RAGUENEAU.
No, kun pois hän kerran meni,
lie parast' että teille kerron uutiseni,
niin säästyy hän. -- Juur' äsken lähdin tapaamaan
ma ystäväämme. Vaan jo kaukaa nähdä saan,
hän että menossa on kotoansa pois.
"No, ehkä hänet vielä kiinni saada vois!"
niin mietin, lähdin perään juoksemaan. Hän juuri
on kadun kulmassa. Hän kääntyy. Silloin suuri
puu -- halko! -- ikkunasta putoo korkealta
... en tiedä, heitettynäkö vai sattumalta,
ma lakeijan vaan nään...
LE BRET.
Ne roistot!...
RAGUENEAU.
Mutt' en malta
ma häntä tarkastaa, vaan riennän hengen hä'ässä
luo ystävämme. Näen...
LE BRET.
Kauheata!
RAGUENEAU.
Näen,
häll' ett' on suuri halon lyömä haava päässä.
LE BRET.
Hän kuollut onko?
RAGUENEAU.
Ei, ei. Kannan kiirehtäen
mä hänet huoneeseensa, -- komeroonsa. Siellä
hän nyt on.
LE BRET.
Tuskia lie hällä?
RAGUENEAU.
Ei! Hän vielä
ei liene tajuissaan.
LE BRET.
Ja lääkäri?
RAGUENEAU.
Hän sinne
myös heti saatiin.
LE BRET.
Niin sun kävi, Cyrano!
... Roxanelle ei tätä ilmaistava oo!...
Niin, niin!... Ja mitä mieltä oli lääkärinne?
RAGUENEAU.
Hän puhui kuumeesta, ja... luulen... aivokalvon
tulehduksesta. -- Jospa nähdä saisitte
nyt Cyranon, niin kaiken koettaisitte
hänt' auttaaksenne tekin. Hän on yksin aivan.
Ah! Tulkaa, mennään sinne! Huojentaa voin vaivan
-- niin luulen -- ensi yön jos hänen luonaan valvon.
Nyt vois hän kuolla pienimmänkin liikkeen tautta.
LE BRET, johtaa Ragueneauta oikealle.
No, tulkaa! Tätä tietä! Mennään kirkon kautta!
ROXANE, ilmestyy pengermälle ja näkee Le Bret'n poistuvan pitkin
pylväskäytävää, joka vie kappelin pikkuportille.
Le Bret!
Le Bret ja Ragueneau poistuvat vastaamatta.
Hän kuule ei. Hän vastaamatta poistuu.
-- Ragueneaunkin valituksiin tottuu, kun ne toistuu.
Astuu alas pengermältä.