Kun Marianne Ebbesen ja Haldor Björn samana iltapäivänä kulkivat
käsi kädessä kaupungin pääkadulla, herätti se suurta melua kaupungin
hyvien asujanten keskuudessa. Puolessa tunnissa tiesivät kaikki kertoa
tapahtumasta. Vieläpä vanhat vähäkuuloiset iso-isät ja isoäidit, jotka
nyykyttäen istuivat suurissa nojatuoleissaan, olivat monien huutojen ja
väärinkäsityksien jälkeen saaneet veltostuneitten aivojensa tajuamaan
totuuden.
Ja nyt seurasi kihlautuneille ankara koettelemuksen aika. He joutuivat
kaikkialla yleisen keskustelun esineeksi. Heidän ruumiillisista ja
sielullisista ominaisuuksistaan kiisteltiin tulisella innolla, samoin
heidän tunteistaan ja heidän tulevaisuuden suunnitelmistaan.
Yhdestä asiasta olivat kuitenkin kaikki yhtä mieltä, kun ensi kiihotus
vähän oli ehtinyt laantua, siitä nimittäin, että Marianne jo aikoja
sitten oli ajatellut Haldoria, ja kaikki olivat tietysti jo kauan aikaa
nähneet, että kihlautumiseen se lopulta oli päättyvä.
Moni katkera sana pääsi sinä iltana kateellisten äitien sydämistä:
siinähän meni kaupungin parhain nuori mies heidän naimaijässä olevien
tyttäriensä nenän ohitse.
Multa ne isät, jotka olivat liikemiehiä, päästivät kaikki helpotuksen
huokauksen: Nyt ei ollut enää vaarallista! Nyt pysyi Ebbesenin liike
kyllä pystyssä! Jos se olisi tehnyt vararikon, olisi se vienyt heidät
ja monen muun mukaansa.
Mutta jumalankiitos! nyt ei ollut enää vaarallista, sillä vaikka
Ebbesen nyt oli joutunutkin hetkelliseen ahdinkotilaan, niin olivat
he kaikki yhtenä miehenä valmiit häntä auttamaan, koska hän nyt oli
joutunut suhteisiin miehen kanssa, jonka asema oli niin järkkymätön
kuin Björnin.
Koko illan keskusteltiin päivän tapahtuman vaikutuksesta kaupungin
tulevaisuuteen. Sillä Marianne oli Ebbesenin ainoa perillinen, ja
kun kaupungin kaksi suurinta liikettä nyt yhdistettiin Haldorin
johdettaviksi, niin oli se varmaan aikaansaava monta mullistusta
oloissa.
Ja kun Haldor oli ravakka mies, jonka kaikki tunsivat ja jonka kanssa
kaikki olivat veljiä, niin kantoi moni mielessään suuria tuumia. Oli
niin muodoin parhainta pysytellä hyvissä väleissä sekä Haldorin että
Ebbesenin kanssa. Milteipä nekin, jotka eniten pelkäsivät konsuli
Ebbesenin vararikkoa, päättivät aukaista hänelle kukkaronsa suun, jos
hän kääntyisi heidän puoleensa.
Ja lähinnä seuraavina päivinä toteutuikin tässä suhteessa useamman kuin
yhden toiveet, mutta kaikkialta sai Ebbesen vastaukseksi:
— Kaikin mokomin, herra konsuli, erittäin kernaasti, kuinka paljon vain
haluatte.
Lauantai-iltapäivänä istui Hans Ebbesen konttorinsa yksityishuoneessa
kädessään tuo kauhea paperi.
Hän katseli sitä kauan aikaa, tarkasteli väärää nimikirjoitusta ja repi
lopulta verkalleen koko paperin pieniksi palasiksi. Sitten sytytti hän
tulitikun ja poltti palaset yksitellen, nousi seisomaan ja laastuaan
tuhkan pieneen rasiaan, meni hän ikkunan luo, aukasi sen ja heitti
onnettoman paperin viimeisetkin jäännökset tuuleen.
Sitten päästi hän pitkän helpotuksen huokauksen ja istuutui
nojatuoliin. Hänet valtasi äkkiä raukea väsymys, jonkinlainen
surumielinen hellyyden tunne. Ja kun ovelle koputettiin, niin hän ei
noussut tuoliltaan, vaan jäi istumaan entiseen asentoonsa. Nähdessään
että sisääntulija oli nuori Trolle, ojensi hän hänelle kätensä ja sanoi
ystävällisellä luottamuksella:
— Päivää, nuori ystäväni. Tulkaa tänne ja istukaa viereeni. Tänäänhän
on lauantai. Kertokaa minulle kuinka nykyjään voitte, rakas Trolle.
Kristian Fredrik mutisi muutaman sanan vastaukseksi ja istuutui
hämmästyneenä tuolille kirjoituspöydän ääreen.
— Kas niin, rakas ystävä! Mitä on sydämellänne? Näytätte hieman
kalpealta. Tahtoisitte ehken virkavapautta vai kuinka?
— Noo — alkoi konsuli jälleen, kun Trolle ei vastannut — sanokaa vain
suoraan, tahtoisitteko jotain. Huomatkaa, että isänne oli minun parhain
ystäväni ja että minä mielelläni teen kaikki mitä voin hänen poikansa
puolesta.
— Olisin vain pyytänyt kysyä — vastasi nuori mies hiljaisella äänellä —
sallisiko konsuli minun matkustaa?
— Matkustaa? Mitä ihmeitä — mietittäkö matkustaa? Mitä tarkoitatte?
Minnekä aijotte? Ja kuinka kauaksi aikaa?
— Olen aikonut matkustaa ulkomaille ja päästä siellä johonkin
liikkeeseen.
— Vai niin. Mutta siitä ette tähän asti ole sanallakaan maininnut. — No
miksi ei? Sitähän sietää ajatella. Nuorelle miehelle ei ole milloinkaan
haitaksi nähdä maailmaa vähän laajemmaltikin.
— Sitä paitsi on minulla vielä yksi pyyntö konsulille, ja se on ehken
hieman rohkea. Niinpä pyydänkin jo etukäteen anteeksi.
— Mitä tyhjiä — keskeytti konsuli — sanokaa vain mistä on kysymys, niin
kyllä siitä suoriudumme. Tarvitsetteko mahdollisesti matkarahoja? Tai
suosituksia?
En kumpaakaan, herra konsuli — vastasi Trolle. — Tahtoisin vain
kysyä, saisinko tästä päivästä aikain katsoa olevani vapaa toimestani
konttorissanne?
— Mitä tyhmyyksiä? — huudahti konsuli hieman äkäisesti. — Onko matkanne
niin kiireellistä laatua?
— Tahtoisin mielelläni päästä matkalle jo ensi viikon kuluessa. Ja sitä
ennen tarvitsen moniaita päiviä valmistuakseni matkakuntoon.
— Miks'ei, miks'ei, kuten tahdotte, vaikka olisinkin kernaimmin
nähnyt teidän osottavan minulle tässä asiassa suurempaa luottamusta.
No, mutta se sikseen. Teillä on vapautenne. Mutta ehken saisin kuulla
jotain suunnitelmistanne. Minnekä aijotte matkustaa?
— Ensiksi olen ajatellut Hampuriin. Siellä on minulla muuan ystävä. Hän
on jo kauan aikaa sitten kysellyt, enkö tahtoisi tulla sinne. Siellä
olisi yhtä ja toista oppimista.
— Ja sieltä?
— Sieltä olen aikonut matkustaa Lontooseen ja Pariisiin.
— Tuumanne tuntuvat erinomaisilta. Mutta suokaa anteeksi, että puhuu
teille suoraan ja peittelemättä. Oletteko ajatellut, että matkat
maksavat rahaa ja että vielä enemmän maksaa elää vieraassa kaupungissa.
Sillä ei tosiaan ole mikään leikin asia saada edes joltistakaan tointa
sellaisessa kaupungissa kuin Hampuri. Oletteko ajatellut sitä?
— Olen, herra konsuli. Siksi olen säästänyt palkastani, jonka
palveluksessanne olen ansainnut.
— Vai niin, sehän on perin kiitettävää. Mutta kuulkaa nyt, rakas
Trolle, suvaitkaa minun isänne vanhana ystävä olla teille pieneksi
avuksi. Ette voi lähteä sellaiselle matkalle, ellei teillä ole
vähintäin parituhatta markkaa taskussa. Kuinka paljon siitä laskisimme
minun osalleni?
— Tuhannen kiitosta, herra konsuli, mutta enhän enää voi ottaa lahjoja
vastaan. Olen jo siinä ijässä, jolloin pitää tulla omin voimin aikaan.
Ja onhan kotini sitä paitsi jo saanut liiaksikin nauttia konsulin
ystävällisyydestä.
— Hyvä, hyvä! Kutsukaamme sitä siis lainaksi, kunnioitettava ystäväni
— vastasi konsuli hymähtäen — lainaksi, jonka voitte maksaa takaisin
milloin teille sopii, ja silloin vaikka korkoa korolta lukien.
Nuori mies nousi tuoliltaan. Hehkuva puna nousi hänen poskilleen. Hän
käänteli hermostuneesti hattua käsissään ja katsoi alaspäin.
— Anteeksi, herra konsuli — vastasi hän — mutta en voi ottaa vastaan
lainaakaan....
— Mitä hullutuksia? — keskeytti konsuli todella närkästyneenä. — Miksi
ette ottaisi, jos saan luvan kysyä?
— Olen asettanut päämääräkseni tulla toimeen ilman velkoja. Luulen,
että siten on paras elää. Kun ei kuten minulla ole varmoja edellytyksiä
maksaa takaisin, niin tuntuu oikeammalta koettaa tulla omin neuvoin
toimeen.
— Olette todellakin merkillisin ihminen, minkä milloinkaan olen nähnyt.
Mutta jos tahtoisin antaa teille palkkion, niin voitteko kieltää, ettei
minulla ole siihen oikeutta? Voitteko kieltää minun antamasta palkkiota
apulaisilleni, jotka eroavat palveluksestani?
Kristian Fredrik ravisti päätään ja vastasi omituisen lyhyesti ja
varmasti:
— Tiedän itse parhaiten, etten ole mitään palkkiota ansainnut.
Tulin liikkeesenne kokonaan aloittelevana, mutta sain heti yhtä
suuren palkan kuin perehtynyt konttoristi. Ja senkin jälestä, kun
jotain olen oppinut, on minussa aina ollut tunne, etten ole tehnyt
tarpeeksi palkkaani nähden, vaan että te olette minulle maksanut
runsaasti ainoastaan sen vuoksi, että olen isäni poika. Sen tähden
pidän kohtuuttomana, että kaikesta huolimatta tahdotte antaa minulle
palkkion, jota en millään muodolla ole ansainnut. Sitä paitse arastelen
konsulin hyväntahtoisuutta senkin vuoksi, etten voi sitä millään
palkita.
Konsuli viskasi kynän kädestään.
— Te olette hullu — ärjäsi hän äkäisesti, nousi seisomaan ja alkoi
pitkin askelin kulkea edes takaisin permannolla. Hän pysähtyi
hetkiseksi ikkunan ääreen, kääntyi äkkiä ympäri ja katseli nuorta,
kaunista, jäykkäpiirteistä miestä, joka pää kumarassa seisoi oven
suussa.
Lopulta meni hän hänen luokseen, laski kätensä hänen olkapäälleen ja
sanoi:
— Minua miellyttää teidän päättäväisyytenne. Olette totta tosiaan
oikeassa, kun ette tahdo apua, niin, ette tahdo, vaikkakin sen saisitte
mieheltä, joka on ollut isänne ystävä. — En tahdo vaivata teitä
enempää. Matkustakaa vaan, poikani, ja pysykää yhtä suoraselkäisenä
kuin nyt olette, niin teistä jotakin tulee. Mutta jos teitä haluttaa,
niin voitte aina muistaa, että jos joudutte ahdinkoon, niin voitte
huoleti kääntyä puoleeni. Ei enää sen vuoksi, että olette isänne poika,
ymmärrättekö, vaan sen vuoksi, että olette oma itsenne, sen vuoksi,
että mielelläni soisin teidän katsovan minua ystäväksenne. Tahdotteko
säilyttää mielessänne tämän, rakas ystävä?
Samalla kuului askelia viereisestä huoneesta, ovi auastiin ja Marianne
seisoi heidän edessään hengästyneenä ja hymyilevänä.
Kristian Fredrik kumarsi jäykästi ja kohteliaasti ja tuli entistään
kalpeammaksi. Marianne katseli häntä ja muuttui äkkiä vakavaksi.
— Hyvää päivää, isä! hyvää päivää Kristian Fredrik!
— Vai niin, tuletko sinä aikaansaamaan täällä hämmennystä jälleen —
sanoi konsuli veitikkamaisesti.
Marianne ei vastannut vaan meni miettiväisen näköisenä pari askelta
lähemmäksi Kristian Fredrikkiä.
Kuinka on purjehdusmatkan laita? — kysyi hän. Oletteko saanut veneen
sunnuntaiksi?
— Pyydän anteeksi — vastasi hän — mutta purjehdusmatka jäänee sikseen.
— Miksi niin?
— Matkustan jo ensi viikon alussa.
— Matkustatte! — Minnekkä?
— Ulkomaille — Hampuriin.
— Ja kuinka kauaksi aijotte sinne jäädä?
— En tiedä, mutta tuskin uskon, että enää tänne saavun.
Marianne katsoi häntä vakavasti ja tutkien.
— Vai niin — sanoi hän hiljaa — vai niin, te matkustatte.
Konsuli Ebbesen kuuli, että nuorten keskustelu vähitellen sai oudon
sävyn, ja heti heräsi hänessä epäilys. Hän ymmärsi äkkiä kaikki.
— Niin — sanoi hän edelleen iloisesti — Trolle matkustaa avaraan
maailmaan tullakseen mieheksi, ja siinä hän on varsin oikeassa. Niin,
rakas ystävä, teette varmaan, niinkuin olemme sopineet? Mutta minä
toivon, että pistäydytte vielä konttoriin, ennenkuin lähdette, niin
saamme sanoa oikeat hyvästit.
— Sen teen — vastasi Kristian Fredrik.
Hyvästi, herra konsuli, ja sydämellinen kiitos ystävällisyydestänne.
Hyvästi, neiti — sanoi hän sitten, kumartaen Mariannelle. Ja lisäsi
vitkaan ja teeskennellyn iloisesti: — Pyydän saada toivottaa teille
kaikkea hyvää — nyt ja aina.
Sitten lähestyi hän ovea, kumarsi vielä kerran kylmästi ja kohteliaasti
ja poistui.