo entiset valheelliset
anteeksiannon lupaukset, oletteko unohtanut Egmontin ja Hoornin, tuon
jalon Montignyn ja monen muun ylhäisen herran kohtalon? He luottivat
häneen ja näkivät joutuneensa tiikerin luolaan. Mitä tänään ostamme,
se varmaan huomenna otetaan takaisin, sillä mikä vala olisi Filipistä
pyhä? En ole mikään valtiomies, mutta sen tiedän: vaikka hän soisikin
meille kaikki entiset vapautemme, — tuota yhtä, jota ilman elämä ei ole
minkään arvoinen, sitä hän ei koskaan suo meille.
— Mitä sitten, herra Pietari?
— Sitä, että saisimme uskoa, mitä sydämemme halajaa. Teidän kannaltanne
katsoen ovat aikeenne hyvät, herra parooni; mutta te luotatte
espanjalaisiin, me emme sitä tee, ja jos me sitä yhä vielä tekisimme,
niin antaisimme kuin lapset pettää itsemme. Teidän uskontonne ei joudu
mihinkään vaaraan, meidän sitä vastoin mitä suurimpaan; te ajattelette,
että sotajoukon suuruus ja kullan valta ratkaisee taistelumme, me
turvaamme siihen toivoon, että Jumala vihdoin suo voiton uljaan kansan
oikeutetuille pyrinnöille — kansan, joka olisi valmis vaikkapa tuhansin
kerroin kuolemaan vapautensa puolesta. Tämä on mielipiteeni, ja sitä
olen puolustava raatihuoneella.
— Ei, Pietari herra, ei! Te ette voi ettekä saa sitä tehdä!
— Mitä voin, se on vähäpätöistä, mitä saan, sen ratkaisee sydämeni ja
sitä seuraan.
— Ja teitä johtaa siis loukkaantunut sydän eikä järkevästi punnitseva
pää, ettekä siis voi antaa muita kuin huonoja neuvoja. Muistakaa,
mies, että Oranialaisen viimeinen sotajoukko joutui häviölle Mookerin
nummella.
— Aivan niin, herra, ja elkäämme siis nyt käyttäkö hetkiä puheluun,
vaan toimintaan.
— Tuosta otan minäkin opikseni, herra pormestari, sillä kuninkaalla
on Leidenissä vielä paljon ystäviä, joita täytyy varoittaa sokeasti
seuraamasta teitä teurastuslavalle.
Nämät sanat kuullessaan peräytyi van der Werff aatelismiehestä,
tarttui tarmokkaasti oikealla kädellään viiksiinsä ja sanoi, korottaen
ääntänsä, kylmästi ja käskevästi:
— Siinä tapauksessa minä, tämän kaupungin turvallisuuden vartijana,
käsken teitä heti lähtemään Leidenistä. Jos teidät huomenna
iltapäivällä vielä tavataan näiden muurien sisäpuolella, niin annan
kaupunginvahtien viedä teidät kaupunginrajan ulkopuolelle.
Vapaaherra poistui jäähyväisiä lausumatta.
Heti kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä van der Werff heittäytyi
nojatuoliinsa ja kätki kasvot käsiinsä.
Kaksi suurta kyynelpisaraa näkyi hänen jälleen noustessansa paperilla,
joka oli ollut hänen kättensä alla. Katkerasti hymyillen hän pyyhkäisi
ne pois kätensä selkäpuolella.
— Kuollut, kuollut, mumisi hän, ja hänen mieleensä kuvastui tuo uljas
sankarinuorukainen, tuo taitava välittäjä. Oranian Vilhelmin lemmikki.
Hän mietiskeli, miten tämä kohtalon uusi isku vaikuttaisi prinssiin,
jota hän kunnioitti maansa suojelushenkenä ja ihaili ja rakasti sen
viisaimpana ja uhraantuvaisimpana miehenä. Vilhelmin suru koski
häneen yhtä syvästi kuin jos se olisi kohdannut häntä itseänsä, ja
vapaudenasia oli kärsivä tästä iskusta kauan — ehkä ainiaan!
Mutta vähän aikaa vain hän soi itselleen suruun vajotakseen, sillä
nythän juuri oli koottava kaikki voimat hukatun korvaamiseksi. Uusilla
toimilla piti nuo uhkaavat vaarat torjuttaman, jotka olivat seuranneet
Ludvigin tappiota, ja keinoja oli keksittävä uusien sotavarustusten
hankkimiseen.
Otsa syvissä rypyissä van der Werff kulki edes takaisin huoneessaan,
harkiten toimenpiteitä ja punniten suunnitelmia.
Hänen puolisonsa avasi oven ja pysähtyi kynnykselle, mutta hän huomasi
hänet vasta kun tämä mainitsi hänen nimensä ja lähestyi häntä.
Osa kukkasista, jotka Adrian oli tuonut, oli Marialla kädessään, toinen
osa loisteli hilpeästi ja komeillen hänen povellansa.
— Tästä saat, sanoi hän, ojentaen miehellensä kukkavihkon. — Adrian,
tuo kunnon poika, on ne poiminut, ja nythän tiedät, mitä ne merkitsevät.
Kernaasti Pietari otti vastaan nuo kevään enteet. Hän vei ne lähelle
kasvojansa, veti Marian povelleen, painoi sydämellisen suudelman hänen
otsalleen ja sanoi sitten synkästi:
— Tällä tavoin siis vietämme ensimäistä hääpäiväämme. Vaimo parka!
Vapaaherra ei ehkä ollut aivan väärässä; ehkä olisin tehnyt viisaammin
ja oikeammin, jos en olisi solminnut sinun kohtaloasi omaani.
— Pietari, huudahti Maria nuhtelevasti, — mistä tuollaisia ajatuksia
tulee päähäsi!
— Ludvig Nassaulainen on kaatunut, mumisi Pietari kolealla äänellä, —
hänen sotajoukkonsa on hajoitettu.
— Mitä! huudahti Maria, kauhistuneena lyöden kätensä yhteen, — mutta
Pietari jatkoi:
— Tuo oli meidän viimeinen sotajoukkomme. Rahastot ovat tyhjät, ja
mistä nyt saamme uusia varoja ja mitä nyt seuraa — se, se... Tee hyvin,
Maria, ja jätä minut yksin! Ellemme nyt käytä hetkiä oikein, ellemme
nyt keksi oikeita keinoja, niin ei käy hyvin, ei voi käydä hyvin.
Näin sanoen hän heitti kukkavihkon pöydälle, otti nopeasti käteensä
paperin, katsahti siihen ja viittasi Marialle häneen katsomatta.
Sydän lämpöä hehkuvana oli Maria tullut huoneeseen. Hän oli toivonut
tämän hetken tulevan niin ihanaksi, ja nyt hänet valtasi yksinäisyyden
tunne Pietarin läsnäolosta huolimatta. Hänen kätensä vaipuivat alas ja
neuvotonna, häpeissään ja loukkaantuneena hän katsoi mieheensä.
Maria oli lapsuudestaan saakka elänyt keskellä vapaudentaisteluita,
ja hän ymmärsi, kuinka arveluttavan vakava tuo seikka oli, josta hän
oli saanut tiedon. Kosiessaan oli Pietari sanonut hänelle, että häntä
hänen rinnallaan odottaisi levoton ja rauhaton elämä, mutta Maria oli
kumminkin ilomielin seurannut alttarille tuota oikean asian kelpo
puolustajaa, — asian, jonka edestä Marian isäkin taisteli, — sillä hän
oli toivonut saavansa ottaa osaa miehensä huoliin ja taisteluihin. Ja
kuinka oli käynyt? Mitä apua uskalsi hän tarjota Pietarille? Mitä apua
olisi tämä ottanut häneltä vastaan? Minkä verran oli hän tänäänkään,
heidän hääpäivänänsä, tahtonut uskoa vaimollensa, — jonka kumminkin oli
mahdotonta pitää itseänsä tuollaisena heikkona olentona, jommoisena
häntä kohdeltiin.
Tuossa Maria nyt seisoi, ja hänen avoin sydämensä kutistui kokoon, eikä
häntä haluttanut puhutella miestänsä sanoaksensa, että yhtä mielellään
tahtoi jakaa hänen kanssansa huolet ja vaivat kuin onnen ja kunnian.
Nyt Pietari oli löytänyt mitä haki. Hän otti hattunsa ja huomasi
jälleen vaimonsa.
Kuinka kalpealta ja pettyneeltä tämä näytti!
Pietarin sydäntä kirveli; mielellään hän olisi pukenut sanoihin tuon
valtavan ja lämpimän rakkauden, jota tunsi vaimoansa kohtaan, ja
lausunut hänelle herttaiset onnittelut, mutta tällä hetkellä, tämä suru
mielessä, nämät huolet sydämellä hän ei voinut sitä tehdä, ja siksi
ojensi hän vain Marialle molemmat kätensä sanoen sydämellisesti:
— Tiedäthän, Maria, kuinka kallis minulle olet, ja ellet sitä tiedä,
niin sanon sen sinulle tänä iltana. Minun täytyy vielä tavata herrat
raatihuoneella, muutoin menee kokonainen päivä hukkaan, ja näinä
aikoina ovat hetket kalliita. No, Maria?
Maria katsoi maahan. Mielellään hän olisi heittäytynyt miehensä
povelle, mutta hänen loukattu ylpeytensä ei sitä suvainnut, ja salainen
voima oli tenhonnut hänen kätensä eikä sallinut hänen laskea niitä
miehensä käsiin.
— Hyvästi, sanoi hän hiljaa.
Silloin Pietari huudahti nuhtelevasti:
— Maria! Toden totta, tänään ei ole sopiva aika oikuttelemiseen. Ole
järkevä ja tule luokseni!
Mutta Maria ei tullut heti. Pietari kuuli kellon ilmoittavan neljättä
tuntia, jolloin neuvoston istunto oli lopussa, ja hän läksi huoneesta
taaksensa katsomatta.
Kukkavihko oli jäänyt pöydälle. Maria huomasi sen ja voi tuskin
pidättää kyyneleitänsä.
Neljäs luku.
Lukuisasti oli porvareita kokoontunut muhkean raatihuoneen edustalle.
Sanoma Nassaun Ludvigin tappiosta oli pian levinnyt kaupungin jokaiseen
sopukkaan. Kukin tahtoi saada tarkempia tietoja asiasta, puhella
hengenheimolaisten kanssa suruistaan ja huolistaan ja kuulla, mihin
toimenpiteisiin neuvosto nyt aikoi ryhtyä.
Kaksi lähettiä oli todistanut, että herra Matenesse van Wibisman antama
tieto valitettavasti oli oikea. Ludvig oli kaatunut, hänen veljensä
Henrik ei ollut löydettävissä, sotajoukko oli kerrassaan hajoitettu.
Nyt ilmestyi akkunaan neuvostonsihteeri Jan van Hout — sama mies,
joka oli aamulla opettanut poikasia, — ja ilmoitti porvareille, minkä
tuntuvan tappion vapaudenpuolustajat olivat kärsineet, sekä kehotti
ytimekkäin sanoin heitä nyt, jos koskaan, verineen ja henkineen
puolustamaan tuota kallista asiaa.
Äänekkäät huudot seurasivat tätä puhetta. Kirjavia lakkeja ja
töyhtöhattuja lensi ilmaan, keppejä ja miekkoja heiluteltiin, ja naiset
ja lapset, jotka olivat tunkeutuneet miesten joukkoon, liehuttivat
liinojansa, ja heidän kimakat äänensä kajahtelivat miesten huutojen
seasta.
Oivallisen porvarivartioston jäsenet kokoontuivat antaaksensa
päälliköllensä toimeksi vakuuttaa kokoontuneelle neuvostolle, että
he tahtoivat olla uskollisia Oranian Vilhelmille, tahtoivat uhrata
viimeisen veripisaransa ja viimeisen roponsa ja mieluummin kuolla
vapauden edestä kuin elää espanjalaisen tyranniuden sortamina. Vakavat
ja synkän surulliset olivat monet kasvot tuossa joukossa, sillä nämät
miehet, joiden riveissä oli vain vapaaehtoisia, rakastivat kaikki
Oranialaista; häntä kohdannut suru saattoi heidät murheellisiksi,
ja maan hätä vihloi heidän sydäntänsä. Heti kun kaupungin neljä
pormestaria, kahdeksan raatimiestä ja neuvoston läsnäolevat jäsenet
olivat ilmaantuneet akkunoihin, monet sadat alkoivat laulaa
geusilaulua, jota jo hetken aikaa oli hyräilty siellä täällä. Kun
sitten auringon laskiessa tuo vilkas kansa hajaantui ja laulellen
kulki, yksitellen tai kaksittain tai kolmittain käsikoukussa,
ravintoloita kohden, vahvistaaksensa raittiilla juomalla luottamustansa
parempiin päiviin ja haihduttaaksensa monia kylläkin aiheutettuja
huoliansa, silloin näytti Leidenin torilla ja sen läheisillä kaduilla
siltä kuin raatihuoneesta äsken olisi annettu tieto voitonsanomasta.
Voimakkaasti olivat tosin kajahdelleet eläköönhuudot ja geusilaulu,
mutta olisi luullut noin monesta sadasta kurkusta lähtevän vieläkin
voimakkaamman äänen.
Tätäpä miettivät nuokin kolme siistipukuista porvaria, jotka nyt juuri
tulivat pääkatua pitkin "sinisen kiven" ohitse, ja vanhin heistä
virkkoi tovereillensa:
— Kyllähän ne nyt kerskailevat ja kirkuvat ja ovat mahtavia
mielestänsä, mutta saammepa nähdä, että pian alkaa kuulua toiselta.
— Jumala pahimmasta varjelkoon, vastasi toinen, — mutta kyllähän
espanjalaiset nyt varmaan tulevat tänne uudelleen, ja tunnen kyllä
monta naapureistani, jotka eivät nyt enää äänestä vastustamista.
— He ovat oikeassa, ovatpa tietenkin oikeassa. Eihän Requesens ole
mikään Alba, ja jos me hyvällä antautuisimme kuninkaan armon turviin...
— Niin olisi verenvuodatus lopussa ja kaikki päättyisi hyvin.
— Kyllähän minäkin mieluummin olisin hollantilainen kuin espanjalainen,
sanoi kolmas, — mutta nyt Mookerin tappion jälkeen on turhaa koettaa
enää tehdä vastarintaa. Oranialainen lienee kyllä kelpo herra, mutta
oma osa ensimäinen, toisen tarve tuonnemmainen.
— Ja itse teossahan meidän kumminkin vain hänen tähtensä pitää panna
alttiiksi omaisuutemme ja henkemme.
— Sitä juuri vaimonikin eilen sanoi.
— Ei ammateilla ainakaan tule olemaan mitään hyötyä hänestä, kaikkea
muuta. Uskokaa pois, monet ovat samaa mieltä kuin mekin, olisihan
muutoin tuo geusiläishuutokin ollut voimakkaampaa.
— Kolmea viisasta vastaa aina viisi narria, sanoi vanhempi porvari. —
Kyllä minä vain olen varonut suutani liiaksi aukomasta.
— Mitähän sen kummempaa tuo vapauden huuteleminen lopulta on
tavottelevinaan? Alba poltti raamatunlukijat, de la Marc vuorostaan
hirttää papit. — Minun vaimoni tapaa käydä messuissa, mutta salaa hän
sinne aina menee, ikäänkuin tekisi jotain väärää.
— Vanhassa uskossa mekin pysymme.
— Vähät uskosta, sanoi kolmas. — Kalvinolaisia me olemme, mutta ei
minua haluta heittää rahojani Oranialaisen kitaan, eikä ole ylen
hauskaa taas repiä maahan tuolla lehmäportilla olevia tankoja, joilla
lankani riippuvat, kesken kuivattamisen.
— Olkaamme vain yksistä tuumin, neuvoi vanhempi, — Ihmiset eivät
uskalla lausua oikeita mielipiteitänsä ja kukin kurja kirkkorotta on
olevinansa sankari. Mutta varmaa on, että on olemassa kylläkin järkeviä
miehiä joka kaupunginosassa ja ammattikunnassa, yksinpä neuvostossakin
ja pormestarien joukossa.
— Hiljaa, kuiskasi toinen porvari, — tuolla tulee tuo van der Werff
kaupunginsihteerin ja nuoren herra van der Does'in kanssa. Nuo ne ovat
pahimmat kaikista!
Mainitut kolme henkilöä tulivat katua pitkin, keskustellen innokkaasti
mutta hiljaa.
— Setäni on oikeassa, herra Pietari, sanoi Jan van der Does, sama pitkä
herra, joka aamulla oli lähettänyt Nikolas van Wibisman kotiin, hyvä
neuvo muassaan. — Muu ei auta, teidän täytyy mennä tapaamaan prinssiä
ja neuvotella hänen kanssansa.
— Niin täytyy, vastasi pormestari. — Minä lähden huomenna.
— Elkää jättäkö sitä huomiseksi, keskeytti häntä kaupunginsihteeri.
— Prinssi tapaa ratsastaa nopeaan, ja jos ette tapaa häntä enää
Delftissä...
— Lähtekää te sinne edeltäkäsin, pyysi van der Werff. — Onhan teillä
istunnon pöytäkirja.
— Ei se käy päinsä. — Mutta teiltä, prinssin ystävältä, puuttuu tänään
hyvä tahto, tänään ensi kerran!
— Olette oikeassa, Jan, huudahti pormestari, — ja saatte myöskin
tietää, mikä minua pidättää.
— Jos se on jotakin, minkä ystävä voi toimittaa puolestanne, niin olen
käskettävänänne, sanoi Nordwykin herra.
Van der Werff tarttui junkkarin hänelle ojentamaan käteen ja vastasi
hymyillen:
— Ei, herra, ei. Te tunnette nuoren vaimoni. Tänään olisi meidän ollut
vietettävä hääpäiväämme, ja minä — minä olin näiden monien huolten
takia sen unohtanut, häpeä sanoakseni.
— Kovaa, kovaa, sanoi kaupunginsihteeri hiljaa. Sitten hän oikaisi
itseänsä ja lisäsi päättäväisesti: — Mutta jos olisin teidän
sijassanne, niin läksisin sittenkin, Maria rouvasta huolimatta.
— Läksisittekö _tänään?_
— Läksisin, sillä huomenna voi olla liian myöhäistä. Ken tietää,
kuinka pian meiltä tie tukitaan, ja ennenkuin uudelleen panemme kaikki
alttiiksi olisi saatava tietää mitä aikeita prinssillä on. Hän on pää,
me olemme kädet. Te, herra, olette häntä lähempänä kuin me muut.
— Ja Jumala tietää, kuinka mielelläni veisin hänelle lohduttavan
viestin näinä surun aikoina. Mutta tänään en voi lähteä. Lähetti
ratsasti ruunikollani täältä edelleen.
— Ottakaa minun raudikkoni, sehän on myöskin nopeakulkuisempi, sanoi
Janus Dousa, ja van der Werff vastasi:
— Kiitoksia, herra, varhain aamulla annan noutaa sen.
Kaupunginsihteerin kohosi veri päähän. Harmistuneena työnsi hän kätensä
takin ja vyön väliin ja huudahti:
— Lähettäkää raudikko _minulle_, jos herra pormestari sallii minun
lähteä.
— Ei, lähettäkää se minulle, keskeytti Pietari häntä tyynesti. — Mikä
on tehtävä, se on tehtävä. Minä lähden jo tänään.
Heti kirkastuivat van Houtin miehekkäät kasvot. Tarttuen molemmin käsin
pormestarin oikeaan käteen hän sanoi iloisesti:
— Kiitos siitä, herra Pietari. Elkääkä olko suutuksissanne, tunnettehan
minut vanhastaan tuittupääksi. Lähettäkää vaimonne minun vaimoni luo,
jos aika käy hänestä pitkäksi.
— Ja minun vaimoni luo, lisäsi Dousa. — Omituista on tarkata, kuinka
nuo kaksi käsitettä, tahto ja velvollisuudentunto, ovat toisistaan
riippuvia. Mitä vapaammaksi ja jalommaksi ihminen tulee, sitä
täydellisemmin hän saattaa edellisen jälkimäisen orjaksi.
— Ja kumminkin voisin lyödä vetoa siitä, herra Pietari, että teidän
vaimonne tänään sekoittaa nuo käsitteet ja luulee teidän törkeästi
rikkoneen velvollisuutenne. Ahtaalla on nykyisin tahto parka!
Van der Werff nyökäytti myöntävästi päätänsä ja selitti ystävillensä
lyhyesti ja varmasti, mitä aikoi antaa prinssille tiedoksi.
Hänen talonsa edustalla erkanivat nuo kolme miestä.
— Ilmoittakaa prinssille, sanoi van Hout erotessa, — että me panemme
kaikki alttiiksi ja kestämme pahintakin peräytymättä.
Kuullessaan nämät sanat Janus Dousa katsoi kiinteästi molempiin
tovereihinsa: hänen huulensa vavahtelivat kuten aina kun voimakas
mielenliikutus oli vallannut hänen mielensä, ja hänen älykkäillä
kasvoillansa kuvastui iloa ja luottamusta, kun hän huudahti:
— Me kolme olemme kestäväisiä, me seisomme vankalla perustuksella.
Tyranni voi tosin taittaa niskamme, mutta taivuttaa sitä hän ei voi.
Elämän ja hengen, kodin ja konnun, kaiken, mikä on ihmiselle rakasta ja
arvokasta ja edullista, kaiken me uhraamme, pelastaaksemme aarteista
kalleimman!
— Kaiken! sanoi van der Werff vakaasti ja lujalla äänellä, ja
kaupunginsihteeri toisti tulisesti:
— Kaiken, kaiken, — niin kaiken!
Hetkeksi noiden samanmielisten miesten kädet lujasti sulkeutuivat
toisiinsa. Äänetön vala sitoi heidät tänä hetkenä toisiinsa, ja kun
sitten Nordwykin herra läksi toiseen suuntaan ja van Hout toiseen, niin
vastaantulevista porvareista oli juuri kuin heidän kookkaat vartalonsa
olisivat kasvaneet viime hetkinä.
Pormestari läksi viipymättä vaimonsa huoneeseen, mutta hän ei löytänyt
häntä sieltä. Maria oli mennyt kälynsä kanssa kävelemään maalle päin.
Palvelustyttö vei kynttilän pormestarin huoneeseen. Tämä meni hänen
jälkeensä, tutki pistooliensa jykeviä lukkoja, vyötti vanhan miekan
vyöllensä, pani satulalaukkuun mitä tarvitsi ja kulki sitten edes
takaisin suorana ja kokonaan vaipuneena miettimään tehtäväänsä.
Oven edustalla polki Nordwykin herran raudikko kivitystä ja kattojen
ylitse loisteli iltatähti.
Nyt aukeni katuovi.
Pormestari tuli eteiseen, mutta hän näki siellä vain Adrianin, joka
tuli kotiin, mutta ei puolisoansa.
Hän jätti pojalle toimeksi lausua äidille sydämelliset terveiset ja
sanoa hänelle, että isän täytyi tärkeissä toimissa lähteä tapaamaan
prinssiä.
Vanha palvelija oli jo pessyt pikku Liisan ja riisunut häneltä
vaatteet. Hän toi peitteeseen käärityn lapsukaisen isän nähtäväksi.
Tämä suuteli tuota rakasta pikku olentoa, joka hymyili hänelle
omituisesta kuoruksestaan, painoi huulensa Adrianin otsalle, käski
vielä kerran sanomaan äidille terveisiä ja läksi sitten ratsastamaan
Marendorpinkatua pitkin.
Kaksi naista tuli Reininlinnalle vievältä portilta päin häntä vastaan,
hänen saavuttuaan Stefanonluostarin luo. Hän ei heitä huomannut,
mutta nuorempi naisista sysäsi päähinettään taaksepäin katsoen hänen
jälkeensä, ja hänen sormensa tarttuivat nopeasti ja lujasti seuralaisen
ranteeseen, kun hän huudahti:
— Pietari se oli!
Barbara rouva kohotti päätänsä ja vastasi:
— Hyvä on, etten ole paha säikkymään! Päästäpä irti käsivarteni!
Tuotako tarkoitat, joka nyt ratsastaa Ursulankadun ohitse!
— Aivan niin, Pietari se on!
— Tyhmyyksiä, lapseni! Ruunikolla on lyhyemmät sääret kuin tuolla
korkealla kamelilla. Eikä Pietarilla ole tapana lähteä ratsastamaan
tähän aikaan.
— Mutta hän se oli.
— Jumala meitä varjelkoon! Pimeässä käy lehmus pyökistä. Jos hän ei
tänään tulisi kotiin, sittenpä vasta oltaisiin ihmeissä!
Viime sanat olivat epähuomiossa päässeet pujahtamaan Barbara rouvan
huulilta. Hän ei näet ollut tähän saakka, viisaasti kyllä, ollut
huomaavinaankaan, ettei Marian ja hänen puolisonsa välit olleet oikein
selvillä, vaikka hän varsin hyvin havaitsi, mitä tunteita hänen nuoren
kälynsä mielessä liikkui.
Barbara oli viisas ja kokenut nainen, joka ei suinkaan pitänyt
veljeänsä ja hänen merkitystänsä isänmaahan nähden vähäpätöisenä. Jopa
hän luuli että paitsi Oranian prinssiä ei kukaan ihminen maailmassa
olisi taitavampi johtamaan vapaudentaistelua onnelliseen loppuun, kuin
Pietari. Mutta hän tunsi että hänen veljensä ei käyttäytynyt oikein
Mariaa kohtaan, ja koska Barbara oli oikeutta harrastava nainen, niin
hän hiljaa mielessään paheksui tuon vaimoansa laiminlyövän miehen
käytöstä.
Vähän aikaa kulkivat molemmat naiset vaieten eteenpäin.
Vihdoin pysähtyi leski sanoen:
— Ehkä prinssi on kutsunut Pietarin luoksensa. Tällaisina aikoina,
tuollaisten iskujen jälkeen voi uskoa mitä tahansa. Onhan mahdollista,
ettet erehtynyt.
— Hän se oli aivan varmaan, vastasi Maria vakuuttavasti.