CYRANO, ROXANE, SEURALAISNAINEN, hetkisen.
CYRANO.
Siunaan riemuisana
ma tätä hetkeä, kun näen, että ette
mua unhottanut, vaan mua joskus aattelette!
Tulitte kysymään... puhumaan...?
ROXANE, joka on poistanut naamionsa.
Ensin sana
vain kiitokseksi siitä, mitä eilen teitte.
Tuon hupsun, josta miekkailussa voiton veitte,
on muuan suuri herra, joka minuun muka
on ihastunut...
CYRANO.
Niin, de Guiche!
ROXANE, katsoen maahan.
... mun miehekseni
määrännyt... Ois kai pakko ottaa mun jos kuka!
CYRANO, kumartaen.
Siis kun ma silloin hiukan leikin miekkoineni,
ei tapahtunut se vain suuren nenän vuoksi.
Ei! Silmienne loiston tähden verta juoksi!
ROXANE.
Ja sitten... tahtoisin... Vaan jotta tehdä voisin
sen, mitä aion, taas ma olevani soisin
kuin sisar teille... niinkuin lasna, silloin kuin
me puistossanne juostiin leikein, kisailuin...
CYRANO.
Kotiini joka kesä silloin tulitte!...
ROXANE.
Puumiekoin taistelitte silloin urhon lailla!...
CYRANO.
Te kukka kutreissanne aina kulitte...
ROXANE.
Se oli leikin aikaa...
CYRANO.
Aikaa huolta vailla...
ROXANE.
Jos mitä pyysin, teitte aina riemuiten...
CYRANO.
Te lyhyin hamein silloin olitte Madeleine...
ROXANE.
Olinko kaunis silloin?
CYRANO.
Ette ollut ruma.
ROXANE.
On mielessäni vielä moni tapahtuma,
mi tuolloin sattui. Jos te haavan saitte milloin,
ma muka äitinänne olin aina silloin
ja sanoin ankarasti:
Tarttuen Cyranon käteen.
"Jokos taas sait haavan!"
Vaikenee hämmästyneenä.
Oh! Mitä?!
Cyrano tahtoo vetää pois kätensä.
Ei, mä katson!... Enpä luullut saavan
nyt, tällä kertaa... -- Mitä merkitsee tää tässä?
CYRANO.
Ma Neslen postill' olin hiukan leikkimässä.
ROXANE, istuutuu pöydälle, kastaa nenäliinansa vesilasissa.
Mun suokaa!...
CYRANO, istuutuen hänkin.
Oh, niin hellä, äidillinen, hyvä!
ROXANE.
Tää haavahan on oikein vaarallinen, syvä!
Sanokaa, kuinka monta oli teitä vastaan!
CYRANO.
Ei kovin monta. Ehkä sata ainoastaan.
ROXANE.
Mi... mitä!? Kertokaa!
CYRANO.
Ei. Ensin kertonette
te mulle sen, mit' äsken uskaltanut ette!
ROXANE, päästämättä hänen kättään.
Niin, äsken tosiaankin arvelutti mua.
Nyt lapsuusmuistoista oon saanut rohkaisua.
Mä lemmin...
CYRANO.
Ah!
ROXANE.
Vaan hän ei tiedä sitä vielä.
CYRANO.
Ah!
ROXANE.
Tuskin aavistaakaan...
CYRANO.
Ah!
ROXANE.
Vaan kohta saa
hän tietää sen.
CYRANO.
Ah!
ROXANE.
Hän mua, tiedän, rakastaa,
vaan salaa multa sitä yhä pelkomiellä.
CYRANO.
Ah!
ROXANE.
Teidän kädessänne kuumetta on varmaan!
-- Vaan usein katseestaan luin tunnustuksen armaan.
CYRANO.
Ah!
ROXANE, saaden valmiiksi nenäliinasta tekemänsä siteen.
Ajatelkaapas, hän samaan rykmenttiin,
kuin tekin, kuuluu...
CYRANO.
Ah!
ROXANE, nauraen.
Niin mulle kerrottiin.
Ja samaan komppaniaan...
CYRANO.
Ah!
ROXANE.
Hän, tietkää, on
niin viisas, nerokas, niin nuori, pelvoton
ja kaunis...
CYRANO, nousee aivan kalpeana.
Kaunis!
ROXANE.
Mitä!? Mikä teille tuli?
CYRANO.
Ei mitään... Ei...
Näyttää kättänsä. Hymyillen.
Tää haava!
ROXANE.
Sydämeni suli,
kun hänet näin! -- Oi niin, en tunne häntä, vain
.. niin... näytännöissä vain mä hänet nähdä sain!
CYRANO.
Siis ette haastelleetkaan ole?
ROXANE.
Katseillamme
vain!
CYRANO.
Kuinka sitten tietää voitte...?
ROXANE.
Kulkeissamme
me usein kuulemme, kun puhutaan.
CYRANO.
Hän siis
-- vai kuinka? -- kuuluu kaartiin?
ROXANE.
Niin.
CYRANO.
Ja nimeltään?
ROXANE.
Christian de Neuvillette.
CYRANO.
Ei kaartiin sittenkään
hän kuulu!
ROXANE.
Kapteeni Carbon de Castel-Jaloux
niin sanoi.
CYRANO.
Siis hän kuuluu. -- Mutta siitä viis! --
Nyt lemmenpaula hälle pian valmistuu!
-- Vaan te...
SEURALAISNAINEN, avaten taustaoven.
Ne loppuivat.
CYRANO.
Vaan jäihän pusseihinne
runoja, tarkemmin jos katsahdatte sinne!
SEURALAISNAINEN.
Ah, niin...
Poistuu.
CYRANO.
Te rakastatte puhetta, mi sois
suloa, olis neron tulkki. Vaan jos ois
hän tyhmä!
ROXANE.
Epäilyksen tuon jo kutrit poistaa!
D'Urfénkaan sankareilla niin ei voi ne loistaa!
CYRANO.
Vaan ehkä sanoiltaan hän -- kukapa sen takaa! --
on yhtä ruma kuin on kaunis kutreiltansa!
ROXANE.
Ei, -- puheensa on niinkuin runoa! Se vakaa
on uskoni!
CYRANO.
Niin, niin, kun viikset vain on somat,
niin silloin miehellä on taidot tavattomat!
-- Vaan jos hän sittenkin ois tyhmä?...
ROXANE, jalkaa polkien.
Tosiansa!
Se kuolemani ois!
CYRANO, hetken kuluttua.
Te kutsutitte tänne
mun teitä kuulemaan. Vaan miksi mielestänne
mun tämä tietää piti?
ROXANE.
Sanottu on mulle,
kaikk' että miehet teidän komppaniassanne
lie Gaskonjasta...
CYRANO.
Sekä ettei ketään tulle
tuon joukon pariin, ilman ettei siellä panne
he häntä tiukalle, jos vain ei Gaskonjasta
hän ole. Niinhän?
ROXANE.
Juuri niin. Ja senpä vuoksi
mä hänen takiansa pelkäsin!
CYRANO, hammasta purren.
Ei syyttä!
ROXANE.
Vaan silloin ajattelin: lähden teidän luoksi;
kun teille puhun, ette pientä ystävyyttä
te multa kiellä -- te, jok' eilen olevanne
näytitte voimakas ja suuri taidoltanne,
kun pöyhkyriä kurititte! -- vaan te hälle
apua suotte.
CYRANO.
Hyvä! Serkun ystävälle
ma lupaan puolustaja olla!
ROXANE.
Kiitos! Teihin
ma aina kiintymystä tunsin.
CYRANO.
Niin, niin, meihin!
ROXANE.
Te hänen ystävänsä ootte?
CYRANO.
Jos ei muun,
niin teidän vuoksi!
ROXANE.
Hän ei kaksintaisteluun
kai joudu? Estättehän!?
CYRANO.
Kyllä! Sen ma takaan!
ROXANE.
Mä pidän teistä paljon!
Panee nopeasti kasvoilleen naamion ja harson; hajamielisesti.
Mutta todellakaan
te ette kertonut oo siitä yöllisestä!..
Ei! Minun täytyy mennä! Varmaan kamalata
se oli kovin! Ajatella, että sata...!
Sanokaa hänelle, hän että kirjoittaisi...
Heittää hänelle lentosuukkosen.
Oh, pidän teistä paljon!
CYRANO.
Niin, niin!
ROXANE.
Ettei kestä
vain kauaa, ennenkuin ma kirjeen saan! -- Me kaksi,
me oomme ystäviä. Niinhän!?
CYRANO.
Niin, niin!
ROXANE.
Taisi
jo tulla viivytyksi liikaa. -- Rohkeaksi
oon teidät tiennyt. Mutta sata miestä! En
nyt kuitenkaan ma ehdi... Vaan niin uljast' ette
lie toista työtä tehnyt! Sen kai myöntänette!
CYRANO, kumartaen.
Kentiesi uljaampi on työni viimeinen!
Roxane menee. Cyrano jää liikkumattomana paikoilleen, katse
maahan luotuna. Hiljaisuus. Oikeanpuoleinen ovi avautuu.
Ragueneau pistää siitä päänsä.