— Eivät ainoastaan kaikki tosiasiat yhdessä syökse onnettomuuteen
klienttiäni, — lausui hän, — ei, minun klienttini syöksee
onnettomuuteen oikeastaan vain yksi tosiasia: se on isävanhuksen
ruumis! Jos olisi kysymyksessä tavallinen murha, niin te nähdessänne
kuinka mitättömiä, todistamattomia ja mielikuvituksellisia nuo
tosiasiat ovat, jos jokaista niitä tarkastetaan erikseen eikä kaikkia
yhdessä, — kumoaisitte syytteen, ainakin teitä epäilyttäisi tuhota
ihminen vain ennakkoluulosta häntä kohtaan, jonka ennakkoluulon
hän valitettavasti kylläkin on ansainnut! Mutta tässä ei ole
tavallinen murha, vaan isänmurha! Se tekee voimakkaan vaikutuksen,
vieläpä siinä määrin, että syytettä tukevien tosiasiain mitättömyys
ja todistamattomuus ei tunnu enää niin vähän sanovalta ja mitään
todistamattomalta, vieläpä kaikkein ennakkoluulottomimpienkin mielestä.
Kuinka voi vapauttaa semmoisen syytetyn? Entäpä jos hän on tappanut
ja pääsee rangaistuksetta, — tämmöistä tuntee sydämessään jokainen
melkeinpä tahtomattaan, vaistomaisesti. Niin, kamala asia on isänsä
veren vuodattaminen, — hänen, joka on minut siittänyt, hänen, joka
on minua rakastanut, hänen, joka ei ole säästänyt elämäänsä minun
takiani, vaan on lapsuusvuosistani lähtien tuntenut minun tuskani,
kärsinyt koko elämänsä minun onneni puolesta ja elänyt vain minun
iloistani, minun edistyksestäni! Oi, sellaisen isän surmaaminen —
sitähän ei kykene edes ajattelemaan! Herrat valamiehet, mitä on isä,
todellinen isä, mikä suuri sana tuo onkaan, miten kauhean suuri aate
sisältyykään tuohon nimitykseen! Me osoitimme äsken juuri osittain,
mitä todellinen isä on ja mitä hänen pitää olla. Mutta tässä asiassa,
joka nyt niin kiinnittää meidän kaikkien mieltä, jonka tuottaman
tuskan tunnemme sielussamme, — tässä asiassa isä, Fjodor Pavlovitš
Karamazov vainaja ei ollenkaan sopinut isä-käsitteeseen, siihen,
jonka sydämemme äsken muodosti. Se on onnettomuus. Niin, todellakin
joku isä toisiaan voi olla kuin onnettomuus. Tarkastelkaamme tätä
onnettomuutta lähemmin, — eihän pidä pelätä mitään, herrat valamiehet,
sillä tärkeä päätös on tehtävä. Varsinkaan meidän ei pidä pelätä nyt
eikä niin sanoakseni koettaa huitomalla karkoittaa jotakin ajatusta,
niinkuin lapset tai pelokkaat naiset, käyttääkseni suurikykyisen
syyttäjän sattuvaa sanontaa. Mutta tulisessa puheessaan kunnioitettava
vastustajani (ja hän oli vastustajani jo ennenkuin olin lausunut
sanaakaan), vastustajani huudahti muutamia kertoja: »Ei, minä en jätä
syytetyn puolustamista kenenkään tehtäväksi, minä en luovuta hänen
puolustamistaan Pietarista tulleelle puolustusasianajajalle, — minä
olen syyttäjä, minä olen myös puolustaja!» Näin hän huudahti muutamia
kertoja ja unohti kuitenkin mainita, että jos tuo hirveä syytetty
oli kokonaista kaksikymmentäkolme vuotta niin kiitollinen ainoastaan
yhdestä naulasta pähkinöitä, jotka hän sai ainoalta hänelle hänen
lapsena ollessaan ja hänen lapsuudenkodissaan hellyyttä osoittaneelta
ihmiseltä, niin eihän sellainen ihminen päinvastoin myöskään voinut
olla muistamatta kaikkien noiden kahdenkymmenenkolmen vuoden aikana,
mitenkä hän oli juoksennellut avojaloin isänsä »takapihalla, ilman
saappaita, vain yksi nappi housuissa», kuten ihmisystävällinen tohtori
Herzenstube lausui. Oi, herrat valamiehet, miksi tarkastelisimme
lähemmin tätä »onnettomuutta», toistaisimme sen, minkä kaikki jo
tietävät! Mitä klienttini kohtasi tultuaan tänne isänsä luo? Ja
miksi, miksi pitää kuvata klienttini tunteettomaksi, itsekkääksi,
hirviöksi? Hän on hillitön, hän on raju ja hurjapäinen, siitä me häntä
nyt tuomitsemme, mutta kuka on syypää hänen kohtaloonsa, kuka on
syypää siihen, että hän, jolla oli hyviä taipumuksia ja kiitollinen,
tunteellinen sydän, sai niin nurinkurisen kasvatuksen? Opettiko hänelle
kukaan viisautta ja järkeä, onko häntä valistettu tiedoilla, rakastiko
häntä kukaan edes jonkin verran hänen lapsuudessaan? Minun klienttini
kasvoi Jumalan huomassa, toisin sanoen, niinkuin villipeto. Kenties
hän halusi nähdä isänsä monia vuosia kestäneen eron jälkeen, kenties
hän tuhansia kertoja sitä ennen, muistellessaan lapsuuttaan kuin unta,
karkoitti inhoittavat aaveet, joita hänen lapsuutensa unessa oli
ollut, ja halusi koko sydämestään puolustaa isäänsä ja syleillä häntä!
Mutta kuinka kävi? Hän saa tänne tultuaan osakseen vain kyynillistä
ivaa, epäluuloa ja koukkuilua riidanalaisten rahojen johdosta; hän
kuulee vain sellaisia keskusteluja ja elämänohjeita, jotka kirvelevät
sydäntä, joka päivä, »konjakkikullan ääressä», ja viimein hän
näkee isänsä koettavan viedä häneltä, omalta pojalta, hänen omilla
rahoillaan, lemmityn, — oi, herrat valamiehet, se on inhoittavaa ja
julmaa! Ja sama ukko valittaa kaikille poikansa kunnioituksenpuutetta
ja kovasydämisyyttä, mustaa häntä ihmisten seuroissa, vahingoittaa
häntä, panettelee häntä, ostelee Hänen velkakirjojaan toimittaakseen
hänet vankilaan! Herrat valamiehet, nämä sielut, nämä päältäpäin
katsoen hurjat ja hillittömät ihmiset, niinkuin minun klienttini, ovat
useimmiten tavattoman herkkäsydämisiä, he eivät vain näytä sitä. Älkää
naurako, älkää naurako ajatukselleni! Lahjakas syyttäjä pilkkasi äsken
klienttiäni säälimättömästi sanoessaan hänen rakastavan Schilleriä,
rakastavan »ihanaa ja korkeata». Minä en olisi pilkannut tätä hänen
sijassaan, syyttäjän paikalla! Niin, nämä sydämet, — oi, antakaa
minun puolustaa näitä sydämiä, joita niin harvoin ja niin väärin
ymmärretään, — nämä sydämet sangen usein kaipaavat jotakin hellää,
kaunista ja oikeata aivan kuin vastakohdaksi itselleen, hurjuudelleen,
julmuudelleen, — kaipaavat tiedottomasti, mutta kaipaavat. He näyttävät
päältäpäin intohimoisilta ja julmilta, mutta he kykenevät kärsimykseen
asti rakastamaan esimerkiksi naista, ja nimenomaan henkisellä ja
korkeammalla rakkaudella. Älkää taaskaan naurako minulle: näin on
kaikkein useimmin laita näiden luonteiden! He vain eivät voi salata
intohimoaan, joka joskus on sangen karkea, — tämäpä juuri hämmästyttää,
tämä huomataan, mutta ihmisen sisälle ei nähdä. Päinvastoin kaikki
heidän intohimonsa tulevat nopeasti tyydytetyiksi, mutta jalon,
ihanan olennon vieressä tämä näennäisesti karkea ja julma mies etsii
uudistusta, etsii mahdollisuutta parantua, tulla paremmaksi, tulla
yleväksi ja kunnialliseksi, — »korkeaksi ja ihanaksi», niin paljon kuin
tälle sanalle nauretaankin! Äsken sanoin, etten katso voivani kajota
klienttini ja neiti Verhovtsevin romaaniin. Mutta puoli sanaa voi
sentään sanoa: emme kuulleet todistusta, vaan ainoaltaan raivostuneen
ja kostavan naisen huutoa, eikä hänen, oi, ei hänen pitäisi soimata
uskottomuudesta, sillä hän itse on ollut uskoton! Jos hänellä olisi
ollut edes jonkin verran aikaa miettiä, niin hän ei olisi antanut
sellaista todistusta! Oi, älkää uskoko häntä, ei, klienttini ei ole
»peto», niinkuin hän häntä nimitti! Ristiinnaulittu ihmisten rakastaja
valmiina ristilleen lausui: »Minä olen hyvä paimen, hyvä paimen panee
henkensä lammasten edestä, ettei yksikään niistä joudu hukkaan»...
Älkäämme mekään antako ihmisen sielun joutua tuhon omaksi! Minä kysyin
äsken: mitä on isä, ja minä huudahdin, että se on suuri sana, kallis
nimi. Mutta sanaa, herrat valamiehet, on käytettävä rehellisesti, enkä
minä salli mainittavan esinettä sanalla ja nimityksellä, jonka se itse
itselleen omaksuu. Sellainen isä kuin murhattu ukko Karamazov ei voi
kantaa isän nimeä eikä ole sitä ansainnut. Rakkaus isään, jota isä itse
ei ole tehnyt oikeutetuksi, on järjettömyys, on mahdottomuus. Ei voi
luoda rakkautta tyhjästä, tyhjästä luo ainoastaan Jumala. »Isät, älkää
pahentako lastenne mieltä», kirjoittaa apostoli rakkautta liekehtivin
sydämin. En mainitse tässä näitä pyhiä sanoja klienttini takia, vaan
tahdon muistuttaa ne kaikkien isien mieliin. Kuka on antanut minulle
tämän vallan opettaa isiä? Ei kukaan. Mutta ihmisenä ja kansalaisena
minä huudan — _vivos voco!_ Me viivymme maan päällä vähän aikaa, me
teemme paljon huonoja tekoja ja puhumme huonoja sanoja. Mutta siksipä
käyttäkäämme sopivaa hetkeä yhdessä ollessamme sanoaksemme toinen
toisellemme hyvänkin sanan. Niin teen minäkin: niin kauan kuin olen
tällä paikalla, minä käytän hetkeäni. Ei suotta ole korkein tahto
lahjoittanut meille tätä puhujalavaa — tästä kuulee meidät koko Venäjä.
En puhu ainoastaan täkäläisille isille, vaan huudan kaikille isille:
»Isät, älkää pahentako lastenne mieltä!» Niin, täyttäkäämme ensin itse
Kristuksen käsky ja ottakaamme vasta sitten itsellemme oikeus vaatia
sitä lapsiltammekin. Muussa tapauksessa me emme ole lastemme isiä, vaan
heidän vihollisiaan, eivätkä he ole lapsiamme, vaan vihollisiamme,
ja me itse olemme tehneet heidät vihollisiksemme! »Millä mitalla te
mittaatte, sillä teillekin mitataan» — nämä eivät ole minun sanojani,
näin käskee evankeliumi: mittaamaan sillä mitalla, jolla teillekin
mitataan. Kuinka voimme syyttää lapsiamme, jos he mittaavat meille
meidän mitallamme? Äskettäin Suomessa eräs neito, palvelijatar, joutui
epäluulon alaiseksi siitä, että hän oli salaa synnyttänyt lapsen.
Alettiin pitää häntä silmällä, ja talon ullakolla, tiilikivikasan
takana, olikin hänen arkkunsa, josta kukaan ei ollut mitään tietänyt,
se avattiin ja siitä löydettiin äskensyntyneen ja hänen surmaamansa
lapsen ruumis. Samasta arkusta löydettiin kahden hänen jo sitä ennen
synnyttämänsä ja niinikään heti synnytyksen tapahduttua surmaamansa
pienokaisen luurangot, minkä hän myönsikin viakseen. Herrat valamiehet,
onko tämä lastensa äiti? Niin, hän synnytti heidät, mutta onko hän
heidän äitinsä? Rohkeneeko kukaan meistä käyttää hänestä äidin pyhää
nimitystä? Olkaamme rohkeita, herrat valamiehet, olkaamme suorastaan
uhkarohkeita, meidän velvollisuutemmekin on olla sellaisia tällä
hetkellä, eikä meidän sovi pelätä erinäisiä sanoja ja aatteita niinkuin
moskovalaiset kauppiaitten rouvat, jotka pelkäävät »metallia» ja
»tulikiveä». Ei, osoittakaamme päinvastoin, että viime vuosien edistys
on hipaissut meidänkin kehitystämme, ja sanokaamme suoraan: se, joka on
siittänyt, ei vielä ole isä, isä on se, joka on siittänyt ja ansainnut
isän nimen. Oi, tietysti on olemassa toinenkin merkitys, toinen tapa
tulkita isä-sanaa, joka vaatii, että isäni, vaikka hän olisikin peto
ja pahantekijä lapsiansa kohtaan, kuitenkin jäisi isäkseni ainoastaan
sentähden, että hän on minut siittänyt. Mutta tämä merkitys on jo niin
sanoakseni mystillinen, jota minä en käsitä järjelläni, vaan joka minun
on omaksuttava vain uskon kautta tai oikeammin sanoen _uskomalla_,
niinkuin monta muuta asiaa, joita minä en ymmärrä, mutta joita uskonto
kuitenkin käskee minun uskoa. Mutta siinä tapauksessa se jääköönkin
todellisen elämän piirin ulkopuolelle. Mutta todellisen elämän
piirissä, jolla ei vain ole oikeutensa, vaan joka itsekin panee suuria
velvollisuuksia, tässä piirissä meidänkin, jos tahdomme olla humaanisia
ja kristityitä, täytyy ja on velvollisuus soveltaa ainoastaan järjen ja
kokemuksen hyväksymiä vakaumuksia, jotka ovat kulkeneet analyysin ahjon
läpi, sanalla sanoen, toimia järkevästi eikä järjettömästi niinkuin
unessa ja houreessa, ettemme vahingoittaisi ihmistä, ettemme kiduttaisi
ja tuhoaisi ihmistä. Tämä, tämä onkin oikeata kristillistä toimintaa,
ei vain mystillistä, vaan järkevää ja todellista ihmisrakkauden
toimintaa. —
Tässä paikassa kuului voimakkaita kättentaputuksia eri puolilta salia,
mutta Fetjukovitš alkoi huitoa käsillään ikäänkuin pyytäen, ettei häntä
keskeytettäisi ja että annettaisiin hänen puhua loppuun. Syntyi heti
hiljaisuus. Puhuja jatkoi:
— Luuletteko te, herrat valamiehet, että tämmöiset kysymykset voivat
olla koskettamatta lapsiamme, sanokaamme niitä, jotka jo ovat
nuorukaisiässä ja alkavat jo ajatella: ei, eivät voi, älkäämme me
vaatiko heiltä mahdotonta pidättymistä! Arvottoman isän näkeminen,
varsinkin kun häntä voi verrata toisten lasten, ikätoverien, isiin,
jotka ansaitsevat tämän nimen, herättää pakostakin nuorukaisessa
kärsimystä tuottavia kysymyksiä. Hänelle vastataan virallisesti näihin
kysymyksiin: »Hän on sinut siittänyt, sinä olet hänen vertaan, ja
siksi sinun on rakastettava häntä.» Nuorukainen vaipuu pakostakin
mietteisiin. »Onko hän sitten rakastanut minua, kun minut siitti»,
kysyy hän yhä enemmän ihmetellen, »minun tähtenikö hän minut siitti:
hän ei tuntenut minua eikä edes sukupuoltani sinä hetkenä, sinä
intohimon hetkenä, jolloin hän kenties oli viinin tulistama, eikä
hän ole antanut minulle perinnöksi mitään muuta kuin taipumuksen
juoppouteen, — siinä ovat kaikki hänen hyvät työnsä... Miksi minun
siis on rakastettava häntä, senkö takia vain, että hän siitti minut
eikä sitten koko elämänsä aikana ole rakastanut minua?» Oi, teistä
kenties tuntuvat nämä kysymykset karkeilta, julmilta, mutta älkää
vaatiko nuorelta älyltä mahdotonta pidättyväisyyttä: »aja luonto
ovesta ulos, niin se lentää ikkunasta sisälle», — mutta pääasia,
pääasia on, ettei meidän pidä pelätä »metallia» eikä »tulikiveä», vaan
meidän on ratkaistava kysymys niinkuin käskee järki ja ihmisrakkaus,
eikä niinkuin käskevät mystilliset käsitykset. Kuinka se on siis
ratkaistava? Näin: astukoon poika isänsä eteen ja kysyköön häneltä
itseltään järkevästi: »Isä, sano minulle, miksi minun pitää rakastaa
sinua? Isä, todista minulle, että minun pitää rakastaa sinua!» —
ja jos tuo isä voi ja kykenee vastaamaan ja todistamaan hänelle, —
niin siinä on todellinen, normaalinen perhe, joka ei rakennu vain
mystilliselle pohjalle, vaan järkeville, tietoisille perusteille,
ankarasti humaanisille ja semmoisille, joista voi aina itse tehdä
tilin. Päinvastaisessa tapauksessa, jos isä ei kykene todistamaan, ei
siinä ole mitään perhettä: hän ei ole pojan isä, ja poika saa oikeuden
tästä lähin pitää isäänsä vieraana henkilönä ja vihamiehenäänkin.
Meidän puhujalavamme, herrat valamiehet, olkoon totuuden ja terveitten
käsitysten koulu! —
Tässä puhujan keskeyttivät hillittömät, miltei raivoisat
kättentaputukset. Tietenkään ei koko sali taputtanut käsiään,
mutta puolet salista kuitenkin. Käsiään taputtivat isät ja äidit.
Ylhäältä, missä naiset istuivat, kuului vinkunaa ja huutoja. Liinoja
huiskutettiin. Puheenjohtaja alkoi kaikin voimin soittaa kelloa.
Ilmeisesti häntä suututti salin käytös, mutta hän ei ensinkään
uskaltanut »puhdistaa» salia, niinkuin vähän aikaisemmin oli
uhannut: käsiään taputtivat ja liinojaan heiluttivat puhujalle
erityisillä tuoleilla istuvat ylhäiset henkilöt, vanhat ukot, joilla
oli tähtiä hännystakin rinnuksessa, niin että kun melu hiljeni,
puheenjohtaja tyytyi vain niinkuin ennenkin ankarasti uhkaamaan salin
»puhdistamisella», ja voitonriemuinen ja kiihtynyt Fetjukovitš ryhtyi
taas jatkamaan puhettaan.
— Herrat valamiehet, te muistatte tuon kauhean yön, josta vielä
tänäänkin on niin paljon puhuttu, kun poika aidan yli tunkeutui
isänsä taloon ja seisoi viimein kasvot kasvoja vastaan vihollisensa
ja loukkaajansa kanssa, joka oli hänet siittänyt. Pidän kaikin voimin
kiinni siitä, ettei hän tuolla hetkellä ollut juossut sinne rahoja
ottamaan: syytös ryöstöstä on järjettömyyttä, kuten jo aikaisemmin
olen osoittanut. Eikä hän tunkeutunut isänsä huoneeseen tappaakseen
hänet; jos hän olisi tullut tämmöisin ennakolta harkituin aikein, niin
hän edes olisi hankkinut aikaisemmin itselleen aseen, sillä vaskisen
survimen hän sieppasi vaistomaisesti, tietämättä itsekään miksi.
Olkoonpa, että hän petti isänsä merkeillä, olkoonpa että tunkeutui
hänen luokseen, — minä olen jo sanonut, etten hetkeäkään usko tuota
legendaa, mutta olkoon menneeksi, otaksukaamme hetkisen aikaa sitä!
Herrat valamiehet, vannon teille kaiken nimessä, mikä on pyhää: jos
tämä ei olisi ollut hänen isänsä, vaan sivullinen henkilö, joka oli
häntä loukannut, niin hän juostuaan läpi huoneitten ja tultuaan
vakuutetuksi, ettei tuo nainen ollut talossa, olisi juossut suin
päin tiehensä tekemättä kilpailijalleen mitään pahaa, olisi kenties
kolhaissut häntä, töytäissyt häntä, mutta ei muuta, sillä hänellä
oli nyt muuta mielessä, hänellä ei ollut aikaa, hänen täytyi saada
tietää lemmityn olinpaikka. Mutta isä, isä, — oi, kaiken teki vain se,
että hän näki isänsä, vihamiehensä lapsuudesta saakka, vihollisensa
ja loukkaajansa, joka nyt oli — luonnoton kilpakosija! Vihan tunne
valtasi hänet hänen tahtomattaan, vastustamattomasti, mahdotonta oli
käyttää järkeään: kaikki tapahtui hetkessä! Se oli mielettömyyden ja
mielenvikaisuuden affekti, mutta luonnon affekti, luonnon, joka kostaa
ikuisten lakiensa loukkaamisen vastustamattomasti ja tiedottomasti,
niinkuin kaikki luonnossa tapahtuu. Mutta murhaaja ei silloinkaan
tehnyt murhaa, — minä vakuutan sen, minä huudan sen kuuluville, —
ei, hän vain heilautti survinta hirveän inhon valtaamana, tahtomatta
tappaa, tietämättä tappavansa. Jollei hänen kädessään olisi ollut tuo
onneton survin, niin hän kenties vain olisi piessyt isänsä, mutta ei
olisi häntä tappanut. Paetessaan hän ei tietänyt, oliko ukko kuollut
hänen iskustaan. Sellainen murha ei ole murha. Sellainen murha ei ole
myöskään isänmurha. Ei, sellaisen isän tappamista ei Voi nimittää
isänmurhaksi. Semmoista murhaa voidaan vain ennakkoluulojen johdosta
pitää isänmurhana! Mutta oliko tämä, oliko tämä todellakin murha,
huudan teille uudestaan ja yhä uudestaan sieluni syvyydestä! Herrat
valamiehet, me tuomitsemme nyt hänet, mutta hän sanoo itselleen: »Nämä
ihmiset eivät ole tehneet mitään kohtaloni hyväksi, kasvatukseni ja
kehitykseni hyväksi, tehdäkseen minut paremmaksi, tehdäkseen minusta
ihmisen. Nämä ihmiset eivät ole syöttäneet eivätkä juottaneet minua
eivätkä käyneet luonani, kun alastomana olin vankilassa, ja nyt he
ovat lähettäneet minut pakkotyöhön. Me olemme kuitit, minä en ole
heille nyt mitään velkaa enkä ole kenellekään velkaa enää ikinä.
He ovat pahoja, minä tulen myös olemaan paha. He ovat julmia, minä
tulen myös olemaan julma.» Näin hän sanoo, herrat valamiehet! Ja minä
vannon: syytteellänne te vain kevennätte hänen olonsa, kevennätte hänen
omantuntonsa, hän kiroaa vuodattamaansa verta, mutta ei kadu sitä.
Samalla te teette lopun ihmisestä, joka hänessä vielä voisi kehittyä,
sillä hän jää ilkeäksi ja sokeaksi koko elämänsä ajaksi. Mutta
tahdotteko rangaista häntä kauheasti, ankarasti, kaikkein hirveimmällä
rangaistuksella, mitä vain voi ajatella, mutta samalla pelastaa ja
uudesti synnyttää hänen sielunsa ainaisiksi ajoiksi? Jos sitä tahdotte,
niin laskekaa raskaana painona hänen päälleen armahtavaisuutenne! Te
saatte nähdä, te kuulette, miten hänen sielunsa vavahtaa ja kauhistuu:
»Minäkö voisin kestää kaiken tämän laupeuden, näin paljon rakkautta,
minäkö olisin sen ansainnut!» näin hän huudahtaa. Oi, minä tunnen,
minä tunnen tämän sydämen, tämän hurjan, mutta jalon sydämen, herrat
valamiehet. Se kumartuu maahan teidän rohkean tekonne edessä, se janoaa
suurta rakkauden tekoa, se rupeaa liekehtimään ja herää kuolleista
ikuisiksi ajoiksi. On sieluja, jotka rajoittuneisuudessaan syyttävät
koko maailmaa. Mutta masentakaa tuo sielu laupeudella, osoittakaa
sille rakkautta, niin se kiroaa omat tekonsa, sillä siinä on niin
paljon ituja hyvään. Sielu avartuu ja näkee, miten laupias Jumala on
ja miten ihania ja oikeamielisiä ovat ihmiset. Häntä kauhistuttaa,
häntä masentaa katumus ja ääretön velka, jonka hän tästä lähin tuntee
omakseen. Eikä hän silloin sano: »Me olemme kuitit», vaan sanoo:
»Minä olen syyllinen kaikkien ihmisten edessä ja arvottomin kaikista
ihmisistä.» Katumuksen ja polttavan, kärsimystä tuottavan liikutuksen
vallassa hän huudahtaa: »Ihmiset ovat parempia kuin minä, sillä he
eivät tahtoneet syöstä minua turmioon, vaan pelastaa minut!» Oi,
teidän on niin helppo tehdä se, tuo laupeuden työ, sillä kun ei ole
olemassa minkäänlaisia edes uskottavan näköisiäkään todistuksia,
niin on kovin raskasta lausua: »Niin, hän on syyllinen.» Parempi
on vapauttaa kymmenen syyllistä kuin rangaista yhtä syytöntä, —
kuuletteko, kuuletteko te tämän ylevän äänen maineikkaan historiamme
viime vuosisadalta? Minunko, vähäpätöisen, sopii muistuttaa mieliinne,
ettei venäläinen oikeus ole ainoastaan rangaistusta, vaan myös
hunningolle joutuneen ihmisen pelastusta! Olkoon toisilla kansoilla
lain kirjain ja rangaistus, mutta meillä henki ja järkevä tarkoitus,
turmioon joutuneitten pelastus ja uudestisyntyminen. Ja jos niin on,
jos todellakin Venäjä ja sen oikeus on tämmöinen, niin — eteenpäin,
Venäjä, älkääkä peloitelko, älkää peloitelko meitä hurjistuneilla
kolmivaljakoillanne, jota kaikki kansat inhoten väistävät! Ei
hullaantunut kolmivaljakko, vaan mahtavat venäläiset vaunut saapuvat
juhlallisesti ja tyynesti perille määräpaikkaansa. Teidän käsissänne
on klienttini kohtalo, teidän käsissänne on myös meidän venäläisen
totuutemme kohtalo. Te pelastatte sen, te puollatte sitä, te
todistatte, että sillä on vaalijansa, että se on hyvissä käsissä!
14.