CYRANO, LE BRET, sitten Ovenvartia.
CYRANO, Le Bret'lle.
Kieltämättä
mun nälkä on. Vaan eihän tässä mitään puutu!
Asettuu myymäpöydän eteen ja panee eteensä mesileivän puolikkaan.
Kas, eturuoka!...
... vesilasin...
Juoma!
... viinirypälemarjan.
Jälkiruoka!
Istuutuu.
Syömään
siis!
Syöden.
Nyt voit haastella; ma kuulen.
LE BRET.
Et kai suutu,
jos sua varotan. Nuo hupsut narrit pian
sun arvostelukykyä vie, kun heitä kuulet.
Oot silloin valmis vaikka pääsi seinään lyömään.
Sä nytkin minkälaisen vaikutuksen luulet
esiintymises tehneen?
CYRANO, syöden mesileipänsä.
Aivan suuremmoisen!
LE BRET.
Vaan aivan varmaan sentään moni myöskin toisen
sai ajatuksen siitä. Kardinaali...
CYRANO, ilahtuen.
Hän
siis oli täällä?
LE BRET.
Hänen mielestään...
CYRANO.
Hän soi sen
niin kernaasti!
LE BRET.
Vaan...?
CYRANO.
Hän on itse kirjailija;
siks usko en, hän että toisten teoksia
sois rääkättävän...
LE BRET
Näin sä yhä enemmän
saat vihamiehiä!
CYRANO, syöden rypälemarjansa.
No, kuinka monta niitä
sain nyt?
LE BRET.
Kuusviidettä.
CYRANO.
Vähempi eikö riitä?
No, laske!
LE BRET,
Montfleury, De Guiche, Valvert, Baro,
akatemiia...
CYRANO.
Kuule, tuo ei muuta oo
kuin ylistystä!
LE BRET.
Mutta mihin joudut näin sä?
Sä mitä ajattelet? Eihän tuo käy päinsä!
CYRANO.
Oh, mulla montakin on järjestelmää, joita
voin seurata; on niissä aivan mainioita.
LE BRET.
Ja mitä niistä seuraat?
CYRANO.
Yksinkertaisinta.
Niin menetellä tahdon, että ihmetellään
mua aina, kaikessa!
LE BRET, olkapäitään kohauttaen.
Vai niin. -- Vaan eihän kellään
lie syytä vihata kuin vihaat Montfleurytä!
CYRANO, nousten.
Oh, sillä miehellä on paksu pää ja pinta,
ja paksu muutenkin hän niin on, ettei tapaa,
jos kuinka koettaa, hän sormellansa napaa.
Ja sentään, aatteles, tuo tynnyri on niitä,
jotk' uskaltavat luulla, että kaikki naiset
on heihin ihastuneet muka. Kaikellaiset
ne tässä! Silmätkin on niinkuin sammakolla.
Ja tuonnoin rohkeni niin röyhkeä hän olla,
ett' antoi katseensa hän suuntautua häneen...
Oh, etanan oon joskus nähnyt viivähtäneen
ma kukkasessa...
LE BRET, ällistyneenä.
Oisko mahdollista? Sinä...
CYRANO, katkerasti hymyillen.
Mä lemmin. Niin, niin! Katso!
Syvän vakavasti.
Minä. Juuri minä.
LE BRET.
Ja saako tietää...? Mulle et oo mitään tästä...
CYRANO.
En... Mua kyll' ei estä mikään lempimästä,
vaan kuka mua lempis, kuka, tämmöisenä,
kun kulkuani aina kuuluttaa tää nenä:
ei kaikkein ruminkaan, ei kaikkein viheliäisin!
Niin, ketäkö mä lemmin?... Kuinka selittäisin!
Hän kaunein on!
LE BRET.
Oh! Niinkö!
CYRANO.
Niin! Kuin kedon kukka,
niin hieno, loistava, niin puhdas.
Painokkaasti.
Kultatukka!
LE BRET.
Ah, taivas! Ken hän on?...
CYRANO.
Hän!? Kruunu kaikkien naisten
ja tietämättään vaara meidän, kuolevaisten;
niin, luonnon luoma ansa ihmislasten tiellä!
Hän ruusu on, miss' asuu Amor nuolinensa:
käy liki, katsahda, jo joudut uhriksensa!
Ah, täydellisempää et nähnyt koskaan vielä!
Diana, kulkiessaan teitään, ei niin norja,
ja Venus, noustessansa purteen, ei niin sorja
kuin hän, kun kantotuoliin astuu...
LE BRET.
Arvaavani
jo luulen!
CYRANO.
Niin, se kävi ilmi sanoistani.
LE BRET.
Magdeleine Robin, sun serkkus!
CYRANO.
Juuri hän. Roxane.
LE BRET.
No hyvä. Kuuleppas, ma mitä ehdotan:
käy hänen luokseen, sano häntä lempiväsi,
hän sädekehän näkee ympärilläs tänään.
CYRANO.
Oh! Katsos mua, virka, onko mielestäsi
tää ulkomuoto mulle hyvää tietävänään!
Ei, min' en luulottele! -- Sattuu joskus kyllä,
kun nenä-parkoineni olen kävelyllä
ja kevät-ilta ilmaan tuoksujansa valaa
ja tähdet uneksivin, himmein loistein palaa,
kuun hohdetta kun kaikki välkkyy hopeaista,
ma puistoss' että huomaan kaksi kulkevaista:
mies tukee naista, nainen miehen puoleen taipuu,
he astuu hiljalleen, he onnen-uniin vaipuu --
niin, sattuu joskus silloin, että minäkin
voin hetkeks' unhottua lemmentoiveihin,
vaan pian herään niistä, pintaan puiston muurin
kun kuvastuupi nenä-raukka piirtein suurin.
LE BRET, liikutettuna.
Mun kelpo ystäväni!
CYRANO.
Tuntee toisinansa
niin ruma, hyljätty, niin yksin olevansa...
LE BRET, tarttuen hänen käteensä.
Sä itket?
CYRANO.
Minäkö? En! Tuskin koskaan itkin!
Ei! Naurettavaa ois, jos tätä nenää pitkin
sais kyynel vierrä. Minun mielestäni yhä
on kyynel jotain suurta; se on kaunis, pyhä.
En tahdo samentaa sen loistetta ma niin,
se että aiheeks' ivan, pilkan tehtäisiin,
ja siksi joutuis se, jos...
LE BRET.
Pelkos heitä, veli!
Ma kuulin sanotun: on lempi uhkapeli.
CYRANO, pudistaen päätään.
Jos lemmin Cleopatraa, silt' en Cesar oo.
Tai Bereniceä, en Titus...
LE BRET.
Cyrano,
nuo puheet jätä! Entä neros! Rohkeutesi!
Sä näitkös: tyttönen, mi sinun syödäksesi
toi, mitä hällä oli, äsken katseellaan
sua ihaili -- sen saattoi nähdä kuka vaan!
CYRANO, liikutettuna.
Niin, se on totta.
LE BRET.
Ja Roxane, -- hän kalpeana
sun miekkailuas katsoi!
CYRANO.
Niinkö!?
LE BRET.
Tosi sana!
Hän hämmästynyt on ja ihastunut; enää
vain puhua on tarvis...
CYRANO.
Jotta vasten nenää
hän naurais!... Muuta pelkää en kuin sitä vainen.
OVENVARTIA, saattaen jotakin Cyranon luoksi.
Teit' etsitään...
CYRANO.
No, ken?
Nähden seuralaisnaisen.
Roxanen seura-nainen!