Alussa näytti siltä, kuin olisi konsuli Ebbesenin suunnitelmat
onnistuneet, sillä pian kerääntyi Marianne rouvan ympärille
vilisemällä ihailijoita, ja ensimäisinä päivinä joutui hän kerrassaan
huumeeseen kaikesta siitä hälinästä, juhlimisesta ja imartelusta.
Mutta hän oli onnellinen ainoastaan pinnalta, ja opittuaan lähemmin
tuntemaan uutta seurapiiriänsä muuttui se ikävystyttäväksi ja lopulta
sietämättömäksikin. Kun samat huvitukset yhä uusiutuivat, niin
menettivät nekin vetovoimansa, ja hän alkoi niitä karttaa.
Hänen vakavan ja suruvoittoisen sydämensä syvyydestä pulpahtivat
taaskin etsivät ja vastausta vaativat ajatukset esiin. Se toi hänen
silmiinsä synkän, tutkivan ilmeen. Hänen katseensa kiintyi pitkäksi
aikaa jokaiseen uuteen ihmiseen, jonka hän tiellänsä tapasi, ja lopulta
siinä kuvastui jotakin niin tuskallista, mikä näytti rukoilevan apua.
Saattoipa tapahtua, että hänet keskellä keinujen hälinää ja iloisuutta
valtasi kamala tunne. Hymyilevät kasvot hänen ympärillään muuttuivat
hänestä irvistäviksi naamareiksi, kohteliaat herrat ja kauniisti puetut
naiset näyttivät hänestä valepukuisilta eläimiltä, joiden naamiopuku
oli vain heidän inhottavien intohimojensa, heidän itsekkäisyytensä,
pahuutensa ja kostonhimonsa verhona.
Suuri tyhjyys ympäröi hänet. O Jumala, kenties oli koko elämä sellaista
karnevaalia. Ypö yksin täytyi ihmisten kantaa kohtalonsa, jokainen
sielu oli sävel, joka helähtäisi ilman tarkoitusta avaruudessa. Eikä
koskaan soinnahtaisi toinen sävel, joka sulaisi sen kanssa siksi
suureksi sopusoinnuksi, minkä hän tunsi syvällä rinnassansa elämän
pyhänä päämääränä.
Hän hypähti ylös kuin unesta, milloin joku puhutteli häntä ja yht'äkkiä
herätti hänet näistä raskaista ajatuksista.
* * * * *
Ei kestänyt kauan ennenkuin konsuli Ebbesen huomasi, että Mariannen
sairaus oli syöpynyt liian syvälle veriin, jotta se voitaisiin
parantaa vain kuukauden kestävällä kylpymatkalla. Hän tiesi vallan
hyvin että Marianne oli kuumeentapaisessa tilassa joka kerta kun hän
oli iloinen, sillä hänen ilonsa ei ollut sitä pysyvää ja tervettä
laatua, jonka juuret tunkevat syvälle temperamenttiin ja joka levittää
koko olemukseen kirkastavan hymyn. Ei, hänen ilonsa oli puuskapäistä
niinkuin rajumyrsky. Se oli iloa, joka painosti muita ja teki heidät
mykiksi, ja hänen naurunsa oli niin hurjaa, että usein saattoi pelätä
sen tuossa tuokiossa päättyvän hillittömään itkuun.
Semmoisina hetkinä levisi tumma, synkkä kauneus Marianneen, ja vanha
konsuli katsahti surullisesti häneen. Ah, missä oli hänen pikku
Mariannensa, jonka silmät olivat kirkkaat ja piirteet pehmoiset?
Hänestä oli tullut kookas, vieras nainen, nainen, jonka suruun hän
kenties oli syypää, mutta jonka kohtaloa hän ei enää voinut muuttaa.
Niin, vanhalla konsulilla oli monta surunhetkeä, erittäinkin silloin
kun hän istui yksinään ja, niinkuin vanhoilla usein on tapana, ajatteli
menneisyyttä jota ei enää voitu muuttaa tai mietti mitä sitten tulisi
tapahtumaan, kun hänen silmänsä nyt pian ummistaisivat kaikelle.
Tuon merkillisen illan jälkeen hän ei ollut kertaakaan puhunut
Mariannen kanssa siitä arasta asiasta. Ei maksanut vaivaa. Marianne
sai taistella taistelunsa yksin. Kerran hän kuitenkin joka tapauksessa
saavuttaisi sisäisen rauhan, kerranhan hänen silmänsä avautuisivat
näkemään että se mitä hän oli uneksinut oli vain pelkkä harhakuva.
Niin niin, kerranhan hänen pikku Mariannensa vanhenisi ja vakaantuisi —
kerran hänkin alkaisi kaivata elämän suurta, viileätä iltarauhaa.
Oli tämä matka sittenkin vaikuttanut Marianneen: hänet oli vallannut
ainainen levottomuus. Hän ei voinut enää istua toimettomana hiljaa
huoneissaan, niinkuin hän oli tehnyt usein ennen. Nyt hän kulki
lakkaamatta ulos ja sisään, edes ja takaisin.
Kaupunki näytti hänestä vielä pienemmältä kuin ennen, ja tunturit
vuonon ympärillä seisoivat kuin muuri vankilan ympärillä. Hän halusi
kiihkeästi pois, kauas pois sinne missä elämä hehkui. Suuret kaupungit
houkuttelivat häntä. Niiden loisto lohduttaisi, niiden elämä ja pauhina
huumaisi.
Ja hyväsydäminen Haldor oli heti suostuvainen. Eräänä kauniina syyskuun
päivänä matkustivat he molemmat etelään.
Laivarantaan jäi vanha konsuli Ebbesen yksin seisomaan ja heiluttamaan
jäähyväisiksi. Ja kun laiva pääsi vauhtiin ja katosi saaren taakse,
läksi hän hitaasti takaisin kotiin. Oli niin autiota ja tyhjää
suurissa, korkeissa huoneissa, oli niin hiljaista sisällä ja ulkona.
Lehdet loistivat auringonpaisteessa punaselta ja kultaselta — tuntui
syksyistä tuoksua syksyisessä ilmassa.
Vanhus istui tuoliinsa ja katseli ulos kellertyvään syksyyn.
Hän huokasi syvään ja nojasi päänsä kätensä varaan.
Kuinka häntä väsytti! — Hän sulki hiljaa silmänsä ja kuunteli lehtien
hiljaista rapinaa, kun ne putoilivat nurmikolle.