PORMESTARIN VAIMO
Romaani
Kirj.
GEORG EBERS
Saksan kielestä suomentanut
Hilja Walldén
Helsingissä,
G. W. Edlund Kustantaja,
1903.
Ensimäinen luku.
Varhain oli iloisa kevät alkanut Alankomaissa vuonna 1574 Kristuksen
syntymän jälkeen.
Taivas oli sininen, hyttyset karkeloivat päivänpaisteessa, valkoisia
perhosia kiikkueli äsken puhjenneissa kullankellervissä kukkasissa, ja
ojan vieressä — yhden noista monista, jotka viiltelivät tuota laajaa
tasankoa, — seisoi haikara, tavotellen muhkeata sammakkoa. Pianpa tuo
raukka potkiskelikin vihollisen punaisessa nokassa. Naksaus vain — ja
virkeä hypiskelijä oli kadonnut näkyvistä; murhaaja levitti siipensä
ja kohosi ilmaan. Loitolle lintu ohjasi kulkunsa, jättäen kauas
alapuolelleen puutarhat kukoistavine hedelmäpuineen, siroine lavoineen
ja kirjavine lehtimajoineen, — kaupunkia ympäröivät koleat muurit ja
tornit, — kapeat talot korkeine sahalaitaisine päätyineen, — kevään
tuoreutta uhkuvain jalavain, poppelien ja lehmusten reunustamat siistit
kadut. Vihdoin se laskeutui tiilikattoa kohden. Sen harjalla sillä oli
lujasti varustettu pesänsä. Saavuttuaan hautovan puolisonsa luo ja
luovutettuaan jalomielisesti saaliinsa tämän nautittavaksi, se asettui
seisomaan oikealla jalallansa ja alkoi miettiväisenä katsella alhaalla
sijaitsevaa kaupunkia, jonka häikäisevän punaiset tiilirakennukset
kiiltävinä ja hohtavina kohosivat vehreältä, pehmoiselta nurmikolta.
Monta vuotta haikara jo oli tuntenut tämän ihanan Leidenin, Hollannin
kaunottaren. Kaikki nuo Reinin pää- ja sivuhaarat, jotka lohkoivat
komean kaupungin moninaisiin saariin ja joiden ylitse johti yhtä monta
kivisiltaa kuin viidessä kuukaudessa on yhteensä päiviä, — kaikki ne
olivat sille perin tutut, mutta olipa toden totta paljon muuttunutkin
siitä kuin se viimeksi läksi etelään.
Minne olivat joutuneet kaupunkilaisten kirjavat huvilat ja
hedelmätarhat, minne puitteet, joille kutojat pingottivat moniväriset
kankaansa?
Hävinneet olivat kaupunginmuurien ja linnatornien ulkopuolelta kaikki
ihmiskäden, kaikki kasvikunnan tuotteet, mitkä vain olivat olleet
olankorkuisetkaan, ja kauempana tuolla yksitoikkoisella tasangolla,
linnun parhailla metsästysmailla, näkyi vihreän nurmikon keskellä
ruskeaan vivahtavia, sieltä täältä mustiksi pilkutettuja tantereita.
Viime vuonna lokakuun viimeisenä päivänä, kohta sen jälkeen kuin
haikarat olivat muuttaneet maasta, espanjalainen sotajoukko oli
asettunut tähän leiriin, ja muutamia tuntia ennen siivekkäiden
matkamiesten paluuta — josta kevään alku laskettiin — piirittäjät
olivat poistuneet tyhjin toimin.
Kasvuttomat paikat rehevässä ruohostossa osottivat missä leirit olivat
olleet, mustat pilkut taas olivat sammuneita hiiliä, tulisijojen jälkiä.
Keveämmin hengittivät vaarasta päässeen kaupungin kiitolliset asukkaat.
Ahkera, ilomielinen kansa oli pian unohtanut kestämänsä kärsimykset,
sillä ihaniahan ovat ensimäiset kevätpäivät, ja niiden suloutta
nauttiessa tuntuu pelastunut henki rakkaammalta kuin koskaan muulloin.
Uusi, parempi aika näytti koittaneen sekä luonnossa että ihmisille.
Omallekin sotaväelle, joka oli majaillut piiritetyssä kaupungissa
ja siellä tehnyt monenmoista harmia, oli toissa päivänä lausuttu
hyvästit laulun ja soiton kajahdellessa. Puusepän kirves välähteli
jälleen kevätauringon valossa punaisten muurien, tornien ja porttien
edustalla ja iski purevasti hirsiin, joista piti tehtämän uusia
telineitä ja puitteita; huoletonna kulki muhkea karja laitumella
kaupungin ympäristössä, ja hoidotta olleissa puutarhoissa muokkailtiin,
kylvettiin ja istuteltiin ahkerasti. Kaduilla ja taloissa toimivat
hyödyllisissä askareissa tuhannet kädet, jotka vielä äskettäin olivat
pidelleet ampuma-aseita ja keihäitä valleilla ja torneissa, ja vanhat
ihmiset istuivat levollisina ovillaan, paahtaen selkäänsä lämpimässä
kevätauringossa.
Harvat olivat tänä huhtikuun kahdeksantenatoista päivänä ne
leideniläiset, joiden kasvoilla ilmeni tyytymättömyyttä. Mutta olihan
niitä kärsimättömiä — ja jos halusi niitä nähdä, niin tarvitsi vain
mennä kaupungin suurimpaan kouluun, jossa nyt päivällisajan lähetessä
työ oli loppumaisillaan ja monet poikaset paljon hartaammin katsoivat
ulos kouluhuoneen avoimista akkunoista kuin kuuntelivat opettajaansa.
Ainoastaan siinä osassa suurta salia, jossa isommille pojille jaeltiin
oppia, ei voinut huomata mitään levottomuutta. Paistoihan kevätaurinko
_heidänkin_ kirjoillensa ja vihkoillensa, kutsuelihan kevät _heitäkin_
ulkoilmaan, mutta mahtavammin vielä kuin sen houkutteleva ääni näkyi
nuorten mieliin vaikuttavan se, mitä heille nyt puhuttiin.
Parikymmentä poikaa kuunteli silmät säihkyvinä ja katseet jännitettyinä
tuota parrakasta miestä, joka puhui heille syvällä äänellänsä.
Yksin raju Jan Mulderkin oli laskenut kädestänsä veitsen, jolla oli
alkanut piirtää koulupöytään oivallista liikkiön kuvaa, ja kuunteli
tarkkaavasti.
Nyt kuultiin Pietarinkirkosta ja pian sen jälkeen raatihuoneen
tornista kellon ilmoittavan päivällisaikaa, ja pikkupojat läksivät
meluten salista, mutta — ihmettä ja kummaa; — isommille riitti yhä
vielä kärsivällisyyttä! Varmaankin heille puhuttiin sellaista, mikä ei
oikeastaan kuulu kouluopetukseen.
Mies, joka seisoi heidän edessänsä, ei ollut koulun opettajia, vaan
kaupunginsihteeri van Hout, joka oli tänään ystävänsä maisteri ja
pastori Verstrootin sijaisena, tämä kun oli sairastunut. Kuullessaan
kellon äänen hän oli pannut kirjansa kiinni sanoen:
— _Suspendo lectionem_. Kuulepas, Jan Mulder, kuinka sinä kääntäisit
sanan "_suspendere_"?
— Ripustaa, hirttää! vastasi poika.
— Vai ripustaa! naurahteli van Hout. — Sinut ehkä kyllä naulaan, mutta
minne oppitunti ripustettaisiin? Adrian van der Werff —
Poika, jonka nimi mainittiin, nousi nopeasti paikaltaan ja sanoi:
— "_Suspendere lectionem_" on: päättää oppitunti.
— Oikein! Ja jos taas tahtoisimme hirttää Jan Mulderin, niin miten se
sanottaisiin:
— _Patibulare, — ad patibulum!_ huusivat pojat kilvan.
Kaupunginsihteerin äsken vielä hymyilevät kasvot kävivät vakaviksi. Hän
huokaisi syvään ja sanoi:
— "_Patibulo_" on huono latinalainen sana, ja teidän isänne täällä
istuessaan eivät ymmärtäneet sen merkitystä niin hyvin kuin te. Nyt
tuntee sen Alankomaissa jokainen lapsi, sillä Alba on sen teroittanut
mieliimme. Enemmän kuin kahdeksantoistatuhatta kelpo kansalaista on
hänen "_ad patibulum_" saattanut hirsipuuhun!
Näin lausuen hän veti lyhyen mustan takkinsa vyön alta suoraksi, tuli
lähemmäksi etumaista pöytää ja puhui, taivuttaen vahvarakenteista
vartaloansa kauaksi eteenpäin yhä kiihtyvällä mielenliikutuksella:
— Riittäköön tämä nyt täksi päiväksi, poikaseni. Ei haittaa suuresti,
joskin sittemmin unohdatte nuo nyt oppimanne nimet. Mutta yksi seikka
pitäkää aina mielessänne: Isänmaan etu ennen kaikkea muuta! Leonidaan
ja hänen kolmensadan sparttalaisensa kuolema on tuottava hyötyä,
niin kauan kuin on olemassa miehiä, jotka tahtovat seurata heidän
esimerkkiänsä. Teidänkin vuoronne on tuleva. Ei ole tapanani kerskata,
mutta mikä on totta, se on totta. Me hollantilaiset olemme uhranneet
viisikymmenkertaisesti kolmesataa marttyyriä kotimaamme vapauden
hyväksi. Tällaiset myrskyiset ajat kehittävät sukukunnan lujaksi. Yksin
poikasetkin ovat kunnostautuneet, kuten esimerkiksi tuo Ulrikki Löwing,
joka istuu tuolla ensi penkillä. Ennen muinoin oltiin kreikkalaisia tai
persialaisia, mutta meillä ollaan hollantilaisia tai espanjalaisia.
Eikä ylpeä Dareios varmaankaan niin raivonnut Hellaassa, kuin Filip
on riehunut Hollannissa. Poikaseni! Ihmispovessa kasvaa monenlaisia
kukkasia. Näistä on viha tuon myrkyllisen katkon kaltainen. Espanjasta
käsin se on kylvetty yrttitarhoihimme. Minä tunnen sen kasvavan täällä
povessani, ja te tunnette samaa, ja teidän tuleekin tuntea. Mutta elkää
ymmärtäkö sanojani väärin! Siitä on kysymys, ollaanko espanjalaisia vai
hollantilaisia, eikä siitä, katoolilaisiako ollaan vai reformeerattuja.
Herralle kelvannee jokainen uskonto, kun ihminen vain vakaasti
pyrkii vaeltamaan Kristuksen teitä. Taivaallisen valtaistuimen
edessä ei kysytä olemmeko olleet paavinuskolaisia, kalvinolaisia vai
luterilaisia, vaan millainen on ollut mielemme ja millaiset tekomme.
Kunnioittakaa jokaisen uskoa; mutta sitä, joka isänmaan vapauden
tuhoksi liittyy sortajaamme, sitä halveksikaa! Rukoilkaa nyt kukin
hiljaa itseksenne. No niin, nyt saatte mennä kotiin.
Oppilaat nousivat paikoiltaan. Van Hout pyyhki hikeä korkealta
otsaltansa, ja poikien vielä kootessa kirjojaan, piirtimiään ja kyniään
hän sanoi hitaasti, ikäänkuin puolustaaksensa sitä, että oli näin
puhunut:
— Tämä, millä teitä evästin, ei ehkä kuulu koulun alalle; mutta,
pojat, taistelumme ei ole vielä kohtakaan lopussa, ja vaikka teidän
tosin vielä tulee jonkun aikaa istua koulun penkeillä, niin olettehan
kumminkin samalla vastaisia sotureitakin. Löwing, jää tänne, minulla
olisi jotakin sanottavaa.
Hitaasti käänsi kaupunginsihteeri pojille selkänsä ja nämät syöksyivät
ulos.
He pysähtyivät Pietarinkirkon torille, kirkon taakse erääseen kulmaan,
jonka läheisyyteen vain harvan ohikulkijan tie johti, ja heidän
sekavista huudoistansa kehittyi vähitellen jonkunmoinen neuvottelu,
jota kirkosta tunkevat urkujen sävelet säestivät omituisella tavalla.
Iltapäivän varalta oli sovittava yhteisistä leikeistä.
Selvää oli, että nyt kaupunginsihteerin puheen jälkeen piti
taisteltaman; ei ollut kenenkään tarvinnut tätä ehdottaakaan, vaan
neuvottelu perustui aivan itsestään tuohon edellytykseen.
Päätettiin kohta, etteivät kreikkalaiset ja persialaiset taistelisi
keskenään, vaan patriootat ja espanjalaiset; mutta kun pormestarin
poika, neljäntoistavuotias Adrian van der Werff ehdotti, että
jo valmiiksi jakaannuttaisiin puolueisiin, ja määräsi hänelle
ominaisella komentavalla tavalla Paul van Swietenin ja Klaus Dirksonin
espanjalaisiksi, panivat nämät jyrkästi vastaan, ja nyt kävi selville
tuo arveluttava seikka, ettei ketään haluttanut esiintyä muukalaisena
soturina.
Mutta kun sodan syttymiseen on tarpeen kaksi puoluetta ja
hollantilaisten urhoollisuus ei voisi ilmetä ellei olisi espanjalaisia,
niin pojat kehottivat toinen toistansa rupeamaan espanjalaiseksi,
saadaksensa itse taistella Alankomaiden lipun alla. Nuorten
mielet kiihtyivät, kiistelevien posket alkoivat hehkua, siellä
täällä kohosivat jo nyrkitkin, ja kaikesta päättäen oli hirmuinen
kansalaissota puhkeava ilmi, ennenkuin ryhdyttäisiin taisteluun
vihollista vastaan.
Ja totta on, että nämä iloiset poikaset eivät juuri olleetkaan omiansa
esiintymään Filip kuninkaan synkkinä, jäykkäniskaisina sotureina.
Valkopäitten joukossa näkyi vain muutama ruskeatukkainen ja yksi ainoa
mustatukkainen, tummasilmäinen poika. Tämä oli Aatami Baersdorp, jonka
isä – samaten kuin van der Werffinkin — oli kaupunkilaisten johtajia.
Kun tämäkin poikanen kieltäytyi rupeamasta espanjalaiseksi, huusi eräs
tovereista hänelle:
— Etkö tahdo ruveta? Ja kumminkin isäni sanoo sinun isäsi olevan
puolittain espanjalaismielisen ja lisäksi kerrassaan paavinuskolaisen.
Tämän kuullessaan Baersdorp heitti kirjansa maahan ja hyökkäsi nyrkit
koholla vihollisensa kimppuun, — mutta Adrian van der Werff kiiruhti
taistelevien väliin huutaen:
— Häpeä, Kornelio... Jos ken vielä haukkuu toista tuolla tavalla, niin
tukin minä hänen suunsa. Katoolilaiset ovat kristittyjä kuten mekin.
Kuulittehan kaupunginsihteerin sen sanovan, ja samaa sanoo myös minun
isäni. Rupeatko, Aatami, espanjalaiseksi vai etkö?
— En! huusi tämä jyrkästi vastaan. — Ja jos ken vielä...
— Voittehan tapella jälkeenpäin, keskeytti Adrian van der Werff
kiihottunutta toveriansa. Ottaen sitten tyynesti maasta Baersdorpin
sinne heittämät kirjat, jotka tälle ojensi, hän sanoi päättäväisesti:
— Minä olen tänään espanjalainen. Ketkä muut?
— Minä, minä, sama se, kyllä minäkin, huusivat useat pojat,
ja puolueiden muodostamista olisi jatkettu mitä paraimmassa
järjestyksessä, ellei eräs uusi seikka olisi kääntänyt poikasten
huomiota pois heidän toimestansa.
Nuori herra, jota musta palvelija seurasi, tuli katua pitkin aivan
poikiin päin. Hänkin oli hollantilainen, mutta hän ei muussa suhteessa
ollut koulupoikain kaltainen, kuin että oli samanikäinen, valkoihoinen,
punaposkinen ja vaaleatukkainen ja että hänellä oli siniset, kirkkaat
silmät, jotka katselivat maailmaa ylimielisesti. Jokainen hänen
askeleensa todisti, että hän piti itseään muita parempana, ja hänen
käytöstänsä jäljitteli hullunkurisella tavalla perässä kulkeva
kirjavapukuinen neekeripoika, joka kantoi muutamia äsken ostettuja
kapineita. Neekerin kaula oli vielä enemmän kenossa kuin junkkarin,
jota jäykkä espanjalainen poimukaulus esti pitämästä kaunista päätänsä
yhtä vapaasti kuin muut ihmislapset.
— Katsokaapas tuota apinaa, tuota, Wibismata, sanoi eräs koulupojista,
osottaen sormellaan yhä lähemmäksi tulevaa junkkaria.
Poikalauma kääntyi tarkastamaan tulijaa; pilkallisesti katselivat
he pientä, siivellä koristettua samettilakkia, punaista, vanulla
sisustettua, hihoista ja rinnalta korkeaksi pöyhöteltyä atlassipukua,
lyhyitä ruskeita puhkahousuja ja tulipunaisia silkkisukkia, jotka
piukasti keveltyivät kaunisrakenteisille säärille.
— Mokoma apina, toisti Paul van Swieten. — Hän on kardinaalilainen,
siksi hän on noin punainen.
— Ja niin espanjalainen kuin tulisi suoraa päätä Madridista, huusi
toinen poika, ja kolmas lisäsi:
— Eivätpä Wibismat silloin viihtyneet täällä, kun meillä oli leivän
puute!
— Luopioita Wibismat ovat kaikki tyyni!
— Ja sitten rehennellään täällä keskellä arkipäivää silkissä ja
sametissa, sanoi Adrian. — Katsokaapas tuota mustaa korppia, jonka tuo
punakoipinen haikara on tuonut muassaan Leideniin!
Pojat rupesivat ääneen nauramaan, ja niin pian kuin junkkari oli
saapunut aivan heidän lähellensä, sähisi Paul van Swieten hänelle,
nenäänsä puhuen:
— Kuinka voitte pakonne jälkeen, herra luopio, ja mitä uutta kuuluu
Espanjasta?
Junkkari heitti päätänsä vielä enemmän taaksepäin, neekeri teki samoin,
ja molemmat kulkivat rauhallisesti eteenpäin, vaikkakin Adrian huusi
junkkarin korvaan:
— Sanopas, luopio, kuinka moneen hopeapenninkiin Juudas möi Vapahtajan?
Nuori Matenesse van Wibisma teki suuttumusta ilmaisevan liikkeen,
mutta hillitsi yhä vielä mieltänsä, kunnes Jan Mulder astui hänen
eteensä, kurotti kerjäläisen tavoin häntä kohden pienen kukonhöyhenellä
koristetun verkalakkinsa ja pyysi nöyrästi:
— Antakaa, herra grandi, ropo, että saan anekirjan meidän kissallemme;
se varasti eilen vasikanluun teurastajalta.
— Pois tieltä! sanoi nyt junkkari ylpeästi ja tarmokkaasti, koettaen
kätensä selkäpuolella työntää Mulderia sivulle.
— Elä koske, luopio! huusi nyt koulupoika, uhkaavasti kohottaen
nyrkkiään.
— Antakaa minun sitten olla rauhassa, vastasi Wibisma. — Minä en tahdo
joutua kahakkaan kenenkään kanssa ja teidän kanssanne kaikkein vähimmin.
— Miksikä et juuri meidän kanssamme? kysyi Adrian van der Werff,
kiukustuneena tuosta kylmäkiskoisen ylpeästä äänestä, jolla junkkari
oli lausunut viime sanat.
Wibisma kohautti halveksivasti olkapäitänsä, mutta Adrian huusi:
— Siksi että sinua enemmän miellyttää espanjalainen pukusi kuin meidän
Leidenin verasta tehdyt takkimme.
Nyt vaikeni Adrian, sillä Jan Mulder hiipi junkkarin taakse, löi
kirjalla hänen lakkiinsa ja huusi, Nikolas van Wibisman koettaessa
saada silmiltänsä päähinettä, joka esti häntä näkemästä:
— No, nyt on kai lakkisi lujassa, herra grandi? Sinähän saat pitää sen
päässäsi yksin kuninkaankin edessä.
Neekeri ei voinut auttaa herraansa, hänellä kun oli syli täynnä kääröjä
ja tötteröitä. Ei nuori herra kutsunutkaan häntä avuksensa, sillä hän
tiesi, kuinka pelkurimainen tuo musta palvelija oli, ja tunsi olevansa
kyllin voimakas puolustaaksensa itseänsä.
Komea valkoinen kamelikurjensulka oli hänen lakkiinsa kiinnitetty
kallisarvoisella soljella, jonka hän oli saanut lahjaksi
seitsemäntenätoista syntymäpäivänänsä; mutta ei hän tätä ajatellut,
vaan heitti lakkinsa menemään, oikaisi käsivartensa, ikäänkuin
ruvetaksensa voittosille, ja sanoi sitten, posket hehkuvina,
tarmokkaasti ja lujalla äänellä:
— Kuka tämän teki?
Jan Mulder oli nopeasti vetäytynyt toveriensa joukkoon ja, sen sijaan
että olisi tullut esiin ja sanonut nimensä, hän huusi vain nauraen:
— Hae käsiisi lakinvanuttaja! Leikkikäämme sokkosilla!
Junkkari toisti nyt vihan vimmoissa kysymyksensä yhä vaativammalla
äänellä.
Kun nyt koulupojat, muuta vastausta antamatta, jatkoivat Jan Mulderin
pilantekoa, iloisesti huutaen kilvan: — Sokkosille! Lakinvanuttajaa
hakemaan! Luopio, alapas sinä! — silloin Nikolas ei enää voinut hillitä
mieltänsä, vaan huusi tuolle nauravalle joukkueelle aivan raivostuneena:
— Mokomaa pelkurimaista roskaväkeä!
Tuskin oli hän lausunut nämät sanat, kun Paul van Swieten kohotti
siannahkakantisen pienen kielioppinsa ilmaan ja heitti sillä Wibismata
rintaan. Äänekästen huutojen kajahdellessa lenteli Donatuksen jälkeen
muitakin kirjoja nuorukaisen hartioihin ja sääriin. Hämmentyneenä tämä
vetäytyi kirkonmuuria kohden, suojellen kasvojansa käsillään. Sinne hän
pysähtyi, valmistautuen hyökkäämään vihollistensa kimppuun.
Jäykkä, kuosikkaan korkea espanjalainen kaulus ei enää estänyt hänen
kauniin, kultakutrisen päänsä liikkeitä. Uljaasti ja rohkeasti hän
katsoi vastustajiansa silmiin, pingotti suoriksi ritarillisissa
harjoituksissa karaistut nuorteat jäsenensä ja hyökkäsi sitten,
aitohollantilainen kirous huulillansa, lähinnä seisovan Adrian van der
Werffin kimppuun.
Pian oli pormestarinpoika maassa — hän kun oli vastustajaansa nuorempi
ja heikompi; mutta nyt alkoivat toisetkin koulupojat käydä käsiksi
voitetun päällä polvistuvaan junkkariin, häntä lakkaamatta luopioksi
nimitellen.
Nikolas puolustautui uljaasti, mutta vastustajain ylivoima oli liian
suuri.
Voimatta enää hillitä itseänsä, tempaisi hän raivosta ja häpeästä
mieletönnä tikarin vyöltänsä.
Pojat päästivät nyt hirmuisen huudon, ja kaksi heistä hyökkäsi
junkkarin kimppuun vääntääksensä aseen hänen kädestänsä. Pian tämä
heille onnistuikin; tikari putosi maahan, mutta valitellen peräytyi
Paul van Swieten, sillä terävä säilä oli sattunut hänen käsivarteensa
ja helakkana virtasi veri maahan.
Pitkän aikaa esti poikien huuto ja neekerin ulvonta kirkonakkunasta
tunkevia ihania urunsäveleitä selvään kuulumasta. Äkkiä taukosi
soitto; taitehikkaasti esitettyä sävellystä seurasi yhdestä ainoasta
urkutorvesta tunkeva valitusääni, joka vähitellen hiljeni, ja sakastin
ovesta astui nopeasti esiin nuori mies. Pian kävi hänelle selväksi
syy tuohon rajuun meteliin, joka oli häirinnyt hänen harjoituksiansa.
Hänen kauniit, lyhyen täysiparran ympäröimät kasvonsa, jotka juuri
olivat näyttäneet kovin pelästyneiltä, vetäytyivät hymyyn, mutta
varsin tarmokkaita olivat kumminkin nuhteet ja kädenliikkeet, joilla
hän erotteli toisistansa noita raivostuneita poikasia, — eikä niiden
tarkoitus jäänytkään saavuttamatta.
Koulupojat tunsivat soittotaiteilijan Vilhelmi Kornelionpojan, eivätkä
vastustaneet häntä, sillä he pitivät hänestä, — jota paitsi hänen
vaikutusvaltaansa lisäsi se seikka, että hän oli toistakymmentä vuotta
heitä vanhempi. Ei yksikään käsi enää kohonnut uhkaamaan junkkaria,
vaan pojat ympäröivät urkuria, kilvan puhuen ja huutaen, syyttääksensä
Nikolasta ja puolustaaksensa itseänsä.
Paul van Swietenin haava ei ollut vaarallinen. Hän seisoi toverien
muodostaman piirin ulkopuolella, nojaten haavoittunutta vasenta
käsivarttansa oikeaan käteensä. Väliin hän puhalteli tuota polttelevaa
paikkaa, jonka ympärille liina oli kiedottu, mutta hän oli kumminkin
halukkaampi näkemään, kuinka tämä mieltäjännittävä oikeudenkäynti
päättyisi, kuin saamaan hoitoa ja parannusta.
Kun rauhansolmijan toimi jo alkoi lähestyä loppuansa, huusi haavoitettu
äkkiä varoittavasti tovereillensa, viitaten terveellä kädellänsä
koululle päin:
— Tuolla tulee Nordwykin herra! Laskekaa luopio menemään, muutoin
saamme nähdä kummia!
Ja tukien jälleen oikealla kädellänsä haavoittunutta käsivarttansa Paul
van Swieten läksi juoksemaan kirkon sivutse. Useat pojista seurasivat
häntä; mutta uudella tulokkaalla, jota he pelkäsivät, oli nuoret,
tuskin kolmikymmenvuotisetkaan, sangen pitkät sääret, joita hän osasi
käyttää oikein tarmon takaa.
— Seis, pojat! huusi hän kauas kuuluvalla, komentavalla äänellä. —
Seis! Mitä täällä on tapahtunut?
Leideniläiset kunnioittivat suuresti tätä korkeaoppista ja uljasta
aatelismiestä; siksi ne pojista, jotka eivät olleet heti ottaneet
korviinsa haavoitetun varoitusta, jäivät paikoilleen, kunnes Norwykin
herra oli heidät saavuttanut.
Omituinen eloisa välähdys näkyi tämän järkevissä silmissä ja hänen
viiksikäs suunsa vetäytyi hienoon hymyyn, kun hän huusi taiteilijalle:
— Mitä täällä on tapahtunut, herra Vilhelmi? Eikö Minervan oppilasten
huuto ottanut sulautuaksensa urkujen säveliin, vai onko — mutta kautta
kaikkein taivaankaaren värien! — sehän on Niko Matenesse, nuori
Wibisma! Ja minkä näköinen junkkari on! Tappeluako kirkon turvissa, —
ja sinäkinkö siitä osallisena, Adrian, ja tekin, herra Vilhelmi?
— Minä vain erotin heidät, vastasi taiteilija sävyisästi, laitellen
epäkuntoon joutuneita kalvokkaitaan.
— Tyynesti, mutta tarmolla, kuten käsittelette urkujannekin, naurahteli
herra van der Does. — Kuka alkoi tappelun? Tekö, junkkari? Vai nuoko
toiset?
Kiihkolta, häpeältä ja vihalta Nikolas ei voinut tehdä selkoa asiasta,
mutta Adrian tuli esille ja sanoi:
— Me olimme voittosilla. Elkää olko meille suutuksissanne, herra Janus!
Nikolas loi ystävällisen katseen vastustajaansa. Mutta Nordwykin herra
Jan van der Does eli, kuten hänen tieteilijänä oli tapana nimittää
itseänsä, Janus Dousa ei suinkaan tyytynyt tähän selitykseen, vaan
huusi:
— Malttakaa! Malttakaa! Kovin sinä näytät epäluuloa herättävältä,
Adrian mestarini! Tulepas tänne ja kerro "_atrakeos_", totuuden mukaan,
mitä täällä on tapahtunut.
Koulupoika seurasi tätä kehotusta ja teki sen rehellisesti, salaamatta
tai parantamatta mitään siitä, mitä oli tapahtunut.
— Hm, tuumaili Dousa, pojan lopetettua kertomuksensa. — Tämä on hankala
juttu. Puolustettavissa ette ole yksikään. Ellette olisi käyttänyt
tikaria, olisivat teidän asianne olleet paremmalla kannalla, arvoisa
herra junkkari. Mutta sinä, Adrian, ja te, te röyhkeät poikanulikat,
teidän asianne... Tuolla tulee rehtori. Jos hän saa teidät käsiinsä,
niin ette varmaankaan saa tänä ihanana päivänä muuta katseltavaksenne
kuin paljaita seiniä. Olisin siitä pahoillani.
Röyhkeät nulikat ja Adrian heidän muassansa käsittivät tämän
vihjauksen, ja jäähyväisiä lausumatta he lensivät kirkon ohitse kuin
haukan ajama kyyhkysparvi.
Heti heidän poistuttuansa kaupunginpäällikkö lähestyi Nikolasta ja
sanoi:
— Ikäviä juttuja! On parasta, että teette samoin kuin nuo toisetkin.
Laittautukaa kotiinne! Oletteko vierailemassa tätinne luona?
— Olen, herra, vastasi junkkari.
— Onko isänne myöskin kaupungissa?
Junkkari vaikeni.
— Hän ei tahdo, että tiedettäisiin hänen olevan täällä?
Nikolas nyökäytti myöntävästi päätänsä ja Dousa jatkoi:
— Leiden on avoinna jokaiselle hollantilaiselle, teille myöskin.
Mutta kun te tulette tänne Filip kuninkaan hovipoikana ja halveksien
kohtelette vertaisianne, niin voitte syyttää itseänne seurauksista.
Tuossa on tikarinne, nuori ystäväni, ja tuolla lakkinne. Ottakaa
ne maasta ja pankaa mieleenne, että tuollainen ase ei ole mikään
leikkikalu. Monelta on yksi ainoa silmänräpäys, jolloin hän käytti
sitä ajattelemattomasti, turmellut koko elämän. Ylivoima, joka teitä
ahdisti, olkoon puolustukseksenne. Mutta kuinka aiotte kunnialla päästä
tätinne luo repaleisessa takissanne?
— Minun viittani on kirkossa, sanoi taiteilija, — annan sen junkkarille.
— Oikein, herra Vilhelmi! sanoi Dousa. — Odottakaa täällä, herraseni,
ja menkää sitten kotiin. Toivoisin että se aika vielä palaisi, jolloin
isänne välitti minun tervehdyksestäni. Tiedättekö, miksi hän ei siitä
enää välitä?
— En, herra.
— Tahdon sen sitten sanoa teille. Siksi, että hän pitää siitä, mikä on
espanjalaista, ja minä pysyn hollantilaisena.
— Me olemme hollantilaisia kuten tekin, vastasi Nikolas posket
hehkuvina.
— Tokkopahan, lausui Dousa tyynesti, laskien kätensä laihalle
leuallensa. Hän aikoi lisätä ankariin sanoihinsa jotakin
ystävällisempää, kun junkkari huudahti kiivaasti:
— Herra, peruuttakaa tuo sananne!
Dousa katsoi hämmästyneenä rohkeata poikaa kasvoihin ja jälleen
myhähtelivät hänen huulensa. Sitten hän sanoi ystävällisesti:
— Nikolas herraseni, minä pidän teistä. Ja minua ilahduttaa, jos te
tahdotte tulla kunnon hollantilaiseksi. Tuolla tulee herra Vilhelmi
viittoinensa. Antakaa minulle kätenne. Ei, ei tätä, tuo toinen!
Nikolas vitkasteli; mutta Janus tarttui molemmin käsin hänen oikeaan
käteensä, hänen kookas vartalonsa kumartui ja hän kuiskasi pojan
korvaan niin hiljaa, ettei taiteilija sitä voinut kuulla:
— Ennenkuin eroamme, niin ottakaa parastanne tarkoittavalta mukaanne
nämät sanat: Kahleet, vaikkapa kultaisetkin, painavat maahan, mutta
vapaus suo siivet. Sillä välin kuin me espanjalaisia kahleita
miekkoinemme kolhimme, te vain ihailette sitä loistoa, jota niiden
komeus teille tuottaa; — minä pidän enemmän meidän toimestamme.
Miettikää näitä sanoja ja kertokaa ne isällennekin, jos suvaitsette.
Janus Dousa käänsi pojalle selkänsä, viittasi kädellään taiteilijalle
jäähyväisiksi ja meni pois.
Toinen luku.
Adrian poikanen kiiruhti pitkin Werff-nimistä polkua, josta hänen
sukunsa oli saanut nimensä. Hänellä ei ollut aikaa huomata tien
molemmin puolin kasvavia lehmuksia, joiden latvoissa ensimäiset
vehreät lehdykät alkoivat tunkea esiin suipoista lehtisilmikoista,
eikä lintusia, jotka viserrellen ja pesiä rakennellen lentelivät edes
takaisin muhkeiden puiden vieraanvaraisten oksien välitse, sillä
hänellä ei ollut muuta mielessä kuin päästä kotiin niin pian kuin
suinkin.
Toisella puolen Achtergrachtin ylitse vievää siltaa hän pysähtyi
epätietoisena suuren rakennuksen eteen.
Talon keskiovella riippui kolkutin, mutta hän ei uskaltanut heti
kohottaa sitä, antaaksensa sen pudota lukon alla olevaa kiiltävää levyä
vastaan, sillä hänellä ei ollut odotettavissa ystävällistä vastaanottoa
omaisiltansa.
Takki oli joutunut huonoon kuntoon painiskellessa vahvemman vihollisen
kanssa. Repeytyneen poimukauluksen oli täytynyt väistyä oikealta
paikaltaan ja pujahtaa taskuun, ja oikean säären uusi sinipunainen
sukka — tuo kurja sukka — se oli kivityksellä piehtaroidessa mennyt
aivan rikki ja sen suuresta, ammottavasta reiästä näkyi Adrianin
valkoista polvea paljoa enemmän kuin hän olisi suonut.
Samettilakkiin voisi tosin riikinkukonhöyhenen sijaan helposti hankkia
toisen, mutta lakki ei ollut ratkennut saumasta, vaan itse verka oli
repeytynyt, ja sukat tuskin enää olivat parsittavissa.
Poika oli tästä kaikesta todellisesti pahoillaan, sillä isä oli
käskenyt pitämään vaatteita hyvin, että säästyisi rahaa. Varsin
säästäväisesti elettiinkin näihin aikoihin tuossa suuressa talossa,
joka komeine ovineen ja akkunoineen sekä kaunismuotoisilla kierukoilla
koristettuine päätyineen kaksikerroksisena kohosi Werffpolun varrella
varsin muhkeana.
Pormestarinvirasta ei ollut paljon tuloja, ja isoisältä peritty
ammatti — säämiskänahkan valmistaminen — ja nahkakauppa olivat
jääneet takapajulle, sillä isällä oli mielessä muita asioita, asioita
sellaisia, jotka eivät vaatineet ainoastaan hänen kykyänsä, voimiansa
ja aikaansa, vaan myöskin jokaisen liikenevän rovon.
Adrianilla ei ollut kotona hyvää odotettavissa isältään ja vielä
vähemmin tädiltänsä, Barbara rouvalta. Mutta vähemmin poika pelkäsi
näiden molempain vihaa, kuin tyytymätöntä katsetta tuon nuoren naisen
silmistä, jota hän ainoastaan vuoden ajan oli nimittänyt äidiksi ja
joka oli vain kuusi vuotta vanhempi häntä itseään.
Tämä ei koskaan sanonut hänelle pahaa sanaa, mutta hänen kauneutensa
ja tyyni, ylhäinen olentonsa masensivat Adrianin itsepäisyyden ja
rajuuden. Poikanen ei tiennyt itsekään, rakastiko hän äitipuoltansa,
vaan tämä oli hänestä kuin hyvä haltijatar, josta sadut kertoivat, ja
usein tuntui kuin hän olisi ollut liian hento ja hieno ja suloinen
elääksensä heidän yksinkertaisessa porvarillisessa talossansa. Kun
Adrian näki äitipuolensa hymyilevän, oli hän onnellinen, ja kun tämä
näytti surulliselta — eikä se tapahtunut juuri varsin harvoin — silloin
kirveli hänen sydäntänsä. Laupias taivas! Ystävällisesti ei hän
suinkaan voisi ottaa häntä vastaan, kun näkisi tuon takin ja taskuun
pistetyn kauluksen ja sitten tuon sukan!
Ja toiseksi... Kellon ääni kuului taas!
Ruoka-aika oli jo kauan sitten ohitse, eikä isällä ollut tapana odottaa
ketään. Ken tuli liian myöhään, sai olla ruuatta, ellei Barbara täti
keittiössä häntä armahtanut.
Mutta mitä auttoi miettiminen ja vitkastelu?
Adrian rohkaisi mielensä, puri hampaansa yhteen, puristi vasemmalla
kädellänsä taskussa olevan repaleisen kauluksen kokoon ja antoi
kolkuttimen voimakkaasti iskeä teräslevyyn.
Kerttu, vanha palvelija, avasi oven, eikä hän huomannut tuossa suuressa
puolipimeässä ulkoeteisessä, jossa oli nahkoja kääry toisensa vieressä,
kuinka huonossa kunnossa pojan puku oli.
Nopeasti tämä kiiruhti portaita ylös. Ruokasalin ovi oli auki ja —
ihmettä ja kummaa! — katettu pöytä oli vielä koskematta, — isä oli
varmaankin viipynyt tavallista kauemmin raatihuoneella.
Adrian kiiruhti pitkin harppauksin ullakkokamariinsa, muutti siistin
puvun yllensä ja saapui ruokasaliin, ennenkuin talonisäntä oli lukenut
pöytärukouksen.
Voisihan sitten sopivaan aikaan antaa takin ja sukat Barbara tädille
tai Kertulle korjattavaksi.
Tarmokkaasti Adrian kävi käsiksi höyryävään vatiin: mutta pian hänen
sydäntänsä alkoi ahdistaa, sillä isä ei puhunut sanaakaan ja tuijotti
eteensä yhtä totisena ja huolestuneena kuin silloin kuin piiritetyn
kaupungin hätä oli kasvamistaan kasvanut.
Pojan nuori äitipuoli istui vastapäätä puolisoansa ja katsahti usein
Pietari van der Werffiä vakaviin kasvoihin saadaksensa häneltä
ystävällisen katseen.
Joka kerran kun hän oli tehnyt sen turhaan, pyyhkäisi hän hienoset,
kullankellervät hiuksensa otsalta, heitti kaunista pientä päätään
taaksepäin tai puraisi hieman huultansa ja katsoi äänetönnä lautaseensa.
Barbara täti sai kysymyksiinsä — mistä raatihuoneella oli keskusteltu,
— saataisiinko rahoja kokoon uusiksi kelloiksi, — vuokrattaisiinko
niitty Jaakko van Slotenille — vain lyhyitä, puoleksi karttelevia
vastauksia.
Tuo tarmokas mies, joka vaiti ja kulmat rypyssä istui omaistensa
keskellä ja pisti muutamia kertoja nopeasti ruokaa suuhunsa, mutta
lakkasi sitten kokonaan syömästä, ei näyttänyt siltä kuin hänellä olisi
ollut tapana antautua alakuloisuuden valtaan.
Vielä aterioivat kaikki muut läsnäolevat, joihin palvelustyttö ja
renkikin kuuluivat, kun talonisäntä äkkiä nousi pöydästä ja huudahti
tuskallisesti, painaen ristissä olevia käsiänsä ulkonevaa takaraivoansa
vasten:
— En kestä kauemmin. Lue sinä pöytärukous, Maria. Mene raatihuoneelle,
Jan, ja kysy, eikö lähetti vielä ole tullut.
Renki pyyhkäisi suutansa ja totteli heti. Hän oli suuri, harteikas
friisi, mutta hän ulottui vain herransa otsaan.
Lausumatta omaisillensa hyvästiä Pietari van der Werff käänsi heille
selkänsä, avasi oven, joka vei hänen työhuoneeseensa ja veti sen
tarmokkaasti kiinni heti kynnyksen yli päästyänsä. Sitten hän meni
suuren, lujatekoisen tammisen kirjoituspöydän luo, jolla oli korkeita
pakkoja papereita ja kirjeitä raskaiden lyijylevyjen alla, ja alkoi
selailla äskentulleita asiakirjoja. Neljännestunnin ajan hän turhaan
koetti saada huomionsa niihin kiintymään; sitten hän meni akkunan luo.
Pienistä pyöreistä ruuduista voi — niin kirkkaiksi kuin ne olivatkin
hangatut — nähdä ainoastaan pienen osan katua, mutta pormestari lienee
nähnyt sen mitä hänen katseensa hakivat, sillä hän sysäsi nopeasti
akkunan auki ja huusi rengille, joka kiiruusti lähestyi taloa:
— Katsopas tänne, Jan! Onko hän tullut?
Friisi pudisti kieltävästi päätänsä, akkuna lensi jälleen kiinni ja
muutaman silmänräpäyksen jälkeen pormestari otti hattunsa, joka riippui
pistoolien ja yksinkertaisen jykevän miekan välillä nuoren naisen kuvan
alla — huoneen ainoalla seinällä, joka ei ollut aivan tyhjä.
Kiduttava levottomuus, joka oli vallannut hänen mielensä, pakotti hänet
lähtemään pois kotoa.
Hän aikoi satuloittaa hevosen ja ratsastaa odotettua lähettiä vastaan.
Ennenkuin läksi huoneesta hän pysähtyi hetkeksi seisomaan
mietteisiinsä vaipuneena ja meni sitten vielä kerran kirjoituspöydän
luo allekirjoittaaksensa muutamia papereita, joita tarvittiin
raatihuoneella. Voisihan ehtiä tulla yö ennenkuin hän palaisi kotiin.
Seisaaltaan hän silmäili molempia papereita, jotka oli levittänyt
eteensä, ja tarttui kynään. Silloin ovi aukeni hiljaa, ja siro jalka
saattoi valkoiselle lattialle ripotellun hiekan natisemaan.
Pormestari kuuli sen kyllä, mutta ei antanut tämän häiritä itseänsä.
Nyt seisoi hänen vaimonsa aivan hänen takanansa.
Ollen kaksikymmentäneljä vuotta miestänsä nuorempi tämä oli ujon
tyttösen kaltainen, kun nyt kohotti kättänsä, uskaltamatta kumminkaan
häiritä puolisoansa hänen toimissaan.
Rauhallisesti hän odotti, kunnes pormestari oli allekirjoittanut
ensimäisen paperin. Sitten hän käänsi suloisen päänsä toisaalle ja
huudahti, silmät maahan luotuina ja hieman punehtuen:
— Minä se olen, Pietari.
— Hyvä, lapseni, vastasi tämä lyhyesti ja otti toisen paperin, sitä
lähemmin tarkastaakseen.
— Pietari! huudahti nuori vaimo toisen kerran, vaativammin kuin ensin,
mutta yhä vieläkin arasti. — Minulla on sinulle jotakin sanottavaa.
Van der Werff käänsi päänsä häntä kohden, loi häneen pikaisen,
ystävällisen silmäyksen ja sanoi:
— Nytkö, lapseni? Näethän että minulla on töitä, ja tuossa on jo
hattuni.
— Mutta Pietari! sanoi vaimo, ja hänen silmissänsä välähti jotakin
suuttumuksen tapaista, kun hän hieman valittavalla äänellä jatkoi:
— Emme ole tänään vielä ollenkaan puhelleet keskenämme. Sydämeni on
niin täynnä, ja se, mitä tahtoisin sinulle sanoa, se on, sen täytyy...
— Kun tulen kotiin, Maria, ei nyt, vastasi pormestari keskeyttäen
vaimoansa, ja hänen syvä äänensä kuului puoleksi kärsimättömältä,
puoleksi rukoilevalta. — Ensin kaupunki ja maa, sitten lempi.
Nämät sanat kuullessaan Maria heitti päätään taaksepäin ja sanoi
vavahtelevin huulin:
— Tuohon tapaan olet puhunut avioliittomme ensi päivästä saakka.
— Ja valitettavasti — valitettavasti täytyy niin olla edelleenkin,
kunnes olemme saavuttaneet päämäärämme, vastasi mies lujasti.
Silloin puna kohosi Marian hennoille poskille ja nopeammin hengittäen
hän huudahti kiivaasti ja tarmokkaasti:
— Niin kyllä, tuon perusohjeen kuulin kyllä jo kosiessasi, ja minä
olen isääni enkä ole koskaan väittänyt sitä vastaan, mutta nyt se ei
enää pidä paikkaansa meihin katsoen, vaan sen tulee kuulua: "Kaikki
isänmaalle ja vaimolle ei mitään!"
Van der Werff laski kynän kädestänsä ja kääntyi kokonaan vaimoonsa päin.
Tämän hoikka vartalo näytti ylenneen, ja ylpeästi säihkyivät nuo
kyyneltyneet siniset silmät. Olipa todella kuin Jumala olisi luonut
tämän elämäntoverin häntä, nimenomaan häntä varten. Pietarin sydän
lämpeni. Vilkkaasti ojensi hän tuolle rakastetulle olennolle molemmat
kätensä ja sanoi sydämellisesti:
— Tiedäthän, mikä on kysymyksessä! Sydämeni on muuttumaton ja tuleehan
toisia aikoja.
— Milloinkahan ne tulevat? kysyi Maria niin koleasti kuin hän ei olisi
ollenkaan uskonut ruohon parempaan tulevaisuuteen.
— Pian! vastasi hänen puolisonsa lujasti. — Pian, kun vain jokainen nyt
vapaaehtoisesti antaa sen, mitä isänmaa vaatii.
Maria irroitti Pietarin lausuessa näitä sanoja kätensä tämän käsistä,
sillä ovi aukeni ja Barbara rouva huusi kynnykseltä veljellensä:
— Herra Matenesse van Wibisma, tuo luopio, on eteisessä ja tahtoo
tavata sinua.
— Tuo hänet sisään, sanoi pormestari harmistuneena.
Kun hän jälleen oli kahden kesken puolisonsa kanssa, kysyi hän nopeasti:
— Tahdotko olla kärsivällinen ja tahdotko auttaa minua?
Maria nyökäytti myöntävästi päätänsä koettaen hymyillä.
Pietari huomasi ettei hänen mielensä ollut iloinen. Tämä koski häneen,
ja hän ojensi hänelle vielä kerran kätensä sanoen:
— Tuleehan parempia aikoja, jolloin sinulla on minusta enemmän iloa
kuin nyt. Mitä äsken aioit sanoa?
— Valtiolle on yhdentekevää tiedätkö sen vai et.
— Mutta sinulle ei. No, kohota nyt jälleen päätäsi ja katso minuun.
Puhu pian, rakkaani, sillä he tulevat jo portaita ylös.
— Ei siitä kannattaisi puhua. — Tästä päivästä vuosi sitten... tänään
voisimme viettää hääpäiväämme.
— Hääpäiväämme! huudahti Pietari lyöden kätensä yhteen. — Toden totta,
tänäänhän on kahdeksastoista päivä huhtikuuta, ja sen, sen olen
unohtanut!
Hellästi hän veti puolisonsa povelleen, mutta silloin ovi jo aukeni ja
Adrian toi paroonin sisään.
Van der Werff kumarsi kohteliaasti harvinaiselle vieraallensa. Sitten
hän huusi sydämellisesti vaimollensa, joka poistui punehtuen:
— Toivotan siis onnea! Tulen sitten myöhemmin luoksesi. — Adrian, me
vietämme tänään iloisaa juhlaa, hääpäiväämme, ettäs tiedät.
Adrian pujahti nopeasti ulos ovesta, jota hänen kätensä vielä piteli.
Hän aavisti näet ettei tuo ylhäinen vieras tuonut hänellekään mitään
hyvää muassaan.
Eteisessä hän pysähtyi miettiväisenä. Sitten hän kiiruhti nopeasti ylös
portaita;, nouti höyhenettömän lakkinsa ja riensi ulos portista.
Ulkona hän näki toverinsa, jotka keppeinensä ja seipäillensä asettuivat
taistelujärjestykseen.
Mielellään Adriankin olisi ottanut osaa sotaleikkiin, mutta juuri siksi
hän tahtoi vielä hetkisen olla kuulematta taistelevien huutoja, ja hän
juoksi kaupunginportille päin, kunnes oli poissa kuuluvista.
Nyt vähensi hän vauhtiansa ja kulki kumarassa, väliin polvillaan,
pienen Vanhaan Reiniin laskevan ojan reunaa pitkin.
Kun hän oli poiminut lakin kukkuralleen valkoisia, sinisiä ja keltaisia
kevätkukkasia, niin hän istuutui rajapyykin viereen, sitoi säteilevin
silmin ne kauniiksi kirjavaksi kukkavihkoksi ja juoksi sitten viemään
sen kotiin.
Penkillä portin edustalla istui vanha palvelija pienen kuusivuotiaan
siskon kanssa. Adrian antoi lapsukaiselle kukkaset, joita tähän saakka
oli piilotellut selkänsä takana, ja sanoi:
— Vie, pikku Liisa, nämät äidille, tänään on hänen hääpäivänsä. Lausu
hänelle myös herttaiset onnentoivotukset meidän kummankin puolesta.
Pienokainen nousi, mutta vanha palvelija sanoi:
— Adrian, sinä olet kunnon poika.
— Niinkö luulet? kysyi tämä, ja hänen mieleensä johtuivat kaikki
aamupäivän synnit.
Mutta valitettavasti ne eivät ollenkaan herättäneet hänessä katumusta.
Päinvastoin alkoivat hänen silmänsä vilkkailla veitikkamaisesti ja
suu meni nauruun, kun hän taputtaen vanhaa palvelijaa olalle hiljaa
kuiskasi tämän korvaan:
— Tänään vasta haivenia harvenneltiin, Kerttu. Tuolla kamarissa
on vuoteen alla takkini ja uudet sukkani. Ei kukaan ole niin hyvä
parsimaan kuin sinä.
Palvelija heristi hänelle sormeaan, mutta poikanen pyörähti pois
ja juoksi kaupunginportille päin, tällä kertaa aikeessa johtaa
espanjalaisia hollantilaisia vastaan.
Kolmas luku.
Pormestari oli pyytänyt vapaaherraa istumaan kirjoitustuoliin, mutta
itse nojasi hän puoleksi istuen pöytään ja kuunteli hiukan kärsimätönnä
uhkean vieraansa puhetta.
— Ennenkuin puhun tärkeämmistä asioista, alkoi herra Matenesse van
Wibisma puheensa, — pyytäisin että te oikeutta harrastavana miehenä
rankaisisitte sitä sopimatonta kohtelua, jolla tässä kaupungissa on
solvaistu minun sukuani.
— Puhukaa, pyysi pormestari, ja ritari kertoi nyt lyhyesti ja
suuttumustaan peittelemättä, että koulupojat olivat loukanneet ja
hätyyttäneet hänen poikaansa Pietarin kirkon luona.
— Minä ilmoitan rehtorille tästä harmillisesta tapauksesta, virkkoi nyt
van der Werff, — ja syyllisiä rangaistaan oikeuden ja kohtuuden mukaan.
Mutta suokaa anteeksi, arvoisa herra, kysymykseni: Onko myöskin jo
tutkittu, kenestä alku läksi?
Herra Matenesse van Wibisma katsahti hämmästyneenä pormestariin ja
vastasi kopeasti:
— Olettehan kuullut poikani antaman kertomuksen.
— On kohtuullista kuulustella toisiakin, vastasi van der Werff
tyynesti. — Niin on Alankomaissa ollut tapana ikivanhoista ajoista.
— Poikani kantaa samaa nimeä kuin minä, ja hän puhuu siis totta.
— Meidän pojillamme on nimenä vain Leendert tahi Adrian tai Gerrit,
mutta totta hekin puhuvat, ja siksi minun täytyy pyytää teitä
lähettämään junkkari kouluun tutkittavaksi.
— Se ei suinkaan tule tapahtumaan, vastasi ritari jyrkästi. —
Jos tämä asia mielestäni olisi rehtorin ratkaistava, niin olisin
mennyt hänen luoksensa enkä teidän, herra Pietari. Pojallani on
yksityisopettajansa, eikä häntä siis hätyytetty teidän koulussanne,
jossa käydäksensä hän muutoin olisikin liian vanha, sillä hän on jo
pian seitsentoistavuotias, vaan häntä ahdisteltiin yleisellä kadulla,
jonka turvallisuudesta teidän pormestarina on pidettävä huolta.
— No hyvä, toimittakaa siis kanne, viekää junkkari oikeuden eteen,
hankkikaa todistajat ja antakaa lain tuomita! Mutta, herra, jatkoi van
der Werff, hilliten äänensä kärsimätöntä sointua, — ettekö itsekin
kerran ole ollut nuori? Oletteko kokonaan unohtanut tappelut linnan
luona? Mitä iloa teillä siitä on, jos me heitämme pari ajattelematonta
veitikkaa tällä päivänpaisteisella säällä kahdeksi päiväksi tyrmään?
Kyllä nuo irvihampaat keksivät sielläkin yhtä hyvin kuin ulkona
huvikseen joitakin kepposia, ja rangaistus kohtaa ainoastaan vanhempia.
Viime sanat kuuluivat niin ystävällisiltä ja hyväsydämisiltä,
etteivät ne olleet vaikuttamatta vapaaherraan. Tämä oli kaunis mies,
jonka säännöllisissä, miellyttävissä, kokonaan alankomaalaisissa
kasvonpiirteissä ei ilmennyt rahtuakaan kovuutta.
— Jos puhutte tähän tapaan, tuumaili hän hymyillen — niin voimme
helpommin selvittää asiamme. Tahdon lähemmin esittää kantaani. Jos
tappelu olisi syntynyt leikissä tai poikamaisessa kiistassa, niin en
hukkaisi sanaakaan koko asiaan. Mutta kun jo lapset alkavat pilkalla
ja väkivallalla ahdistaa toisinajattelevia, niin se ei saa jäädä
rankaisematta. Pojat huusivat junkkarille tuon ruman sanan...
— Se on todella paha loukkaus, keskeytti van der Werff ritaria, —
sangen inhottava sana se on, jolla kansamme nimittää vapautensa
vihollisia.
Vapaaherra nousi paikaltaan ja seisoi kiihkoissaan pormestarin edessä.
— Kuka teille sanoo, huusi hän, lyöden leveään, silkkipuhkain
peittämään rintaansa, — kuka teille on sanonut että me emme soisi
Hollannille vapautta? Me toivomme aivan yhtä hartaasti kuin tekin, että
voittaisimme sen takaisin staateille, mutta toista, suorempaa tietä
kuin Oranialainen.
— Ovatko tienne suoria vai vääriä, herra, vastasi van der Werff, — ei
ole minun ratkaistavanani, mutta valitettavasti tiedän aivan varmaan,
etteivät ne johda meidän päämääräämme.
— Niiden tulee johtaa Filipin — meidän ja teidän kuninkaamme — sydämeen.
— Niinpä niin, jos hänellä vain olisi sitä, mitä me täällä Hollannissa
nimitämme sydämeksi, vastasi pormestari katkerasti hymyillen. Mutta
Wibisma heitti kiivaasti päätään taaksepäin ja sanoi nuhtelevasti:
— Herra pormestari, te puhutte voidellusta ruhtinaasta, jolle olemme
vannoneet uskollisuutta.
— Vapaaherra Matenesse, vastasi van der Werff synkän vakavalla äänellä,
oikaisten itsensä suoraksi ja laskien kätensä ristiin rinnalle,
samalla kuin katsoi aatelismiestä terävästi silmiin, — minä puhun
pikemmin sortajastamme, jonka verioikeus julisti kuolemaan tuomituiksi
pahantekijöiksi kaikki, jotka omistavat itselleen hollantilaisen nimen
— ja teidät meidän muiden kanssamme —, joka on antanut Alban, tuon
teurastaja-paholaisensa, polttaa, mestata ja hirttää kymmeniätuhansia
oiva kansalaisia, joka on ryöstänyt toisilta kymmeniltätuhansilta
heidän omaisuutensa ja karkottanut heidät maasta, minä puhun tuosta
katalasta tyrannista...
— Jo riittää, huudahti ritari tarttuen miekkansa kahvaan. — Millä
oikeudella te...
— Millä oikeudella puhun näin katkeria sanoja, aioitte kysyä? keskeytti
Pietari herra paroonia ja tähtäsi synkät katseensa tämän silmiin. —
Milläkö oikeudella? Sen voin teille sanoa. Tämän oikeuden suo minulle
kelpo isäni mykkä suu, hänen, joka mestattiin uskonsa tähden, tämän
oikeuden suo minulle mielivalta, joka ilman tutkintoa tuomitsi minut
veljineni maanpakoon, tämän oikeuden suovat minulle espanjalaisten
rikotut valat, tämän maan hävitetyt vapaudenkirjat, tämän kurjan,
kidutetun, kelpo kansan hätä, — se kun on joutuva perikatoon, ellemme
sitä pelasta.
— Te ette voi sitä pelastaa, vastasi Wibisma levollisemmalla äänellä.
— Te syöksette kuilun partaalla hoipertelevan joukon syvyyteen, ja
joudutte itse sen muassa perikatoon!
— Me olemme luotseja. Ehkä voimme toimittaa pelastusta, ehkä myöskin
uppoamme syvyyteen niiden kanssa, joiden tähden olemme valmiit
kuolemaan.
— Noin te puhutte, ja kumminkin olette solminnut itseenne nuoren
kukoistavan vaimon.
— Herra parooni, te olette tullut tähän huoneeseen kantajana
pormestarin luo ettekä suinkaan vieraana tai ystävänä.
— Niin kyllä, mutta minä tulin hyvissä aikeissa varoittamaan päämiestä,
joka johtaa tätä ihanaa, onnetonta kaupunkia. Kerran olette säästyneet
rajuilmalta, mutta uusi ja paljoa vaarallisempi vetäytyy kokoon teidän
ylitsenne.
— Me emme sitä pelkää.
— Ettekö nytkään vielä?
— Nyt täydestä syystä vähemmin kuin ennen.
— Ettekö sitten tiedä, että prinssin veli...
— Ludvig Nassaulaisella oli neljäntenätoista päivänä kova ottelu
espanjalaisten kanssa ja me pääsimme voittopuolelle...
— Aluksi kyllä.
— Lähetti, joka eilen illalla...
— Meidän lähettimme tuli tänä aamuna.
— Tänäkö aamuna? Ja mitä hän...
— Prinssin sotajoukko joutui Mookerin nummella tappiolle ja
hajoitettiin kokonaan. Ludvig Nassaulainen itse kaatui.
Van der Werff tarttui lujasti kiinni kirjoituspöytään. Terve puna
poistui hänen poskiltaan ja huuliltaan, jotka kävivät kalmankalpeiksi
ja vavahtelivat tuskallisesti hänen kysyessään hiljaa, koleasti:
— Onko Ludvig kuollut, aivan varmaan kuollut?
— Kuollut hän on, vastasi parooni varmaan ja synkästi. — Me kannatimme
vastakkaisia mielipiteitä, mutta Ludvig oli ihana nuorukainen, ja
minuakin surettaa hänen kohtalonsa.
— Kuollut, Vilhelmin kallis lemmikki kuollut! mumisi pormestari
itsekseen kuin unessa. Tarmokkaasti hilliten tunteitansa hän sanoi
sitten lujalla äänellä:
— Suokaa anteeksi, arvoisa herra. Hetket kuluvat. Minun täytyy mennä
raatihuoneelle.
— Ja te aiotte antamastani tiedosta huolimatta yhä edelleen puolustaa
luopumista?
— Niin aion, herra, niin totta kuin olen hollantilainen.
— Muistakaa Haarlemin kohtaloa.