POKELAINEN (keskeyttäen). Niin, yksi on tämän kristillisen seurakunnan
kunnioitettava pää, ja se on juuri teidän päänne, kunnian rusthollari,
kirkonisäntä ja herrastuomari.
MAIJASTIINA. Jopa nyt tuli arvonimiä liikaakin!
POKELAINEN. Meidän tulee itsekullekin antaa hänen arvonsa ja kunniansa.
JUKARAINEN. Niin oikein, kyllä mestari Joonas sen tietää.
TAHVANAINEN (hartaudella). Mutta katsokaamme aina me vaivaiset ja
viheliäiset, ettemme kanssapuheissamme liiaksi ylennä itseämme. Meidän
tulee pysyä itse mielessämme halpoina ja nöyrinä, jotta me korotetuiksi
tulisimme.
POKELAINEN (huoaten). Niin, meidän tulee pysyä nöyrinä, jotta muut
meitä korottaisivat ja kunnioittaisivat. Tahvanainen on yksi nöyryyden
loistava esikuva tässä meidän seurakunnassamme, ja epäilenpä,
löytyisikö monesta paikasta muualtakaan sen arvoista mieltä ja sydäntä.
Senpä vuoksi kaikki korottavat ja kunnioittavat. —
TAHVANAINEN. Se on armosta kaikki mitä meillä on. Itse emme ole mitään.
MAIJASTIINA (pilkaten). Sehän on kai se hurskas ja nöyrä henki, joka
antaa kaikki lahjat ilmaiseksi, eikö totta!
POKELAINEN. Ilman rahatta ja hinnatta.
TAHVANAINEN. Siinä on se salattu viisaus, jota maailman lapset eivät
ymmärtää taida. (Kääntyen Maijastiinaan.) Niin, niin. Suruttomilla on
aina pistäväinen kieli ja mieli, joilla kokevat haavoittaa hurskasten
sydämiä, mutta enpä takaa, en totta totisesti takaa, pääsevätkö he
kerran pois vuohien joukosta.
JUKARAINEN. Jätetään nyt nämä jutut ja käy tänne kamariin. Meillä on
vielä päättämättä ne vanhat puheet.
TAHVANAINEN. Kiitos, kiitos! Emmepä ole joutavilla jaarituksilla
aikaamme kuluttaneet. Vakavista hengen asioista on puhe ollut. — Mutta
maallistakin tässä muistella täytyy. Tulin mestari Joonaalle antamaan
kengän mittaa.
POKELAINEN (ottaa polvillaan mittaa). Kaikella kunnialla.
MAIJASTIINA. Vieläkö Joonas viitsii ruveta suutarintöihin, johan oli
puhe siirtyä paremmalle alalle.
POKELAINEN. Kyllähän toki vielä näin kunnian miehelle kengät tekaisen,
ja hyvät pitää syntymän, oikein pitäjän parhaat kihlakengät.
TAHVANAINEN. Aikooko Joonas vaihtaa ammattia, vai mitä emännän puhe
tarkoitti?
POKELAINEN. Kyllähän meillä isännän kanssa oli sellaisestakin äsken
puhe kaikessa kristillisessä nöyryydessä, ja toivoisin kaikella
kunnioituksella, että tekin antaisitte kunniallista ja kristillistä
apuanne.
TAHVANAINEN. Mitenkä minä voisin mestaria auttaa?
MAIJASTIINA (pilkaten). Ehkäpä kunnian rusthollari Tahvanainen jaksaa
nostaa mestari Pokelaisen ylös lukkarinpenkkiin.
TAHVANAINEN. Kaikki, mitä minä voin, se ei tule minusta, vaan siitä
paremmasta hengestä ja voimasta, mikä minussa on.
POKELAINEN. Niin minä olen tuumannut, että kun minulle on siunattu
tuota kunniallista laulun lahjaa ja kun teissä, kunnian rusthollari,
pitäjän päämies ja kirkonisäntä, on niin paljon sitä parempaa hengen
väkeä, niin eikö korkea-arvoinen kristiveli auttaisi minua tämän
kunniallisen seurakunnan lukkariksi.
MAIJASTIINA. Loistava anomuspuhe, ja niin nöyrästä asemasta!
TAHVANAINEN. Vai niin. Vai on mestari Pokelaisella sellaisia ajatuksia.
JUKARAINEN (erikseen Tahvanaiselle). Hän on saanut päähänsä, että
hänestä pitää tulla lukkari.
TAHVANAINEN (Pokelaiselle). Vai aiot sinä lukkariksi. No, kyllähän
sinulla ääntä on, senhän toki viime pyhänä kirkossa kuulin.
POKELAINEN. Minä vain kaikessa nöyryydessä arvelin, ettei meidän
pitäisi kaivaa leiviskäämme maahan.
MAIJASTIINA. Ole nyt huoletta, mestari Joonas! Kyllä Tahvanainen sen
painavan leiviskän kirkkoonsa kohottaa.
JUKARAINEN, No, mennään nyt, ja laita emäntä, meille vähän suun avausta
tarinan höysteeksi. (Tahvanainen ja Jukarainen menevät vasemmalle.)
MAIJASTIINA. Ei taitaisi tulla vahinkoa, jos nuo ylösrakentavaiset
tarinat jäisivät höystämättäkin. (Menee perälle.)
POKELAINEN (yksin). On tuo Tahvanainen sentään kunnian mies. Ja niin
nöyrästi kanssapuhetta pitää, vaikka on seurakunnan virkamies ja
pitäjän rikkain pomo. Eipä suotta hänestä ole tehty kirkon haltijata.
Kirkkokin väärtinsä katsoo, niin totta totisesti. (Käy loikomaan.)
Mutta saakeli sentään, — aijai, eihän enää pitäisi sanoa saakelia, —
mutta voi seitsemän seppää, jos tästä vielä lukkariksi pääsen, niin ei
tarvitse muuta kuin sabattina kirkossa laulaa ja kuutena arkipäivänä
olla pitkin puuta. Sitte pitäisi minun akkakin ottaa, tai rouvaksi kai
sitä kutsuttaisiin. Tämän talon Sohvista tulisi sievä rouva, kyllä maar
minä hänet otan. — Mutta mahtaisikohan Sohvi huolia minusta, taitaisi
tahtoa vähän nuorempaa. (Katselee käsiään.) Ja kun nuo kädetkin ovat
niin pi'en vallassa, että tuskin valkeneisivat, vaikka viisi vuotta
pesisi hiekan ja huosiamen kanssa. Mutta minäpä ostan itselleni
kiiltävät hansikkaat, niin kyllä Sohvi käsiin ainakin ihastuu. —
Jaa-ah, niin minä teen. — Mutta pitäisihän koettaa vieläkö lauluääni on
tallella. (Laulaa.)
»Kookoo mualimaa iiloitkoohhoon sSyyväämmestään, sieluustaan».
Jaa, kyllä tämä ääni näyttää olevan mukana, mutta ei nyt joudakaan
laulamaan, vaan täytyy lähteä rovastin puheille. Jos minä hänetkin saan
puolelleni, niin on kaikki hyvin. (Menee oikealle.)
MAIJASTIINA (tulee perältä). Missä viipynee Sohvi. Olisi hänen pitänyt
jo ehtiä kotiinkin. Mutta ehkä lienee parasta, ettei nyt sattuisi
tulemaankaan Tahvanaisen täällä ollessa.
SOHVI (tulee oikealta). Onko Tahvanainen vielä täällä?
MAIJASTIINA. On. Mitä sinä hänestä tahdot?
SOHVI (reippaana). En mitään. Mutta luulen hänen tulleen tekemään
kauppaa minusta.
MAIJASTIINA (surullisena). Ja onko se sinusta hauskaa?
SOHVI (veitikkamaisesti). Totta kaiketi, kun nähdään, että tämä tyttö
kelpaisi. — Mutta miksi äiti on pahoillaan? Ei tämmöisen iloisen
tytön tähden surra tarvitse. (Kiertää kätensä äitinsä ympärille ja
pyörähyttelee häntä.)
MAIJASTIINA. Mikä sinun on nyt, Sohvi?
SOHVI (samoin kuin ennen ja hyräilee). »Yhden mä tiedän sorjan ja
sievän, josta mä hiukan tykkään.»
MAIJASTIINA. Kovin sinä olet vallaton, pikku hupakko.
SOHVI. Eipä niinkään pieni. Äidin kokoinen hupakko, eikö totta. Olenko
minä jo äidin pituinen' (Ojennaiksen äitinsä rinnalla ja mittaa.) Nytpä
pitäisi olla Tahvanainen katsomassa kuinka pitkäksi hänen varsansa on
varttunut.
MAIJASTIINA. Nyt et puhu viisaasti, Sohvi.
SOHVI. Onko se mikä ihme, minähän olen näin suuri hupakko.
MAIJASTIINA. Sinä olet lapsi vielä, tyttöraukkani.
SOHVI. Enhän ole enää lapsi, vielä vähemmin mikään raukka. Eikös niin,
äiti kulta?
MAIJASTIINA. Mutta puhutaan nyt vähän vakavammin. Sinulla näyttää
olevan jotakin sydämelläsi, jota et ole vielä äidillesi sanonut.
SOHVI. Voi, mistä te, äiti sen tiedätte?
MAIJASTIINA. Luuletko voivasi jotakin salata minun silmäini edessä.
Näen sydämesi pohjaan.
SOHVI (vakavampana). Sitte ei teillä ole ihana näky edessänne. Siellä
lienee paljo kaikenlaista törkyä.
MAIJASTIINA. Sano nyt suoraan.
SOHVI. Uskaltaisinko? Ettehän suutu?
MAIJASTIINA. Tiedät sen, ettei sinulla ole parempaa ystävää kuin äitisi.
SOHVI (liikutettuna). Ei olekaan. Ja mitäpä minä teiltä salaisin, kun
sen kuitenkin julki tulla täytyy. Minun asiani koskee erästä toista
henkilöä, josta paljon, hyvin paljon pidän.
MAIJASTIINA. Tahvanaistako?
SOHVI (nauraen). Ei, hyvä äiti, ei. Tahvanainen saa kiltisti pysyä
omassa pilttuussansa. Tämän karitsan karsinaan ei lasketa.
MAIJASTIINA. Joko taas käytät tuollaista kieltä. — Ketä tarkoitat siis?
SOHVI. Voi, hyvä äiti, elkää pahastuko, se on vaan yksi nuori mies.
MAIJASTIINA. Kuule, tyttöseni, nyt et tuota minulle iloa. Sinä olet
vielä liian nuori ajattelemaan nuoria miehiä.
SOHVI. Vanhojako minun pitäisi ajatella, ehkä kirkonisäntä Tahvanaista?
MAIJASTIINA (nuhtelevasti). Sohvi!
SOHVI (surullisempana). Joko te suutuitte taas? Elkää, hyvä äiti,
pakottako minua menemään Tahvanaiselle, sillä minä pidän ainoastaan
Paavosta.
MAIJASTIINA. Paavosta!
SOHVI. Niin, meidän naapurin sepästä, Paavosta.
MAIJASTIINA. Tuota en olisi odottanut.
SOHVI (itkien). Te siis tahtoisitte lähettää minut miehelle, josta en
ollenkaan pidä.
MAIJASTIINA. Ei, tyttöseni, sellaista en tahdo, sillä en minäkään
Tahvanaisesta pidä. Mutta sinä olet vielä liian nuori sellaisia
liittoja rakentamaan.
SOHVI. Mutta äiti, minähän olen jo kahdenkymmenen vuoden vanha.
MAIJASTIINA. Lapsi olet vielä siitä huolimatta, suuri lapsi. Et ymmärrä
vielä elämän vakavuutta etkä sen varjoja. Pysy sen vuoksi vielä äitisi
hoivassa, isäsi kotona.
SOHVI. Mutta isähän vaatii minua menemään Tahvanaiselle.
MAIJASTIINA. Ehk'ei hän sitä vaadikaan, kun tarkemmin tulee asiata
ajatelleeksi.
SOHVI. Ja te vaaditte siis minua luopumaan Paavosta, vaan se on
mahdotonta.
MAIJASTIINA. Vaadin, että lakkaat seurustelemasta hänen kanssaan.
SOHVI. Voi äiti!
MAIJASTIINA. Et tunne häntä vielä, ja tuskin olet selvillä omistakaan
tunteistasi.
SOHVI. Mutta minä rakastan häntä!
MAIJASTIINA. Odota, kun ensimmäinen tuulen puhallus on ohi. Jos
rakkautes sittekin on yhtä lämmin, niin minä annan suostumukseni.
SOHVI. Äiti, äiti, minä en kestä tätä!
MAIJASTIINA. On tarpeellista oppia juuri tällaista kestämään.
SOHVI. Miksi niin?
MAIJASTIINA. Tarkoitan parastasi. Sinun tulee ajoissa löytää muutakin
elämisen arvoista — Elä ole pahoillasi, tyttäreni! Minä tahtoisin nähdä
sinut varmasti onnellisena.
TAHVANAINEN (tulee Jukaraisen kanssa oikealta, lähestyen Sohvia). Terve
sinulle, nuori nurmen kukka, kaunis yrtti Jumalan puutarhassa!
JUKARAINEN (syrjään). Enpä uskoisi Tahvanaisen osaavan käyttää noin
kaunista kieltä.
SOHVI (matkien Tahvanaisen puhetapaa). En ole kukka enkä yrtti, olen
vain »vaivainen mato ja matkamies, joka mont' vaarallist' vaellan
retkee».