Haldor Björn rakastui päivä päivältä yhä enemmän nuoreen morsiameensa.
ja Mariannesta tuntui yleensä, että kaikki kävi jokseenkin
onnellisesti, paljon onnellisemmin kuin hän alunpitäin oli saattanut
otaksuakaan. Ei sen vuoksi että hän erikoisesti olisi tulevasta
puolisostaan välittänyt, mutta Haldorin rajaton ihailu ei miellyttänyt
häntä niinkään vähän. Haldor ei kyllin usein saattanut vakuuttaa,
että hänen kohtalonsa oli Mariannen käsissä, ja nuoresta tytöstä on
aina miellyttävää tuntea oman arvonsa ja vaikutusvaltansa suuriin
täyskasvuisiin miehiin.
Joskus saattoi tosin surumielinen ajatus pujahtaa hänen sieluunsa,
muistellessaan Kristian Fredrikiä, mutta hän oli itse asiassa liian
tyytyväinen olemassaoloonsa siitä suuriakaan välittääkseen.
Hänhän oli ainoastaan kahdeksantoistavuotias ja sen lisäksi kaikkien
ihmisten hellimä ja ihailema. Kaikki vakuuttivat hänen olevan
kauneimman tytön koko kaupungissa. Hän oli isänsä ilo, hänen sulhasensa
ihaili ja rakasti häntä rajattomasti ja hänellä puolestaan ei ollut
mitään häntä vastaan, päin vastoin. Haldor oli hänelle läpeensä hyvä ja
täytti uskollisesti kaikki hänen toivomuksensa.
Mitä sortavaa hänellä siis oikeastaan saattaisi olla?
Konsuli Ebbesen alkoi hänkin toivoa, että kaikki vielä oli päättyvä
hyvin — joskaan hän ei voinut vapautua muutamista hämäristä
aavistuksista. — Mutta, hyvä Jumala, lohdutteli hän itseään, useimmat
ihmisethän menevät avioliittoon ilman monia mutkia ja suuria tunteita.
Ja vaikka nuori tyttö avioliittonsa alkuaikoina tuntisikin itsensä
joskus jossain määrin pettyneeksi, niin haihtuvat sellaiset tunteet
tavallisesti heti ensimäisen lapsen synnyttyä. Ja miksei Marianne siinä
suhteessa suoriutuisi yhtä hyvin kuin muutkin porvaristytöt? Tosin oli
hänen suonissaan sukunsa rauhaton veri, mutta sen ohella oli hänellä
siksi paljon järkeä ja malttia, että hän saattoi pelastua pahemmastakin
pulmasta.
Näin ajatellessaan konsuli tunsi itsensä tyynemmäksi ja työskenteli
uutteraan vähitellen lakkauttaakseen liikkeensä. Hän myi metsänsä,
tehtaansa ja laivansa. Itselleen säilytti hän ainoastaan vanhan talon
ja piti ainoana onnenaan saada siinä velattomana kuolla.
* * * * *
Kun nuoret olivat olleet kihloissa puolen vuoden ajan, alkoi Haldor
puhua häistä, ja kun Mariannen mielestä ei se asia ollut ensinkään
kiireellistä laatua, tuli Haldor entistään hellemmäksi ja vakuutti,
ettei ollut syytä lykätä sitä tuonnemmaksi.
Vähitellen alkoi Mariannestakin tuntua niin. Ja hänestä oli sitä paitse
samantekevä, koska Haldor niin tahtoi, niin...
Nyt tuottivat pukujen ja uuden kodin hankkiminen paljon puuhaa, ja se
oli Mariannesta huvittavaa ja hauskaa.
Ei ollut vielä monta vuotta siitä, kun hän oli leikkinyt nukeilla,
pukenut ne hienoihin pukuihin ja sisustanut niitten huoneet, ja kaikki
ne muistuttivat elävästi hänen nykyisiä tehtäviään, vaikka viimeksi
mainitut tietysti olivat äärettömän paljon huvittavammat.
Sitten pidettiin häät sellaisella loistolla ja komeudella, ettei
moista ennen oltu nähty, ja vanhan konsulin puhe vaikutti kaikissa
läsnäolijoissa syvää mielenliikutusta.
Konsuli itse oli niin haltioissaan, että tuskin sai sanaa sanotuksi.
Ja häitten jälkeen kuluivat päivät jokseenkin samaan tapaan kuin
ennenkin. Marianne ei näyttänyt tosin niin ääriään myöden onnelliselta,
mutta onni ehken tuli vasta sitten, kun ehti mukautua uusiin oloihin.
Kun aika tuli, synnytti Marianne lapsen.
Ja nyt tapahtui hänessä muutos — muutos, joka tuli vähitellen ja
äänettömästi, mutta jonka tarkkaavammat ihmetyksellä huomasivat.
Sillä kun toiset nuoret rouvat ensimäisen lapsen synnytettyään
tulevat tyynemmiksi ja arvokkaammiksi, niin tuntui Mariannassa juuri
nyt heräävän jotain rauhatonta ja tyytymätöntä. Se ilmeni monissa
pikkuseikoissa.
Hän ei ollut enää niin ystävällinen kuin ennen eikä myöskään niin
iloinen.
Hän ei itsekään ymmärtänyt mikä häntä vaivasi. Harmaa, kolkko suru
tuntui kietoutuvan hänen ympärilleen kuin usva: mistä ja minkätähden,
sitä hän ei tiennyt, mutta se valtasi hänet ja synnytti hänessä
raskaan, painostavan surun.
Tällaiset kohtaukset vaiensivat häntä usein ja tulivat joka kerta
uudistuttuaan yhä vahvemmiksi ja muodostuivat lopulta alati vakaavaksi
raskasmielisyydeksi. Ja hänen silmänsä tuntuivat vähitellen aukenevan
ikäänkuin hän ensi kerran olisi nähnyt kenen kanssa hän eli.