Useimpien ihmisten elämässä on aika, jolloin tuntuu että nyt — juuri
nyt on korkein huippu saavutettu. Ja ellei nyt tapahdu ihmettä, niin
päivät alkavat taas painua mailleen päin, eikä sitten enää kohoa toista
kukkulaa elämässä.
Semmoinen tunne syntyi Mariannessa heti ensimäisenä iltana, jonka hän
vietti Parisissa. Kävellessään bulevardeilla tuuheiden puiden alla oli
hän tuntevinaan väristykset! kulkevan pitkin selkäänsä, hän hengitti
ulos pitkissä siemauksissa, niinkuin se joka on kauan hakenut ja
vihdoin löytänyt, ja hänen sydämessään kuului ääni, joka sanoi:
— Täällä! Nyt!
Ja jokaikisenä aamuna, joka senjälkeen koitti, heräsi hän vavisten
odotuksesta, ja katsellessaan yli korkeiden kattojen, joita kohoili
sekavana vilinänä aina äärettömyyteen asti, ajatteli hän:
— Jossakin täällä — kenties ihan lähellä tai kenties hyvin kaukana
jonkun syrjäkadun etäisimmässä sokkelossa — mutta jossakin täällä
seisoo suuri aavistamaton ja odottaa sinua, ja kenties juuri tänään
tapaat hänet.
Mutta joka ilta hän palasi kotiinsa pettyneenä, äärettömän huolissaan.
Taaskin oli kulunut hukkaan kallis päivä.
Oli kerran aamu — varhainen, usvainen aamu. Aurinko ei ollut vielä
päässyt täyteen valtaansa. Puiden lehdet kiilsivät yöllisestä kasteesta.
He menivät kahvilaan syömään suurusta. Marianne oli nälissään, unisen
ärtyinen ja huonolla tuulella.
Silloin hän säpsähti yhtäkkiä, hän pelästyi ikäänkuin olisi nähnyt
jotakin hirveätä. Salamana välähti hänen aivoissaan ajatus, kaikki veri
pusertui hänen sydämeensä.
Tuossa! — Vihdoinkin!
Nuori herra, parraton ja jotenkin laiha kasvoiltaan, joista kaksi
ihmeellistä silmää tuijotti häneen. Samassa kun hän kohtasi tämän
katseen, oli hän tuntevinaan sen oudon tunteen, jota hän oli odottanut.
Marianne tunsi hänet.
Hänhän oli Kristian — Kristian Fredrik Trolle — sama mies, joka oli
silloin tällöin kummitellut hänen mielessään kaikkina kuluneina vuosina.
Ja kuitenkin hän oli vieras. Sillä sensijaan että Marianne oli ennen
ajatellut häntä vain uneksiessaan valveilla, oli hänelle nyt heti
selvillä että hän oli kerrassaan Trollen vallassa.
Puoleksi hajamielisesti kuuli Marianne miehensä — ihastuksissaan
tutun tapaamisesta — tervehtivän häntä ja kuuli Trollen vastaavan
tervehdykseen. Marianne haki vaistomaisesti hänen katsettansa, ja
hänestä tuntui kuin olisi Trolle tehnyt samoin. Se vaikutti että
heti ensimäisestä silmänräpäyksestä alkaen syntyi heidän välilleen
jonkunlainen salaisuus.
He söivät yhdessä aamiaisensa, mutta Marianne tuskin virkkoi sanaakaan.
Häntä huumasi omituisesti. Joka kerta kun hän rohkeni katsahtaa
Trolleen, vavahdutti häntä sydänjuuria myöten riemuitseva ilo. Mutta
lopulta hän ei enää uskaltanut. Hurja vapautumisen tunne valahti yli
koko hänen olemuksensa. Jos hän olisi katsonut Trolleen kauemmin, olisi
hänen ollut pakko heittäytyä maahan ja itkeä kaipauksensa ilmi.
He kävelivät yhdessä pitkin katuja. Trolle kulki hänen vieressään
ja puheli hänelle, ja hänestä tuntui kuin olisi hän nähnyt auringon
paistavan jossakin äärettömän etäällä ja ihmisten kulkevan ohitsensa,
ja ikäänkuin hän olisi kuullut katuliikkeen kohinan tulevan jostakin
hyvin, hyvin kaukaa.
Hän tunsi itsensä niin vapaaksi, onnelliseksi ja kiitolliseksi. Tuntui
kuin olisi hän liidellyt kauas kohti kultaista merta.
Ei pieninkään katkeruuden rahtu enää ahdistanut hänen sieluansa;
kaikki hänen ajatuksensa muuttuivat lempeiksi ja hyviksi, ja hän tuli
muistaneeksi vanhaa isäänsä. Oi, kuinka mielellään hän olisi suonut
hänen olevan nyt luonansa täällä! Hän olisi tarttunut häntä kaulaan
ja silittänyt hänen poskeansa ja pyytänyt häntä unohtamaan kaiken sen
häijyyden, jolla hän oli häntä kiusannut joka ilta.
Ja hän olisi pyytänyt isänsä katsomaan häntä syvälle silmiin, jotta hän
tulisi vakuutetuksi ettei niissä nyt enää ollut mitään pahaa — vaan
pelkkää hyvyyttä ja lempeyttä.
Mitä enemmän hän ajatteli isäänsä, sitä kiihkeämmin hän tunsi
kaipaavansa häntä. Jospa hän nyt olisi täällä ja näkisi kuinka kaunista
kaikki oli, niin hän nauraisi ja telmisi hänen kanssaan, kunnes
isäänkin tarttuisi hänen raikas riemunsa.
Vihdoin hän ei voinut hillitä itseään, vaan meni erääseen kahvilaan
kirjoittamaan kirjettä isälleen.
Siitä tuli hypähtelevän iloinen kirje, ilman tarkkaa ajatusten
yhteyttä, mutta sanat tanssivat riemusta. Luettuaan sen läpi, täytyi
hänen itsensäkin sille nauraa, ja varmuuden vuoksi lisäsi hän siihen
seuraavan jälkikirjoituksen:
»Tämä kirje tuntunee hyvin kummalliselta sinusta raukasta, joka istut
kotona, ja kenties sanot itseksi, että se on kirjoitettu vankkojen
samppanjapäivällisten perästä, ja senvuoksi on ehkä parasta sanoa,
että kello on vasta kaksi ja että minä olen aivan täydessä tajussani.
Mutta tahdoin vain ilmoittaa sinulle, rakas isä, että nyt minä olen
terve taas ja etten minä tästä puoleen enää koskaan ole häijy, vaan
olen sinun entinen, iloinen ja onnellinen
_Mariannasi_.»
Hän jäi istumaan ja katsomaan eteensä. Hän muisti kaiken sen pahan,
mitä hän oli tehnyt ja ajatellut näinä vuosina. Tällä hetkellä hän ei
voinut ymmärtää, miten se oli voinut tapahtua. Hänet valtasi suuri
nöyryyden tunne. Hän pyysi anteeksi koko maailmalta, istuessaan siinä
ja katsellessaan ulos päivänpaisteeseen — kaikelta maailmalta — samassa
kun kyynel tunkeutui esiin silmänurkasta.
Mutta sitten hän ponnahti pystyyn, tarttui Haldorin käsivarteen ja
tanssien moni ulos hänen kanssaan. Häntäkin kohtaan hän tahtoi olla
hyvä ja koettaa sovittaa kaiken sen surun, jonka hän oli hänelle
tuottanut.
Koko sen päivää hän kulki onnesta juopuneena. Silloin tällöin yritti
joku synkkä ajatus nostaa päätänsä esiin ja kuiskata hänen korvaansa
ilkeän kysymyksen, mutta hän karkoitti luotansa kaikki mustat mietteet.
Hän tahtoi olla onnellinen ja riemuita, riemuita, tuntematta katumusta,
tuntematta tuskaa.
Herra Jumala! Olihan se ensi kertaa hänen elämässään.
Ja saattoahan tapahtua, että se olisi ollut samalla viimeinen.