Pariisista matkustivat Haldor ja Marianne Lontooseen.
Kun he saapuivat sinne, odotti heitä sähkösanoma kotoa. Ebbesen oli
yhtäkkiä sairastunut vaarallisesti, ja heidän läsnäoloaan kaivattiin.
Samana iltana läksivät he laivalla Norjaan.
Synkkänä, harmaan kylmänä aamuna saapuivat he takaisin kotiinsa.
Laiturilla oli vastassa muutamia vakavannäköisiä sukulaisia, jotka
tervehtivät heitä ääneti ja juhlallisesti. Konsuli oli hyvin huonona,
hänen ei luultu enää voivan elää yli yön.
Marianne kesti sen ihmeteltävän levollisesti. Hän ei itkenyt eikä
sanonut sanaakaan. Semmoinen hän oli ollut aina Pariisista asti. Hän
oli kulkenut kuin horroksissa. Mutta Haldor oli lohduttanut. Marianne
oli luonnollisesti väsynyt matkasta — ja sen lisäksi oli isä sairas.
Haldor antoi Mariannen olla rauhassa. Hän ymmärsi että oli meneteltävä
varovaisesti. Parasta oli jättää Marianne omiin hoteisiinsa, kunnes
pahin puuska olisi ohitse.
Koko viime vuorokauden oli konsuli Ebbesen ollut täydessä tajussaan.
Hän oli maannut vuoteellaan, tuntematta kipujaan, mutta hänen silmänsä,
jotka sairauden aikana olivat tulleet tavattoman suuriksi ja saaneet
omituisen loisteen, harhailivat ylt'ympäri alituisesti levottomina.
Lakkaamatta kyseli hän Mariannea. Hän halusi nähdä hänet ennen
kuolemaansa. Eikö hän tule pian?
Ja kun Marianne vihdoin istui hänen luonansa ja piti hänen kättänsä ja
pyyhkäsi hiukset hänen kostealta otsaltaan, silloin kirkastuivat hänen
kasvonsa, ja hän nousi istualleen ja suuteli Mariannea.
— Jumalan kiitos! — sanoi hän. — Jumalan kiitos, että vielä sain nähdä
sinut ja kiittää sinua kirjeestäsi. Kiitos, kiitos, lapseni! Nyt kuolen
tyytyväisenä. Kuuletko? Lähden täältä rauhassa, sillä nyt tiedän
sinulla olevan hyvän — vihdoinkin!
Marianne ei vastannut hänelle montakaan sanaa. Hän taputti isänsä
kättä ja suuteli hänen otsaansa, kun hän raskaasti ja väsyneenä vaipui
takaisin tyynylle ja huokasi — syvään ja vapautuneesti.
Suuri väsymys valtasi nyt konsulin, ja hän makasi useita tunteja
liikahtamatta, onnellinen ilme kasvoilla. Hän tunsi kuitenkin kaiken
aikaa Mariannan läsnäolon, sillä kun tämä vähänkin liikahti, avasi
konsuli heti silmänsä ja katsahti levottomasti. Mutta kun hän näki
tyttärensä, sulki hän ne jälleen rauhallisesti hymyillen.
Myöhemmin yöllä oli hän hetken tajuttomassa tilassa. Hän houraili
kuumeen käsissä, mutta puolen yön tienoilla selvisivät ja rauhoittuivat
hänen aivonsa taas.
Hän nousi vaivoin istumaan vuoteellensa ja alkoi puhua. Ääni kuului
ontolta ja luonnottoman voimakkaalta.
— Marianne, pyydän sinun unohtamaan — sanoi hän — jos olet sydämesi
syvimmässä sopukassa kantanut kaunaa minua vastaan. Olen tehnyt sinulle
kerran pahaa. Marianne. Tiedän sen sinuun koskeneen. Minulla olisi
ollut paljon sinulle selittämistä — mutta nyt on liian myöhäistä. Anna
minulle anteeksi, Marianne! Olen rakastanut sinua sydämestäni.
Hänen silmiinsä tuli omituinen ilme, ikäänkuin hän olisi nähnyt kauas
tulevaisuuteen. Ne kuulsivat kamalan suurina ja saivat särkyvän
loisteen.
— Ja jos tulee aika — mutisi hän — jolloin joudut elämään yksin ja
surussa, niin ole vahva ja ylpeä, Marianne... sitä hyvää ylpeyttä...
Ääni hiljeni aivan kuulumattomaksi. Hän vaipui takaisin vuoteelle ja
silmät sulkeutuivat. Mutta kohta alkoi hän haparoida ilmaa käsillään.
Marianne tarttui hänen käsiinsä, ja kuuli hänen kuiskaavan ikäänkuin
kaukaisesta etäisyydestä: — Minä siunaan sinua... siunaan... Mariannea!
Sitten häipyi kaikki hänen tajunnastaan. Kummallinen hämärä levisi
hänen silmiensä eteen, ja vähitellen muuttuivat hänen kasvonsa
kalpeahkoiksi ja vieraiksi.
Niin hän kuoli — rauhallisesti — taistelutta ja tuskitta.
* * * * *
Ja tuli päiviä, jotka tuntuivat Mariannesta sietämättömiltä. Iltasilla
kysyi hän usein itseltänsä, kuinka oli mahdollista, että hän vielä eli.
Mutta niin kummallista on meidän ihmisten elämä, että jokapäiväinen
huoli ja jokapäiväiset mielenharmit polkevat sydämmen kovaksi ja
karuksi, kun siihen sijaan suuri suru uurtaa verisiä vakoja sydämeen ja
kyntää nurin hedelmällisen mullan, niin että rehevä oras pääsee siinä
toimimaan.
Niin kohentaa elämä itseänsä ja vain aniharvoin menettelee se
hellävaroen. Siltä joka ajattelee vain omaa iloansa, riistetään usein
kaikki ilo, eikä sydämesi saa koskaan mitään, ellet itse ole antanut
enemmän kuin sait.
Sen sai Mariannekin nyt kokea. Kun hän heräsi elämään, oli hän
vihamielin vaatinut itsellensä kaikki sen oikeudet. Nyt sai hän
vähitellen oppia taivuttamaan niskansa ja nauttimaan niitä niukkoja
armopaloja, joita aina viruu elämän pöydällä.
Mutta nyt, sitten kun hänen sielunsa ainakin tuokion oli liidellyt
läpi taivaan autuuden ja sitten syöksynyt alas tuskan onkaloihin — nyt
tuntui todellinen elämä hänestä kevyemmältä kantaa.
Hänen nuoruutensa epämääräinen kaipaus oli tyydytetty. Veren
levottomuus oli tyyntynyt. Hän ei enää rauhatonna udellut tietämätöntä
tulevaisuutta. Hän katsoi taapäin siihen, mikä oli ollut.
Tälle entisyydelle hän rakensi alttarin sisimpään sydämeensä. Pyhän
paikan, jota ei kukaan tuntenut ja johon hän ei itsekään koskaan
astunut valmistumattomalla mielellä.
Ainoastaan hiljaisina, yksinäisinä hetkinään avasi hän tämän pyhäkkönsä
oven, ja parhaimman mitä hän omisti, hienoimman mitä hän ajatteli,
kaiken sen hän uhrasi silloin niille kahdelle hengelle, joita hän oli
enimmän rakastanut.
Ja vähitellen ja hiljaa, niin ettei hän itsekään sitä huomannut, alkoi
hänen sydämensä verisistä vaoista orastaa jotakin uutta ja ennen
aavistamatonta.