Helsingissä,
Emil Vainio,
1905.
Konsuli Ebbesen, rikkain ja enin arvossa pidetty, enin pelätty ja enin
vihattu mies koko kaupungissa, nousi vitkalleen kirjoituspöytänsä
äärestä. Mutta noustuaan jäi hän seisomaan eteenpäin kumartuneena. Hän
veti kellon liivinsä taskusta, napautti auki sen kannen, painoi sen
jälleen kiinni ja pani kellon taskuunsa, siihen vilkaisemattakaan.
Ovelle koputettiin. Hän sävähti ja katsoi oveen säikähtyneen näköisenä.
— Astukaa sisään! huusi hän sitten ja ojensi selkänsä.
Se oli ainoastaan eräs konttoristeista, joka toi konseptia.
— Pankaa se tuohon! Ja muistakaa, ettei kukaan pääse luokseni tänä
aamupäivänä, _ei kukaan_! Oletteko ymmärtänyt?
Kaljupää konttoristi hiipi ulos ovesta, jonka hän aukasi juuri
niin paljon, että pääsi siitä pujahtamaan. Ja sitten sulki hän sen
varovaisesti.
— Tst! — kuiskasi hän toisille ulkokonttorissa. — Tänään ei ole hyvä
olla ukon kanssa tekemisissä. Varokaa päästämästä ketään hänen luokseen
tänään, muuten menee paikat nurin.
Jäätyään yksin, konsuli Ebbesen otti hän konttoristin konseptin,
vilkaisi sitä ylimalkaisesti ja heitti sen pöydälle jälleen.
Sitten hän meni nurkassa olevan sohvan luo ja istuutui raskaasti.
Ja mitä kauemmin hän istui, sitä enemmän hän lyyhistyi kokoon.
Hänen tunnettu jäntevyytensä oli kuin pois puhallettu, ja jos joku
muukalainen olisi hänet sillä hetkellä nähnyt ensimäisen kerran, olisi
hän häntä pitänyt vanhana, murtuneena miehenä.
Siihen asti ei konsuli Ebbesen ollut tuntenut kumpaakaan. Mutta kahden
viimeisen vuoden kuluessa oli huono onni häntä lakkaamatta seurannut
ja selittämättömimmät onnettomuudet ja vastoinkäymiset olivat häntä
kohdanneet, kenenkään ulkopuolella olevan saamatta vihiäkään niistä.
Niin, onni, joka yli sata vuotta oli johdattanut Hans Ebbesenin
liikettä, oli nyt äkkiä kokonaan kääntänyt sille selkänsä sen
perustajan pojanpojan pojan aikana. Varmiinmat ja varovaisimmin tehdyt
suunnittelut menivät myttyyn, samalla kun tyhmeliinit ansaitsivat
pääomia mitä uhkarohkeimmilla keinotteluilla. Alussa hymyili hän sille
kaikelle ja ajatteli usein sitä kertaa, jolloin oli Monte Carlossa
pelaamassa. Alussa hän oli voittanut, vaan voittanut, kuinka ikinä
olisikaan käyttäytynyt. Niin, hän oli lopuksi huvitteleinnut panemalla
kultakolikoita umpimähkään kierimään viheriällä pöydällä ja antamalla
niitten jäädä siihen, mihin pysähtyivät, ja joka kerta hän voitti.
Mutta sitten kääntyi onni äkkiä. Hän pelasi varovaisemmin, koetti
suunnitella laskuja, teki muistiinpanoja ja luuli huomaavansa, että
onnenpelissäkin oli jonkinlainen laki vallitsemassa.
Mutta mikään ei auttanut. Joka kerta kun hän pani rahansa jollekin
numerolle tai värille noukkasi sen siitä krupierin (pankkipelaajan)
koukku. Niin jatkui siksi kunnes muuan vanha, oudonnäköinen mies, joka
koko ajan oli seissyt hänen vieressään ja tarkastanut peliä ottamatta
siihen osaa, sanoi hänelle:
— Teidän ei pitäisi pelata tänään. Tehän näette, ettei se hyödytä.
Teillä ei enää ole _la chance_ (menestystä).
Niin, hän oli viime aikoina usein muistellut sitä vanhusta, omituista
ukkorahjusta, josta hän sittemmin sai kuulla, että hän oli ollut rikas
mies, mutta kadottanut omaisuutensa viheriän pöydän ääressä ja eli nyt
pienellä eläkkeellä, jonka pelipankki kaikessa ystävyydessä hänelle
suoritti sen vuoksi, ettei mies rukka olisi pannut toimeen skandaalia
ampumalla luodin otsaansa.
— Teillä ei enää ole _la chance_.
Ensiksi hän oli ajatellut sitä tapahtumaa puoleksi hymyillen, mutta
vaikka hän oli kaikkea muuta paitse taikauskoinen, vaikka tuon
tuostakin toisti itselleen, että kaikki liikkeen vastoinkäymiset
johtuivat jostakin väärästä suunnitelmasta, niin sattui kuitenkin
tapahtumia, joita ei kukaan ollut voinut aavistaa ja jotka rikkoivat
hänen laskelmansa niin johdonmukaisesti, kuin olisi tapahtumien takana
piillyt paha kohtalo, joka huvittelihe ehdoin tahdoin häiritsemällä
hänen toimiansa.
Täällä näyttää todellakin vallitsevan samat säännöt kuin siellä
pelihelvetissäkin: ne jotka sokeasti antavat kultansa kieriä mitä
päättömimmissä yrityksissä, saavat suuria voittoja, jotavastoin hän,
joka oli tutkinut alaansa kuin tiedettä, lakkaamatta näki kullan
virtaavan luotaan.
Ja tälle kohtalolle, joka tuli hänen tielleen milloin tulipalona,
milloin haaksirikkona, milloin petollisena palvelijana — tälle
kohtalolle hän ei mahtanut mitään.
Kun nyt muutamat hänen vastoinkäymisistään vihiä saaneet vihamiehet
koettivat hänelle erittäin epäsuotuisalla ajalla salakavalasti hänet
kukistaa lunastamalla joukon vaikeasti maksettavia saatavia, silloin
vaadittiin koko hänen aivojensa selvyys ja tasapaino estämään häntä
tulemasta epätoivoon ja siten joutumasta kilpailussa alakynteen.
Mutta hän suoristi selkänsä ja sanoi itselleen, että sellaisten
vastoinkäymisten on kerran poistuttava tieltä. Kaiken _täytyi_ olla
ainoastaan ajan kysymys. Ja olisihan liian hävytöntä, että nuo
nousukkaat niin kömpelöllä tavalla tekisivät lopun hänen ylväästä
nimestään, joka sukupolvien kuluessa oli ollut ylhäisin ja mahtavin.
Hänen vihamiehensä olivat varmaan luulleet tekevänsä hänelle pientä
harmia, mutta he eivät olleet aavistaneet, ettei heidän temppunsa
merkinnyt enempää ja vähempää kuin koko loistavan liikkeen perikatoa.
Konsuli Ebbesen ei ollut se mies, joka olisi väistynyt tieltä ja
pyytänyt vihamiehiltään armoa. Mitä tahansa, mutta ei sitä! Tulkoon
vararikko, menköön perikatoon vanha liikenimi, mutta niin kehnolla
keinolla se ei saanut maailmasta kadota!
Jos se kerran on tekevä kuperikeikan, entäs sitten, niin saisi hän
ainakin itse määrätä ajan. Mutta ei ikinä maailmassa sellainen typerä
torikauppiaan temppu ole antava sille viimeistä iskua.
Tällaisessa toivottomassa kuumetilassa kirjoitti konsuli Hans Ebbesen
erään nimen, jota hänellä ei ollut oikeutta kirjoittaa. Ja sitten
maksoi hän persoonallisesti jok'ikiselle virkamiehelleen kaikki heidän
saatavansa. Häntä huvitti nähdessään heidän ymmälle joutuvia, pitkiä
naamojaan.
Tämä temppu ehkäisi siten jo syntymässä pienen esiinpistävän epäilyn
liikettä kohtaan. Ja etenkin lähinnä seuraavana aikana tunnettiin
miltei mystillistä kunnioitusta tuota miestä kohtaan, joka leikkivällä
keveydellä oli suoriutunut kaikista tappioista ja selvittänyt kaikki
kujeet. Tuntemattomia mahtoivat hänen rikkautensa olla, koska hän niin
lyhyessä ajassa oli sellaisia summia maasta polkaissut.
Aika kului, mutta vastoinkäymiset seurasivat yhä Hans Ebbeseniä. Sillä
hetkellä, jolloin hän teki tuon toivottoman ja epärehellisen teon,
oli hän huomannut järkkymättömäksi kohtalokseen, että se se olikin
päämaali. Sitä tarkoitti kaikki se mitä tapahtui. Niin pitkälle hänen
juuri piti joutua, mutta sitten, herran nimessä, pitäisi onnen jo
kääntyä! Hänet valtasi omituinen sairaalloinen levottomuus. Ja sitä
seuraavana aikana, jolloin yhä näyttäytyi mahdottomaksi lunastaa
turmiota tuottava paperi, valtasi hänet sama hermoväristys, jota hän
Monte Carlossa hävitessään oli tuntenut, sillä eroituksella vain,
että se tällä kertaa oli tuhat kertaa voimakkaampi. Silloin oli ollut
kysymys ainoastaan muutamista vähäpätöisistä kultarahoista, tällä
kertaa oli panos koko omaisuus, vanhan nimen kunnia, niin, itse elämä.
Muutamia pitkiä kuukausia kului. Vielä oli hänellä luotto kaikkialla,
vielä ei aavistanut kukaan mitään, vielä voitiin kaikki pelastaa.
Siksi, kunnes tänään — se oli muuan kevätpäivä — pyydettiin pankissa
miettimisaikaa, vaikka oli kysymys ainoastaan pienemmästä summasta.
Ja heti säikähtyi tuskaantunut mies! Olivatko he sen keksineet?
Hän kulki huoneessaan edes takaisin, jännityksestä vavisten. Jok'ikisen
sähkösanoman aukaisi hän hermostuneesti vapisevilla käsillä, ja heti
kun joku koputti, sävähti hänen ruumiinsa äkkiä.
Hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi, kuin olisi hän ollut laivan
hylyllä, jonka näki vähitellen allaan hajoavan.
Tänään se oli siis päätettävä. Toivottomuuden valtaamana hän oli
sähköttänyt vanhalle ystävälleen pääkaupunkiin, ja odotti nyt
vastausta. Se laina auttaisi häntä ainakin selvittämään rikoksen,
sitten sai käydä kuinka tahansa.
Hän istuutui ja kyyristyi sohvan kulmaan. Katse harhaili avutonna
ympäri konttorihuonetta, tuota vanhaa suojaa, jonka seiniltä hänen
kolme edeltäjäänsä häntä ankarasti tähystivät. Heidän katseensa
näyttivät tänään tavallista vihaisemmilta. Kiihtyneessä tilassaan
tuntui hänestä, kuin heidän kasvojensa ilmeet kokonaan olisivat
muuttuneet, ja välistä näyttivät ne ikäänkuin saavan eloa ja vetäytyvän
uhkaavaan virnistykseen.
Hän kiiruhti ulkokonttoriin, jossa henkilökunta kunnioittaen nousi
seisomaan ja kumarsi hänelle.
Vilkaisematta sivulleen aukasi hän etehiseen vievän oven, pysähtyi
sitten äkkiä ja kysyi:
— Onko tullut mitään sähkösanomaa?
— On, nyt juuri tuli yksi — vastasi kassanhoitaja miltei säikähtyneellä
äänellä.
Konsuli Ebbesen otti paperin ja pani sen näennäisesti
välinpitämättömänä taskuunsa.
Sitten hän jälleen poistui ja tempasi oven kiinni mennessään.
— Jumala ties, miten hänen laitansa lie — Sanoi kassanhoitaja ja
katseli hänen jälkeensä. — Ei varmaan mahtane jotakin olla pois
paikoiltaan konsuli Ebbesenissä? Sehän olisi mahdotonta.
— Mahdotonta! — toisti hän itsekseen, haukotellen tyyntyneenä ja ryhtyi
työhönsä jälleen.
Mutta pieni epäilyksen kauna kutkutti kuitenkin hänen aivoissaan
ja häiritsi hänen työtään, ja kun hän äkkiä huomasi tehneensä
yhteenlaskuvirheitä vuosineljännestileissä, pani hän kynänsä syrjään
ja alkoi katsella pihalla olevaa miestä, joka sahasi puita. — Oli sitä
paitse niin kuuma...
— Mutta semmoistahan on tapahtunut ennenkin. Ja niinkuin se konsuli
käyttäytyi tänään! — Hm!
Pihalle päästyään pysähtyi konsuli Ebbesen. Sähkösanoman piti hän
edelleenkin puristettuna käsissään. Samassa hetkessä, kun hän sen
oli saanut, oli hän omituisesti vakuutettuna tuntenut sen sisältävän
kieltävän vastauksen.
Nyt silitti hän sen suoraksi, aukaisi sen ja alkoi sitä vitkalleen
lukea, nyökäytti sitten päätään ja puri huulensa yhteen.
Sitten hän rykäsi pari kertaa, suori kaulaliinansa ja poistui kadulle,
missä päivä helteisenä heloitti.
Kaikki ihmiset tervehtivät konsuli Ebbeseniä, rikkainta, arvossa
pidetyintä, enin peljättyä ja enin vihattua miestä koko kaupungissa.