XII

Kun konsuli Ebbesen sinä iltana tuli kotiinsa kulki hän kauan aikaa

edes ja takaisin huoneessaan. Lopulta pistäysi hän puutarhaan ja

kuljeskeli vitkaan ja mietiskeleväisenä vanhojen jasmiinipensaitten

reunustamia polkuja.

Pitkä keskustelu oli saattanut hauet suunniltaan, ja hän tunsi, ettei

Se suinkaan ollut lähentänyt häntä Marianneen — päin vastoin. Hetkisen

tunsi hän halua palkita Mariannen avomielisyyden kertomalla hänelle

rehellisesti ja vilpittömästi siitä onnettomasta hetkestä, josta

Mariannella jo näytti olevan aavistus. Mutta hänet valtasi heikkous.

Ja sitäpaitse — mitä se olisi hyödyttänyt? Nykyisessä mielentilassaan

ei Marianne sitä kuitenkaan olisi ymmärtänyt. Hänessä vain olisi

vakiintunut käsitys, että se sittenkin oli ollut »kauppa». — Ei, paras

oli niinkuin oli. Piti siis yhä edelleenkin kaartaa hänen kysymyksensä.

Nuoriso on niin sydämetön. Se on sen suuri etuoikeus. Ja vanhuuden

velvollisuus on mahtua ja antaa anteeksi.

Kaikki jäi entiselleen. Ei ollut enää aika miettiä sitä, jota ei voinut

muuttaa — oli toimittava.

Sillä semmoisella päällä, kuin Marianne nyt oli, saattoi hän tehdä

mitä tahansa. Mikään ei enää sitonut häntä siihen, johon kohtalo oli

hänet johtanut, ja mikään ei niin saattanut häntä kiihtymään kuin sana

»velvollisuus».

Jos hän kauemmin aikaa saisi olla sillä olollaan ja katkeruus ja tylyys

juurtuisi hänen sieluunsa, niin saattaisi hänen päähänsä pälkähtää mikä

tyhmyys tahansa. Jumala ties mihin hän ryhtyisi. Hän saattaisi karata

ensimäisen parhaan seikkailijan kanssa minkä kohtaa — ei sen vuoksi,

että intohimo hänet siihen johtaisi, vaan yksinkertaisesti sen vuoksi,

että saisi antaa potkun tuolle inhottavalle velvollisuudelle.

Ei, hänen täytyi päästä pois. Hänen täytyi päästä toiseen ympäristöön,

nähdä toisia ihmisiä, huvitteleida, nauttia nuoruudestaan, unohtaa

tuumailunsa, siksi kunnes hän väsyisi kaikkeen, siksi kunnes hänen

unelmiensa kultaus kuluisi pois ja hän alkaisi ikävöidä rauhaa ja

hiljaisuutta.

Mutta sellainen tuuma ei ollut yhtä helposti toteutettu kuin ajateltu.

Saattaa Haldor se ensin käsittämään — Jumala ties, millä lailla se

kävisi päinsä, sillä sellainen oli kokonaan Haldorin ajatuspiirin

ulkopuolella — ja toiseksi ilmoittaa se sopivalla tavalla Mariannelle?

Kuka tietää mitä uusia epäluuloja koko tuuma hänessä herättäisi. Hän

oli viimeaikoina käynyt niin omituiseksi eikä luottanut enää kehenkään.

Vaikeinta kaikista oli pysyttää häntä sopivien rajojen sisällä, jos

hänen päähänsä äkkiä pälkähtäisi riuhtaista itsensä irti inhoomistaan

velvollisuuksista ja hautaantua ilojen ja huvittelujen hautaan.

Niin, vaarallinen koe hänen tuumansa joka tapauksessa oli, ehken

liian vaarallinen. Mutta toiselta puolen oli jotain tehtävä Mariannen

pelastamiseksi siitä katkeruudesta, mikä kyti hänen mielessään — ja

eikö hän ollut velvollinenkin sitä tekemään? Eikö Mariannella sitä

paitsi ollut oikeus moittia häntä, että hän oli hänet kasvattanut

elämään vapaudessa ja sopusointuisessa onnessa, mutta sitten sitonut

hänet ilottomaan avioliittoon? Mariannen suonissa virtasi sukunsa veri,

sen tiesi konsuli itsekin, ja se vaati huvituksia ja juhlia.

Ei, muutos oli saatava aikaan, mitä pikemmin sitä parempi. — Ehkä

hänen oli jo tänä iltana puheltava Haldorin kanssa, oli taottava, niin

kauan kuin rauta oli kuuma, ja konsuli tunsi itsensä tällä kertaa

niin innostuneeksi ja voimakkaaksi, että hän voisi asiasta puhua

tarpeellisella voimalla ja lämmöllä.

Hän katsoi kelloansa — se oli vasta puoli yksitoista. — Oli siis aikaa

vielä, niin, ehken juuri nyt oli paras aika, sillä sellainen valoisa

kesäyö tekee mielen aina tuttavalliseksi ja sovinnolliseksi.

Hän tiesi kyllä missä Haldorin tapaisi. Kaupunkihan oli siksi pieni ja

ihmisten laverteliaisuus siksi suuri, että hän jo aikoja sitten oli

saanut tietää Haldorin joka ilta istuvan klubin puistossa entisellä

paikallaan.

Klubi oli vanha laitos. Sen matala, vanhanaikainen huoneusto oli jo

monta sukupolvea ollut kaupungin nuorten miesten kokouspaikka. Siellä

he olivat vuosikymmeniä pelanneet biljardia, siellä oli kaupungin

nuoriso tanssinut suuressa juhlasalissa, jonka seiniä koristi aikojen

kuluessa klubin johtajina olleitten, kunnianarvoisien miesten

muotokuvat.

Houkuttelevammaksi teki klubin kuitenkin sen suuri, muhkea puisto,

joka ulottui aina rantaan asti ja johon oli rakennettu pieniä, siroja,

huvihuoneita.

Kaunein niistä sijaitsi pienellä kummulla lähellä rantaa. Valoisina

kesäöinä, jolloin meri oli peilikirkas silmän siintämän asti, istui

siellä, »skanssissa», kuten sitä kutsuttiin, aina joku seurue, ja

vakuutettiin siellä olevan niin kaunista, ettei sieltä voinut poistua

ennen auringon nousua.

Ennen oli Haldor ollut siellä jokapäiväinen, eli oikeammin, jokaöinen

vieras, ja nyt nähtiin hänet sinne jälleen kulkevan joka ilta.

Kaupunkiin oli tullut nuori kaunis-ääninen luutnantti, ja kun hän

lauloi Hellmania tai juomalauluja hämärinä, omituisen surumielisinä

kesäöinä, niin valtasi runollinen tunnelma nuo puolivanhat

vanhatpojat, joita ei jokapäiväisessä merkityksessä suinkaan saattanut

sentimentaalisiksi kutsua.

Haldor Björn oli luutnantin kiitollisimpia kuulijoita. Hän piti etenkin

niistä haikeamielisistä lauluista, jotka saivat hänen sielunsa tyyneen,

surunvoittoiseen vireeseen. Sellainen mieliala häntä erikoisesti

viehätti.

Luutnantti lauloi parhaillaan vanhaa espanjalaista laulua, kun eräs

kuulijoista näki jonkun tulevan käytävää myöten »skanssiin» päin. Hän

katseli uteliaasti tulijaa, mutta tämä pysähtyi niin pitkän matkan

päähän, ettei hän saattanut häntä tuntea.

Kun luutnantti oli laulanut laulunsa loppuun, tuli mies lähemmäksi.

Uteliaisuus valtasi koko seuran, ja kaikki kääntyivät ympäri nähdäkseen

kuka tulija oli.

Hämmästys oli kokonaan yllättävä, kun huomattiin, että se oli — itse

konsuli Ebbesen.

Miia ihmettä hänellä oli siellä tehtävää? Tuliko hän tarkastamaan

jotain? Tai ehken noutamaan vävyänsä, jo puoli humaltunutta Haldoria?

— Anteeksi, herrat — sanoi konsuli, astuessaan huvihuoneeseen ja

tervehtiessään seuruetta. — Älkää antako häiritä itseänne. Olin

puutarhassa kävelyllä ja satuin kuulemaan kaunista lauluanne. En

voinut vastustaa houkutusta. Minun täytyi pistäytyä tänne kiittääkseni

laulajaa erinomaisesta esityksestä.

Luutnantti esitettiin hänelle. Konsuli lausui muutamia kohteliaita

sanoja, jotka ylenmäärin mairittelivat hänen vävyänsä. Niin, ne

tuntuivat hyvältä itse kustakin läsnäolijasta, sillä luutnantti

oli yksi heistä. Niinhän hänellä oli tapana laulaa joka ilta. Nyt

saattoivat ihmiset nähdä, kuinka heidän seurassaan elettiin. Ei ollut

kysymyksessä yksinomaan juominen, sillä sellaisessakin miehessä kuin

konsuli Ebbesenissä, jolla oli niin paljon makua, saattoi heidän

seuransa ihastusta herättää.

— Täällähän teillä on kerrassaan miellyttävää — sanoi konsuli. — Niin,

niin, muistan tämän paikan vielä nuoruudestani. Täällä istuin monena

iltana — niin kuin te nyt istutte. Ah! Tämä näköala on suorastaan

suurenmoinen — huudahti hän innostuneesti ja osotti merelle päin,

jonka takaa suuri, punainen täysikuu parastaikaa teki nousuansa — ja

tällainen yöilma! Suvaitsetteko, herrani, että istun hetkiseksi nuorten

seuraan?

Pyyntöön tietysti suostuttiin vilpittömällä ilolla — joka päivä ei

tarjoutunut tilaisuus sysätä ihmisten nenän eteen sellaista valttia,

että oli istunut »ryyppäämässä» konsuli Ebbesenin kanssa yöllä. Seuran

vanhin — jota nimitettiin magister, bibendi, juomataidon maisteriksi

kysyi saisiko konsulille tarjota lasin sampanjaa.

— Ei, kiitoksia — ei sampanjaa. Mutta jos minä sen sijaan saisin

tarjota seuralle lasin madeiraa, jota minulla on täällä ollut säästössä

isäni ajoilta asti, niin tekisivät herrat minulle suuren ilon ja

kunnian.

Ebbesenin madeira oli kuuluisata. Siitä jalosta juomasta kerrottiin

oikeita taruja. Sitä tarjottiin ainoastaan huomattavissa

tilaisuuksissa, joitten välillä joskus saattoi kulua vuosikausia.

Ymmärtää niin ollen, että herrat tunsivat itsensä Ebbesenin ehdotuksen

johdosta suloisesti liikutetuiksi, miltei juhlallisiksi.

Konsuli istui nuorten seurassa noin neljännestunnin. Hän otti

vilkkaasti osaa keskusteluun ja kertoi entisestä klubi-elämästä monta

kaskua, joita mielenkiinnolla kuultiin, ja lausui vielä kerran ilonsa

siitä, että sai nyt niin hupaisessa seurassa vanhoja muistojansa

uudistaa.

Kun luutnantti vielä oli laulanut erään parhaimmista numeroistaan ja

kun konsuli oli häntä sen johdosta kiittänyt, nousi Ebbesen ja sanoi

itsekullekin ystävälliset hyvästit.

Hehkuvin sanoin ehdotti magister bibendi konsulin maljan ja muuan

puolihumalainen tukkukauppias aikoi huutaa hurraata, mutta häntä

tölmästiin heti sekä mahaan että selkään, niin että ääni heti kurkkuun

katkesi.

Sitten poistui konsuli seurasta. Haldor, jonka piti päästää

kunniavieras suljetusta portista, lähti hänen mukaansa.

Seura jäi edelleen istumaan ja alkoi yhä ylistävämmin puhua Ebbesenin

persoonallisuuden hienoudesta ja elämän tottumuksesta. Tiesipä muuan

väittää, että hänelle kerran olisi tarjottu kamariherran toimi, mutta

sitä uskalsivat kuitenkin useimmat epäillä. Mutta myönsivät lopulta,

että se hänestä olisi pitänyt tulla.

Ja sitten täytyi luutnantin laulaa jälleen.

Kun Ebbesen ja Haldor kulkivat yhdessä puiston käytävää portille päin,

otti vanhus sydämellisesti vävyänsä käsivarresta ja hyräili säkeen

eräästä luutnantin laulusta.

Haldor olikin sinä iltana peräti ihastunut appeensa sen tavan johdosta,

jolla vanhus oli kohdellut hänen tovereitaan. Sillä se, että konsuli

oli istunut heidän seurassaan, riittää varmaan sitomaan suun kaikilta

panettelijoilta. Nyt he näkivät, että hän ja hänen appensa olivat

parhaimpia ystäviä maailmassa. Mikään ei enää estä häntä viettämästä

muutamia hetkiä vanhojen ystävien seurassa.

Niin, ukkokin oli mitä parhaimmalla tuulella, puheli niin innokkaasti,

että oli oikein hauska häntä kuunnella, ja kun he olivat saapuneet

portille, huomautti hän hymähtäen:

— Kuules nyt, rakas Haldor, minähän olen joutunut oikein »viftille»

tänä iltana. Ehkei ollut oikein viisasta antautua niin nuorekkaaseen

seuraan. Tiedätkö mitähän jos mentäisiin minun luokseni istumaan?

Aukaisen pullon kaikkein parhainta madeiraani. Mitä sanot siitä? Ja

sikaarilaatikon, josta voin myöskin mennä takuuseen. Mitä? Sillä

tavalla voimme vielä viettää hetkisen, ennenkuin menemme levolle.

Haldor tunsi itsensä oikein ylpeäksi mennessään sanomaan tovereilleen

hyvästiä. Tämä oli vasta ensimäinen kerta, jolloin hänen appensa

julkisesti osotti antavansa hänelle arvoa.

Ebbesenin luo tultuaan sytytti konsuli lampun, tarjosi Haldorille

nahkapäällyksisen nojatuolin ja hienon sikaarin — lyhyesti osotti aivan

harvinaisia ystävällisyyttä.

Haldor alkoi aavistaa, että konsulin kohteliaisuuden aiheutti jokin

ehdotus, jonka hän tyttärensä puolesta aikoi tehdä. Niin, kuka tietää?

Tuo vanha ja viisas ukko ei suinkaan ole voinut olla huomaamatta sitä

muutosta, mikä Mariannessa viime aikoina on tapahtunut, ja nyt oli

konsuli varmaan Haldorin puolella siinä asiassa.

Kun konsuli sitten varovaisesti alkoi johtaa puheen Marianneen, niin ei

Haldorilla ollut mitään sitä vastaan — päinvastoin — Haldor ei muuta

halunnutkaan kuin saada aukaista huolestuneen sydämensä.

Ja hän alkoi heti kertoa Mariannen muutoksesta.

— En voi ensinkään käsittää, mistä se aiheutuu — valitteli mies rukka.

— Minä koetan tehdä kaikki huvittaakseni häntä. Mutta turhaan.

— Rakas Haldor — vastasi konsuli Ebbesen — sinun ei pidä ottaa asiaa

noin vakavalta kannalta. Saat nähdä, että kaikki pian menee ohi.

Katsos, Marianne käy tällä hetkellä sisäistä taistelua, joka tapahtuu

jokaisessa hänen kaltaisessaan nuoressa naisessa. Sellainen taistelu

tekee asianomaisen sairaaksi, ja häntä on siis sellaisena kohdeltava.

Haldor kuunteli tarkkaavaisena eikä ymmärtänyt rahtuakaan. — Sisäinen

taistelu — ei, sellaisesta hän ei koskaan ollut kuullut puhuttavan.

Sen hän nyt vielä saattoi käsittää, että nuoret tytöt eräässä ijässä

saattavat olla hermostuneita ja oikukkaita, mutta että nuori rouva,

joka on hyvissä naimisissa, jolla on kunnon mies, kaunis koti, terve

lapsi — että sellainen rouva yhtäkkiä joutuu viettelyksiin, se oli

yläpuolella hänen ymmärrystään.

Mutta koska konsuli Ebbesen niin sanoi, niin mahtoi siinä olla perää.

Hän ymmärsi paremmin naisia, ja Haldor tunsi, että hän hyvin saattoi

appeensa luottaa. Siksi hän nyt kysyi häneltä neuvoa, valmiina

suostumaan mihin tahansa.

— Niin, — vastasi konsuli — ei ole tosiaankaan niinkään helppoa tehdä

käännöstä. Siihen tarvitaan pitempi aika. Mutta ensiksi täytyy hänen

päästä pois kaupungista.

Haldor tuijotti häneen. — Mitä tarkoitti konsuli?

— Mutta ei ole odotettavissakaan — jatkoi konsuli avomielisesti —

että hän muitta mutkitta siihen suostuisi. Sen vuoksi olen ajatellut

pientä kepposta. Menen huomenna hänen luokseen, ilmoitan hänelle,

että lääkärini on määrännyt minut kylpymatkalle, mutta että olen

niin vanha, etten mielelläni matkustaisi yksin. Siksi täytyy hänen

matkustaa kanssani kylpylaitokseen. Luonnollisesti on se sinulle hieman

vastenmielistä, Haldor. Mutta sinun täytyy etukäteen luvata, että annat

siihen suostumuksesi. Meidän kumpaistenkin täytyy välttämättömästi

toimia yksissä, muuten emme pääse tarkoitustamme perille.

Ilta päättyi kummankinpuoleiseen mieltymykseen ja tyydytykseen. Konsuli

oli aikeissaan onnistunut, ja Haldor tyyntyi vaimoonsa nähden.

Konsuli oli melkolailla liioitellut sitä ikävää, jota Haldor

muka tulisi tuntemaan saadessaan viettää yksin kesäkuukaudet

kaupungissa. Itseasiassa oli asianlaita päinvastoin. Sillä Haldorin

mielikuvituksessa kytivät jo kuvittelut hupaisista nuorenmiehen

illallisista, virkistävistä purjehdusmatkoista viinoineen, ruokineen

ja naikkosineen ja pitkistä, kauniista kesäilloista »skanssissa»,

lauluista ja sarkkojin kilinästä.

Ei, konsulin ehdotus ei ollut ensinkään hullumpi. Ja päällepäätteeksi

tulevat ihmiset hänestä sanomaan, että »hän hoitaa kotana liikettä

sillä aikaa, kun vaimonsa oleskelee kylpylaitoksessa». ja sehän tuntuu

sekä uhrautuvaiselta että kauniilta.