ROXANE yksin, sitten kaksi Sisarta, hetkisen.
ROXANE.
Niin ihmeen kaunis on tää syyskuun viime ilta.
On niinkuin viestin vienon kevättuulosilta
nyt saisi. Lämpeneepi rinta, poistuu huoli.
Istuu neulomuksensa ääreen. Kaksi sisarta tulee talosta,
tuovat suuren nojatuolin, jonka asettavat puun alle.
Kas, siin' on vanhan ystäväni tuttu tuoli.
Siin' istuu hän.
SISAR MARTHE.
Se paras onkin, mit' on meillä.
ROXANE.
Oi, kiitos!
Sisaret poistuvat. Roxane asettuu istumaan. Kellon lyönti kuuluu.
Kello lyö. -- Nyt koottava on yhteen
taas neuletarpeet. Kas, on on solmu tullut vyhteen.
... Vaan kellohan jo löi!... Mult' onko hukkateillä
taas sormustimeni? Ei, tuossa! -- Tänkään vertaa
hän ei oo myöhästynyt... tää on ensi kertaa. --
Ah... luulen sisar portinvahdin pysäyttäneen
nyt hänet saarnoillaan... vaikkei ne pysty häneen.
Hetken äänettömyys.
... On varmaan hän sen tehnyt. -- Sakset. Paikoillansa! --
Muu ei ois voinut estää hänen tuloansa.
Poimii pois neuleelle varisseita lehtiä.
MUUAN SISAR, tulee pengermälle.
De Bergerac!