— Hyvää päivää. Kristian Fredrik!
— Hyvää päivää, neiti!
Marianne hieman säpsähti kuullessaan vanhan leikkitoverinsa, Kristian
Fredrikin, nimittävän häntä neidiksi. He eivät olleet toisiaan
nähneet sen jälestä, kun hän oli matkustanut ulkomaille, ja hän oli
ajatellut heidän entiseen tapaan seurustelevan toistensa kanssa jälleen
tavatessaan.
Hänen täytyi oikein Fredrikiä tarkastaa. Niin, hän oli todellakin
paljon muuttunut niinä kahtena vuonna. Hän oli varttunut ja käynyt,
niin vakavaksi. Hänen kasvonsa olivat tulleet suuriksi ja saaneet
surullisen ilmeen. Kristian Fredrik rukka, eivät olleet hänenkään
päivänsä hauskoja olleet! Isä oli kuollut ja he olivat kaikki
jääneet köyhiksi. Ja sitten oli hänen täytynyt lakkauttaa opintonsa
antautuakseen liikealalle.
Multa nyt viihtyi hän vannaan paremmin hänen isänsä konttorissa. Tai
tekikö juuri se seikka hänet niin jäykäksi ja omituiseksi Mariannea
kohtaan?
Niin ollen päätti Marianne tulla kaksin kerroin ystävällisemmäksi
hänelle, oikein hänelle osottaakseen, että hän nyt oli yhtä hyvä ystävä
kuin ennenkin, jopa parempikin, sentähden että Fredrikin asema nyt oli
tukalampi.
Ja hän alkoi tarinoida ja kertoa, kuinka hupaista hänen olonsa
ulkomailla oli ollut, mitä hän oli nähnyt ja mitä ihmisiä hän oli
kohdannut ja kuinka hän lopultakin oli ikävöinyt kotiin...
Silloin keskeytti Fredrik hänet äkkiä:
— Mutta kuinka saatoitte ikävöidä kotiin, kun teillä siellä oli niin
hauska?
— Ettekö sitä ymmärrä? — vastasi hän hymyillen. — Onhan luonnollista,
että minun oli ikävä isää, kotia, kaikkia.
— Niinkö tarkoititte?
— Niin tietysti. Ja kaikkia ystäviä, tuttavia j.n.e. Tuntuuko se teistä
ihmeelliseltä?
— Niin, ajattelin vain, että kaikki täällä kotona olijat olisivat
unohtuneet kohdatessanne kaikki ne tuntemattomat ihmiset.
Mutta mikä ihme häntä oikein vaivaa? Miksi kulki hän noin allapäin ja
katseli sivulleen?
— Ei huoli olla huonolla tuulella, Kristian Fredrik — sanoi hän. —
Niin, ei ensinkään hyödytä, että kieltäydytte. Te olette ihan surkean
näköinen. Minun täytyy todellakin torua teitä. Onko nyt säällistä
murjottaa tuolla lailla, sen sijaan kuin pitäisitte olla iloinen minut
jälleen nähdessänne, samoin kuin minäkin olin nähdessäni teidät?
Hän punastui ja sanoi pää vielä enemmän kumarassa kuin ennen:
— Oi, sitä tuskin olitte!
— Ihan varmaan olin — sanoi hän reippaasti. — Ja nyt tuntuu minusta,
että meidän pitäisi olla yhtä hyviä ystäviä kuin ennen, eli kuinka,
Kristian Fredrik? — Lähdemmekö purjehdusmatkalle iltapäivällä? Aivan
niinkuin ennen muinoin, ennenkuin matkustin — saareen keittämään
kahvia? Ja sitten otamme muutamia hauskoja tovereita mukaan.
— Ei, en voi.
— Ettekö voi? Miksi ette?
— Ei, sillä meillä ei enää ole purjevenettä, senjälkeen kun isä kuoli.
Ja sitäpaitsi on minulla työtä konttorissa iltapäivällä. Mutta — lisäsi
hän ja katsoi häntä silmiin ensi kerran sen jälkeen kun toisensa
tapasivat — mutta luulen ensi sunnuntaiksi saavani lainaksi veneen. Ja
silloin tulen mielelläni.
— No, se on sovittu — sanoi Marianne ei vielä tänä sunnuntaina, mutta
siitä viikon perästä. — Tapaamme kyllä vielä sitä ennen. Hyvästi
Kristian Fredrik. Minun täytyy poiketa tähän. Oli hauska tavata teitä
jälleen.
— Uskokaa, minun oli vielä hauskempi tavata teidät ja kuulla, että
olette vielä niinkuin olitte ennen. Olen siitä sanomattoman iloinen
siitä saatte olla varma. Hyvästi, tapaamme siis pian toisemme.
Fredrik jatkoi rivakasti matkaansa. Veri kolkutti raskaasti hänen
ohimoissaan. Hän katseli järvelle, jonka pinta auringonpaisteessa
hymyili ja kimalteli. Hänen ympärillään oli kaikki yhtäkkiä muuttunut
niin kauniiksi, sillä hänen povessaankin heräsi jotain kaunista, joka
ikäänkuin asettui sinne lepäämään. Se oli muuan nimi, joka hyräili ja
hymyili ja säteili hänen sydämessään.