ROXANE, DE GUICHE, Seuralaisnainen, syrjässä.
ROXANE, De Guichelle, kumartaen.
Oon lähdössä.
DE GUICHE.
Jäähyväisille tulin. Tiellä
ma olen...
ROXANE.
Mihin?
DE GUICHE.
Sotaan. Lähden tänään vielä.
ROXANE.
Ah!
DE GUICHE.
Käskyn sain. Arras nyt juuri, tähän aikaan
on saarrettu.
ROXANE.
Oh! Niinkö?!
DE GUICHE.
Niin. Vaan tuskin saikaan
tää tieto lähdöstäni suruiseksi teitä!
ROXANE.
Oh!
DE GUICHE.
Toisin minun on... ja tuskaani en peitä:
teit' enään näänkö? milloin? -- Ehkä kerrottiin
jo teille, ett' on minut tehty everstiksi?
ROXANE, välinpitämättömästi.
Ma onnittelen.
DE GUICHE.
Kaartin rykmenttiin.
ROXANE, rävähtäen.
Vai niin,
vai kaartin!?
DE GUICHE.
Kaartin, niin, -- sen, jossa palvelee
suursuinen serkkunne... Ah, koston kohdannee
hän siellä viimeinkin!
ROXANE, kauhtuneena.
Siis kaarti lähtee mukaan?
DE GUICHE, nauraen.
Tietysti, rykmenttini!
ROXANE, vaipuen istumaan penkille, itsekseen.
Oi, Christian!
DE GUICHE.
Mik' on?
Te voitte pahoin?
ROXANE, hyvin liikutettuna.
Ei... tuo äkkitieto vaan...
tuo sotaanlähtö koski kovin mieleheni...
kun lähtee sotaan hän, ken sai mun sydämeni...
DE GUICHE, hämmästyneenä ja ihastuneena.
Oi, ensi kertaa teiltä moista kuulla saan
nyt, lähdön päivänä!
ROXANE, ääntään muuttaen ja viuhkaansa leyhyttäen.
Siis kosto armoton
mun serkkuani vuottaa?...
DE GUICHE, hymyillen.
Teille kallis on
hän varmaankin?
ROXANE.
Ei suinkaan!
DE GUICHE.
Useemmin kun kukaan,
hän käynee täällä?
ROXANE.
Harvoin.
DE GUICHE.
Aina nykyään
hän seurassa on erään upseerin... kas vaan,
en muista nimeä... Neuvill... Na...