Se olj sitte hirveetä!
Ja kerrassaan kaahee tappaus!
Eikä sellaista vuan oltu koskaan ennen Junnulan kylässä sattunna.
Ei, vaikka siellä oljlii montai muuta ihmettä ja kummoo tapahtunna.
Niinkuu sekkii, kun Olokkolan »Muatikki» tek erräänä kevväänä sellaisen
vaskan, jok'olj puolittain kun hirvi ikkään ja jota tappaasta olj
Junnulassa pietty jo usseita vuosia ihankun aajan laskun perustuksena.
Mutta mittee nyt olj ennee Olokkolan »Muatikin» vaskoiminen siihe nähe
mitä Ketolassa tapahtu!
Ei yhtään mittee!
No, mittee ihmettä ja kummoo sitte siell’olj tapahtunna?
Niin, elekee nyt hyvät immeiset ennee kysyvä, vuan aatelkoo tarkemmin,
että mittee työ oikeen omalta kohaltanne aatteleisija, jos sattusia
niinikkään kun kuolemaan ja haataan vietäissä tärskähtäissii rek
haatuumuan portin pylvääseen ja kirstun kans tärähtäsj aak ja ite
noosisia ihan ilimo elävänä kirstussa istumaan.
Niin, eiköhän se löis vuan itekuttai äimäks, semmonen tappaas?
Ja vaikkeip’ois ihan itekkää kuolla, vuan haataissuatossakkii
tuollaisen tappaaksen näkis omilla silimillään, niin äimäks siinä
sittennii männöö kovaluontonennii.
Niinkuu se käv Ketolannii emännän haatuuväille. Kaikki siin’olj
pökertynnä suun sanattomaks koko suattoväk, ihan rovastikkii.
Ainoostaan Kujalan Jussi, se samanen Ketolan monjvuotinen renk-Jussi,
jok'on nyt mökkinä samassa talossa ja jok’olj emäntä-vainoota juur
haataan kuskoomassa, kun rek portinpylyvääseen täräht, se siin’olj
enimmän tolokkusa pitännä, vaikk’olj se hänennii suussaan ensin mälli
sijjoosa kahteluttanna.
Mut Jussi se olj kuitennii ensin kun iäneen piässy ja arvellu emännälle:
— No, mittees se nyt emäntä ruppee oikein meinoomaan, kun kapaseksen
istumaan kesken reissun?
Näin arvel Jussi niinkun omasta kohastaan vilikuillen vuoron emäntään
ja vuoron isäntä-Iivariin ja rovastiin.
Mut kun siin’ei kukkaa osannu sen enempee, enemmän vaimo kun
isäntä-Iivarj ja rovastikkaa, olj Jussi kietassu turkin piältään ja
kierässy emännän sen sissään ja sitte kiäntänä ruunasa toisapäin sekä
tuuminu:
— Ka, kunnei uus korttier oo kelevatekseen, niin männään takas vanahaan.
Ja niin sitt’olj sitte mänty taloon takas, vaikkei sinne juur muita
ollu tullukaan minkä kotjväk.
Ja siitä se olj sitte emäntäi tuas selevinnä elämään, vaikk’oljlii
pitännä huonona pitkän aikoo.
Näinhän se asja olj tapahtunna, vaikka sitä kokkii yks ja toinen
kertoissaan särvintöö niinkun sennii, että emäntä ois het haatumuan
portilla herättyään varmistautunna isäntä-Iivarin piävilloin kiin.
Mut oljhan siinä siltä kummoo kerrakseen, ja eppäilemättä Junnulasta
tulj yhen äkin pittään kuuluisin kylä.
Ja monneen sorttiin sitä myös tuumittiin, että mistään tuo tuommonen
tappaas oikein suatto juuresa johtoo.
Jotkut avosuiset miehenpuolet arvelivat sen vuan johtuneen
yksinkertasest siitä, ettei emäntä ollu ehtinyt vielä kaikkia
sanottaviijjaa sannoo ja suarnojaan suarnata, vuan pit viel noosta
jatkostammaa.
Mut kuppar-Liena, joka ainain ties kaikki asjat ihan latukantasijjaa,
ties Ketolannii emännän kuolleista herreemisen syyt ihan jullilleen
jutella ja Lienoo kannattivat kaikki kylän ja pittään akat järk
järestään.
Niin ett’oljpahan immeinennii elläissään vaikka minkälainen syönkukko
— niin piättelivät akat — ei sitä silttou viärt kuohuvaan häväistä. Ja
mikäs muu sekkii ois ensistäin kun häppee, että kun immeinen kuoloo,
niin jo het seuroovana sunnuntaina töytyytettään haataan. Ainiijjaanhan
on annettu köyhännii ruumiin kuoltuaan jiähtyä, suatikka rikkaan talon
emännän.
Ja sitten toisekseen nekkii haataisvarusteet. Ei kelevannu Kinkku-Kaisa
ruokija laittamaan niinkun muihen immeisten pittoin, vuan sen sijjaan
haittiin Miettilän Maijja, pahanpäivänen tytön läkärä, olokoompa
vaikktois ollukki kääny läp kaapunnissa soppakoolun. Niinpä sitte
ruuvattii tulj laittajasa mukkaisija, ja kuppar-Liena, jok'olj
pistäätynnä haataisuamuna Ketolan kyökissä, ties ihan tillilleen
kertoa, mittee kaikkija olj niinkuu ruuviks rustattu, mutta varsinnii
mittee ei oltu laitettu. Niinpä ei ollu alatoota, joss'ois ollu sejassa
munanpuolikkaita ja appelssiinin palasija. Limppisopan asemasta olj
jottain pulhonk-nimistä liemen hörinkiä, jot’olj meinink tarjota vuan
kahvikupissa pahanpäivästen kakkaroin kanssa — paistteijjoks niit’olj
Maikin-läkärä kuuluuna karahtieranneen. Paistija kyll’olj, muttei
lihapullija, ja jäläkherkussa eijollu merkkijäkkää piparkakuista eikä
veskunoista, joita aina Kinkku-Kaisan laittamassa olj kumpasijaa ihan
roppakäillä.
Mut mik'olj kuppar-Lienoo ja muitai akkoja kaikkein enin kaahistuttanna
olj se, ett’olj haataisruuvista tyyten tykkönään jätetty pois
riiskryynpuuro ja rusinasoppa, ja se olj jo suorastaan ilimeinen
pilikka ei ainoostaan vainoota vuan Jumalaakii kohtaan.
Niinp'ei sitte oltukaan mikkää ihme ja kumma, että vaimokii heräs
haataan vietäissä.
Ja siit’olvatten akat oikein hyvillään, etteivät olleet kerinneet
syyvä sellaisija haataisruokija, joissa ei ollu rusinasoppoo eikä
riiskryynpuuroo, sillä kukapa ties mittee siit’ois vielä itelle tullut
pahhoo, mato pistänyt lehmee tai lammaslykky hävinnä.
Tähän tappaanhan ne pyörivät Junnulan kylän akkain puhheet.
Ja saipa näistä puheista osansa isäntä-Iivarii, sillä tuskiinpa sitä
päivee kulu, ettei emäntä ois Iivarilleen muistutellu, mitenkä häntä
meinattii viijä haataan kun koeranruatoo.
Mutta vajjoon vuonpa sitä metelijä kest, sillä emäntä otti ja kuolj
uuvestaan. Ja kun vuos sitte laitettii nyttii haataiset. Mut kun
vahingosta viisastunna antokii livar emännän nyt jiähtyvä rojottoo
jyväaitassa kokonaista kolome viikkoo. Ja ettei vainoolla ois kännee
haataisruokijakkaan vastaan anto Iivar koko huushollin niiks päiviks
Kinkku-Kaisan horteille.
Mut vaikka näin ollii Iivar isäntä varuillaan, näätti hiän siinä
haavalle lähtiissä hötkyilevän vähä kun hättäissään. Ja valjastaissansa
Kujalan Jussin kansa ruumishevosta juttelj hiän tuohon tappaan:
— Kuule, Jussi, sinä tunsit vaimon hyväst, sillä olithan meillä
toistakymmentä vuotta renkinä. Sinä näit ja kuulit, miten se kohtelj
minuva kun koeiroo, vaikka revin ja ruan työtä kun hullu yötä päivee.
Mut vaikk'oon repinykkii ruumiin vaivaseks ja reilannu talon kuntoon,
niin sinä sen hyvin tiijät, ett’oonko juur mannoomatonta palloo syöny.
— Sinä sen myös tiijät, ett’onhan myö aina oltu kun veljet keskenämme.
Oonhan antanna sulle mökin ihan vik verolla ja aatan vastain. Niin
että muista nyt, Jussi hyvä, sinä puolestas, että kun lähet kuskoomaan
ruumista, niin aja nyt sen haatumuan portin kohalla varovast.
Vaim-immeinen ja telehvooni.
Paljonhan niiton mualimassa olijoita, kampsuja ja aineita, jotka oovat
itekseen ihan erinommaisen hyvijä, mutta päästyvään jonkun toisen kansa
yhteyteen, suavat het kohta aikaan jottai häirintää.
Niinp'oovat pikkuset poojan naskalittii aika haaskoja velkultia,
samaten on kirjotusläkkikii hyvvee ainetta kirjuttaissa, mutta älä
vuan lemmolla jätä nuita molempia kahenkesken sammaa kammariin, muuton
tapahtuu jottai mielharmia.
Samaten tapahtuu aina jottain kiusallista, jos esmerkiks pitkäpiimänen
pappi piäsöö yhteytee helluntainepistolan kansa, kaapunlainen koera
lampaihen kansa ja nii etteen päin.
Nua mainitut esmerkit eivät kuitenkaa oo niittää siihen nähen, kun
vaim-immeinen ja telehvooni sotkeetuuvat toisiisa. Aata armias sillonj
niitä, joilla ois jottai tärkeetä asjoo puhuttavana.
Isommissa kaapunnissa, joissa huastelu-aika telehvoonissa on rajotettu
ei ainovastaan siäntöin pykälissä, vuan oikein käätännösäkkii, ei
vaim-immeisten yhtyminen telehvoonin kanssa oo ihan vaarallisinta
maaliman hyvälle orningille. Mutta pikkusissa kaapunnissa ja varsinnii
muaseuvulla — ai herran poojjat sentään!
Työ ootta kai itekkii usseinnii arvelin suahessanne oottoo
puuhheenvuoroo telehvoonissa ja monestikkii hyvin tärkeissä asjoissa,
että helekkunan juttujako nuilla akolja on, kun ne riäkkeevät kittoosa
telehvoonissa tuntkaapalla.
Tätä sammoo asjoo oon minä itekkii useinnii vuntierannut, kunnes kerran
kuuntelin taktillaan parin emäntä-immeisen juttelua. Myönnän kyllä ihan
höölist, että toisten puhheitten kuunteleminen on suur synt ja häppee,
nutta yhteiskunnan suuren hyövyn tähe oon kuitennii tuon synnin tehny:
olen niät aatellu, että siten minä vappaatan monet tuhannet miehet
ennee vuntieroomasta ja aikoosa kuluttamasta aprikoijessaan sitä, että
mitä vaimimmeiset oikein keskenään jutteloovat.
Minä kuuntelin Kinnulan ja Korholan nuorten emäntäin puhheen erräänä
laavantaina heinäntekoaikaan.
Alakaissaan jutella olivat ne ensin vähä aikoo arvuutuksilla tähän
tappaan:
— Onko se Kinnulassa?
— Oon.
— Onko se Miina?
— Kyllä on... kuka se on, joka puhhuu?
— Koetas arvata!
— Onko Fanni?
— Ee — ja naaroo kikatti—ki-ki.
— No, onko se Sanni?
— Eee... ku ku, kuu...
— No, sitte se on Henni?
— Eeeii... hi... hi... hii... etkö tossiisa arvoo, kuka minnoon?
— Mistäs minä... mutta herrajee Hintriikkahan se onnii... nythän minä
vasta... ku... ku... kii.
Ja nytkös sitä naaroo kikatettii kahen puolen tuon salaperräisyyven
seleeviimisellä, vaikka ite asjassa ruat tunsivat toisesa jo ens
ällääksestä, kun joka päivä ja monestikkii päivässä juttelivat keskenää.
Tämän jäläkee alako kuulumisten kysely:
— No, mittees sulle, Miina, nyt oikein kuuluu?
— Eipä juur mittää... mittees sulle?
— Ei sen enempee... tervennä teillä on oltu?
— Terveinä tuota on oltu, luojan kiitos... entäs teillä?
— Hyväst on voitu meilläi...
— Mitenkäs pikku-Lassi on jaksanu?
— Vallan mahottomasthan se on jaksanut rekesä vettee... viime yönä
tuo vähä kitis... taitaa tuas ruveta viäntämään uutta hammasta... ja
minunnii mahhoon uamupuolella vähä mouristelj.
— Niin minunnii piätänj tänä uamuna.
— Kyllä se on hirveetä, kun mahhoo viäntää...
— Ja vallan kaaheeta, kun piätä porottaa...
— Ihan varmaan öisin kuolta keikahtanna, ellei vuan koton'ois sattuna
olemaan mielentinttuuria, s'oon aina niin hirveen hyvvee kippeeseen
syömeen ja mahhaan...
— Entäs jiärnästroppi piähän... se vähä äkkiä asettaa mojotuksen...
— Niin asettaa aina minunnii... mutta kuulehan, ootko sinä koskaa
koettanu Hastmannin roppia, Kukkolan Riitta kerto niihen olevan niin
erinommaisia joka taatii...
— Mustosen Saara puhu tuas mulle Julkreenin ropista ja kehu sitä oikeen
hyväks, ja minä otannii sitä, kun kään ens kerran atteekissa...
— Niin otan minnäi... kyllä se on sentään hyvä, että mualimassa on niin
paljo hyviä roppia...
— Suur armohan se on...
Näin kun emännät oovat toistanneet kaikellaisten vanahain ja uusiin
roppiin ihmeellisen vaikutuksen vaim-immeisen ruumiseen aletaan tuas
kuulumisista uuvelleen...
— No mittees sulle muuta kuuluu? tievustaa Hintriikka.
— Ei erikoisempoo, mittees sulle?
— Ee mittää kummempoo...
— Mittees sinnoot hiäränny?
— Siinähän oon kapsehtinut yhtä ja toista... juur panin keiton tulelle.
— Niin minnäi juur tein... sepä haaskoo... soppooko sinä keität?
— En kun puuroo... meill’olj eilen soppoo...
— Sepä haaskoo... meill’olj tuas eilen puuroo ja nyt soppoo...
— Onpa se mukavoo... tuota niin... niin... mitäs mun pitkää saunoo...
niin tuota... mittees sulle muuta kuuluu?
— Eipä kerrassaan mittää... entäs sulle?
— Ei sen enempee...
— No, hyväst sitte ja voi hyvin ja terveisiä...
— Niin voi sinnäi ja paljon, hyvin paljo terveisiä... Hyvästi vuan nyt!
— Hyväst, hyväst!
— Hyväst... mutta ai kuule, minä tapasin Heikkisen Lotan kirkolla...
— Lotanko! sepä haaskoo! No, mitäs Lotalle kuului?
— Ei erinäistä... lupas antoo kaanista pitsin mutellia.
— Jassoo, paitaanko?
— Ei kun housun lahkeeseen.
— Kai annat sitte minullekkii?
— Totta kai... mutta hyvästi nyt... on niin kovin kiirettä tänä päivänä.
— Niin on minullai, kun on lauvantai-päivä...
— Ja voi nyt oikein hyvin... mutta mitäs mull’oljkaa vielä... niin,
Lotalla olj uus takki piällään.
— Herrajee, uus takki etkä sinä siitä vielä mittää... no millainen se
olj?
— Oikein hyvä...
— Hyväst istu takkoo?
— Oikein hyväst...
— Entäs eistä...
— Hyväst eistäi...
— Sepä haaskoo... ei mikköö oo sen ilikeempee, kun vuan takki istuu
huonost takkoo.
— Sanos muuta... ja vielä ilikeimp jos eistä.
— Niin, kyllä se on ilikeetä... Mutta hyväst nyt... on niin kiire...
just on leipätaikina kohhoomassa...
— Ja minunnii pitäs joutua kahtomaan sianporsaitai.
— Joko teijän sika porsi?
— Eilen porsi.
— Sepä haaskoo... montako tek?
— Kymmen kaikkiaan...
— Minkä näkösiä ne oovat?
— Neljä on kirjavoo ja kuus ihan valakeeta.
— Sepä haaskoo, ihan valakeita...
— Niin on... mutta kuules kummoo, kun yhellä valakeella ei oo saparoo...
— Herrajee, eikö yhtään?
— Ei kun paha tynk vuan...
— Herrajuu, tynk vuan!
— Niin, pahanpäiväne pätkä...
— Mutta kuule, se ei merkihe hyvvee!
— Pahast se minuvai säikäätti.
— Ihan varmast se jottai ennustoo. Niinpä vuan käv Miettilässäi.
Oljkoon se kolomanna talavena, kun siellä synty saparoton porsas ja
vuonj piästäpä saanai palo. Kato vuan sinnäi tarkast tulen perrään.
— Kyllä katonnii... toissyönä ajellii minua mustilainen sylliisä
ottaakseen ja se ei sekkää hyvvee meinoo...
— Niin ja aatteles minkälaista unta minä näin tässä muuvanna yönä...
olin olevinanj pyykkirannassa tuolla kotjjoella ja muuvan mustaverinen
akka riahistiin etteen ja alako ruakuva kun varis ikkään ja sitte
paiskasii jokkee ja vei meijän pyykkikorvon...
— Kylläpä se olj kans kamaloo, jokkei hyvvee meinoo... meijän mummo
kerto kans nähneesä...
Ja tähän tappaan jatkuu emäntii juttelu eilleen. Eikä siinä hellitetä,
ennenkun on kääty läp kaikki mieleen juohtuvat omat unet, sitten äit-
ja mummovainoohen näkemät, joista jokkainen on merkinny sitä ja sitä
vuosiin perästä sattunutta tappaasta.
Sitten tuas vaihteeks hyvästellään ja sen jäläkeen käävään läp uuvet
ja vanahat vaatteet, kissat, vasikat, immeisen turmelus, mualiman
pahhuus, ristinkoulu ja nii etteenpäin loppumattomiin, kunnes jokkii
äkkitappaas, niinkuu keiton muahan kiehuminen, lapsen herreeminen tai
muu semmonen katkasoo puhhee.
Myönnettäkköö kyllä höölist että vaim-immeisillä on paljo asjoita
toisille kerrottavvoo, jotka oovat liijannii tärkeitä yhteiskunnan
koossa pysymiselle, mutta kun toiselta puolelta otetaa varteen
sekkii, että miehillä! ois joskus telehvoonin tarvis, niin kyllä vuan
ois paikallans sellainen lak, etteivät vaim-immeiset sais käättee
yhtäpainoo puhelinta ainakaa yhtä tuntija kaavempoo.
Vai mittee työ siihen arveleisija?
Saanavuaran Tuavetin ruunan murtiutus piispoo kyyvvissä.
Saanavuaran Tuavetti se sitte olj hevosmies jos kukkaan. Ei
valevihjakskaa hänen nähty jalakasin kuleksivan kotjtönöst ulohtaalla,
vaikka matkookii Saanavuarasta vallanmuantielle olj kolome pitkee
virstoo ja tiekii millonj kivikkoloohikkoo millonj upen upottavvoo
hetteikköö. Tuavetin kirkkokärrit olivat muantien varrella erräässä
katoskoppelissa ja kotjtietään kulukee lattuutti Tuavetti sontakorilla
ja työpyörillä.
Ihan ussein ei muuten Tuakki tarvinnutkaan hankaloo kotjtietään
kesällä kolluuttoo, sillä kerran lähettyvvään reissuilemmaan viipy
hän viikomiäriä asjoillaan jättäin mökin nulikoineen, lehmineen ja
porsaineen Ulla-akkasa hotteille.
Mahottoman suuret eivät Tuavetin muaruukkiruateet olleetkaan, sillä
hän olj varova mies eikä suott’aikojaan lisänny viljelyksiää, koska
isäntä, jonka mualla mökki olj, ois pian kohottanna verroo. Niinpä
pittii Tuavetti mieluummin muuta syrjähanketta, jost’ei voitu verottoo.
Kesäsin polttelj tervoo eikä hän aina tullu niin tarkallee kahtoneeks
kennenkä mualta kullonnii tervaksia kulettelj.
Talavisin tek tuas Tuavetti kaikkein halukkaimmin hollia. Mutta siinäin
niinkun muissaa touhussaan olj Tuavetti mies kahtomaa ommoo etuvaan ja
myös ruuna-rupukkasa parasta. Kievariloissa, joissa hän hollissa käv,
tek hän emäntäväille pikkusia tehtäviä ja sai avustaan hyvät maajot
ja kaljat palasa painikkeeks ja keittokupposen särpimeks. Toisilta
hollimiehiltä ostelj Tuakki polkuhinnasta evvääntähteitä itelleen ja
runnellee, niin ettei vähiä kotjevväitä tarvinna paljo kuluttoo.
Kyytmatkalla siästelj Tuavetti ruunoosa kun silimäterree. Ja parraaks
keinoks liijan kovvoo ajjoo vastaan olj hän vuntierannut ja huomannut
sen, että hoitelj puhheenjuurta vilikkaast kyyvittävän kans ja koitti
sitä pittee haaskalla piällä, ettei se ois kulun hittaatta älynnä.
Siihen aikaan ei niät kulun noppeutta määrännä mikkään lakpykälä,
vuan matkustajan piiska, jonka pittuus ja paksuus riippu siitä, miten
suur herra millonnii olj kulussa. Kuvernyörillä ja sinatyörillä olj
omat kuskisa, joten heijän ei tarvinnu käättee virka-arvosa kokkoista
piiskoo, mutta piispoljla, tuomareilla ja tohtuoreilla olj sellaine
sätkitin, että sillä yletti pitkännii rein perästä läimästä hevosta
hellimmille kohille tuonne kylykluihen alapiähän.
Mielin kielin täätyi sellaista ratakka-herraa kyytmiehen pittee, jos
miel hevosesa kylykijä suojella.
Sattupa sitte erräänä talavena, että Tuavetti sai kyyvitettäväkseen
hippakunnan uuven piispan. Tuosta piispasta kiertelj jo eiltäpäin
hollimiesten kesken kummia puhheita, miten se pieksää hevosija ja ajjaa
ihan henkhieveriks.
Ja niin olj tehny Ihalaisen Jussinnii hevoselle, joka toi piispoo
siihen kievarii, jossa Tuavetti olj hollissa. Ja piästellessä läp
märkee tammoosa valjaista valittelj Jussi iäressä kahtovalle Tuavetille
puolittain kun itku kulukussa, miten tuo piispan mustilaine pieks
tiinettä tammo-rukkoo, että vähällä ettei varsoosa murtiuta. Lupas
Jussi vielä Tuavetille hyvät viinat antoo, jos vuan tuolle piispan
ryökkäälle jonnii keikaman sua tehyks.
Läks sitte Tuavetti vuorostaan kyytii ja koitti kohta alakumatkasta
suaha puhetta kääntii, muttei se vuan ottanu luonnistuvakseen. Kun
Tuavetti karahtieras herroo piispaks, oikas se kohta, että hän on
»herra tohtor ja piispa».
Tuohon Tuavetti hymähtelj eikä malttanut olla kysäsemättä:
— Taijatte liikkuvakii sitte parannusmatkolla nyttii. Tohtoreittako työ
elukoita vai immeisijä?
— En minä semmonen tohtuor oo, vuan minnoon pyhän ruamatun tohtor,
äräht tuohon piispa kulumiaan luimistain.
— Vai on sitä ruamatussai tohtoroitavoo, tuumi tuohon Tuavetti. — Mutta
johan sill'on ikkeekii, jott’on tohtoroimisen tarpeessa vanahuuven
heikkooksissa.
Samassa suhat piiskan siima ilimassa ja sattu ruunan kylille, mutta
sannookaa ei tulla vastaakseks piispan suusta.
Tuavetti koitti tyynnytellä ruunoosa ja sen juoksua hiljentee, mutta
sillä seurauksella, että ruunan kylille läsät uus ja entistä vihaisemp
sätkäys.
Nyt älys Tuavetti, että leikki on kaakana eikä hänen lystpuhheistaan
oo mittää apuva, pahennusta vuan. Ja siästeeksee ruunoosa enemmiltä
lyönniltä anto Tuavetti hevosesa hölökätä sekä ylä- että alamäet. Mutta
kyllä kuohuvattii ruunan masmalot vuahessa perille piästäissä, vaikka
se ollii hyvässä lihassa ja hyvä mänijä.
Niinp'ollii Tuakin syvän kiukusta kyykyllään ja keuhkot heittivät
häränpyllyä nisuissa ja katellessa kievarin kujassa höyryävvee
ruunoosa. Vuan annas ollakkaan, äkkäs Tuavettin silimä yhtäkkiä kujassa
karvasen vaskan keskosen. Sillon vilaht hänen mieleesä jottai, koskapa
suusa niin kummast mutruilj. Vilikuiltuvvaa ympärilleen sieppas
Tuakki vasikkoo sorkista ja kanto sen kottaan ja paiskas kiehuvaan
muurpattaan. Käätyvään sitten kyitrahat piispalta hakemassa käv Tuakki
sorkkimassa sen vaskanruan muurpaasta ja töytyytti sen kiireesi kujjaan
ruunasa tuakse.
Hyvin murheellisen näkösenä ja suupielet tuosisen nurkalla män sitte
Tuavetti uuvestaan piispan luo vaikeroijen:
— Voi hyvä isä tokkiisa, herra tohtor piispa, kun se mun hevos-polosen
män ihan pilolle teijän kovasta ajosta; tuolla se on ihan
kuolemaisillaan kujassa, kun varsasa murtiutti!
— Mittee se on siellä kujassa? kysyvä ölömistelj piispa.
— Sittee, että hevosen on tehnä kujassa keskosen varsan ja minä tulin
tievustammaa, että maksatteko hevosen hyvällä vai pittääkö mun suapuva
sinne kaapuntiin herra tohtuorin ja piispan kansa käräjöimään?
Nyt selevis piispalle asja ja hän ehättäisii sanomaan:
— Elä tule, käävään kahtomassa ja koetetaan sopija!
Vuan mitteepä siin'olj kahtomista; siinähän se varsa höyrys hevosen
takana ja Tuavetti surkuttelj hevostaan:
— Voi tokkiisa mikä pit tulla! vielä se raakka nyttii värisöö, tullooko
ennee koskaan pitokaluva.
Jo alako sillonj piispa tievustella, mitä hevosesta pitäs sovinnolla
maksoo, johon Tuavetti vastas:
— Kyllähän minä siitä viime talavena maksonj Join markkinoilla 60
ruploo ja oon sitä lihotellut ja toivonj varsookii itellen. Mutta jos
tuosta hoitain vielä kalua kassaatus, otan sen 20 ruplasta, joten
piispan tarvihteis maksoo vuan 40 ruploo.
Oljhan se herra piispasta tuntuva meno, mutta käräjiinkää ei hän ilenny
männä, ois vielä häppeet tultu kaapan piälle.
Piispan lähettyvä anto Tuavetti piijalle 10 kopekkoo ja sano, että
paa siihen muurpattaan uutta vettä kiehumaan, sillä ei taija karja
mielellään juuva vasikan keitinvettä.
Kun isäntäi piäs asjasta tietoon, arvelj hän Tuakille, että eikö
sinuva pelottanut, jos piispa hevoses ruunaks tuntoo, jonka varsan
murtiuttaminen on vähä niin ja näin. Mutta Tuavetti arvelj puolestaan:
— Mistäs ne pyhän ruamatun tohtuorit sellaisia asjoita ymmärtäisivät.
Mutta kaavan kiertelj hollimiesten kesken makupuhheena, miten
Saanavuaran Tuavetti tek piispasta ilimo immeisen murtiuttamalla
ruunasa.
Kun suutarj-Uatu olj putkassa.
Suutarj-Uatu olj kylläi kaikin puolin luatumiehiä, mutta kerran vuossa
käävessään talav-markkinoilla hiän sattu rietautummaannii.
Niinkuu tässäi kolomanna talavenna, jollo Uatu paha sai kyköttöö yösä
putkassa.
Rustatessaan Uatuaan markkinoille olj kylläi Kaisa-akkasa varottanna,
että muista nyt Uatu ellee markkinoilla immeisiks ja tulla sitte ilimo
immeisten tavalla kottii, ja oljhan Uatui puolestaan entiseen tappaasa
luvanna ja vakkuuttana immeisiks käättäätyvänsä, mutta niin se vuan
kuitennii lopuks käv, että putkasta Uatu muutamana uamuna luusa löyti.
Tekemillään pohjalapikkailla ja puoljsuappailla eli akkain kengillä
olj niin hyvä meno ollu, että jo ensmäisenä markkinapäivänä
siinä illanhämyssä myi Uatu viimeset puoljsuappaat muutamalle
retliinhuiviselle vaim-immeiselle.
Niinpä piässii Uatu jo het seuroovana uamuna omille ostoksillee.
Ost ensin passiernahkoo, risinkkanauhoo ja nyörholokkia ja muita
semmosia hipleempiä kenkätarpeita. Ostoo jälkäätettyään vielä itelleen
allakan ja Kaisalleen naahan vesrinkeliä ja viijenkymmenen pennin
viipurskarinkelin sekä vietyään ostoksensa korttieriinsa läks Uatu
uuvestaan kuin markkinoita kahtomaan.
Tuo kahtominen piätty kuitenni niin, että erottuaan seuroovana
yönä muutamista kotjpuolen miehistä ja lähettyään tokkaroimaan
täävessä seilissä kortteeriisa joutu Uatu järjestysmiesten kanssa
kanssakäymiseen.
Uatulla olj niät sama mielenkimma luonnonnousussa kun muillai
humalaisilla, että elämä alako revetä laaluksi, vaikkei hänellä ollu
laalukorvoo enemmänkun iäntäkään.
Mutta just kun Uatu kisko oikein hartiavoimalla: »hevonen olj tallissa
valjaissa kommeissa suitilla silattuna», viskas kun taivaasta ois
tipahtanna polliissi Pykäläisen ja Parviaisen hänen etteesä.
— Mitäs siinä mies tokkaroit ja kittoos revit, ootko vähemmällä vai!
kiljas Pykäläinen Uatun korvaan.
Mutta Uatu olj sillä tuulella, ettei hän kärsinyt syrjäisten
sekkaatuvan asjoihisa ja karjas vuorostaan :
— Suus kiin, turjake, eläkä rupasta nokkoos korvain työnnä!
Ja kun uhalla parkas Uatu yhä kovemmalla iänellä laaloo hoilottammaa.
Mutta siilo olivat polliissittii kiin Uatun kaalustavaroissa, lähtien
häntä taluttaminaan siihemussiikkisallii, jonka kaapunnin hallitus olj
vartavasten varannut liiaks musiseerooville markkinavieraille.
Vietäissä kok Uatu kyllä vastaan karrittoo takajalollaan ja puhua
pulittoo ja niin puolustoo vappaattaan sekä käätännöllisesti että
teoreettisesti. Hän vakkuutti ettei hään ookkaan mikkään hunsvotti eikä
tavallinen kanalja, vuan suutarj mestar Uatu Huapalainen Kivsalamesta,
ja että hänellä on oma punaseks mualattu tupa ihan muantien vieressä
vastapiätä ruununvoutia sekä Kaisa-niminen akka ja »Punikki»-niminen
lehmä ja rahaa vielä lainanakii Kattai-ahon Juosepilla muutama satanen.
Polliisit puolestaan vakkuuttivat mestarin ilmtuomat asianhuarat olevan
hyvinnii ja korkeestikkii kunnioitettavia, mutta ne eivät siltä anna
ortierinkia laaloo kollottoo kaaniilla päivälläkkää suatikka keskyöllä
immeisten makkuu-aikana, ja niin viijä ryöhyyttivät polliissit Uatua
eilleen ja lopuksi telläsivät muutamaan pimmeeseen huonepöksään, jossa
jo ennestäännii kymmenkunta miestä korsnas pehkuilla.
Tuntiissaan piässeesä vappaaks taluttajistaan alako Uatu pinnistellä
ymmärryslootoosa piästäksee selevyyteen, että millekä kulukureissulle
hänen kosserisa olj oikeistaan nyt kulukeetunna. Mutta turhoo työtä.
Kaikki asjat pyörivät hänen piässään kuin karusellissa: polliissit,
akka, joka olj häneltä ostanut viimeset puoljsuappaat ja jolla olj
piässä räikee, retliininen huivi, allakka ja vesrinkelnaaha j.n.e.
Ainoo asja, josta Uatu olj jossai miärin tolokussaan, olj se että hiän
istuu kankkusillaa pimmeessä huoneessa ja hänen allaan on pehkuja ja
jostai läheltä kuuluu kuin makkooviin korsuu, — lienöötkö sitte olleet
immeisiä vai sikoja...
Ja kun Uatu lopulta tunt kuin mahottomaks piästä elämästään sen
parempaan selevyyteen, tek hiän niin kun työkii oisia Uatun sijassa
tehneet: hän paiskaatui pötkölleen ja murahti:
— No, voi sun helevetti!
Ja siihen siunaakseensa Uatu nukku.
Seuroovana uamuna päivän kajastaissa Uatu havaht siihen, että joku
kisko häntä tukasta ja hok: »kummisetä, kummisetä!»
Ylleesä on immeisillä se vika, etteivät ne erikoisemmin tykkee
tukastaan kiskomisesta. Tästä heikkoovesta ei Uatukaa ollut vallan
vappaa, ja älyttyvvään mistä siinä oikeestaan olj kysymys, tyrkkäs Uatu
nyrkillään vierustoveriaan leukaperille ja karjasi:
— Kelettäkö, sinä ruoja, minun tukkoon vanuttelet, häh!?
Mutta toinen ei olin topponaankaan, jatko vuan jauhamistaan ja hok:
»kummisetä, kummisetä!»
Nyt puolestaan Uatu suuttu ja kohottautu ryntäilleen.
— Mitä sinä mies oikeestaan meinoot, häh?... mene helevettiin, siellä
sun kummis on ja setäs ja kaikki muukin sukus... minä sun kummis,
turjake...!
Ja kun Uatu näin olj teoreettisesti katkassut sukulaisuutensa
kiusallisen nuapurinsa kansa ja yksintein osviittaillut lähemmin, mistä
mies voi sukulaisiaan tavata, halus hän käätännöllisestikki katkoa
kaikki likeisemmät suhteet ja puotti nuapuriijaa korvuksille, että
läiskähti:
— Ja tuoss'on sulle kummin lahjaks...!
Korvapuustilla on aina mualiman alusta asti ollu havvaattava ja
oikeelle tolalle ohjoova vaikutus. Niinpä nyttii helepotti mies kyntesä
Uatun tukassa ja vähä aikoo katella tillistellen ympärillee alako
tolokata:
— Jassoo, jassoo... anteeks, hyvä herra... suokee anteeks, jos oon
teitä häärinny jollai tavalla!
Miehen höölistä puhheesta tuns Uatu leppyväsä.
— No, ei juur erittäi, vähä vuan iliman aikojaan revit minua tukasta ja
toimitit jostai kummisedästäs.
— Anteeks, yleväluatunen herra! Näin juur unta erräästä saksalaisesta
papista, jonka kansa muutama vuos sitte seurustelin. Uneksuin että
pastor jota minä kutun kummisedäks, olj uponnu hartausaatoksiinsa,
niinkuu sill'olj aina tapa siilon, kun oltiin killistelty lekku
kirkoviiniä. Mutta juur sammaan kohhuun suapu pappilaan muuvan
parjkunta ihteesä vihkiä sitkaattammaan ja minä koetin kopistella
pastoria herreelle.
— Näin uneksun, mutta älyänpä nyt papin liperiin sijasta
ravisteelleenkin herran kiharia, mutta antoohan erreyksen anteeks!
— Olokoon vuan mun puolestan, sillä sattuuhan sitä erreyksiä sen verran
elämäntiellä.
— Just niin, mualiman monjkookeroisella polulla. Sitä tarsiissa kiertyy
etteen toista jo molempookii, joka alakaa hangata kuin rumppu akselia,
ellei meillä oo vuan luatuun kääpee mieltä ja syvämmen hyvvyyttä.
Niin, niin, raaha ja rakkaas, siin on kaks sulosta saunoo. Ollapa
nyt helakkoo viiniä niinkuu enne saksalaisen papin luona, niin syvän
kullaaksenpa niihin äskeisten sannoin kunniaks kulukustan nielaseisin.
— Mutta, ystävä hyvä, jatko sulavapuhheine mies, — jos ei vuan nyt
silimän isost errey ja aivonj viärin aattele tuon povelluksenne
pullakkuutta, niin uskosimpa siellä olevan ballinpullon, jonka
uurteesta ehken vielä siks herus, että suamme uamuroppariks kunnon
sovintoryypyt.
Uatu alako kaivella povellustaan ja niinkuu korreepuhheine vieras
oljlii oikeen arvannut, löytykö povelta pullo puolillaa »Gust Ranista
ja perillistä».
Ryypätä härppäsi Uatu pullonsuusta ja tarjos vieraallekkii, joka
silimät loistain hornas vuorostaan ja sitte kehuskelj:
— Mikä taivaallinen kullaas. Tunnen kun se kiertää kuin sula
raavankuona suolissan. Mutta, kallis sovinto-ystävänj, suoppa minun
tietee mik'on nimes, että pistän sen mieleen ja muistoon, entisten
kalleuksien kuppeelle!
— Uatu, Uatu Huapalainen suutar-mestar Kivsalamesta, mutta mikäs hiän
on?
Het ei kuitenkaa mies vastanna, vuan tirkistelj Uatua kuin jottain
ihmeempeekin otusta.
— Ettäkö Uatu, Huapalaisen Uatu, joka vuotta parikymmentä käv
Lindströmmillä oppia?
— Juur sama Uatu, mutta nyt ite mestarinaan Kivsalamen kirkolla ihan
vastapiätä ruununvoutia.
— Suopa sitten mun sinua sylleillä kuin syvämmen vetreintä veljee! Minä
ite oon Herkko, se sama Herkko, jota sinä kerran röikytit selekään
Lindströmmin puuliiterissä sen Kaisa-jupetin piältä, joka sillon
palavelj mestarillas, muistatko, mullikka?
— No, elä sun helekkunas, vai Herkko sinnoot! — Tokhan hyvinnii muistan
nuo oppiaajat. Ja kuulehan satua kun parasta, se sama Kaisa jonka
piältä siilon tapeltiin oikein halakoin kansa on juur parastaikoo
minulla akkana. Mutta emp'ois vuan sinua tuntenut en ihmeekskään siks
samaks Herkoks jokkolit multa Kaisan viijä väin väkise.
— Mualiman surut ja murheet oovat minuakkii muokanneet ja reissu-elämä
lyöny leimasa. Viijessä er valtakunnassa oon käännä, enemmän kun
kuussattoo kaapuntia kolunnut ja tuhansia kirkkoja nähny, siihen
paistatellut päivee joshan värjötellyt tuulessa jos satteessakkii, ei
siis mikkää ihme ja kumma, että luuti on minustakkii hankaatunna ja
loimet oovat näkösällä.
— Mutta ihmeellisen kummat oovat kuitennii kohtalon kulukuväälät!
Kakskymmentä vuotta sitte erosimme pulskina poojan kölökäreinä
kumpanennii huaralleen, sinä suutarina ja minä räätälinä, ja nyt
töllötämme kohta vanahona ukkona toisiamme saman kaapunnin putkan
pehkuilla. Veljenj Uatu, tämä on hirveen kallis hetki, ja se ansahtoo
aika ryypyn!
— Kaksii, jos vuan tuosta pullosta herruu! Mutta Herkko, sinä jokkoot
paremminnii tuttu tämän kaapunnin meininkiin kansa, tiennet että
mitenkä myö piästäsiin luikkimaan tiältä sianpahnasta luojan vappaaseen
ilimaan.
— Tosj on, ettei tämä ympäristö oo korreempia, sillä levviipä nuista
likasista pehkusta ja nuista korsnoovista kansalaisista myrha ja
haju, jokkei mitenkään kuuroo kirkkaammaks toistemme tappoomishetken
sulloutta. Mutta senkun tunnen näitä tällaisija korttier-asjoita, myö
ei piästä tiältä, ennenkun nappiniekat suvahtoovat aakoja linkkujaan ja
veräjiijjään.
— Mutta vieläi surkeemp on se juttu, kun tuo pullo alakaa näätellä
pohjoosa, — jatko Uatun lapsuuven tover. — Aijai, sinä luoja hyvä,
sinä, joka torkuttuas mittoomattoman pitkän ijankaikkisuuven
iärettömyyven uunin piällä sait sitte yhtäkkiä ällin piähäs ruveta
rustoomaan tätä viheljäistä roskatunkiota, jota kututaan mualimaks.
Mutta miks et laitellu sitten yksin tein paremmaks, vuan kötöstelit
tämän tekeleis kokkoon pelekistä epäkohista ja puutteellisuuksista,
joihin sun rakkaat lapses lakkoomatta kylykiään kolohiivat. Ja mikskä
sinä, joka vakkuutat kaikki tietäväs, hallihtevas ja vallihtevas koko
mualiman mennoo, et nyt suattanu sen vertoo johtavoo sakarsormees
meijän kohalla tänä namuna lissee koukistoo, että tässä pullossa ois
piisanna meille lapsuuven toverille jäläkeennäkemisemme riemuhetkellä
vielä kullaas mieheen!
Uatu kuuntelj kuin ihmeissään ystäväsä uamusuarnoo ja sano sitte:
— Ootkoo, sinä Herkko, ennee oikein ristitty immeinen vai tääs pakana?
— Erreys, suur erreys, jos minua pakanaks luulet. Uskonj on niät
hirveen luja, vaikk'ollaankin luojan kansa joskus ermieltä. Niäthää nyt
itekkii, miten äkkiä se kuul hurskaa huokaaksenj. Itepäisesti se ei
kyllä viihtiny heruttoo lissee viinoo tähän pulloon, mutta sen sijjaan
aakasoo meille tämän västingin ovet, jotta piästään ite viinan hakkuu.
Etkös kuule korviis kolinoo tuolta korjtoorista. Alahan vuari nousta
koivilles, näiltä yhteiskunnan untuvilta.
Kirahtelj kohta ruosteinen lukko ja sissään pukkosiin parj polliissia
nuamat turvoksissa ja silimät moljotti piässä kun narratulla
sammakolla. Alakovat sitte kortierväkkee ajella ylös, ja kuka ei
ens ällääksestä havahtanna, sitä tervehtivät suappaasa kärellä
tallinseinuspuolelle.
Uatu ja Herkko joutuivat ensimäisinä viskaalin etteen tutkittaviks.
— Mikke nimi? kärähti viskaal nostamatta ies piätään, joka tais olla
markkinapainossaan sekkii.
— Herman Henrik Helisevä, teijän korkeearvosuutenne, vastas riätälj
keikistellete luokkina eistakas.
— Ammatti?
— Riätälj, teijän huomoovaisuutenne, — ja Herkko ketkistellii joka
sanallee yhä viärempänä.
Nyt kokistii viskaal kahtomaan vesvuoto silimillään.
— Häh! Sine ole yks suuri sika! Kokko markkinan renttuile ja tääl
putkas joka yö... häh!
— Anteeks, korkeesti kunnijoitettu herra ja fiskaal. Pyyvvän
allaisimmast anteeks, jos oon ollu tämän kaapunnin ornieringille ja
aina valappaille vartijoille pienekskään vaivaks. Mutta asja on niin,
herra fiskaal, että niin paljo kun minä tykkeenkin työnteosta ja
raahallisesta elämästä, on se tällä viikolla ollu ihan mahoton, sillä
kortierissanj on markkinamiehiä kolomessa kerroksessa piälekkäin.
— Mitä tuas tulloo asjain järjestykseen sillon kun yhteiskunta
päiväntöistä uupuneena muata köllöttää, niin se kylläi antanoo
herra fiskaalille puhheenjuurta. Mutta niinkuu sanon, minun on ollu
pakko turvaatua tällä viikolla tämän hyvän kaapunnin tunnettuun
vieraavaraisuuteen, joten herra fiskaal ei ottas ja tykkees kovin
pahhoo.
— No, mene helkkunaan sitte ja ette tule tenne ensi kertta!
— Kiitos ja kunnia suur'hyvät herrat, kukoistakaa ja viheriöittää...
hyväst, hyväst...! ja kumarrellen ja keikistellen perrääty riätälj
ovelle.
— Seuraava! kiraht viskaal muljauttaen polliissiin päin.
Polliissit tyrkkäsivät Uatun likemmä tiskiä.
— Mikke nimi?
— Niin minunko?
— Niin, te juuri, te.
— Uatu minä oon, Uatu Huapalainen suutarmestar Kivsalamesta, — toimitti
Uatu pörröstä piätään keikistellen.
— Ammatti?
— Suutar, johan sen sanonj, suutar Uatu Huapalainen.
— Asunto?
— Kivsalamesta, kirkonkylästä vastapiätä ruununvoutia.
— Minketehte joutu tenne?
— Joutunutko, en minnois tänne joutunut enkä tultu, mutta yöllä tarrasi
pari miestä minnuun kiin ja raahasivat tänne väin väkise.
— Te ole huutanu kadulla ja tehny vastus polisille, seiso raportis.
— En ikänä minnoo seisonu raportissa, se on tosj se, en kennenkään
portissa, kaulla vuan kävelin, kun pari karilasta töytäs piällen.
— Pessi... te ole piteny paha eleme ja tehny vasttarintta polisil.
— Seijoo totta, herra tuomar... min’oon jotennii hyväluatune mies ja
siit’on jo vuosia kun min'oon tapellu. Minä lähin kottoo maanantaina ja
seuroovana päivänä murkinoihin aikaan olin tiällä. Torilla myin sitte
kaheksan parija pohjalapikkaita ja kuus parija akkainkenkijä kaikki
ommoo vapriikkia. Ostin sitte possier- ja sakriinnahkoo, Kaisalle
viipurska- ja vesrinkeliä ja itellen allakan. Iltasella sitte vähän
ryypättiin Kettulan Kustun ja Kattai-ahon Juosun korttierissa, se Juosu
on minulle velekookii kolmsattoo...
— Mutta te ole huutanu kadulla.
— En suinkaa, herra asessyör, en minä huutanu, laalon vuan kortteeriin
mennessänj tuota laalua, että hevonen olj tallissa...
— Mutta te ei ole totella, kun on kielletty...
— Jassoo, oovatko ne minuva kieltäneetkin, sitten siin'on sattunna
iso erreys, minulle niät, herra tuomar; min'en oo tuntenu niitä
polliissiks, vuan luullu muiks roikaleiks. Totta minnoisin het suun
tukkinna, sillä minnoon lain ja ornieringin mies, vaikka nyt kun kerran
vuossa tulloo markkinoille ja muutaman ryypyn ottaa, niin tuppoohan se
laalattammaan ja sen nyt kommestroot itekkii tietää että laalattammaan
se pakkoo, vaikka ketä. Mutta olokoon mun puoleltanj anteeks jossoon
kunnon immeisten unta häärinny, — touhus Uatu kumarrellen kuin karhun
penikka.
— No, mene sitte teme kertta, mutta ele musiseera vasta, kun on kieltty!
— Ehoh, tok, että minä sitte ennee, kun on kerran kielletty, johan nyt.
Ja korreet kiitokset vuan herra asessyörille ja korkeelle oikeuvelle
seuran eistä! Hyvästi vuan ja terveisiä!
Ja näin hyvällä kaapalla selevis Uatu yökorttieristaan.
Ilimankos hiän ei malttanna olla ulokona oottavalle lapsuuven
toverilleen hieman kun kehasematta ihteesä, että kyllä sitä vuan
immeinen selevii pahoistai paikoista, kun on järkee piässä ja
käättäätyy herrolle höölist ja ossoo antoo anteeks aikanaan.