Jukarainen, talonisäntä.
Maijastiina, hänen vaimonsa.
Sohvi, heidän tyttärensä.
Paavo, nuori seppä, Sohvin sulhanen.
Risto, sepän apulainen.
Tahvanainen, rikas rusthollari.
Pokelainen, suutari.
Kirsti, Tahvanaisen palvelijatar.
Jukaraisen tuvassa. Talonpoikaistuvan sisustus. Pokelainen paikkaa
kenkää. Jukarainen ja Maijastiina ovat sisällä.
MAIJASTIINA. Vai niin. Vai ei meidän mestari Joonas ole enää
tyytyväinen suutarin toimeen. — Noo, kaikkihan ne muutkin näkyvät
pyrkivän yhä paremmille urille.
JUKARAINEN. Ehkäpä ei mestari Pokelainen liene syntynyt suutariksi.
POKELAINEN. En olekaan, vaikka tosin isäni toimitti tätä virkaa. Jaa-a,
se oli paha, että isäni oli suutari ja pakotti tarttumaan naskaliin ja
pikilankaan. Suoneniskijä Annastiina tapasikin sanoa, että ylemmäksi
pitäisi päästä.
MAIJASTIINA. Ihanko tarkoitti, että pitäisi päästä papin pöntössä
kukkumaan?
POKELAINEN. Noo, en minä tiedä, mahtoiko olla sinnepäin.
JUKARAINEN. Kukas sen ylempänä olisi kuin pappi saarnastuolissa.
POKELAINEN. Niin kyllä. Mutta ylhäinen virka on lukkarillakin. Jospahan
siksikin ajatteleisi.
MAIJASTIINA. Lukkariksihan mestari Joonas on ihan kuin luotu. Ääntä on
kuin kukolla.
POKELAINEN. Se on Jumalan antama lahja ja se olisi oikein käytettävä.
JUKARAINEN. Sehän olisi käytettävä koko seurakunnan ylösrakennukseksi.
POKELAINEN. Kyllä niin kirjassakin on sanottu, ettei pitäisi kaivaa
leiviskätä maahan, niinkuin teki se väärä huoneenhaltija. Ja kynttilätä
elköön pantako vakan alle.
MAIJASTIINA. Mutta eikös mestarin laulunkynttilä loistanut ja
loimottanut lukkarinparvella viime sunnuntaina. Vieläkö paremmin
pitäisi kuulua ja huomatuksi tulla.
POKELAINEN. Ei siinä mitään erikoista. Koettelin vaan, miltä tuntuisi
oikean kutsumuksen täyttäminen.
JUKARAINEN. No kuinkas kävi laulanta?
POKELAINEN. Tunsin silloin olevani oikeassa elementissä. Nuori
virantoimittaja, joka siunatun kanttori-vainajamme virkaan päästä
aikoo, veisaili koevirsiänsä. Ja niin lasketteli kuin lapsi, vienosti
kuin tuulen hyminä. Seurakunta alhaalla puolinukuksissa mukana
mörähteli ja pappikin näytti torkkuvan pää kallellaan. — Ei tämmöinen
luikutus käy päinsä, ajattelin minä. Nukutetaan koko seurakunta
synnin uneen sellaisella veisulla. Ja tuntui kuin paremman hengen
kuihkaus olisi sydämessäni sanonut: kuulehan, mestari Joonas, anna nyt
kynttiläsi loistaa! Näytä heille, ettei vielä ole kadoksissa se vanha
pauhaava laulun mahti. — Niin levähytin nahkakantiseni selälleen,
väistyin vähän lähemmäksi lukkarin penkkiä, kohensin itseni ja lauloin
rinnan pohjasta ja sydämmen syvyydestä, korkeamman voimalla ja
innostuksella.
MAIJASTIINA. Olin minäkin silloin kirkossa ja kuulin mestari Joonaan
veisun. Kuuntelimme hartaudella nuoren lukkarin sulavata ääntä, kun
yhtäkkiä kuului kuin Jerikon torvien rämähdys, jota seurasi hirmuinen
meteli ja pauhaaminen. Pappikin hätkähti kuin säikähtynyt karitsa ja
kaikkein seurakuntalaisten päät kääntyivät lukkarinparvea kohti. Suntio
myös unohti koirain potkimisen ja seisahtui avossa suin kuuntelemaan
keskikäytävälle.
JUKARAINEN. Sepä oli herättävää ja ylös nostavaa! Veisasitko kauankin,
Joonas?
POKELAINEN. Veisasin toki virren loppuun ja vielä amenet lisäksi.
Olisin laulanut enemmänkin, mutta pahasti mulkoili nuori lukkari.
Suuttui näet silmittömästi pelkästä kateudesta. Minä rauhan mies vältin
julki riitaa ja lopetin lauluni.
MAIJASTIINA. Kyllä meidän vanhan kirkon seinämät täriseisivät ja
tutiseisivat toisenkin kerran, jos meidän Joonas olisi lukkarina.
JUKARAINEN. Totta maar seurakunta hyvän tuntee. Onhan meillä lukkarin
paikka avoinna. Sinut totisesti huudammekin lukkariksi.
POKELAINEN. Ihanko herrastuomari totta meinaa?
JUKARAINEN. No, no, mestari, ei vielä herrastuomari. — Miks'ei
tottakin. Tarvitseehan seurakuntamme herättäviä virkamiehiä. — Mutta
tuollapa tuleekin Tahvanainen, itse pitäjän pää. Hänestä se riippuu
lukkariksi pääseminen.
POKELAINEN. Eiköhän rovastin sana enemmän paina?
JUKARAINEN. Puhuttele kumpaakin, Joonas.
TAHVANAINEN (tulee). Terve taloon!
POKELAINEN (nöyrästi). Terveeksi, terveeksi, kunnioitettava kirkon ja
kunnan päämies.