Oli hyvä, ettei konsuli Ebbesen haudastaan voinut nähdä, miten
kauhealla tavalla hänen teoriansa onnen vaihtelevaisuudesta toteutuivat.
Sillä jo parin vuoden perästä hänen kuolemansa jälkeen kääntyi niiden
onni, jotka ennen aikaan olivat aina voittaneet, silloinkin kun
pelasivat sokeasti.
Ei kestänyt kauan ennenkuin saatiin kuulla yhden ja toisen pienen
toiminimen menneen kumoon. Mutta se ei säikyttänyt niitä, joilla oli
vanhoja ja suuria rikkauksia turvanaan. Yleensä ajateltiin vain, että
se oli ohimenevä pula ja että se oli kestettävä urhoollisesti.
Mutta silloin kuultiin eräänä päivänä suuren arvossa pidetyn
kauppaliikkeen kukistuneen perinpohjin semmoisella ryskeellä, että
kaiku siitä kuului yli koko maan.
Ja niinkuin lumipallo kasvaa, niin kasvoi myös tämä kaatuminen. Ne
monimutkaiset säikeet, jotka liittävät eri kauppaliikkeitä toisiinsa
ja tukevat niitä keskenänsä, olivat katkenneet, ja tuloksena oli
kaatuminen pitkin linjaa.
Niiden huomattavien kauppahuoneiden joukossa, joitten häviö oli
täydellisin ja perikato suurin, mainittiin Björn & poika.
Velkamiehet joutuivat silmittömän säikähdyksen valtaan. Tuokiossa oli
kaikki tyyni muutettava rahaksi, ja viimein tuli perheen kaupungissa
ja maalla omistamien kiinteimistöjen vuoro niihin kuuluvine
irtaimistoineen ja kalleuksineen.
Yksin rouva Mariannen kuuluisat koristeetkin, jotka suurimmaksi osaksi
olivat Ebbesenien suvussa polvesta polveen kulkenutta perintötavaraa, —
joutuivat vasaran alle.
Ja Haldor Björnin täytyi tyytyä vuokraamaan itselleen pieni,
kolme ahdasta huonetta sisältävä huoneusto, joka kalustettiin
halpahintaisilla huonekaluilla ja koristettiin vanhan pesän tähteillä,
jotka oli armosta ja säälistä heille jätetty.
Tätä iskua ei Haldor kestänyt. Hän kerrassaan murtui onnettomuuden
taakan alle. Joka ilta istui hän »linnanvalleilla» ja jutteli
jokaiselle, ketä vain halutti kuulla, kuinka väärin kohtalo oli
menetellyt häntä vastaan ja kuinka häpeämättömästi ihmiset olivat häntä
kohdelleet.
Samalla hän juopotteli yhtämittaa lievittääkseen surujaan, ja lopuksi
hän aina purskahti itkuun niinkuin pieni lapsi.
Marianne ei alussa käsittänyt sitä lainkaan. Olihan kerrassaan
mahdotonta, että he todellakin olivat köyhtyneet. Ja vaikkapa he nyt
jonkun aikaa olisivatkin pakotetut asumaan köyhästi ja supistamaan
elämänsä kaikin tavoin, niin eihän se ajan pitkään mitenkään kävisi
päinsä. Sen täytyi ehdottomasti olla aivan ohimenevää laatua, josta he
ennemmin tai myöhemmin suoriutuisivat.
Vasta sitten kun hän huomasi, että monta kertaa oli niukalta ruokaa
päivällispöydässä, että hänen pukunsa vanhenivat ja kuluivat, eikä
hän tiennyt enää mitään keinoa hankkiakseen rahaa uusien ostoon —
vasta sittenkun hän joka hetki tunsi muutoksen lepäävän hartioillaan
kuin raskaan taakan ja kun useimpien ihmisten käytös saattoi hänet
tuntemaan alennustilansa — vasta silloin hän täydelleen tajusi mitä oli
tapahtunut.
Ja huomatessaan kuinka syvästi Haldor oli masentunut kovasta iskusta,
hän myöskin älysi, ettei enää ollut mitään parantumisen toivoa.
Sillä nekin, jotka alussa olivat olleet valmiit auttamaan Haldoria taas
jaloilleen, kyllästyivät vihdoin hänen iankaikkisiin valituksiinsa.
Hänen vanhat ystävänsä kohauttivat olkapäitään ja pitivät häntä
haaksirikkoutuneena hylkiönä ja surkuteltavana raukkana, ja Marianne
tunsi hyvin hyvästi, mitä ne hiljaisessa mielessään ajattelivat: mies,
joka onnettomuudesta siinä määrin masentuu, on poloinen, joka ei
ansaitse parempaa kohtaloa.
Siinä oli jotakin, mikä liikutti Mariannea. Ei yksikään niistä, jotka
ennen olivat pitäneet kunnianansa kuulua hänen ystäväpiiriinsä ja jotka
usein olivat osanneet käyttää hänen hyvyyttänsä hyväkseen — ei yksikään
niistä rientänyt nyt hänen avukseen, pidättämään häntä pinnalla.
He katsoivat mitä suurimmalla kylmäverisyydellä, kuinka heidän entinen
toverinsa vajosi yhä syvemmälle ja syvemmälle kurjuuteen.
Mutta siihen oli Haldor liian hyvä. Ensi kertaa elämässään tunsi
Marianne, että hän sydämestään otti osaa hänen kohtaloonsa.
Hän tunsi syvää sääliä Haldoria kohtaan. Hän näki, kuinka heikko Haldor
todellakin oli ja kuinka mahdoton hänen oli yksinään kestää elämän
taisteluissa. Hän itse oli vahvempi heistä. Ebbesenien rotutunne heräsi
hänessä. Häntä ei kuten Haldoria voitu johtaa mihin tahansa. Hän oi
voinut sallia sääliä itseänsä kohtaan niitten puolelta, jotka olivat
olleet hänen perheensä nöyriä palvelijoita. Hänen itsensä täytyi ryhtyä
kohtaloonsa käsiksi. Ei ollut hänellä ketään, joka olisi voinut häntä
tukea. Hänen, maailmannaisen, täytyi olla oman onnensa seppä.
Sanottu ja tehty. Hän oli työssä jo varhain aamulla, kun Haldor vielä
nukkui sikeässä unessa, ja myöhään illalla, kun miehensä saapui
hoiperrellen kotiin.
Ensinnäkin, ajatteli hän, täytyi hänen saada pienet, surkeannäköiset
huoneet ainakin siksi siisteiksi ja kodikkaiksi, että Haldorin ei
liiaksi tarvitsisi kaivata menettämiänsä mukavuuksia.
Rohkealla maullaan onnistui hänen todellakin verrattain lyhyessä ajassa
tehdä uusi kotinsa niin somaksi ja miellyttäväksi, että hän usein
ajatteli itsekseen, ettei edes heidän entisessä kodissaan kaikkine
komeuksilleen ollut niin kodikasta kuin nykyisessä.
Haldor ei näyttänyt ensinkään huomanneen Mariannessa tapahtunutta
muutosta. Totuttuun tapaansa hän seurusteli edelleenkin ystäviensä
kanssa, jotka häntä halveksivat ja ivailivat. Useasti koetti Marianne
hänelle osottaa, kuinka alentavaa se hänelle oli. Haldor tästä vain
äkämystyi. Eikö hänelle edes suotaisisi sitä iloa? Ja kerran hymähti
hän ivallisesti ja kysyi, minkä vuoksi Marianne juuri nyt oli ruvennut
huolehtimaan hänen kohtalostaan? Ennenhän oli tuskin huomattu hänen
olemassa oloaan, vaikka — sen tietää Jumala — hän oli tehnyt kaikki
mitä oli voinut.
Tähän huomautukseen ei Marianne ollut mitään vastannut. Mutta se oli
häneen kipeästi koskenut, sillä Haldorillahan oli itse asiassa oikein.
Ennen oli Haldor koettanut voittaa hänet. Ja silloin oli hän puolestaan
ollut välinpitämätön, sureksinut ja miettinyt.
Nyt oli suhde aivan toinen. Nyt oli Mariannen vuoro rukoilla ja
Haldorin työntää luotaan.
Mikä ihmeellisin kohtalon iva! ajatteli Marianne.
Tai ehkä olikin se vain entisen hyvitystä?
Useasti kun Haldor oli katkerasti häntä loukannut ja toivottomuus oli
hänet vallata, tuli tämä itsesoimaus hänen avukseen ja teki hänet
kärsivälliseksi. Hänellä oli Haldorille niin paljon sovitettavaa. Siksi
hänellä ei ollut oikeutta valittaa. Ja hän unohti loukkauksen ja loi
Haldoriin jälleen ystävällisen katseensa.
Mariannen ahertelusta huolimatta huononi heidän taloutensa
huononemistaan ja raha tuli yhä ahtaammalle. Jos niin olisi saanut
jatkua, olisi heiltä puuttunut pian välttämättömimmät elinehdot.
No niin! Ei siis sillä hyvä, että hän huolehti kotitaloudesta, hänen
täytyi myöskin auttaa Haldoria toimeentulon hankkimisessa. Ja kun
hänellä oli liikemiehen verta suonissaan, osasi hän käyttää hyödykseen
kaikki pienetkin kykynsä. Hän antoi opetusta ranskan kielessä ja
soitossa, hän laittoi koruompeluksia, käänteli kirjoja ja vihdoin sai
hän vakinaisen toimen kirjeenvaihtajana eräässä konttorissa.
Tämän ohella riitti häneltä aikaa laittaa ruokaa Haldorille ja pitää
huolta perheen vaatetuksesta, niin että heidän kodissansa oli sentään
aina jonkinlainen hyvinvoinnin leima. Sillä hän ajatteli usein, kun hän
oli väsymyksestä nääntymäisillään, että vaikka hänen ja Haldorin koko
elämä kuluisi alituiseen taisteluun toimeentulosta, niin koettaisi hän
ainakin saada aikaan sen, etteivät hänen lapsensa tarvitse muistella
lapsuudestaan ainoastaan huolia ja puutteita.
Haldor mukaantui kaikkeen, niinkuin ei muuta olisi ollut
ajateltavissakaan. Hänet, joka ennen oli ollut hyvä ja oikein
ajatteleva, hänet olivat vastoinkäymiset tehneet itsekkääksi, joka ei
ajatellut muuta kuin omaa onnettomuuttaan.
Hän tunsi itsensä katkeraksi ja kohtalon pahoin pitelemäksi. Ei ollut
muuta kuin kohtuullista, että joku toinen ponnisti voimiaan hänen
puolestaan, saattaakseen kaikki jälleen entiselleen. Ja kukaan ei ollut
enemmän siihen velvollinen kuin Marianne.
Vuodet vierivät. Mariannalle koitti uusi nuoruus, vaikka hän olikin jo
keski-ikäinen nainen, jonka entistä kauneutta ei enää kukaan muistanut.
Hän pyrki yhä edelleen voittamaan Haldorin itselleen, ja vihdoin alkoi
hän päästä päämääränsä perille, vähitellen, askel askeleelta.
Heti kun hän oli saanut säästetyksi muutamia markkoja taloustarpeilta,
alkoi hän panna toimeen yksinkertaisia »juhlailtoja» lapsille, ja näinä
iltoina jäi Haldor säännöllisesti kotiin.
Tällöin tarjosi hän pienille vierailleen marjamehua ja pähkinöitä,
Haldorille sikaareja ja totia, ja kun lapset olivat menneet levolle,
silloin piti hänen pitää seuraa Haldorille, ettei toverien seura heti
olisi häntä luokseen houkutellut.
Kuinka hänen usein täytyi ponnistaa voimiaan löytääkseen jotain
huvittavaa! Ja kuinka usein hän sittenkin aikeissaan pettyi!
Hän luki ääneen, ensin vakavista, sitten humoristisista teoksista.
Mutta se tuntui vaan Haldoria ikävystyttävän.
Sitten ehdotti hän, että he palaisivat besikkiä. Sama tulos. Haldor
närkästyi, kun hävisi, ja kun Marianne antoi hänen voittaa, niin heitti
Haldor kortit pöytään ja sanoi, että hän oli liiaksi vanha voidakseen
pelata »naisten peliä».
Lopulta keksi Marianne kuitenkin jotain, joka todellakin Haldoria
huvitti. Hän lauloi.
Vaikka hänen äänensä jo oli käynyt heikoksi ja soinnuttomaksi, niin
näytti se kuitenkin Haldoria miellyttävän, ja usein puuttui hän itsekin
laulamaan, mutta lauloi tietysti päin hongikkoa.
Marianne lauloi kaikkia niitä lauluja, joita luutnantti oli laulanut
sinä unohtumattomana keväänä, jolloin Haldor joka ilta oli istunut
»skanssissa» Mariannen oleskellessa kylpylaitoksessa.
Ja Mariannen laulaessa näitä lauluja vaipui Haldor helliin,
surumielisiin unelmiin ja ajatteli, kuinka surkeasti hänen oli elämässä
käynyt.
Ja sillä lailla sai Marianne Haldorin vähitellen viihtymään kotona,
niin että hän lopulta kävi vaan kerran viikossa toveriensa luona
pelaamassa korttia.
Mutta hän kohteli Haldoria samalla harkitulla varovaisuudella kuin
ennenkin — niin, ehkä vielä suuremmalla, ettei häntä uudestaan olisi
vallannut ikävä toveriensa luo.
Ja nyt kun ihmiset eivät enää nähneet Haldoria keskuudessaan,
alakuloisena ja apeana, eivätkä enää kuulleet hänen alituisia
valittelujaan, niin alkoivat he niinkuin vähän enemmän häntä
kunnioittaa ja lopulta uskoa, että hän ehken vähitellen virkoisi
toivottomuudestaan.
Ja virkoaminen tekikin hänessä tuloaan, vitkaan, mutta varmasti, ja
ilma heidän ympärillään ikäänkuin kirkastui.
Mutta kukaan ei aavistanut, mitä taisteluja Marianne oli kestänyt ja
kuinka syviä jälkiä ne häneen olivat jättäneet.
Joskus, kun hän sai hetkisen levähtää, istua yksikseen ja vaipua
raukeaan lepoon, silloin saattoi hän kuulla jonkun hopeasävelen, joka
tuntui tulevan jostain kaukaa — oi, mitähän se oli! — elämästä, jota
hän kerran oli elänyt, mutta jota hän ei enää tuntenut omakseen.
Hän antoi kuitenkin tällöin muiston mennä menojaan ja kadota, hän ei
uskaltanut sitä säilyttää. Hän tunsi itsensä väsyneeksi, ja hänen
täytyi kiirehtiä lepäämään — hänellä oli vielä paljon tekemättä.