Nyt viimeks olj lähetty Puumalasta siinä puolenpäivän aikaan, ja
vahtvuorolla olj ukko-Ienokki ruotelissa, Pekka kokalla uutsiikissa ja
rukin iäressä allaalla ite massiinist. Toinen puolj pisetninkiä, s.o.
kippar, Lasas-Antti ja apulaismassiinisti, olj het Puumalasta lähettyä
paiskaatunna makkuulleen.
Kippar olj kyllä ennen muatapannoosa arvellu ukko-Ienokille, että jos
yön piälle alakas sattoo ja niin pimmeeks kovin pakata, niin puotetaan
juakar pohjaan ja ootetaan uamua. Mutta eipä ollu ukko-Ienokki ens
kertoo reissussa, vaan osas ajjoo vaikka käskopelolta. Ja niin antokii
ukko »Ierikan» ryllytellä etteenpäin tääsine mahoneen.
Vuan annas ollakaan, kun aletaan piästä Mäkärän salameen, alakaakin
vilikkua tulija eistäpäin. Sillon ukko-Ienokinnii poskessa rupes
mälli pyörimään ja silimät vilikkamaan, sillä tieshän ukko, että
salamessa pittää männä siivosti ja kahtoin sivu päivälläkkii, suatikka
tervapimmeellä yöllä.
— Kukkaan sieltä nyt rulloo vastaan ja juur ahtaimmassa paikassa?
murahtelloo ukko mälliään kiännellen. — Ja missään sekkään Pekka on, —
onkoon se tuolta kokassa vai mänköön se altaalle lämmittelemään. Taitaa
olla selevintä ehtiä se kässii aikanaa, jos vielä jottai sattus. —
Pekka hoi, ootkohan sinä siellä kokassa vai missä?
— Täällähän tuota taijan olla — vastata jornaatti Pekka kokkapuolesta.
— Mikä sull’on niinkuu hätänä?
Ajomies: Ett’oot vähä kun varveillas; tuolta taitaa tulta rullata
muuvan kosser vastaan. Erotatko, onko se puksier?
Pekka: Ee oo, kosk'on vuan yks valakee tulj mustissa.
Ajomies: S'oon sitte jokki rahtlaiva, sillä eihän tähän aikaan pitäs
minkään pasassierin vastaan tulla.
Pekka: Voippa niin päinnii olla. — Käänkö minä kollaattamassa sen
äijänkäähkänän (kipparin) herreelle?
Ajomies: Anna ruan muata, eikö tuosta selvittäne. Katostahan
palloovatko meijän lautternat!
Pekka (käätyään kahtomassa): Ihan palloovattii ilmiliekissä.
Ajomies: Millee puolella on punanen?
Pekka: Hakkursuaren puolelta, ja ryöninen on Siämingin puolella niinkuu
pittääkii.
Ajomies: No, sitte ei oo kellää mittaa sanomista, ettei oo tarpeeks
ilimunierattu, vaikka yhteennii tärskähtäs. Kömmihän tänne komannolle,
ett’oot apunanj, jos jottai sattus niinkun tapahtummaan!
Pekka: Suattaahan tuota tulla.
Ajomies: Joko erotat ryönistä?
Pekka: Johan tuo näkkyy äljöttävän.
Ajomies: Jokos niät punasta?
Pekka: Ei nää näkyvän.
Ajomies: Sitte kosser kiertee jyrree tuota Ohjasniemen kirjavoo reimoo.
— Jahah, nyt se näkkyy jo kampeevan kurssille, koskapa punanennii rupes
ihteesä näättämään. — Mutta mittee juutasta se niin paljo kiäntää, että
ryöninen painaksen tykkänään piiloon ja näättää vuan punasta.
Pekka: Jos pitänöön sen korreempana.
Ajomies: Muttei tässä nyt mualiman korreus aata, sivu täss'on piästävä.
— Mutta mikkään tolokki tuolla torkkuu ruotelissa, kun pakkoo uhalla
suoroopiätä piälle!
Pekka: Jos ois vähä riävyttää riikkarilla, että herreevät?
Ajomies: No, älläätä häntä vähä!
Pekka: S—nan rasvakatit, kun ovat tuas viäntäneet altaalla riikkarin
raanan kiini!
Ajomies: Onkoo siästäissäänhän ne aina sen kans kintieroovat. Mutta
huuva tuosta ruupartorvesta, että aakaasoovat. Sano myös samalla
massiinistille, ett’on varveillaan, sillä tässä pian tyssätään yhteen,
ellei tuo tolovana kiännä vasemmalle, sillä minä en vuan lähe varsin
alakain pakkaatummaan tuon Hakkursuaren kivikkorannalle.
Kiljas Pekka ruupparista rukkihuoneesen, että aakoovat raanan,
jotta onka piäsöö kulukkutorveen ast; käski myös yksin tein
massiinistin pitämään olemustaan lähellä veivistaakiaan ja muita
tpruusutus-sorkottimiaan, koska muuvan hylyky uhkoo piälle tarjoutuva.
Kiäntäen sitten huuvatushanan aak kysäs Pekka vähän aajan piästä:
— Vieläkö minä laalatan?
Ajomies: Alahan kiäntee hannoo kiinemmä, katastettaan oljko tuosta apua.
Pekka: Kyllä ne ainakii kavahtivat, koskapa tuntuvat sielläi ruppeevan
älisemmään.
Ajomies: Mutteivät ne juuttaat vuan kiännä oikeelle hotulle.
Pekka: Taitaa olla selevintä, että aletaan rukkia seisotella.
Ajomies: Niin taitaa. (Koneen käyttäjälle huutotorvesta:) Eläs riäkkee
sitä ruojoo niin kovvoo, tiällä pakkaupi muuvan ruato vastaan!
Konemies (huutaa vastaan): Mittee sinä tuas äläjät?
Ajomies: Sitä minä meinoon, että jos saktoosit siellä vähä!
Konemies: Suat kai tätä mieles mukkaan.
Ajomies: Tai anna vaikka yksin tein seista koko roskan!
Konemies: Häh?
Ajomies: Että toppoo tykkänään.
Konemies: No, nyt se onnii topissa, kun Venskin ruuna.
Tämän kanssapuhheen aikana olj Pekka seurannut silimä kovana
vastaantulijan meininkiä, julukasten sitten vakkaamuksensa:
— Piälle se ruoto vuan pakkooksen.
Ajomies: Niin tekköö, niin tekköö, heittiö. (Konemiehelle ruupparista:)
Annas ryökkään rätkiä pakkia!
Konemies: Häh!
Ajomies: Että huoppoo, huoppoo helevetissä siellä altaalla, tiällä
ylläällä töyvätään yhteen!
Pekka: Pakiks taisivat tuollai panna, koska näkkyy seisattuvan. Kiännä
vuan vähä koomin kun kuppeettain, niin hyvä heitäksen! Minä lähen
töytyyttämmään korkkiviilarin vähiin.
Juoksoo Pekka täkille ja ukko-Ienokki kampee ruorilla »Ierikan»
vitalikkoon. Tysseevät laivat toisiisa, mutta Pekka on ehtinyt
viilarinnee pahimpaan paikkaan ja huutaa:
— O-jaa, ei mittää hättee ennee!
Ajomies (huutaa kiukkuisesti toiseen laivaan): Mikä juuttaan pässi
siellä makkoo ruotelissa, kun pakkoo immeisten piälle!
Ääni laivasta: So-soh, Ienokki, eläpäs ynise, kun et lypsäkkää! —
Minnekäs työ ite ootta unneuttanna ryönisen lantternan?
Ajomies: Kah, Koistis-Jussihan se onnii! — Ryönisenkö tulen!? Mutta
juurhan Pekka kahto tulet ja sano niihen palavan.
Pekka: No, ihan ilmiliekissä. Tuo äskeinen vihurin piruko sen nyt
sammutti, vaikka minä eilennii tilikin lantternat rasselilla ja
mönjäkitillä.
Jussi: No, mitteepä tuosta, tuttua väkkee. Alakoo vuan kankuttaa
etteenpäin! Hyvästi!
Kippar (töyväten unenpöpperössä täkille): Hiton rytäkkäkö tiällä —
yhteentörmääskö?
Pekka: Ee mittää hättee, iliman aikojaan tässä vuan tuttuja käteltiin.
Vasikka-Lassin lammas-ahvier.
Kaappias Salamisen »Mustilla» olj kyllä muutumain lampaijen äkkikuolema
omallatunnollaan, mut huhu ties kuitennii kertoa, että ne kolome
lammasta, jotka vasikka-Lassi olj kaappijaalla maksattanna, oljvatte
Lassin omija tappamia eivätkä »Mustin». Kaappijaan korville kiert tuo
huhu myös, mut minkäs sille ennee tais, paina vuan vahinko nahkois.
Mutt'enemmän kun se 45 markkoo, jotka kaappias olj suanu »Mustin»
eistä pulittoo, kyykytti hänen myöntää se, ett'olj jootunna sellaisen
kutjakkeen kun vasikka-Lassin koirankurin allaiseks ja niin mualiman
pilikan ja naarun esneeks.
Mutt’eipä vähä aavenneet kaappijaan silimät suuriks, kun Lassi
tuasj erräänä päivänä tulj puotiin ryelmä märkijä lampaan nahkoja
käsvarrellaan ja kumppaninnaa Koukku-Kusti, joka ihan äskettäin olj
piässy linnasta viinasakkojaan syömästä ja muuten luatujaan olj
samallainen veijjar kun Lassii.
Vaikka puot olj täännä väkkee, keskeyttää kaappijas kaapanteon ja
kyssyy Lassilta:
— Jokos »Must» on tuas käännä Lassin lammaskatraassa?
Ruumistaan viännätellen kallistautuu Lassi likemmä tiskiä ja vastoo
korvustaan ruopiin:
— Kyllähän se tuas sellaine onnettommuus sattu...
— Millonka sitte?
— Eilenhän se tulj... oltii juur syömässä murkinoo, kun alakaa kuuluva
hirvee rähäkkä haasta, ja kun juostiin kahtomaan, olj neljä lammasta
kellellään henktorreissa ja teijän »Must» retp yhen kylykee aak. Kyllä
se on surkeeta, että elukkarukille sillälailla käv, — huokailj Lassi.
— Onkos Lassi sitte ihan varma, että se olj meijän »Must»?
— Ihan varma, tunnehan minä tok »Mustin», ja tämä Kust voi myös
toistoo, hiän niät sattu juur meillä olemaan ja tuntoo myös kaappiaan
»Mustin».
— Ihan suatan vaikka vannoo, että se olj kaappiaan koera, se sepelkaala
»Must», jonk'oon nähny satoja kertoja.
— Miks'että sitte ottaneet »Mustija» kiin ja tuoneet tänne? kysyy
kaappijas.
— Minä kyllä ehätin kiin ottamaan, kun tämä Lassi, huut ja käsk, ja
hammuilinnii jo sen selekäkarvossa, mutta se rupes rimpuilemmaa ja purj
minuva kätteen, että pit piästee irt, selittää Kust.
— Purjko pahastikkii? tievustaa kaappijas vähä kun ivvoomalla ja
ylleisöön katellen.
— Ei kyllä hyvin syvält, mut yöllä äity kuitennii kättänj kolottammaan
ja turvottii sitä... enkä nyt oikeen tiijä miten tässä kykenöö
työhönkään... Huttulaan pitäs männä ojankaivuun, — ruikuttelj Kust
likasessa kiäreessä olevoo kättään hyssyttäin.
— Sep'olj surkeeta tossiisa... ja sinä kait aattelit niinkuu jottai
vahingon palakihtemista tuosta käistäs?
— Kai siitä kaappijas ossoo itestäännii jollailailla palkita, kun en
työhönkää kykene...
— Siitä suahaan tuumata tarkemmin, mut nyt on ihan ensistäin »Mustin»
saatava selekääsä. Ota sinä, Ville, piiska tuosta naalasta ja anna
minulle toinen; sitte männää kaikki miehissä pihalle, — määräilj
kaappijas.
Ja kun olj tultu pihalle, käsköö tuas kaappias puotpoikoo:
— Hae sinä, Ville, nyt se »Must» makasiinista.
Mänj Ville makasiini! ja toi sieltä jo vähä kuivankoppeen — koeran
nahan.
— Levväätäpä nyt »Must» tuohon nurmikolle ja ala lyyvä kun vierasta
sikkoo, jotta lähtöö Lassin lampaihen mielteko eikä ennee myös pureksi
Kustia kätteen.
Tek Ville työtä käskettyvä ja alakaa lyyvä leipoo, että nahka kopisoo.
Ja ite kaappijassii sipasoo vällii hokkiin:
— Sennii hunsvotti... äh... juupelin ruato... äh... tapat lampaita...
äh... vielä viikon jäläkeen oman kuolemassii... äh... nyttii Lassilta
neljä... äh... etkä anna ottoo vielä ihtees kiini ... äh... vuan puret,
ruato, kätteen, kun ottoo meinoovat... äh... jott’eivät työhönkää
kykene... ja Huttulan ojat jiävät kaivamata... äh... lyö kovemmin,
Ville... äh... kovemmin, äh...
— Eiköön tuo jo piisoo kerta kuritukseks, — alakaa jo muuvan
piältäkahtojista naarain, tuumata.
— Niin minnäij uskon, että suap se nyt »Must» semmosen saanan, ettei se
ennee revi immeisten lampaita eikä pureksi kettää kätteen... mutta jos
kaikeks vakkuveks vielä parj kertoo... äh... häh ... ja nyt lähetään
puotiin ja katotaan sitä Kustin kättä tarkemmin ja tuumataan siitäi
lammaspalakinnosta, — touhus kaappijas.
Mutta kun alettiin Lassija ja Kustija tarkemmin katella, nähtiinni
niijen jo Karhulan riihen kuppeella kotijaan kohti männä viilettävän.
Kaavanhan tästä kaappijaan »Mustin» selekäsaanasta kylällä
puhuttiin, vaikkei Lassi ja Kust sitä viihtineet oikein loppuun ast
koskaan kuunnella. Ja ylleesä oltii myös sitä mieltä, että koeran
piiskoomisesta kuoltuvannii on hyötyvä, koskapa koerat eivät ennee
millonkaan repineet vasikka-Lassin lampaita ja Kustii kyken jo
selekäsaanan jäläkpäivänä ojankaivuun Huttulaan.