Aikaisin eräänä kevätaamuna heräsi Marianne siihen, että jokin koputti
hänen ikkunalleen. Alussa sekoittuivat äänet puolihämäriin aamu-uniin.
Se oli kait isä, joka siellä koputti. Ja nyt täytyi hänen nousta
suloiselta, pehmeällä vuoteeltaan ottamaan vastaan ankaria läksytyksiä
ikuisesta laiskuudestaan.
Mutta koputukset jatkuivat, ja Marianne havahtui lopulta kokonaan.
Mitä se oikeastaan oli? Ensin hän aikoi huutaa miestään, mutta malttui
sitten. Päättäväisesti hypähti hän sängystään, juoksi pehmeästi yli
lattiamaton ikkunan luo ja siirsi varovaisesti uutimet syrjään.
Ei mutta! sehän oli vain lintu, joka istui ikkunan ulkopuolella
olevalla puunhaarukolla. Muuan oksa, joka oli kasvanut ikkunata liian
lähellä oli hiljattain sahattu poikki, katettu ymppäysvahalla ja
peitetty pumpuleilla.
Tätä pumpulia kiskoi lintu irti ja kopahutti innoissaan tuon tuostakin
nokallaan lasin ruutuun.
Se katseli Marianneen pyöreillä, keltaisilla silmillään eikä näyttänyt
vähääkään häntä pelkäävän.
Aamun hiljaisuudessa sitä paitse oli jotain outoa. Elämä nukkui vielä.
Ainoastaan he kaksi, lintu ja Marianne, olivat valveilla. Ei tarvinnut
mitään pelätä. Aamu oli niin rauhallinen ja viaton.
Omituinen tunne valtasi Mariannan. Hän ei muistanut koskaan olleensa
ylhäällä siihen vuorokauden aikaan. Missään tapauksessa hän ei ollut
nähnyt luontoa koskaan niin omituisena.
Hän hiipi hiljaa makuuhuoneestaan saliin. Kaikki kaihtimet riippuivat
alhaalla, mutta valo paistoi läpi punaisen kankaan ja hehkui kuin veri.
Ainoastaan ikkunapuitteet piirsivät mustat, uhkaavat ristinsä punaiseen
ilmaan.
Marianne vetäsi kaihtanen ylös. Lämmin, punainen valo katosi ja
huoneeseen virtasi vilpoinen, hopeainen valo. Hän ei ollut mielestään
milloinkaan nähnyt niin kaunista aamua kuin se oli.
Hän avasi ikkunan, ja samassa säikähtyi lintu sänkykamarin ikkunan
alta, polvehti ilmassa rauhattomasti ja päästi mennessään lyhyitä
parahduksia.
Aamuilma virtasi ikkunasta ja toi puutarhasta tullessaan nuorien
kukannuppujen kostean hajun. Puutarhan ulkopuolella oli katu, harmaana
ja tyhjänä, sen takana laituri venheilleen.
Siellä oli hänenkin venheensä, pieni, valkoinen vene, kyljellään
telakan vieressä, ja aamuruskon hohto taittui sen reunoja vastaan.
Meri oli tyyni ja hiljainen. Hän kuuli sen hiljaa porisevan se
noustessa ja laskiessa laiturin paaluja vastaan.
Eriskummainen, puoleksi surunvoittoinen ilo valtasi Mariannen. Hänen
sydämensä ikäänkuin puhdistui, puhdistui neitseelliseksi ja viattomaksi
sinä ihanana aamuna. Hän ei enää olisi tahtonut pimeään, kuumaan
sänkykamariin, ei, hän olisi halunnut hiipiä huoneesta kestoisille
puutarhan poluille venheensä luo, joka paistoi ja odotti siellä
rannassa.
Ja sitten antaisi hän veneen ajelehtia, keinua hiljakseen merelle,
joka kohosi ja laski tahdissa hänen sydämensä kanssa. Muutama hetki
sen jälkeen hän oli rannassa. Pari aironvetoa ja kevyt venonen kiiti
aaltoa, niin että vaahto perässä kiehui.
Saarien takana hohti taivas aamun koiton punaa. Ja kaukana
taivaanrannalla, missä meri avartui, näkyi tummansininen viiru. Se oli
aamutuulahdus, joka siellä alkoi ensimäiset liikkeensä. Marianne laski
airot höllälleen ja antoi veneen lipua aalloilla.
Sellainen oli siis valoisa kevätyö! Herra Jumala, kuinka usein hän oli
siitä kirjoissa lukenut, sen vähintäkään liikuttamatta häntä! Mutta nyt
hän alkoi ymmärtää.
Valoiset yöt — nuori lempi! Minkälaista se mahtaisi olla? Myöhäset
kohtaukset, kun tiet ovat autioita ja hiljaisia, kun on alkanut
hämärtää ja yöorvokit tuoksuvat viehkeästi. Myöhäiset kohtaukset,
lämpimät sanat ja syleilyt? Ja varhaiset, iloiset aamut, kun ensimäinen
auringonsäde hiipii huoneeseen viheriän kaihtimen lävitse? Lintu laulaa
puutarhassa puun oksalla ja päivä vaikenee vaikenemistaan?
Eiköhän se niin olisi?
Hän nojasi kyynärspäänsä veneen laitaa vastaan ja katseli veteen.
Oi kuinka oli ihana istua sillä lailla! Sitäkö runoilijat kutsuvat
uneksimiseksi? Todellisuus ei enää ollut olemassa. Hän itse oli nuori
tyttö — rakastunut, ja illalla kohtaa hän rakastettunsa. Kenenkä
hän kohtaisi? — Kristian Fredrikin? — Niin — hän oli ainoastaan
kahdeksantoistavuotias, ja hän oli rakastunut häneen ja kohtaa hänet
illalla. He tapaavat toisensa veräjällä, vanhalla tiellä. He kulkevat
merenlahdelle päin, kapeata polkua, jonka kumpaisellakin puolella
kasvaa tuomia. Kauniisti loistavat tuomen kukat puolipimeässä, ja
kuinka ne tuoksuvat! Ah, olla nuori ja rakastettu! — Annan sinulle
kaikki, rakastettuni! — Kaikki, kaikki! — Sitten alkaa valjeta puitten
runkojen lomissa, ensin heikosti, mutta pian häämöittää lehvien lävitse
rusopilvet, ja kun he tulevat meren rannalle, hohtaa auringonvalo jo
puitten latvoissa vuorilla.
* * * * *
Voimakas, viileä tuulenpuuska puhalsi yli meren lahden, jättäen
jälkeensä tummansiniset virilaineet. Aurinko paistoi jo korkealla yli
kaupungin ja valoi hohtoansa kirkontorniin. Tiirat lensivät tirskuen
lähellä vedenpintaa. Kalastajavene lähti laiturista ja levitti ruskeat
purjeensa.
Kaikki oli hetkessä muuttunut, rauha oli poissa, päivä oli tullut.
Alakuloinen katkeruus täytti Mariannen mielen Hän tarttui airoihin ja
sousi pitkin, äkäisin vedoin maalle päin.
Lemmenkohtauksia! Hän, perheenäiti, jolla on talous, mies ja lapsia,
hän antautui »uneksimaan» kuin nuori, kahdeksantoistavuotias tyttö!
Eikö hän sitten koskaan muista, että sellainen ei ole milloinkaan
sattunut hänen osalleen eikä milloinkaan sattuisikaan. — Hänen
nuoruutensa? — Hänellä ei ollut koskaan nuoruutta ollutkaan — ei
koskaan rakkautta, ei koskaan innostusta!
Hän sousi nyt hiljempaa kevätauringon luodessa hurmaavan valonsa yli
köyhän maan. Mutta katkeruus hänen sydämessään kasvoi kasvamistaan, se
ajoi takaa hänen ajatuksiaan — kaikki kahleet katkesivat ja kiivaita
syytöksiä kuului hänen sydämensä kaikilta kolkilta.
Ensimäisen kerran syttyi hänessä kauan aikaa tuhan alla kytenyt
epäluulo isäänsä kohtaan ilmi liekkiin. — Miksi isä sellaisella
kuumeella oli kiiruhtanut hänen ja Haldorin avioliittoa? Miksi? Kuinka
saattoi hän, viisas ja ymmärtäväinen mies, neuvoa häntä, silloin vielä
kokematonta lasta, niin aikaisin ottamaan tämän kovanonnen askeleen? —
Tai oliko se ollut hänelle yksinkertaisesti vain kauppatoimi? Jumala
ties, mistä sellainen ajatus hänen päähänsä pälkähti, mutta nyt tuntui
hänestä, kuin olisi se selittänyt kaikki. Kehno kauppa olisi se ollut.
Isä on liikemies. Miksi hän ei olisi voinut sitä tehdä? Kunhan vain
maksettiin hyvin! — Maksettiin! — Maksettiin!
Niin lipuivat hänen ajatuksensa, tylyt, kylmät häijyt ajatukset, jotka
ilkkuivat kaikelle hänen syvälle lapsirakkaudelleen.
Sellaiset ajatukset herättivät hänessä sarjan uusia ajatuksia. Koko
hänen mielensä joutui kuohuksiin. Moni ristiriitainen ääni taisteli
hänessä. Muutamat syyttivät, muutamat vaativat, muutamat ilkkuivat,
mutta sydämen syvimmästä kolkasta kuului toivotonta itkua sen johdosta,
mikä ikipäiviksi oli kadotettu.
Hän laski veneen laiturin kylkeen ja meni kotiinsa. Mutta nukkumaan hän
ei enää saattanut mennä sänkykamarin tukehduttavaan ilmaan. Jossa _hän_
nukkui...
Hän ei ajatellut ajatustaan loppuun. Hän vei kätensä otsalleen, hänen
ruumiinsa värisi kiireestä kantapäähän. Miksi olikaan kaikki tämä häntä
kohdannut! Hän oli kauan aikaa tuntenut, että jotain kuohui hänen
sielussaan, etenkin tänä kevännä, mutta vasta nyt, aamun hiljaisuudessa
oli kaikki elävästi hänelle selvinnyt.
Mitä oli hänellä tehtävää siinä talossa? Hän katseli ympärilleen.
Jumala! — Ja siinä hän oli emäntä! Hän oli naimisissa hänelle kokonaan
vieraan miehen kanssa, josta hän ei vähääkään välittänyt — sidottu
häneen ikipäiviksi!
Mutta lapsi! Hän juoksi lapsikamariin, jossa hänen pieni poikansa
nukkui tyynenä ja rauhallisena.
Ei — ei edes sekään side ollut olemassa! Ah! kuinka he olivat hänelle
valehdelleet sanoessaan, että äidinrakkaus oli suurinta maailmassa!
Hänen oma isänsäkin häntä sillä oli lohduttanut, kun hän oli ollut
toivoton. Ja kuinka hän puolestaan silloin oli iloinnut, että tuo pikku
olento oli syntyvä. Jumalan enkeli, joka vuodattaisi taivaanvaltakunnan
rauhan hänen ylitsensä.
Ja nyt! Mitä tunsi hän poikaansa kohtaan?
Sääliä, vastuunalaisuutta, kaikkea sellaista, mutta ei äidinrakkautta,
joka olisi ollut kauniimpaa ja voimakkaampaa kuin kaikki muu.
Hänen sielunsa läpi lensi äkkiä ajatus: mutta jos olisit synnyttänyt
poikasi jonkun toisen miehen kanssa, jota rakastat?... Hän jäi
seisomaan ja tuijotti eteensä suurilla, surumielisillä silmillä. Sitten
ravisti hän toivottomana päätään ja nojautui yli kehdon.
— Pieni lapsi rukka! — kuiskasi hän ja suuteli sitä varovaisesti
poskille.
Hän meni takaisin saliin. Aurinko alkoi paistaa ikkunasta, ja pari
kärpästä leikki ikkunanpuitteilla.
Ei, hän ei voinut jäädä sinne kauemmaksi aikaa. Hän lähti jälleen
ulos, kiiruhti läpi kaupungin pitkin vanhaa viertotietä ja veräjällä
hän kääntyi metsäpolulle. Niinkuin hän oli ajatellutkin, siellä tuomet
kukkivat.
»Nyt metsä vihannoi
Ja tuomi tuoksuna,»
lauloi hänen sydämessään.
Tyyni ilma oli helteistä ja pihkaista puitten siimeksessä. Hänen
ajatuksensa tulivat raukeiksi, ja kun hän meni takaisin kaupunkiin,
niin tuntui hänestä kuin olisi hän nähnyt kaikki usvan läpi.
Saavuttuaan kotiinsa sanoi palvelija hänelle, että herra jo oli mennyt
konttoriin.
Jumalan kiitos, ajatteli Marianne.
Sitten heittäytyi hän sänkyyn ja vaipui lyijynraskaaseen uupumuksen
tilaan.
Aamiaiseksi hän havahtui, pukeutui ja meni ruokasaliin.
Haldor oli jo siellä. Marianne huomasi, ettei hän ollut hyvällä
mielellä. Hyvää huomenta sanomatta istui hän pöytään ja alkoi syödä.
— No, missä sinä olet tänä aamuna ollut? hän kysyi.
— Ulkona kävelemässä, vastasi Marianne tylysti.
— Vai niin! Sinullapa on omituinen kävelyaika!
— Niinkö sinusta tuntuu?
— Niin. Ja minä toivon, että tämä on viimeinen kerta kun teet sellaisia
hullutuksia minulle siitä etukäteen ilmoittamatta. Sehän näyttää niin
peräti omituiselta, rakas ystävä — sanoi hän leppeämmin.
Mariannan katse oli jääkylmä sanoessaan:
— Minä luulen, että saan tehdä mitä haluan.
Haldor katsoi häneen hämmästyneenä eikä tiennyt mitä vastata.
Lopulta puhkesi hän tyynempänä sanomaan:
— En sinua ymmärrä. En totta tosiaan, Marianne.
Marianne kohautti olkapäitään ja hymyili ivallisesti, ja sitten ei
sanottu enää sanaakaan sinä aamiais-aikana.
X
Tänä valoisana kesäkautena valkeni elämä ensi kerran Mariannelle
ja uudet kaihon ja ikäväntunteet tähystelivät maailmaa uteliain
katsein. Samaan aikaan muuttui hänen ulkomuotonsakin. Hän, joka
huolimatta kahdestakymmenestä ikävuodestaan ja lapsestaan oli siihen
asti säilyttänyt tyttövartalonsa, kehittyi tällä aikaa kypsäksi,
täyskasvuiseksi naiseksi.
Hän tuli hieman täyteläisemmäksi, rinta levisi ja vahvistui, kasvojen
piirteet kehittyivät puhtaammiksi ja jyrkemmiksi ja katse omituisen
valppaaksi.
Huulet, jotka niin helposti aukenivat hänen uneksivasti ja
hajamielisesti hymyillessään, olivat nyt päättävästi kokoonpuristetut.
Niin, itse pään asento oli toisenlainen, ja se se ehken saattoi
ihmiset huomaamaan muutoksen, mikä hänessä oli tapahtunut. Ennen hän
oli kulkenut pää kumarassa ja hänen kasvoissaan oli ollut sellainen
ilme, kuin olisi hän kuullut kaukaista musiikkia. Nyt piti hän päätään
pystyssä, ja tuntui kuin olisi hän vapautunut epämääräisestä ja
ikävöivästä haaveilemisesta.
Ihmiset kysyivät toisiltaan:
— Mitä lienee tapahtunut? Mikä nyt on tielle sattunut?
Niin, Haldorin lähimmät klubiystävät nyyhkäsivät häntä ja tekivät
leikillisiä huomautuksiakin siihen suuntaan, että jälleen saisivat,
kunnian nähdä hänet seurassaan.
Ainoastaan hänen parhaimmat tuttavansa uskalsivat tehdä hänelle
näin lähenteleviä huomautuksia. Mutta vaikkeivät hänen entiset
klubituttavansa olleetkaan erikoisen hienotunteista väkeä, olivat he
kuitenkin läpeensä hyväsydämisiä, ja he olisivat varmaan tunteneet
itsensä hyvin onnettomiksi, jos olisivat tietäneet, kuinka syvästi he
loukkasivat Haldoria.
Säälittävä mies konsuli Björn todellakin oli, sillä hän rakasti
edelleenkin Mariannea koko onnettomalla sydämellään.
Hän tahtoi, että Marianne aina olisi ollut iloinen ja että hänellä
olisi ollut kaikki mitä haluaa. Silmää räpäyttämättä hän oli kieltänyt
yksinkertaisen Björnien luonteensa ja varustanut vaimonsa, kotinsa,
milteipä oman persoonansakin aito Ebbesenilaisella loistolla. Se ei
kuitenkaan ollut tapahtunut melkoisitta sisäisittä taisteluitta.
Pahinta kaikista oli ollut, kun hänen oli täytynyt ajaa muhkea
partansa ja säästää ainoastaan poskiparta, kammata tukkansa sileäksi
ja jakaukselle, joka ulottui aina niskaan asti ja kaiken päälliseksi
vaihtaa mukava, alaskäännetty kaulus korkeaan, nykyaikaiseen
kaulukseen, jossa hän tuskin saattoi hengittää.
Mutta kaikkiin niihin muutoksiin hän oli suurella vaivalla vähitellen
tottunut. Mariannahan oli aina lapsuudestaan asti oppinut toisiin
tapoihin kuin hän. Hän oli kasvatettu noudattamaan maun vaatimuksia ja
sitä paitsi hän oli oleskellut ulkomailla.
Mutta nyt hän ei Mariannea enää ymmärtänyt. Hän ei käsittänyt tuota
äkkinäistä kylmäkiskoisuuden puuskausta, tuota synkkää äänettömyyttä,
johonka Marianne viime aikoina oli vaipunut, tuota uhkaavaa, tylyä
ilmettä hänen katseessaan. — Mitä hän sitten oli rikkonut? Hän koitti
löytää muististaan edes jonkun synnin, jonka olisi tehnyt, mutta
turhaan.
Eräänä iltana, jolloin hän kaikilla keinoin oli koettanut saada
Mariannen hymyilemään, mutta jolloin vastaukset olivat ainoastaan
harvoja, töykeitä sanoja, joutui hän kokonaan suunniltaan, ja niinkuin
suuri, nöyryytetty eläin heittäytyi hän polvilleen ja kuroitti
kokoonpuristetut kätensä Mariannea kohti.
— Marianne — sanoi hän — en enää tätä kestä. Etkö siis voi ilmaista,
millä sinua olen loukannut. Jumalan tähden, Marianne, sano se. Nuhtele
minua, että välimme jälleen tulisi entiselleen.
Pää kumarassa hän sitten odotti puolisonsa toruja. Mutta Marianne
vaikeni. Ei ainoallakaan sanalla, ei edes kädenliikkeellä vastannut
miehensä pyyntöön.
Omituinen tuska valtasi Haldorin, aavistuksen sekainen tunne siitä,
että ikipäiviksi oli menettänyt puolisonsa, ja tämä tuska musersi hänet
tuhaksi.
— Huomaan että olen jollakin tavoin tehnyt pahoin — kuiskasi Haldor
edelleen. — Älä enää ole toivoton, Marianne. Anna minulle anteeksi!
Hän oli pannut kätensä Mariannen polville. Ja nyt hän tunsi, kuinka
Marianne nousi. Tuskan tukahuttama kun oli antoi hän vastuksetta
työntää itsensä syrjään, ja Marianne poistui.
Haldor vaipui kasvoilleen maahan. Hän tunsi olevansa häpeissään,
nöyrtynyt, kykenemätön kaikkeen. Hän aavisti, että he nyt erosivat, ja
silloin muuttui maailmassa kaikki hänelle arvottomaksi.
Marianne meni ikkunan luo ja jäi sinne seisomaan, käsivarret ristissä.
Tuon tuostakin katsoi hän Haldoriin, joka lojui lattialla entisessä
asennossaan. Se kiukustutti häntä. Mitä hyödytti sellainen tyhmä
ja naurettava narripeli? Minkätähden makaa hän tuolla lailla? Eikö
hän ymmärrä, että hän siten vielä enemmän alentaa itsensä Mariannen
silmissä?
— Sinä erehdyt täydellisesti, Haldor — sanoi hän vihdoin kuivalla,
pakotetun jokapäiväisellä äänellä — sinä et ole loukannut minua
pienemmälläkään. Millä lailla sen olisit tehnyt? Minä en sitä paitse
ole ensinkään toivoton. Mitä syytä minulla siihen olisi?
Musta möhkäle lojui edelleen liikkumattomana lattialla ja sai lopulta
Mariannen kokonaan raivoon. Häntä inhotti tuo hänen sääliinsä
vetoaminen. Hän polki jalkaansa ja sanoi töykeällä, ivallisella äänellä:
— Ei, nyt sinun todellakin täytyy nousta. Miksi turhia temppuja?
Ajattele, että joku sattuisi tulemaan ja näkisi sinut tuolla lailla
nelin ryömivän!
Yhdellä hyppäyksellä oli Haldor hänen edessään. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat ja hurjat, suu värähteli, hän kohotti nyrkkiin puristetun
kätensä, ja Marianne näki, kuinka hänen hampaansa puristautuivat hänen
alahuultaan vastaan.
— Varo!
Se kuului pikemmin ähkymiseltä kuin uhkaukselta, mutta surumielisissä
eläimensilmissä paloi hehku, joka kauhistutti Mariannea.
Sitten kääntyi Haldor ympäri ja meni kiirein askelin huoneesta. Hänen
päänsä oli painunut rintaa vastaan ja olkapäät kohonneet ylöspäin.
Itkikö hän?
Marianne naputteli ikkunaa. Hän ei ollut oikein tyytyväinen
itseensä, mutta kun hän ajatteli mitä oli tapahtunut, niin hän ei
löytänyt syytä tyytymättömyyteen. Sillä oliko hänen velvollisuutensa
olla hyväntahtoinen? Eikö häntä oltu vedetty harhaan? Eivätkö he
olleet hävittäneet koko hänen elämänsä? Hänen nuoruutensa, hänen
viattomuutensa, hänen kykynsä rakastaa — kaikki he olivat raiskanneet.
Miksikä he hänet olivat tehneet? Mitä hänen elämänsä nyt oli? Suuri
ikävyyden erämaa! Ja pitäisikö hänen kaiken tämän jälkeen olla hyvä
niille, jotka niin säälimättömästi olivat riistäneet hänen nuoruutensa?
Jotka olivat tehneet hänet siksi kovaksi ja kylmäksi naiseksi, mikä hän
nyt oli? Eivätkö he ehken tienneet, että hänessä tylyyden takana oli
neitsyt, joka itki ja kuroitti kätensä ikipäiviksi kadotettua elämää
kohti?
Ei, he eivät sitä tienneet, eivätkä koskaan saisikaan sitä tietää.
Mutta tyytymättömyyden tunne kalvoi häntä edelleen. Hän ei saattanut
nukkua, vaan heittelehti sängyssään, kuunteli jokaista ulkoapäin
tulevaa ääntä, ajatteli pitkät ajat hävitettyä elämää ja koetti itkeä,
mutta ei voinut.
Haldor tuli kotiin vasta aamupuoleen. Oli jo jokseenkin valoisata. Hän
törmi tuoleja ja pöytiä ja roiski vaatteensa mihin sattui. Oli helppo
huomata, että hän oli juopunut.
Siihen vastenmielisyyden tunteeseen, jota Marianne häntä kohtaan
tunsi nähdessään hänet sellaisena, sekoittui samalla jotain
huojentavaa, keventävää. Sillä nyt katosi hänen äskeinen käsittämätön
tyytymättömyytensä.
Ja sitten hän itki itsensä uneen.