Kaksi vanhaa, viisasta silmää seurasi siihen aikaan lakkaamatta
Mariannea. Ne olivat hänen isänsä.
Hän huomasi selvemmin kuin kukaan muu Mariannessa tapahtuneen
muutoksen, ja hän yksin tiesi syyn siihen.
Jo Mariannen avioliiton alusta asti hän oli pelännyt tätä hetkeä. Hän
oli aina ymmärtänyt, että tyttärensä oli ihminen, jolla oli paljonkin
persoonallisia elämänvaatimuksia, ja ne olivat ennemmin tai myöhemmin
murtautuvat esiin ja vaativat oikeuksiaan.
Hän oli viimeiseen saakka toivonut, että lapsi olisi Mariannen
tyynnyttänyt ja antanut hänen elämälleen sisältöä.
Mutta kun tämä toivo petti ja kun hän näki Mariannen syvän pettymyksen,
silloin hän ymmärsi, että ankara sisäinen taistelu oli puhkeava esiin
Mariannessa. Ja se taistelu oli päättyvä joko väsyneeseen malttumukseen
tai ankaraan sisäiseen mullistukseen.
Ja nyt oli taistelu alkanut.
Hän kävi Mariannen luona joka päivä, kuten hän muuten oli tehnyt aina
siitä saakka, kun Marianne oli mennyt naimisiin. Ulkonaisesti oli
Mariannessa kaikki entisellään. Ja kuitenkin oli hänen silmissään uusi
ilme, sellainen valpas ilme, jonka usein näkee vanhoilla lääkäreillä.
Konsulikin oli sitä paitsi varovaisempi kuin ennen Mariannen kanssa
keskustellessaan eikä neuvonut häntä milloinkaan, ei edes leikillään.
Sillä hän näki vallankumouksen kaikissa hänen tunteissaan, joten hän
pienimmälläkin varomattomasti lausutulla sanalla olisi voinut päästää
hänen katkeruutensa valloilleen. Hän tunsi, että hänen olisi ollut
mahdoton kestää Mariannen soimauksia. Sitä paitsi olisi se voinut tehdä
kylmäksi heidän välinsä, joka enää tuskin koskaan olisi voinut sulaa.
Hän valitsi sanansa miehen kaikella hienotunteisuudella, hän vainusi
vaaran jo kaukaa ja koetti aina kääntää keskustelun keveään leikkiin.
Hän puhui siitä mikä oli ollut onnellisinta ja valoisinta Mariannen
lapsuudessa, muisteli hiljaisia, rauhallisia päiviä vanhassa
kodissa, koetti vahvistaa sitä mitä Mariannen luonteessa oli tyyntä
ja tasapuolista, että Mariannella, myrskyn tullen, olisi ollut
tarpeellinen painolasti.
* * * * *
Myöhään eräänä iltapäivänä, kun konsuli Ebbesen tuli juomaan kahvia
Björnin luokse, oli Marianne tavattoman alakuloinen. Konsuli koetti
nytkin tekeytyä kuin hän ei sitä ensinkään olisi huomannut ja kertoi
pari iloista kaskua häntä huvittaakseen.
Mutta tänään oli Marianne aivan mahdoton. Hän istui hiljaa ja kumarassa
ja tuijotti eteensä suurilla toivottomilla silmillä.
Lopulta ei Ebbesen löytänyt enää mitään sanottavaa. Raskas vaitiolo
valtasi vanhan miehen. Hän katseli kauan aikaa Marianneen, ravisti
huolestuneen näköisenä päätään ja huokasi.
Marianne kuuli sen ja kiinnitti häneen synkästi palavan katseensa.
Pitkän aikaa istuivat, he sitten samassa asennossaan ilmettä
muuttamatta.
Mariannen silmäys sanoi enemmän kuin pitkät puheet. Ei hyödyttänyt
enää kuljeskella äänettömänä. Nyt olivat heidän sydämensä ajatukset
paljastuneet toisilleen ja nyt täytyi heidän puhua.
Konsuli nousi ylös ja meni suoraa päätä Mariannen luo, ja silitti hänen
tukkaansa monta kertaa. Ah, kuinka Mariannen täytyi kärsiä!
Hänen suurissa silmissään paloi edelleen uhkaava hehku, niitten
lakkaamatta tuijottaessa konsuliin. Niissä oli ilkeä, keltainen loiste,
jommoista konsuli ei koskaan ennen niissä ollut nähnyt.
— Lapsi rukkani — sanoi vanha mies — rakas pieni ystäväni, joka saat
kärsiä niin paljon!
Ja siellä on jotain, joka huutaa. Elämässä on niinkuin sadussa: on
olemassa korkea onnellisuuden vuori, jonka huipulta voi nähdä koko
maailman ihanuudet. Ja kaikki pyrkivät sinne. Sen tiedät itse. —
Mutta vanhat ja viisaat, jotka siellä ovat olleet ja sieltä palanneet
laakson tyyneen rauhaan takaisin, ne vakuuttavat nyt niinkuin ennenkin
nuorille: Älkää kiihtykö! pysykää vakavina niinkuin mekin! — Mutta se
ei auta, ei auta. Sillä meidän oikeutemme, meidän nuorten oikeus on
päästä tuolle korkealle vuorelle. — Kuuletko, se on meidän oikeutemme,
oikeutemme, oikeutemme!
Marianne seisoi konsulin edessä suorana ja innostuneena ja hänen
kiihkonsa paloi ja loisti hänen sanoissaan niin syvästi ja
voimakkaasti, ettei sitä enää näyttänyt voivan sammuttaa.
Syntyi pitkä äänettömyys.
Konsuli Ebbesen ei enää löytänyt sanoja ja ajatuskin tuntui pysähtyvän.
Hän tunsi itsensä vanhaksi tuon uhmailevan nuoruuden edessä, väsyneeksi
ja vieraaksi.
Ulkoa häämöitti kesäyön syvänsininen taivas. Tuon tuostakin tuoksahti
ikkunasta sisään sireenin tuoksu.
Konsuli Ebbesen nousi, päästäen syvän huokauksen. Hän meni Mariannen
luo, silitti hellästi hänen hiuksiaan ja sanoi:
— Niin, niin, minä ymmärrän sinua, lapsi. Nuorilla on aina oikein.
Mutta lopulta näkyy kuitenkin, että vanhat ovat nähneet pitemmälle.
Niin ihmeellinen on elämä. Päivä on koittava, — muista mitä nyt sinulle
sanon — päivä on koittava, jolloin olet näkevä, että on onnellisempaa
uhrata kuin vaatia. Elämä tekee ihmisen nöyräksi ja väsyneeksi. Ei.
tänä iltana en enää voi puhua. Hyvästi. Marianne! Kiitos, että olet
puhunut minulle suoraan!