Tapahtuu joskus, että vielä myöhään syksyllä kaunis lämmin päivä
yllättää kylmät, koleat säät.
Koskaan ei luonto ole suurempi ja vakavampi kuin silloin, koskaan ei
ilma ole niin korkea ja meri niin aava ja peilikirkas.
Tuntuu niinkuin ei kesä tahtoisi luopua kaikesta kauneudestaan. Ruusut
alkavat kukoistaa uudelleen ja linnut laulavat lehdossa.
Ja kuitenkin ne eivät ole kevään lintuja, jotka laulavat, eikä
kesän ruusuja, jotka puhkeavat kukkaan. Lintujen laulu tuntuu niin
surumieliseltä, ja ruusujen tuoksu on niin heikkoa kuin tulisi se
jostain äärettömän kaukaa.
Ja kun aurinko laskee, silloin kaikki ikäänkuin säikähtyy ja vaikenee.
Ei ole sitä elämää ja liikettä kuin keväällä, ainoastaan salaperäistä
kahinaa pimeässä, lehti, joka putoo puusta, hedelmä, joka irrottuu
varrestaan.
Se aika on mietteitä synnyttävä, mutta se on samalla täynnä lohdutusta.
Kevään kaihot eivät enää ole olemassa. Kaikki mikä ennen kuohui, kuinka
liikkumatonta se nyt on, se mikä silloin humisi, se vaikenee nyt.
Pian on kaikki ohi, ja sitten tulee talvi ja sen suuri, valkoinen rauha.
* * * * *
Muuan vanha herra kulki tietä myöten sellaisena päivänä, jolloin
myöhäiset ruusut erehtyvät kukoistamaan puutarhassa ja linnut laulamaan
käytävien puissa.
Hän oli kaunis, vanha mies. Hänellä oli suuret, parrattomat ja
surumieliset kasvot. Oli varmaan muukalainen, sillä hänen vaatteillaan
oli outo kuosi, ja hän pysähtyi kauaksi aikaa sinne tänne ja katseli
ympärilleen, niinkuin se, joka saapuu seudulle, missä hän on ollut
monta vuotta takaperin.
Lopulta istui hän penkille käytävän viereen.
Kun hän oli siinä hetkisen istunut, kuului askelia käytävän toisesta
päästä. Muukalainen käänsi päätään ja katseli sinne päin, mistä askelet
kuuluivat. Se oli pieni, kumarainen nainen. Hän oli vielä kaukana,
multa muukalainen saattoi jo kuulla hänen askelensa. Puutarhassa oli
sinä päivänä niin hiljaista.
Nainen kulki verkkaan, hieman laahustaen askeliaan. Hän oli varmaan
hyvin vanha, ainakin yhtä vanha kuin muukalainen itse. Mahtoiko hän
hänet tuntea?
Lopulta saapui nainen niin lähelle, että muukalainen saattoi erottaa
hänen kasvonsa. Ja kurttu hänen kulmakarvojensa yläpuolella alkoi
syventyä.
Nainen ei häneen katsonut. Hän vaan mennä tapsutti eteenpäin, kädessään
vesikannu ja puutarhaharava. Ehkä hän meni kirkkomaalle?
Kuinka hän oli tullut vanhaksi! Herra Jumala!
Kuinka hänen kasvonsa olivat ryppyiset ja keltaiset!
Muukalainen nousi penkiltä ja meni häntä vastaan.
— Päivää, rouva Marianne! — sanoi hän ja tervehti häntä.
Nainen kääntyi häneen päin, hieman jäykästi, ikäänkuin tuntien itsensä
häirityksi, kohotti päätään ja tarkasteli häntä, hajamielisen, miltei
välinpitämättömän näköisenä, mutta ei vastannut mitään.
— Ettekö tunne minua? — kysyi muukalainen.
Heikko hämmästyksen välkähdys loisti vanhan naisen silmistä.
— Kristian Fredrik! — huudahti hän heikolla äänellä. — Oletteko
todellakin hän?
Kristian Fredrik näki heikon punan nousevan Mariannen kellahtaville
poskille ja katseen vaipuvan alas. Kristian Fredrik ei tiennyt miksi,
mutta ääretön hellyys valtasi hänet. Hän tarjosi Mariannalle kätensä,
mutta ei voinut mitään sanoa.
— Saatoittako todellakin tuntea minut jälleen? — kysyi Marianne.
— Kuten näitte, vastasi Kristian Fredrik, ja he alkoivat kulkea
käytävää eteenpäin. Kristian Fredrik ei voinut mitään sanoa; hän tunsi
itsensä niin murheelliseksi, että kyynelet herahtivat hänen silmiinsä.
— Jäättekö tänne kauaksi aikaa? — kysyi Marianne vihdoin.
— En, ainoastaan muutamiksi tunneiksi. — Kristian Fredrik tunsi
vihdoinkin voivansa hallita ääntänsä, ja hän jatkoi: — Lähden jälleen
Ranskaan. Pistäysin täällä nähdäkseni näitä rakkaita, rakkaita seutuja,
ennenkuin kuolen. Ja nyt sattuikin niin, että tapasin teidät!
Kristian Fredrik pysähtyi, katseli naista ja tarttui liikutettuna hänen
käteensä.
— Marianne rukka! — sanoi hän. — Kuinka teillä on ollut vaikeata
elämässä!
Marianne hymyili.
— Entäs teillä itsellä?
— Minulla? En tiedä, mitä siitä sanon. En vaan tahtoisi uudestaan
elämääni elää. Usein ajattelen, että on ollut samantekevä olenko elänyt
tai en. Sen vaan tiedän, että sitä päivää, jona kuolen, ei kukaan
huomaa.
— Teillä siis ei ole ketään, joka teistä pitäisi ja josta te pitäisitte.
Kristian Fredrik hymyili.
— Pitäisi — toisti hän. — Ei, ainakaan sillä lailla kuin tarkoitatte.
— Silloin miltei luulen, että minä puolestani saan sanoa teille:
Kristian Fredrik rukka! — sanoi Marianne.
— Mitä sillä tarkoitatte? — kysyi Kristian Fredrik.
— Kysymykseenne on jokseenkin vaikea vastata. Ja sitä paitse vaatisi
se monta tuntia. Se Marianne, jonka tunsitte oli toinen kuin se, jonka
nyt näette tässä edessänne. Ei, älkää pahastuko, Kristian Fredrik,
älkää pahastuko siitä mitä nyt teille sanon. Olette puhunut itsestänne,
nyt saatte kuulla, kuinka minun on käynyt. — Kuuluin kokonaan teille —
sanon sen vielä kerran — kuuluin kokonaan teille, kun olin nuori ja kun
vielä ajattelin ainoastaan omaa iloani. Silloin oli kohtaloni teidän
ja teidän kohtalonne oli minun. — Mutta on jotain, joka sitoo ihmiset
vielä lähemmin toisiinsa kuin ilo. Se on epätoivo, Kristian Fredrik, ja
jos minä tällä hetkellä äkkiä muuttuisin nuoreksi ja saisin valita —
silloin valitsisin sen, jonka kanssa olen taistellut epätoivoa vastaan
elämässä.
He olivat saapuneet kirkkotarhan portille.
— Minun täytyy tänne — sanoi Marianne. — Minun on hoidettava kahta
kuollutta. Älkää sentähden olko tähteni huolissanne. Minun on hyvä
olla, Kristian Fredrik. Olen nyt kerran tullut semmoiseksi, että pidän
vanhan ihmisen kohtalona — ne molemmat täällä, jotka minua odottavat,
ja ne kaksi siellä kotona, joista en voi luopua.
Kristian Fredrik ravisti päätään. — En ymmärrä, mitä sanotte — sanoi
hän raskaasti ja vitkaan. — Nyt olette tullut minulle vieraaksi.
Marianne ojensi Kristian Fredrikille kätensä.
— Niin ette saa sanoa. Ettekä myöskään niin ajatella. Älkäämme muuten
enää tästä keskustelko. Vai kuinka?
Kristian Fredrik puristi hänen kättään, ja he katsoivat toisiaan kauan
ja lämpimästi silmiin.
— Ystäväni — sanoi Marianne lempeästi ja hiljaa — hyvästi, ystäväni!
Ehkä on olemassa paikka, jossa vielä voimme tavata. Ja silloin
ymmärrämme kaikki ehken paljon paremmin.
Hän kiiruhti kirkkomaan käytävää myöten niin joutuisasti kuin hänen
vanhat jalkansa sallivat. Oli jo myöhäistä, ja hänen piti joutua kotiin
hyvissä ajoin — muuten menisi siellä kaikki mullin mallin.
Kristian Fredrik poistui vastaiselle suunnalle, missä ilta-aurinko
sammumistaan sammui. Hän kulki hiljaa ja välinpitämättömästi, niinkuin
se, joka ei tiedä, minne suuntaa matkansa kulun.
(Loppu.)