Nuori, valkoisiin puettu nainen astui äkkiä esiin huoneen varjosta
kirkkaaseen päiväseen, pysähtyi ja katseli hetkisen tarkkaavaisesti
kadun alapäähän päin.
Sitten kulki hän jälleen kiivaasti eteenpäin. Kuului silkin kahinaa
ja pari kiiltonahkaisia kenkiä välkkyi hameen helmojen alta. Hän
viittasi kädellään ja hymyili nähdessään jonkun vastaantulijan hänelle
hymyilevän.
Hän oli vielä nuori palannut hiljakkoin kotiin, oleskeltuaan vuoden
saksalaisessa pensionaatissa ja toisen ranskalaisessa luostarikoulussa.
Ja konsuli Ebbesen tunsi sydämensä lyövän kiivaammin, nähdessään
solakan naisen, jonka koko olemusta peitti synnynnäinen hienous.
Juuri sellaiseksi hän oli kuvitellut tyttärensä kehittyvän.
Maailmannaiseksi, joka tyynenä ja arvokkaana säilyttäisi vanhan nimensä
ja rikkauden. Kylmäksi ja hillityksi muukalaiselle, mutta sydän täynnä
hellyyttä ja hyvyyttä. — Niin, kaikki tuon ankaran liikemiehen jäykän
pinnan alla piilevät paremmat tunteet oli konsuli Ebbesen tuhlannut
ainoaan tyttäreensä, jonka äiti oli kuollut tytön vielä pienenä ollessa.
Mutta hän oli heti tytön syntyessä itsekseen päättänyt, että kun
luonnon järjestyksen mukaan joku toinen kerran on saava etusijan tytön
sydämessä, hän ei vähimmälläkään vaikuttaisi hänen valintaansa. Konsuli
Ebbesen tiesi vallan hyvin, että tyttärensä, kaunis, ymmärtäväinen,
rikas, oli taivuttava monen miehen jalkojensa juureen, mutta hän luotti
myöskin siihen, että tyttärensä maku siihen ehdittäissä oli kehittyvä
niin hienoksi ja varmaksi, ettei valinta tuottaisi kumpaisellekaan
suruja ja murheita.
Mutta kun konsuli Ebbesen tänään näki Mariannen niin somana ja sirona,
niin ymmärtäväisenä ja ystävällisenä, kuin hän konsanaan oli saattanut
kuvitella, kouristi epätoivo hänen sydäntään.
Sillä kun se onnettomuus, joka hetki hetkeltä heitä lähestyi, kun se
nyt oli räjähtävä heidän päänsä päällä, miten käy silloin Mariannen?
Hän, jota lapsuudesta asti oli kasvatettu rikkaan miehen tyttärenä,
kestääkö hän, kun onnettomuuden päivät pian koittavat? Sanotaan, että
hyvien päivien pitämiseen tarvitaan leveä selkä. Voi niin olla! Mutta
pahoja päiviä kestämään tarvitaan vieläkin leveämpi. Kaikkialla hän
huomasi, että köyhyys teki kelpo ihmisetkin kelvottomiksi, ylpeän
pelkuriksi, jalon pikkumaiseksi ja epäileväksi.
Ei, saarnatkoon liikatunteelliset yhteiskunnan parantajat rikkautta
vastaan kuinka kiihkeästi tahansa; se on sittenkin edellytyksenä
ihmisen useimmille jaloille ominaisuuksille.
Mutta köyhyys, se on se suuri synti ja kaikkien inhoittavien paheitten
juuri.
Ja tämä köyhyys uhkasi sitä nuoria naista, joka tuli häntä vastaan!
Tuonko olennon, joka oli niin notkea, niin puhdas ja niin viehättävä.
hänetkö tekisi ankara työ koukkuiseksi ja rumaksi, ja nuo kirkkaat
lapsen silmätkö tulisivat koviksi ja himmeiksi leipähuolista ja
köyhyydestä!
Marianne rukka!
— No mutta, täälläkö sinä käyskentelet keskellä kirkasta aamupäivää,
isä? — huudahti hän reippaasti ja pisti kätensä hänen käsivarteensa.
— Mahtaa tuntua suloiselta, kun on niin hyvää aikaa. Mutta usko pois,
minulla on sen sijaan kiire! Ensinnäkin on minun käytävä koettamassa
hameitani, sitten minä kylvön ja sitten on minun mentävä kotiin
pitämään huolta päivällisestä ynnä muusta. Me saamme jotain perin
harvinaista päivälliseksi, mutta minä en sano mitä se on. Älä vain tule
liian myöhään, sitä sinulta pyydän, sillä sitä ei käy viivyttäminen.
Hyvästi siksi!
Ja tuossa tuokiossa hän oli kadonnut.
Konsuli Ebbesen jäi seisomaan hymy huulillaan ja katseli tytärtään,
joka kulki katua alaspäin kumarrellen oikealle ja vasemmalle.
Tuossa hän kohtasi Haldor Björnin. Kah, kuinka kohteliaasti se kumarsi,
senkin rötkäle! Tyttö sanoi hänelle jotain ohimennessään, se mahtoi
olla jotain sukkelaa, sillä herra Björn jäi kuin naulittu seisomaan
paikalleen ja töllistelemään hänen jälestään.
Ja muutama askel edempänä kohtasi hän nuoren Kristian Fredrik Trollen,
joka kääntyi ympäri ja lyöttäytyi Mariannen seuraan.
Kelpo poika, tuo Kristian Fredrik. Vakava, tyyni ja itseensä sulkeunut
niin kuin rotuihminen konsanansa. Ei ollut hän turhanpäiten konsuli
Ebbesenin vanhan ystävän, maaherran, poika, pulskimman miehen, minkä
saattaa nähdä.
Mutta kaunis ulkomuotonsa ja erinomainen rakastettavuutensa olivat
samalla hänen onnettomuutensa, sillä hän oli aina mukana, aina
seuroissa, aina kemuissa ja kekkereissä. Ja kuollessaan verrattain
nuorena huomattiin hänen jättäneen vaimolleen ja lapsilleen ainoastaan
melkoisen summan velkoja! No, näitten maksamisesta pitänevät huolta
hyvät ystävät, ja lapset ovat saaneet verrattain edullisia toimia.
Kristian Fredrik on Ebbesenin omassa konttorissa. Mutta isän
ajattelemattomuuden varjot lepäävät vielä raskaana varjona perheen yli;
ja kun hän oli ollut hilpeä ja kevytmielinen, niin olivat lapset sitä
hiljaisempia ja vakavampia.
— Kelpo poika muuten — ajatteli Ebbesen ja katseli heidän jälkeensä,
kahden nuoren, jotka valkoisissa puvuissa ja hohtavina kulkivat katua
poispäin kesäisen auringon heloittaessa. He ikäänkuin somistivat toinen
toistaan.
Niin, niin, siellä, siellä se kulki Marianne säteillen nuoruutta ja
iloa. Pian oli kuitenkin oleva toisin. Taivaan Jumala, kuinka oli
Mariannen silloin käypä?
Marianne, Marianne rukka!