Pari kummallista päivää liukui hänen ohitsensa kuin unessa. Poislähtö
yhä läheni, mutta hän ei ajatellut sitä, hän ei tahtonut ajatella sitä.
Silloin ehdotti Haldor eräänä iltana, että Kristian Fredrik ja Marianne
söisivät seuraavana päivänä päivällisen kahdenkesken. Hänen itsensä
täytyisi näet mennä kotoa pois muutamien liiketuttaviensa kanssa
katsomaan elämää, eivätkä he mielellään ottaneet naisia mukaansa.
— Minä jätän senvuoksi sinun tehtäväksesi — lopetti Haldor taputtaen
Kristian Fredrikiä ystävällisesti olalle — pitää huolta siitä, että
vaimollani on hauskaa viimeisenä iltana, minkä hän viettää Parisissa.
Kristian Fredrik ei vastannut heti. Pieni hermostunut ryppy ilmestyi
hänen otsallensa kulmakarvojen yläpuolelle, mutta muuten hänen kasvonsa
eivät vähintäkään värähtäneet.
— No — sanoi Marianne — näyttää siltä kuin ette olisi erittäin
ihastunut jäämään minun kanssani koko illaksi.
— Niin, se on hyvin harmillista — vastasi Trolle, hakien sanoja ja
nähtävästi koettaen hillitä itseänsä — mutta huomenna se on sen pahempi
kerrassaan mahdotonta. Minulla ei ole silloin aikaa.
Hän katsoi toisaalle tätä sanoessaan ja pieni ryppy otsalla vavahteli
koko ajan tuskin huomattavasti.
— Saisitpa ihan hävetä — sanoi Haldor moittivasti. — Onko nyt
kohtuullista vastata, ettet voi siirtää muutamia joutavia toimiasi
toiseen kertaan, kun sinulle tarjotaan tilaisuus viettää iltaa yhdessä
vanhan ystävättäresi kanssa — kenties viimeisen kerran moneen vuoteen.
Kristian Fredrik murahti vastaukseksi jotakin sentapaista, että paha
kyllä se ei käy päinsä. Hän toisti sanansa uudelleen, ikäänkuin hakien
parempaa anteeksipyyntöä, mutta vaikeni sitten aivan yhtäkkiä.
— Mutta entäpä jos minä _pyydän_ teitä, Kristian Fredrik? — Marianne
ojensi hänelle kätensä. — Voitteko sitten todellakin kieltäytyä? —
lisäsi hän hellästi ja hartaasti.
Silloin vilkasi Trolle häneen nopeasti.
— No kun te kerran pyydätte minua, rouva Marianne!
— Tuletteko siis?
— Tulen.
No, sepä hyvä — riemuitsi Haldor ja tarjosi heille molemmille
käsivartensa. — Mennään nyt Mülleriin Richelieukadun varrelle syömään
krapuja ja oliiveja.
* * * * *
Marianne kulki kuumeentapaisessa jännityksessä koko seuraavan
aamupäivän. Oli yhtä ja toista järjestettävää lähtöä varten. Viimeiset
ostokset oli tehtävät, matka-arkut pakattavat, uutta pukua koeteltava,
ja keskellä kaikkia näitä puuhia eli hänessä yksi ainoa ajatus hohtaen
ja houkuttaen. Minä tapaan hänet! Minä tapaan hänet kahden kesken! soi
hänen sydämessään ja suonet tykyttivät saman tahtiin.
Ja kun enää oli vain yksi tunti aikaa heidän kohtaamiseensa, silloin
johtui hänen mieleensä ajatus pukeutua juhlapukuun. Oo, hän olisi
kaunis, hän ihan säteilisi tavatessaan Trollen, ja sitten he eläisivät
tänä iltana koko elämänsä kauniimman ja ihmeellisimmän hetken.
Ja sitten — huomenna? — Ei, ei ajatustakaan huomisesta! Tänään! Tänään!
Vielä oli muutamia tunteja tätä päivää, ja nämä tunnit olivat ihanimmat
kaikista. Mutta miksi ne olisivat ihanimmat? Mitä sitten tapahtuisi? —
Ei, ei, ei ajatella mitä tapahtuu! Antaa vain johtaa itseänsä sokeasti
eteenpäin, minne tahansa, minne tahansa! Hän vain hymyilisi ja olisi
onnellinen, vieköön Trolle hänet sitten mihin tahansa.
Kun hän oli pukeutunut, katsoi hän vielä kauan kuvaistansa suurista
peileistä. — Niin, nyt hän oli kaunis. Tokkohan Trolle vain huomaisi
hiilien koristautuneen häntä varten? Ja hän katsoi taaskin kuvaansa
peilistä. Kyllä Trollen täytyy huomata se!
Hän ei ollut koskaan ollut niin säteilevän kaunis.
Ja ojentaen vartalonsa suoraksi tietäessään olevansa nuori ja
kaunis, hän laskeutui alas portaita ja kulki läpi hotellin eteisen.
Silkkihameen liepeet kahisivat hänen käydessään. Muuan vanha herra
seisahtui häntä katsomaan, painaen ihan huimauksissaan monokkelin
silmänurkkaansa. Ha ha! Luonnollista — olihan hän nuori ja kaunis!
Hän meni hotellin seurusteluhuoneeseen. _Trolle_ seisoi jo siellä
ikkunan luona syviin mietteisiin vaipuneena. Marianne hiipi aivan
hiljaa edelleen pehmeitä mattoja myöten — vain silkki hiukan kahisi
hänen kulkiessaan. Trolle ei huomannut mitään, ennenkuin Marianne
seisoi ihan hänen vieressään ja sanoi hänelle hyvää päivää.
Silloin hän säpsähti ja kumarsi.
Marianne seisoi hänen edessään.
— Enkö minä ole kaunis? — kysyi hänen hymynsä. — Juuri sinua varten
minä olen koristautunut — säteilivät hänen silmänsä.
Trolle ei virkkanut heti mitään, vaan jäi vain katsomaan häneen, ja
heikko punerrus levisi hänen ohimoillensa. Mutta hänen äänettömyytensä
puhui enemmän kuin monet kohteliaisuudet, ja hänen katseensa liiteli
ympäri Mariannen koko olemuksen, täynnä suurta harrasta jumaloitsemista.
Voitollinen riemu kohosi Mariannen sydämeen, ja hän laski kätensä hänen
käsivarrelleen.
— Lähtekäämme liikkeelle — sanoi hän. — Minulla on nälkä, Kristian
Fredrik.
Ulkona oli mitä ihanin ilta. Vieno, lempeä ilma, jossa vielä tuntui
pian loppuunsa kallistuvan päivän lauhaa lämpöä, ja tuolloin tällöin
heikko tuulahdus yöstä, joka teki tuloaan.
He kulkivat käsi kädessä katua pitkin. Ja selittämätön tunne valtasi
heidät molemmat. He kulkivat hiljaa, mitään ajattelematta, nauttien
vain yhdessäolostaan.
Vihdoin heräsi Trolle ikäänkuin unesta ja kysyi:
— Oletteko väsynyt? Emmekö kutsuisi vaunuja?
Marianne katsahti kummallisesti häneen ja hymähti:
— Apropos, mitä ajattelitte juuri nyt kulkiessanne?
— Minäkö? Oh, en paljon mitään. Mutta olemme kävelleet jo kauan, luulen
ma.
— Se on ihanaa. Luulisin voivamme kävellä tänä iltana vaikka maailman
ääriin.
— Niinkö luulette?
— Hän olisi tahtonut sanoa enemmänkin, mutta puri huultansa ja vaikeni.
He löysivät kahvilan kaukana bulevardilta, hiljaisen kahvilan vanhan,
yksinäisen kadun varrella. Suuret puut kaareutuivat yli kadun ja
varjostivat sen himmeäksi ja salaperäiseksi.
Kahvilassa he ottivat haltuunsa pöydän etäisimmässä nurkassa. Jokaisen
vieraan edessä paloi kynttilä, jota suojasi pieni punainen varjostin.
Paitsi heitä oli huoneessa vain pari vanhaa, yksinäistä herraa, joita
tarjoilijat palvelivat, liikkuen äänettömästi paksuilla matoilla.
Tämä himmeä äänettömyys hyväili sanomattoman suloisesti heidän
kiihtyneitä hermojansa. Koko maailma oli heistä niin kaukana. He olivat
aivan yksin yhdessä ja rauha vallitsi kaikkialla heidän ympärillään.
Marianne istui ja katseli Kristian Fredrikin kasvoja. Hetkistä
aikaisemmin oli joka lihas niissä ollut jännitettynä, värähdellen eloa
ja hermokkuutta, nyt oli kaikki toisin. Raskas ja kolkko rauha oli
laskeutunut joka piirteeseen, ja kun hän nosti katseensa Marianneen,
valtasi tämän vitkalleen suuri ja väkevä toivottomuus.
— Kristian Fredrik — sanoi Marianne hänelle — miksi olette niin
omituinen tänä iltana?
Hänen äänessään oli sitä sanoessaan ääretön hellyys, ja se näytti
ihankuin koskevan Trolleen, sillä hän painoi katseensa maahan ja hänen
suupielissään aivan kuin olisi vavahdellut.
— Ette saa istua sillä tavoin minua katselemassa — kuiskasi hän.
Samassa tuli tarjoilija tuomaan viiniä. Kristian Fredrik kaatoi suuren
lasin täpö täyteen ja tyhjensi sen yhdellä ainoalla siemauksella.
Sitten hän hymähti hiukan kuumeellisesti ja sanoi:
— Ei, syödään nyt. Se on kuitenkin parasta maailmassa. Ja tehän
mainitsitte äsken olevanne kovin nälissänne.
Hetkisen meni kaikki hyvin. He juttelivat niitä näitä, kilistivät ja
hymyilivät. Mutta he olivat kuitenkin hiukan levottomia. Joka kerta
kun keskustelu katkesi, ehätti Kristian Fredrik kertomaan jotakin
joutavanpäiväistä.
Mutta kun he saivat syödyksi ja istuivat kahvilan edessä kadulla
tuuheiden puiden alla, näytti Trolle yhtäkkiä ikäänkuin lamautuneelta.
Entinen toivoton ilme tuli jälleen hänen kasvoihinsa.
Silloin laski Marianne kätensä hänen käteensä ja sanoi:
— Rakas Kristian Fredrik, ette saa olla pahoillanne taas.
Ja Trolle puristi hänen kättänsä yhtäkkiä kovasti, ja veti sitten oman
kätensä pois ja vastasi surumielin:
— Ei, koetan olla kiltti.
— Kertokaa minulle, millaista teistä on ollut sittenkun viimeksi
tapasimme toisiamme — jatkoi Marianne. — Siitähän on jo monta vuotta.
Kristian Fredrik, niin että teillä on varmaankin paljon kerrottavaa.
— Niin, siitä on monta vuotta, rouva Marianne — vastasi hän ja
kiivastui samassa. — Luulin jo ehtineeni miehistyä, ja kuitenkin istun
tässä ja käyttäydyn kuin koulupoika. Ihminen uskottelee itsellensä
karaisseensa luonteensa ja verensä käyneen kovaksi ja karkeaksi.
Luulee kaiken sentimentaalisuuden palaneen pois ajatuksistansa, luulee
tulleensa kaikelle välinpitämättömäksi maailmanmieheksi ja silloin
huomaakin äkkiä olevansa aivan yhtä mieletön kuin ennenkin. Se on
kiusallista, ja vähän surullista se myöskin on. Sillä nyt tietää,
että on taas alettava alusta tuo naurettava taistelu, joka näyttää
toivottomalta — yhtäkaikki.
Hänen äänessään värähteli kovaa katkeruutta, ja kun Marianne kuuli
hänen puhuvan niin, heräsi hän ikäänkuin unestaan. Syvä tuska tunki
hänen päällensä, hän oli purskahtamaisillaan itkuun — itkemään Kristian
Fredrikiä, itseänsä ja koko elämää.
— Minkätähden te tulittekaan tänne? — jatkoi Trolle, ja hänen äänensä
sävy oli vielä kovempi kuin äsken. — Miksette antanut minun tälläkään
iltana mennä matkoihini? Miksette voi jättää minua jo rauhaan kerran?
Hän oli noussut seisoalleen ja pani takkinsa nappeja kiinni vapisevin
käsin.
Marianne istui hiljaa, pää painuneena alas. Sitten virkkoi hän
liikahtamatta vähääkään:
— Miksi moititte siitä minua? Luuletteko minun olevan siihen syypään?
Trolle istuutui jälleen ihmeellisesti murtuneena.
Elä suutu minuun, Marianne. Salli minun sanoa sinua Marianneksi. Saanko
sinutella sinua, Marianne? Anna minulle anteeksi — en tiedä itsekään,
mitä puhun.
He istuivat sitten hetken sanaakaan sanomatta.
— Joko lähdemme? — kysäsi Trolle vihdoin.
Marianne nousi vaistomaisesti, ja he kävelivät yhdessä katua edelleen
hitaasti ja äärettömän murheissaan.
Mutta juuri kun he olivat jättämäisillään ahtaan kadun ja
kääntymäisillään kihisevälle bulevardille, pysähtyi Marianne yhtäkkiä
ja seisoi hänen edessään suorana ja hehkuvana, ja sanoi hänelle
hillityllä äänellä:
Mutta olenhan minä teidän. Olen teidän omanne.
Trolle pudisti vain päätänsä ja jatkoi matkaansa.
Mutta kuhiseva liike kadulla särki heidän korviansa, ja he poikkesivat
taas pian pimeälle syrjäkadulle.
Silloin sanoi Kristian Fredrik:
— Mitä se hyödyttää? Tiedättehän sen itse parhaiten. Ette te ole niitä
ihmisiä, jotka pystyvät semmoiseen. — Enkä minäkään. Kuluneet pitkät
vuodet ovat opettaneet minut epäilemään. Epäilemään kaikkea ja kaikkia.
Marianne Teitä ja itseäni ja kaikkien ihmisten tunteita. — Nyt en enää
uskalla mitään. En uskalla astua ratkaisevaa askelta — en teidän, en
itseni, enkä Sen vuoksi, joka asuu tuolla ylhäällä ja näkee meidät
kaikki ja tuomitsee kaikki. — Olen varma siitä, että se tuottaisi
meille vain surua ja onnettomuutta. Ah, Marianne, Marianne! Olen
surrut liian paljon ja ajatellut liian paljon ja liian pahasti meistä
molemmista. En usko enää kumpaankaan meistä. — Kulkekaamme kumpikin
— omaa tietämme. Eläkäämme kumpikin omaa elämäämme, mikäli parhaiten
taidamme.
Silloin sammui Mariannen sydämessä se liekki, joka oli äsken hänessä
leimahtanut, ja hän kulki edelleen, rinnassa raskas, raateleva tuska.
Hän tunsi, että Trollen käsi haki hänen kättänsä, ja hän antoi hänen
pitää sitä omassaan. — Trolle puristi sitä heikosti.
— Ystäväni — toisti hän hiljaan kerta toisensa perästä.
Ja yht'äkkiä huomasi Marianne, että he seisoivat hänen hotellinsa
edessä. Hän katsahti kysyvästi Trolleen.
— Erotkaamme nyt — sanoi tämä — sillä tämä on sietämätöntä. Sanokaamme
jäähyväiset toisillemme, Marianne.
Taas tarttui hän Mariannen käteen ja sanoi tavattoman juhlallisella
äänellä:
— Tahdon rukoilla Jumalaa, johon uskon, että hän tekisi minut iloiseksi
jälleen. Hyvästi... rakastettuni!
Mutta ihan haltioissaan kiersi Marianne kätensä hänen kaulaansa, ja
samassa tunsi hän Trollen huulien painavan hänen huulilleen suutelon
niin tulisen, kuin olisi se tahtonut imeä sielun hänestä.
Trolle riistäytyi irti hänestä. — Hyvästi! — kuuli Marianne hänen
sanovan, ja poissa oli Trolle.
Marianne katsahti ympärilleen. Hän oli yksin. Kuinka pimeä oli! Ja
kuinka tähdet kimaltelivat! Niin, kuinka ne kimaltelivat!
Ja hän oli niin väsynyt — oo, niin väsynyt, niin väsynyt! Onnellinen
se, joka saisi nukahtaa pois koko maailmasta. Itkeä itsensä uneen ja
nukahtaa pois kaikesta.
Kankeana hoiperteli hän ylös portaita ja astui huoneeseensa. Hän siirsi
kynttilän kauemmaksi pöydälle ja vaipui tuolille väsyneenä.
Hän tunsi vielä Trollen suutelon. Hän sulki silmänsä ja taivutti päänsä
taapäin. Hän tahtoi tuntea sen suutelon koko ruumiissaan.
Mutta äkkiä hän kavahti ylös huumauksestaan. Ajatus, kauhea ajatus oli
hänet herättänyt. Hän ei saisi enää koskaan nähdä häntä, ei koskaan
enää. Hän seisoi keskellä lattiaa, puristaen päätänsä molemmilla
käsillään.
Ei, hän ei voinut erota Trollesta. Hänen täytyi tavata hänet. Samassa
syöksyi hän ovelle, mutta hillitsi siinä itsensä.
Ajatukset lentelivät sikin sokin hänen aivoissaan. Hän ajatteli
isäänsä, lastansa, Haldoria. Kaikkialta parveutuivat ajatukset yhteen,
kaikki muistot astuivat ilmielävinä hänen eteensä.
Hän vaipui lattialle ja rukoili. Jumalan täytyi auttaa häntä, hän ei
jaksanut enää itse. Jumalan täytyi auttaa häntä tässä äärettömässä
hädässä.
Sinä et saa enää koskaan nähdä häntä, vastasi ääni hänen sielustaan. Ja
yhdellä hyppäyksellä oli hän taas pystyssä, kiiti alas portaita ja ulos
kadulle, jossa hän juoksi ja huusi Kristian Fredrikiä nimeltä, niin
että kansa seisattui ihmetellen katsomaan häntä.
Hän pysähtyi ihan hervottomana avoimelle paikalle. Vieraat ihmiset
kuhisivat hänen ohitsensa. Mihin hän menisi? Oi Herra, mihin hän
todella menisi?
Sitten hän kääntyi takaisin ja palasi pimeätä katua myöten asuntoonsa.