RAGUENEAU, Seuralaisnainen, sitten ROXANE,
CYRANO ja kaksi SOITTAJAA.
RAGUENEAU.
... Lise karkas "urhoineen"... se loppu tuli virteen.
Mä, rutiköyhänä ja yksin, menin hirteen
ja jätin mailman... Niin, vaan -- nähkääs! -- siihen juoksi
monsieur de Bergerac; hän köyden katkaisi
ja minut toi -- niin hän sen pulman ratkaisi! --
taloudenhoitajaksi orpanansa luoksi.
SEURALAISNAINEN.
Vaan mitkä olla voi syyt kovan kohtalonne?
RAGUENEAU.
Lise sotureita lempi, minä puolestani
runoilijoita... Niin, niin... Siinähän ne on, ne
syyt... Minkä jätti Mars, Apollo puhtaaks pani.
Se -- ymmärrätte kai! -- ei vienyt kauaakaan.
SEURALAISNAINEN, nousee, huutaa avoimeen ikkunaan päin.
Roxane! On kiire! Tulkaa! Meitä ootetaan.
ROXANEN ÄÄNI ikkunan lävitse.
Ma tulen. Vaipan otan olkapäille vaan!
SEURALAISNAINEN, Ragueneaulle, näyttäen hänelle vastapäätä olevaa ovea.
On aikomuksenamme mennä nyt vain tuonne
Clomiren luokse, kadun yli. Siellä tänään
on puhujalla meille esitettävänään
uus, hauska aihe: "Mikä Hellyyden on luonne!"
RAGUENEAU.
Hellyyden? Niinkö?
SEURALAISNAINEN, veikeästi.
Niin!...
Huutaa ikkunaan.
Roxane, jo rientäkää
tai puhe Hellyydestä kuulematta jää!
ROXANEN ÄÄNI.
Ma tulen.
Kuuluu lähestyvää kielisoitinten rimputusta.
CYRANO, ulkopuolella laulaen.
La! la! la!
SEURALAISNAINEN, hämmästyneenä.
Oi, soitetaanko meille?
CYRANO, tulee kahden luuttuja kantavan soittajan seuraamana.
Sä hölmö, etkö tiedä, mitä merkitsee,
kun jonkun nuotin eessä risti on tai b?!
I SOITTAJA, ivallisesti.
Musiikin ongelmat siis selvillä on teille?
CYRANO.
Ken oppilas on ollut vanhan Gassendin,
hän osaa soittaakin, sen tietänet!
SOITTAJA, soittaen ja laulaen.
La! laa!
CYRANO, temmaten häneltä soittimen ja jatkaen säveltä.
La! laa! Ma jatkan itse. Vaiti! Kuunnelkaa!
La! la! La! la!
ROXANE, näyttäytyen parvekkeella.
Te siellä?
CYRANO, laulaa, jatkaen entistä säveltä.
Minä, aivan niin!
Mä tervehtimään teitä, serkku, saavuin tänne,
niin, teitä sekä kukkasry-yh-mi-i-änne!
ROXANE.
Ma tulen!
Poistuu parvekkeelta.
SEURALAISNAINEN, soittajia osottaen.
Mistä ovat soittajanne nämä?
CYRANO.
Ne d'Assoucylta voitin vedonlyönnissä mä.
Kun hänet tapasin, niin hetken väittelimme
me kieliopista. Nuo herrat junkkarimme,
nuo heittiöt, jotk' aina häll' on seuranansa,
valmiina rämpyttämään soittokoneitansa,
hän silloin huomasi ja sanoi touhuissansa:
"No, lyödään vetoa! Jos ootte voittajani,
niin päivän saavat soittaa teille soittajani!"
Me löimme vedon. Mutta tieshän kuinka kävisi.
hän vääräss' oli, tietysti, ja siis hän hävisi.
Siks kunnes ratansa on Phoibos kiertänyt,
on kintereilläni nuo soittoniekat nyt,
jos vaikka minne menen, vaikka mitä teen,
he sitä todistamass' ovat soittoineen.
Se ensin hauskaa oli, nyt jo uuvuttaa.
Soittajille.
Hei, kuulkaa! Menkää, Montfleurylle soittakaa.
Soittajat alkavat poistua... Seuralaisnaiselle.
Ma neidiltänne tulin taaskin kuulemaan --
Poistuville soittajille.
Valitkaa kappaleenne aivan mielin määrin,
kun kauan soittanette hälle vain ja -- väärin!
Seuralaisnaiselle.
... viel' onko sydämensä tunteet ennallaan
ja yhä ystävänsä oiva, moitteeton,
kuin tähän asti.
ROXANE, tullen rakennuksesta.
Ah! Hän on niin kallis mulle;
niin kaunis, herttainen, niin nerokas hän on!
CYRANO, hymyillen.
Christianko nerokas?...
ROXANE.
Niin, verroille ei tulle
ees teidän älynne!
CYRANO.
No niin, en vertailulle
ma pyrikään!
ROXANE.
Kuin hän ei kukaan haastaa voisi
tuot' turhaa kaunista, jot' ilman elo oisi
niin tuiki ilotonta. Mutta toisinaan
hän hajamielinen on, hänen sivultaan
Runotar väistyy. Sentään aina sanoissaan
hän suuremmoinen on!
CYRANO, epäillen.
Oh, niinkö lie?
ROXANE.
En tiedä,
miks kauneus teist' ei koskaan järjen seuraa siedä,
miks kaunis muka ei myös viisas olla voi!
CYRANO.
No, sydämestäänkö hän teille tarinoi?
ROXANE.
Se sana täss' ei sovi lainkaan!
CYRANO.
Kirjoittaako?
ROXANE.
Paremmin: runoilee! Oi, koskaan kuulla saako
tän kauniimpaa:
Lausuen.
"Kun, armas, otat sydämeni,
niin yhä enemmän se jää mun omakseni!"
Voitonriemuisena.
Se eikö ihanaa?!
CYRANO.
Pyh!
ROXANE.
Entä sitten tää:
"Jos sydämeni tahdot tuskilta sä säästää,
niin omas mulle suo, se kärsimästä päästää."
CYRANO.
On liikaa joskus, toiste taaskin vaille jää,
vaan liekö koskaan oikein täsmälleen!
ROXANE, jalkaa polkien.
Oi, elkää
mua kiusatko! -- Ah, tiedän: herra serkku pelkää,
on mustasukkainen...
CYRANO, hätkähtäen.
Minäkö?...
ROXANE.
Maineestanne
runoilijana! Niin! -- Vaan pahaks' ette panne,
jos vielä erään kauniin kohdan teille luen:
"Oi, lennä, kaipuuni, luo armaan kohoutuen!
Jos voisin suudelmia näin mä lähettää,
lukisit huulillas sa kaikki sanat nää!"
CYRANO, tahtomattaan hymyillen mielihyvästä.
He, he, tuo laatuun käy!...
Entiseen tapaan halveksuen.
Hm!... Jotenkuten luistaa!
ROXANE.
Ja tää...
CYRANO.
Noin voitteko kaikk' ulkoa te muistaa?
ROXANE.
Voin, aivan kaikki!
CYRANO, viiksiään vääntäen,
Sepä imartelevaa!
ROXANE.
Hän mestari on!
CYRANO, vaatimattomasti
Mestariko?!
ROXANE, päättävästi.
Juuri niin,
hän mestari on!
CYRANO, kunniaa tehden.
No, kai täytyy tunnustaa!
SEURALAISNAINEN, joka oli mennyt yläkertaan, tulee vilkkaasti.
De Guiche!
Cyranolle, työntäen häntä taloa kohti.
Te menkää!... sillä jos te näkyviin
nyt jäätte, jos hän teidät neidin luona kohtaa,
se hänet kukatiesi voisi silloin johtaa...
ROXANE, Cyranolle.
... sen ymmärtämään, jota muilta vielä salaan!
Hän mahtava on, lempii mua, saattais siksi
mun vuokseni hän käydä vaikka julmuriksi!
CYRANO, mennen taloon.
Niin, niin! Ma menen kyllä. Ehkä kohta palaan!
De Guiche tulee.