Kun konsuli Ebbesen aamiaisen jälkeen tuli takaisin konttoriinsa,
ilmoitti kassanhoitaja, että pankinjohtaja Torkildsen odotti häntä
kaikkein pyhimmässä.
— No — puhkesi konsuli sanomaan — se ei toki ollut liian aikaisin.
Hän avasi äkisti yksityishuoneensa oven.
— Nyt en tahtoisi olla Torkildsenin housuissa — ajatteli kassanhoitaja.
Pankinjohtaja Torkildsen oli pieni talonpoikaisen näköinen äijän
kekkuli. Hän oli silmiinpistävästi köyryselkäinen ja tavattoman
kohtelias ja hänen huulillaan oli aina makea, kaino hymy, kuin olisi
hän lakkaamatta käynyt ihmisiltä jotain anteeksi pyytämässä.
Ja kuitenkin tiedettiin hänen olevan harvinaisen kelpomiehen, joka
vähäpätöisestä virkamiehestä Ebbesenin konttorissa oli kohonnut siihen
asemaan, mikä hänellä nyt oli. Niin, Ebbesenit olivat auttaneet hänet
jaloilleen, siitä oltiin yleensä yksimielisiä. Sekä hänelle, että hänen
isälleen olivat Ebbesenit olleet erittäin ystävällisiä. Ehkä vielä
enemmän isälle. Siitä oli vielä olemassa hämäriä, puoleksi unohdettuja
huhuja, mutta kukaan ei niistä enää puhunut, konsuli itse kaikkein
vähimmin.
Ebbesen heitti pankinjohtajaan pikaisen silmäyksen. Ei, hänen
asennossaan ja ilmeessään ei ollut mitään muutosta tapahtunut. Hän oli
sama talonpoikaistyyppi kuin ennenkin. Hän seisoi ja käänteli käsissään
leveälieristä huopahattuaan ja oli onnettoman näköinen.
— Istukaa, kunnioitettava — sanoi konsuli tuimasti, vastaamatta toisen
kohteliaaseen tervehdykseen. — Otaksun, että olette tullut selittämään
lievimmin sanoen omituista käytöstänne. Ehkä nyt olette tullut sitä
lähemmin miettineeksi vai kuinka?
— Konsuli ei pahastu — vastasi Torkildsen pitkäveteisellä, hieman
laulavalla äänellä — olisin tullut tänne jo eilen illalla, mutta jumala
on todistajani, konsuli, etten voinut.
— Mutta mitä tämä kaikki on hyödyttänyt? ärjäsi konsuli äkäisellä
äänellä. — Jos on ollut tarkoitus herättää epäilystä liikettäni
kohtaan, niin vakuutan, että se ei ole onnistuva. Ja mitään muuta syytä
en todellakaan voi keksiä.
Pankinjohtaja yskäsi pari kertaa ja katsoi karsastellen konsulia
pienillä, samalla kertaa pelokkailla ja viisailla silmillään.
— Eipä suinkaan — hän sanoi — kuinka saatatte luulla jotain sellaista,
herra konsuli? Ei millään muotoa.
— No, sitten annamme asian unohtua. Te siis myönnätte epäilyksenne
olevan perusteettoman. Minä siis lähetän heti palvelijani pankkiin
nostamaan summan.
— Anteeksi, herra konsuli — vastasi Torkildsen ja nousi seisomaan, ja
nyt ilmestyi hänen pieniin, viisaisiin silmiinsä ankara, urkkiva katse
— ei käy sentään vielä lähettäminen. Minulla olisi sitä ennen teille
jotain puhuttavaa, herra konsuli.
— Todellakin? — vastasi Ebbesen kylmästi ja hieman ivallisesti — Teillä
on siis sittenkin jotain sanomista?
— Te ette saa puhua minulle tuolla ivallisella äänellä — vastasi
pankinjohtaja tyynesti: — Tehtäväni on hyvin vastenmielinen. Antaisin
monta vuotta elämästäni päästäkseni tästä hetkestä. Mutta nyt en enää
voi vaieta. En voi, herra konsuli, omantuntoni takia. Ja minä olen nyt
kerran kaikkiaan ottanut elämäni tehtäväksi täyttää velvollisuuteni.
Kerran sanoi isävainajanne, ja niitä sanoja en unohda, vaikka eläisin
sata vuotta: «Tehkää velvollisuutenne, vaikka kysymyksessä olisi oman
isänne onni», sanoi hän.
Viimeiset sanat lausui hän miltei kuiskaamalla, ja hänen suupielensä
vavahtivat mainitessaan Ebbesenin isästä.
Konsuli Ebbesen vaikeni. Hän vain odotti sitä, jota oli mahdoton
välttää — sitä kauheata, iskua.
Syntyi hetken äänettömyys. Sitten jatkoi Torkildsen samalla
hiljaisella, kummallisella, äänellään.
— Teillä on monta paperia pankissamme tällä haavaa, herra konsuli.
— Liianko monta? Niinkö teistä tuntuu?
— Sitä en voi sanoa, se jää teidän tehtäväksenne, vaikka luulen, että
olisi parempi kummallekin, jos niitä olisi hieman vähemmän. Mutta sehän
on, kuten sanottu, teidän asianne — ja nyt hiljensi hän vielä äänensä,
niin että se kuului miltei kuiskaamiselta — mutta siellä on eräs
paperi, yksi ainoa, erikoinen paperi, jonka pyydän teitä lunastamaan.
— Mitä paperia tarkoitatte?
— Sen tiedätte itse parhaiten, herra konsuli. Ja minä pyydän teitä
miltei rukoillen, herra konsuli Ebbesen, lunastamaan sen niin pian kuin
mahdollista.
— No, saanen sanoa — virkkoi konsuli ratketen pitkään, käheään nauruun
— että teette todellakin kauniin viittauksen, te, herra Torkildsen!
Minusta tuntuu kuitenkin kuin pitäisi teissä oleman jonkinlainen, jos
niin saan sanoa, kiitollisuuden tunne Ebbesenin liikettä kohtaan. No
niin, siltä ei kuitenkaan näytä, tosiaankaan, siltä ei näytä.
Mutta silloin käänsi pankinjohtaja Torkildsea ryppyiset kasvonsa
kokonaan konsuliin päin.
— Kiitollisuutta? toisti hän. — Tiedätte paremmin kuin hyvin, ettei
koko maailmassa ole ihmistä, jota kohtaan tuntisin niin syvää ja
pohjatonta kiitollisuutta kuin teidän kunnioitettavaa isävainajaanne
ja teitä, hänen poikaansa kohtaan. Tiedän varsin hyvin enkä suinkaan
sitä unohda, että teidän isänne pelasti minun isäni häpeästä ja
perikadosta, kun viimeksi mainittu oli väärin käyttänyt toisen miehen
nimeä. Muistan sen joka päivä ja minä muistan myös, että minun on
isäänne kiittäminen koko olemassa olostani ja kaikesta mitä minulla on;
kaikesta, kaikesta on minun häntä kiittäminen. Ja nyt seison teidän
edessänne ja sanon teille, että ainoastaan isänne muisto on saattanut
minut unohtamaan velvollisuuteni ja ne sanat, jotka isänne minulle
kerran opetti. Tahdon siis odottaa vielä kolme päivää, herra konsuli!
Teillä on siis niin paljon aikaa selvittääksenne koko asian. Mutta
enempää en uskalla — omantuntoni takia. Herra konsuli, ette saa katsoa
minuun tuolla tavalla. Herramme, joka tietää kaikki ja näkee kaikkien
sydämeen, hän tietää myöskin, että tämä on elämäni raskain hetki. Ja
ennenkuin lähden, tahdon vielä mainita erään asian, jotta tulisitte
vakuutetuksi siitä, että puhun totta. Minulla on pieni summa rahaa,
herra konsuli, ja luulen saavani lainaksi jonkun verran lisää. Kaiken
asetan teidän käytettäväksenne. Paljon se ei ole, mutta ainakin puolet
siitä summasta, joka tarvitaan tuon kirotun paperin poistamiseen tästä
maailmasta. Herra konsuli, ottakaa vastaan tarjoukseni, minä pyydän.
Katsoisin sen hyvitykseksi siitä, mitä isäni kerran on rikkonut,
ja voisin katsoa maailmaa suoremmin silmiin, jos te sen minulle
suvaitsette.
— Kiitoksia — vastasi konsuli — mutta Ebbesenin liike ei tarvitse
teidän säästöjänne. Ja minä vakuutan teille, että kolmen päivän
kuluttua ei pankissanne ole yhtään ainoata paperia minun nimelläni.
Oletteko ymmärtänyt?
Köyryselkä äijän kekkuli seisoi vielä silmänräpäyksen ja katseli
konsuliin rukoilevin katsein.
Mutta konsuli Ebbesen seisoi suorana selin häntä kohti, ja
pankinjohtaja hiipi hiljaa konttorista.
V
Kun ovi sulkeutui pankinjohtajan poistuttua, jäi konsuli Ebbesen
liikkumattomana paikoilleen seisomaan. Lämmin suhina alkoi yhä
kiihkeämmin ja kiihkeämmin pyöriä hänen päässään, seinät alkoivat
keinua, ja yhtäkkiä notkahti hänen ruumiinsa eteenpäin, hän kopeloi
käsillään ja vaipui nojatuoliin.
Silmänräpäykseksi kadotti hän kaikki. Mutta sitten toipui hän
vähitellen tajuihinsa. Hän pyyhkäsi tukkaansa, kaatoi tutisevin käsin
vettä lasiin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.
Kolme päivää! — Lauantai! — Lauantaina heinäkuun 14 p:nä oli Ebbesenin
liike tekevä vararikon. Hän katsoi vanhoihin muotokuviin ja imuroi
lyhyttä, luonnotonta naurua. — Lauantaina heinäkuun 14 p:nä! — Sitten
oli kaikki ikipäiviksi mennyttä.
No niin, se oli kait niin määrätty. Sen piti niin käymän.
Ja kun ne, poliisit, sitten tulevat ja telkevät hänet putkaan — ha,
ha! Hans Ebbesen putkaan! — niin löytävät he hänet toimestaan. Siitä
pöydän äärestä he hänet löytävät, tyynesti taaksepäin nojautuneena
tuolissaan, ehken vähän liian paljon taaksepäin, ja ehken ovat hänen
kasvonsa hieman kalpeat. Ja pöydällä pienoinen käärö poltettuja
muotokuvia ja kädessä pieni pullo. — Ha, ha! kuinka raivonneekaan
kostonhaluinen poliisimestari, kun ei saa iskeä kynsiään tähän
ylhäiseen rikoksentekijään elävässä elämässä!
Suuri hämminki koko kaupungissa! Ja mitä puheita ja mikä kauhistus!
Ja kaikkien heidän joukossa on oleva vanha, höllämielinen provasti
— kasvoillaan osanottava lempeä hymy; hän tulee vahvistamaan ja
lohduttamaan perhettä.
Hän säikähti. Hurja pelko täytti hänet.
Marianne! ...
Hän ei rohjennut jatkaa mielikuvitustaan kauemmin. Oi Jumala! oi
Jumala! Marianne!
Hän sävähti seisoalleen, kiiti mielettömänä toiseen päähän huonetta ja
pysähtyi sinne, puristaen kätensä lujasti ohimoilleen. — Ah! mitä piti
hänen tekemän?
Ei, se ei _saa_ tapahtua! Pikemmin sitten ottaa vastaan Torkildsenin
vaikeasti kootut rahat ja sitten kulkea kautta kaupungin kerjäämässä
kokoon loput. Sillä se ei _saa_ tapahtua.
Ajatuksissaan muisteli hän useata perhettä, mutta niitten luottoa oli
joko jo varemmin käytetty tai olivat ne niin köyhiä, etteivät voineet
olla miksikään hyödyksi.
Sitten muisti hän äkkiä erään nimen.
Björn!
Björnien täytyy auttaa! Se perhe, jota Ebbesenit aina olivat
väheksyneet ja halveksineet ja joka oli ollut heidän vastakohtansa
kaikissa suhteissa, sen oli nyt vuoro eikä kenenkään muun.
Hän ajatteli Björnien matalaa, pimeätä puotia kaukana laitakaupungilla,
jossa talonpojat miespolvia olivat tiskin syrjällä retkottaneet ja
tinkineet tavaroita. Siellä olivat ne niin hyvin viihtyneet. Ilma oli
paksua, kalan ja öljyn hajusta, ja illoin, kun puoti oli täpösen täynnä
talonpoikia, leijaili katossa savun ja suutupakan katkuja, niin että
savuiset lamput miltei olivat sammumaisillaan.
Siinä ilmapiirissä olivat Björnit eläneet kaksi, kolme miespolvea,
viihtyneet siinä hyvin ja ahkeraan kokoilleet talonpoikain rasvaisia
kuparikolikoita. Kukaan ei varmaan ollut voinut aavistaa, että nämä
ihmiset vähitellen tulisivat satojen tuhansien omistajiksi.
He seisoivat tiskinsä takana vakavina ja turvallisina. Jos joku
puotipalvelija koetti perustaa kilvottelevan liikkeen kadun toiselle
puolelle hankkimalla sekä peilit että kaasuvalon puotiinsa, niin
ottivat Björnit koko asian mitä järkkymättömimmällä tyyneydellä.
He tiesivät, että talonpojat lopultakin palaisivat takaisin sinne,
missä olivat kuin kotonaan, jossa Björn kurotti leveän kämmenensä yli
tiskin, tarjosi suutupakkaa ja kyseli kotiseudun uutisia heidän omalla
pitkäveteisellä murteellaan.
Vasta aivan viime aikoina oli siellä tapahtunut muutos. Björn oli
nyt tullut vanhaksi mieheksi ja oli varustanut itselleen kaksi
konttorihuonetta puodin taakse, joka ei kuitenkaan estänyt häntä tuon
tuostakin pistäymästä puodissa puhuttelemassa vanhoja ostajiaan.
Ja poika, Haldor Björn, oli ahkera vieras kaupungin klubissa ja otti
osaa seuraelämäänkin. Mutta hänellä oli isänsä vahvat nyrkit, ja hänen
huvittelunsa eivät suinkaan aina olleet hienoimmanlaatuisia. Hänen
lempijuomansa oli saksalainen musta olut, ja hänen suosikkejansa olivat
palvelijattaret.
Vastakohtana näille kömpelöille maakauppiaille olivat Ebbesenit aina
olleet kaupungin hienoimpia seuramiehiä, jotka pitivät siroudesta
ja hienoudesta, jotka olivat tehneet laajoja matkustuksia kauniissa
maailmassa ja katsoivat sen vuoksi Björnejä kuuluviksi alempaan,
tyhmempään rotuun, jotka tallustelivat epämieluisassa puodissaan,
vaikkakin he viime aikoina olivat rikkauteen nähden tulleet Ebbesenien
vertaisiksi.
Näihin ihmisiin piti Ebbesenin nyt turvautua, heidän rahojansa oli hän
nyt pakotettu kerjäämään.
Niin, Jumalan nimessä! Hän nousi äkkiä seisomaan, otti hattunsa ja
lähti. Hän suostuu kerjäämään, ryömimään, nöyrtymään, hän suostuu mihin
tahansa! Sillä se ei _saa_ tapahtua. Lapsen vuoksi, noitten silmäin
vuoksi, jotka katsoivat suoraan hänen omaantuntoonsa. Ne ovat hänet
pelastavat, ne tulevat antamaan hänelle epätoivon voiman, jolla hän
voittaa kaikki, kaikki. Ja jos on välttämätöntä, saisivat ne taivuttaa
hänen jäykän niskansa, taivuttaa sen nöyräksi, niin että herra Björn
saattaisi astua sille täysin turvallisena talonpoikaisilla saappaillaan.
Pian oli hän jo liikkeen konttorin ulkopuolella.
Nyt oli vain pysyteltävä järkevänä. Hän mainitsi puoliääneensä
Mariannen nimen, koputti ovelle ja astui sisään. Konttoristit
kääntyivät kirjoitustuoleillaan ja hämmästys kuvastui heidän
kasvoillaan.
Jotakin alkoi uudelleen kiehua ja kuhista syvällä Hans Ebbesenin
itsetunnossa. — Marianne — kuiskasi hän taasen itsekseen ja kysyi
tyynesti, oliko liikkeen johtaja tavattavissa.
Konsuli osotettiin erääseen konttorin takana olevaan huoneeseen.
Pitkä, leveäharteinen mies astui kohteliaasti häntä vastaan.
Konsuli Ebbesen tunsi hänet. Se oli nuori Haldor Björn, joka hiljakkoin
oli kauppakumppanina yhtynyt liikkeeseen.
— Isäni ei ole tällä hetkellä täällä saapuvilla — sanoi nuori mies
sulkiessaan oven ulkokonttoriin. — Hän on viime aikoina ollut hieman
kivulias ja saapuu sen vuoksi verrattain säännöttömästi konttoriin.
— Luonnollisesti — ajatteli Ebbesen. Ja tuntui kuin hänen pirteytensä
olisi äkkiä katkennut. Kuumeinen tila, jonka valtaamana hän oli
tänne saapunut, oli todellisuudessa niin luonnoton, että tarvittiin
ainoastaan tämä pieni vastoinkäyminen saattamaan hänet äskeiseen
avuttomuuteensa jälleen.
Hän istuutui uupuneena tuolille. Mitä oli hänen tehtävä? Oi Jumala.
Marianne, kuinka oli tämä kaikki loppuva?
Koneentapaisesti lausui hän muutamia sanoja, joihin nuori Björn
kohteliaasti vastasi, ja kun hän oli istunut niin kauan kuin
välttämätön kohteliaisuus vaati, nousi hän seisomaan sanoakseen hyvästi.
Mutta nyt tapahtui se merkillisyys, että Haldor Björn pyysi Ebbeseniä
istumaan jälleen. Hän tahtoi jostain mielellään hänen kanssaan
keskustella. Mitä ihmettä se mahtoi olla, josta tuo kurja piikasankari
tahtoi puhua, ihmetteli Ebbesen.
Hän istuutui kuitenkin jälleen ja katsoi hämmästyneenä Björniin, joka
silminnähtävästi hermostuneena ja onnettomana seisoi ikkunan ääressä.
— Niin, antanette anteeksi, että pidätän teitä, herra konsuli Ebbesen
— alkoi Haldor Björn — mutta kun näin teidän astuvan konttoriimme
tänään, niin teki se minut iloiseksi, sillä minusta tuntui, kuin
olisi se näyttänyt siltä — niin, niinkuin se olisi merkinnyt, että
teillä... ei, tuota noin, olisi mitään sitä vastaan... että alkaisitte
suhteihin liikkeemme kanssa... te ymmärrätte? On monena vuonna...
ikäänkuin ollut... peräti vähän yhteyttä... te ymmärrätte? Ja minusta
tuntuu omituiselta, että me, jotka ikäänkuin olemme ensimäisiä tällä
paikkakunnalla, olemme, jos niin saan sanoa, erillä toisistamme.
— Onko mies mielipuoli? ajatteli Ebbesen. — Mitä tarkoittaa hän
kaikella tuolla lörpöttelyllä? Tahtoneeko hän ehken, että rupeaisimme
kauppakumppaneiksi? Tai mitä hän tarkoittanee?
Mutta hän hillitsi ihmettelynsä ja vastasi ainoastaan, että hän
oli yhtä mieltä Haldorin kanssa siitä asiasta ja että ajatus häntä
miellytti, mutta että hra Björnin tulisi hieman tarkemmin selittää
tuumansa.
— Se on oleva minulle todellinen ilo — puuttui Haldor jälleen puheeseen
— ja minusta olette erittäin ystävällinen otteessanne asian jo heti
alussa siltä kannalta. Ja kun te pyydätte minua lähemmin selittämään
aikeeni, niin on minun heti paikalla huomautettava, että ehdotukseni
ehken ei ole sellainen, joksi te sen otaksutte. Mutta tahdon myöskin
sanoa, että luulen sen parhaiten käyvän sillä lailla kuin minä sen olen
ajatellut.
Nyt ei Ebbesen enää jaksanut seurata nuoren miehen ajatusten kulkua,
vaan pyysi häntä ilmaisemaan sanottavansa suoraan ja peittelemättä.
Konsuli Ebbesen vakuutti häntä kuulevansa suurimmalla mielihyvällä ja
tarkkaavaisuudella. (Tosiaankin, millä tarkkaavaisuudella! mietti hän
mielessään.)
Haldor rykäsi ja astui askeleen lähemmäksi.
— Koska te olette niin ystävällinen, herra konsuli — sanoi hän — niin
sanon sen teille suoraan. Aijoin teiltä kysyä, olisiko teillä mitään
Mariannen ja minun liittoutumista vastaan.
Konsuli Ebbesen nousi jähmettyneenä tuoliltaan. Hänen kasvonsa tulivat
miltei tuhkanharmaiksi.
— En tiedä olenko ymmärtänyt teitä oikein — sanoi hän omituisella
äänellä. — Korkeasti ... kunnioitettava herra Björn... onko todellakin
tarkoituksenne... minusta tuntuu kuin pyytäisitte tyttäreni kättä?
Kun Haldor näki, minkä vaikutuksen hän oli vanhaan herraan tehnyt, tuli
hän tulipunaiseksi ja pyysi änkyttävällä äänellä anteeksi.
— Minähän olen tavannut tyttärenne seuroissa — sanoi hän, ja minä en
luullut... että... että se olisi niin... niin kokonaan mahdotonta...
ettei hän ehken... joka tapauksessa ajan mittaan alkaisi... alkaisi
vastata tunteihini.
Konsuli Ebbesen pyyhkäsi kasvojaan. Sitten vastasi hän väkinäisellä,
tuskin kuuluvalla äänellä:
— Älkää minua ymmärtäkö väärin. Minulla ... ei ole... mitään sitä
vastaan. Minä vakuutan teille, herra Björn, se päin vastoin ilahuttaisi
minua. Anteeksi, että olen hieman hermostunut. Se tuli... niin... niin
odottamatta. Ja hän on minun ainoa lapseni, herra Björn, minun ainoa
lapseni.
Hän vaikeni äkkiä, ja jälleen näkyi hänen piirteissään jotain,
joka todisti sisäistä taistelua. Hän otti hattunsa, ojensi kätensä
Haldorille, mutta käänsi katseensa sivulle sanoessaan:
Menen heti puhumaan Mariannen kanssa, ja jos meillä on jotain
sanottavaa, niin tulemme me molemmat takaisin neljän ajoissa. Hyvästi,
herra Björn. Onnellista toiste tapaamista meille kaikille!
Herra konsuli Ebbesen kulki suorana ja pää pystyssä katua poispäin.
Missä hän kulki, siellä tervehtivät häntä kaikki — ystävät ja
vihamiehet. Mutta tänään hän ei vastannut kehenkään tervehdykseen. Hän
kulki kuin unessa. Moni kääntyi ympäri ja katsoi hänen jälkeensä. Mikä
ihme vaivasi konsulia?
Mutta kun hän tuli konttoriinsa, sulki hän liikkeen kaikki ovet,
istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, painoi päänsä käsiensä varaan ja
itki katkerasti.