Kun Marianne kuuli isänsä puhuvan Haldor Björnin kosinnasta, punastui
hän ja hymyili.
— Ei, mutta tämä ei toki lie totta, isä — sanoi hän.
Ja konsulin täytyi suorastaan häntä torua ja hänelle vakuuttaa, että
hän todella tarkoitti mitä sanoi ja että Mariannen tulisi miettiä, mitä
aikoo tehdä.
— Haldor Björn! — sanoi Marianne. Minusta tuntuu omituiselta, että
juuri hän minua kosii. Minä en ymmärrä... minä olen niin vähän ollut
hänen kanssaan tekemisissä... minähän tuskin häntä tunnen.
Konsuli veti hänet luokseen.
— Sano minulle, rakas Marianne, pidätkö mahdollisesti jostain toisesta
enemmän. Oletko mahdollisesti rakastunut johonkin?
Mariannen lapsensilmiin ilmestyi miettivä katse. Hän ajatteli hetkisen
Kristian Fredrikiä. Mitä sanoisi hän saadessaan kuulla, että Marianne
on kihloissa? Hänen teki mieli sitä kysyä, sillä hehän olivat vanhoja,
hyviä ystäviä, sen hän tunsi. Mutta että hän hänestä pitäisi, ei, sitä
hän ei luullut. Ja sitten otti hän isää kaulasta, silitteli häntä ja
sanoi:
— Minä en pidä kenestäkään muusta maailmassa kuin sinusta, isä.
Ja konsuli silitteli tytärtään takaisin, ja hänen äänensä vapisi
sanoessaan:
— Rakas, pikku Marianneni!
Hetken perästä jatkoi hän, mutta toisella äänenpainolla:
— Katso, rakas lapsi, minä en enää ole niin vahva kuin sinä ehken
luulet minun olevan, ja kukaan ei tiedä, minä hetkenä loppuni lähestyy.
Ja minä voisin käydä kuolemaan levollisesti, jos tietäisin, että
sinulla olisi joku, johonka voisit turvautua, ettet jäisi jälkeeni
yksinäisenä ja avuttomana. Ja Haldor Björn on hyvä ja kelpo mies.
Sain hänestä hyvän käsityksen tänään hänen kanssaan keskustellessani.
Tuntisin itseni turvalliseksi, jos tietäisin, että te kaksi omaisitte
toisenne. Sinä ehket ajattele sitä, että minä silloin tällöin olen
laskenut leikkiä kunnon Björnistä ja ihmettelet, että nyt kuitenkin
olen näin taipuvainen tähän liittoon. Mutta minä sanon sinulle,
rakas tyttäreni, että leikki sijansa saakoon ja että tosi on vallan
toinen asia. Ja puhuakseni vakavasti: elämä on niin epävakaista,
että on pantava suurempi paino kunniaan ja kansalaisvelvollisuuksien
täyttämiseen kuin siroon ja miellyttävään ulkomuotoon. Ulkonainen asu
on aina ollut meidän Ebbesenien heikko puolemme. Se on ja on kaikkina
aikoina ollut suuri vikamme. Ja nyt, kun edessäsi on tämä tärkeä askel,
niin tuntuu minusta joka tapauksessa tarpeelliselta siitä mainita ja
siitä sinulle huomauttaa.
— Niin... en tiedä, mutta minä en ymmärrä kaikkea tätä — vastasi
Marianne — on varmaan oikein kaikki, mitä nyt sanot, mutta se tulee
niin omituisen odottamatta. Emmekö voisi siitä keskustella tuonempana?
Ainoastaan sen verran, että minä ehtisin sitä hieman ajatella.
Ainoastaan pari kuukautta.
— Emme voi odottaa. Marianne. Sinun täytyy päättää tänään. Olen
luvannut antaa vastauksen Björnille jo iltapäivällä.
Hän nousi, meni tyttärensä luo, ja niin vakavana ei Marianne isäänsä
milloinkaan ollut nähnyt.
— Tekisit isällesi suuren ilon — puuttui hän jälleen puheeseen, ja
hänen äänensä värisi liikutuksesta jos antaisit myöntävän vastauksen.
Suuren ilon, suuren ilon — niin suuren, ettet sitä aavistakaan,
Marianne. — Ja nyt sai hänen äänensä niin surullisen, rukoilevan sävyn,
että se ihan karmi Mariannen sydäntä. Hänen kävi sääliksi, että isä
oli niin murheellinen. Ja hän tahtoi tehdä hänet iloiseksi jälleen,
niin sanomattoman iloiseksi. Hän tekisi mitä tahansa saattaakseen
hänet iloiseksi. Hän meni isänsä luo ja pani molemmat kätensä hänen
olkapäilleen.
— Rakas isä — sanoi hän — etkö tiedä, että jos sinä niin tahdot, niin
olen valmis mihin tahansa. Voisit pyytää minulta mitä ikinä maailmassa
ja minä en voisi vastata kieltävästi. Sillä minä tiedän, että jos sinä
jotain pyydät, niin on se oikein, ja kaikki käy hyvin, rakas, rakas,
isä.
He jäivät pitkäksi aikaa äänettömiksi ja katsoivat toisiinsa, ja
lopulta oli Marianne huomaavinaan, että hänen isänsä silmät alkoivat
loistaa ja että suuret kyyneleet vierivät silmäkulmilta poskille.
Hänet valtasi sanomaton tuskantunne. Mikä vaivasi hänen isäänsä, mikä?
Hän, hänen oma isänsä itki, ja Marianne heittäytyi nyyhkyttäen hänen
syliinsä.
Konsuli Ebbesen puristi hellästi tytärtään, istuutui sohvalle ja
nyökytti surumielisesti yläruumistaan. Marianne itki koko ajan, niin
että sydän oli pakahtua.
Konsulin mieleen muistui nyt vastenmielisen selvästi muuan kuva, jonka
hän kerran oli nähnyt.
Se esitti Molokkia — se oli rautainen ja kivinen jättiläispatsas.
joka tuijotti omituisesti säälimättömillä eläimensilmillään. Ja nuori
neitoinen asetettiin uhriksi sen eteenpäin kurotetuille käsivarsille.
Hän kiikutti Mariannea polvillaan. Hän ei saattanut sanoa mitään eikä
lohdututtaa häntä millään. Mutta hänen sisässään soi lakkaamatta —
tahdissa:
— Molok! Molok! Molok!