Näin lopetti Fetjukovitš, ja tällä kertaa puhjennut kuulijain
innostus oli vastustamaton kuin myrsky. Ei voinut ajatellakaan sen
hillitsemistä: naiset itkivät, itkivätpä monet miehistäkin, kahden
ylhäisen virkamiehenkin silmistä tippuivat kyynelet. Puheenjohtaja
antautui eikä edes ollut kiireissään soittamaan kelloa. »Semmoisen
innostuksen häiritseminen olisi ollut pyhyyden loukkaamista», huusivat
myöhemmin naiset kaupungissamme. Puhuja itsekin oli vilpittömästi
liikutettu. Ja tämmöisellä hetkellä nousi meidän Ippolit Kirillovitš
vielä kerran »esittämään vastaväitteitä.» Häntä katseltiin
vihamielisesti: »Kuinka? Mitä tämä on? Uskaltaako hän vielä väittää
vastaan?» mutisivat naiset. Mutta vaikka mutisemaan olisivat ruvenneet
koko maailman naiset ja niiden etunenässä itse prokuraattorin rouva,
Ippolit Kirillovitšin puoliso, niin ei silloinkaan olisi voinut
pidättää Ippolit Kirillovitšia tällä hetkellä. Hän oli kalpea, hän
vapisi mielenliikutuksesta; hänen lausumiaan ensimmäisiä sanoja,
ensimmäisiä lauseita oli mahdoton ymmärtää: hän läähätti, äänsi
epäselvästi, sekaantui. Kohta asia kuitenkin korjautui. Mutta tästä
hänen toisesta puheestaan esitän tässä vain muutamia lauseita.
— ... Meitä soimataan siitä, että olemme sepitelleet romaaneja. Mutta
mitä on puolustaja tehnyt, jollei sepittänyt romaania romaanin päälle?
Puuttui vain runoja. Odotellessaan lemmittyään Fjodor Pavlovitš
repäisee rikki kirjekuoren ja heittää sen lattialle. Esitetäänpä
sekin, mitä hän puhui tässä merkillisessä tapauksessa. Eikö se ole
runoelma? Ja millä todistetaan, että hän otti esille rahat, kuka
kuuli, mitä hän puhui? Matalajärkinen idiootti Smerdjakov, josta
on tehty jonkinlainen Byronin sankari, joka kostaa yhteiskunnalle
aviottoman syntymänsä, — eikö se ole runoelma byronilaiseen tyyliin?
Ja poika, joka tunkeutuu isän asuntoon, tappaa hänet eikä kuitenkaan
tapa, sehän ei enää ole edes romaani eikä runoelma, se on sfinksi,
joka panee eteemme arvoituksia, joita se tietysti ei itsekään osaa
ratkaista. Jos tappoi, niin tappoi, mutta mitä se on, että tappoi eikä
tappanutkaan, — kuka sen ymmärtää? Sitten meille ilmoitetaan, että
meidän puhujalavamme on totuuden ja terveitten käsitysten puhujalava,
ja tältä samalta »terveitten käsitysten» puhujalavalta kajahtaa
vannomisella vahvistettuna selviö, että isänmurhan nimittäminen
isänmurhaksi on vain pelkkä ennakkoluulo, ja jos jokainen lapsi
rupeaa kuulustelemaan isältään: »Isä, minkä tähden minun pitää sinua
rakastaa?» — niin miten meidän käykään, miten käy yhteiskunnan
perustusten, minne joutuu perhe? Isänmurha on, nähkääs, ainoastaan
moskovalaisen kauppiaanrouvan »tulikivi». Kaikkein arvokkaimmat,
kaikkein pyhimmät Venäjän oikeuslaitoksen tehtävää ja tulevaisuutta
koskevat ohjeet esitetään vääristellen ja kevytmielisesti, jotta vain
saavutettaisiin tarkoitus, saataisiin syyttömäksi julistetuksi se, jota
ei voi syyttömäksi julistaa. Oi, masentakaa hänet armahtavaisuudella,
huudahtaa puolustaja, — mutta muutahan rikoksentekijä ei tarvitsekaan,
ja jo huomispäivänä kaikki saavat nähdä, miten masentunut hän on!
Ja eikö puolustaja ole liian vaatimaton, kun tahtoo vain syytetyn
syyttömäksi julistamista? Miksi ei voisi vaatia, että perustettaisiin
isänmurhaajan nimeä kantava stipendi hänen urotyönsä ikuistuttamiseksi
jälkipolvien ja nuoren polven keskuudessa? Evankeliumia ja uskontoa
parannellaan: se kaikki, muka, on mystiikkaa, vain meillä on todellinen
kristillisyys, joka jo on tarkistettu järjen ja terveitten käsitysten
analyysilla. Ja näin pannaan eteemme Kristuksen valhekuva! »_Millä
mitalla te mittaatte, sillä teillekin mitataan_», huudahtaa puolustaja
ja tekee samassa silmänräpäyksessä sen johtopäätöksen, että Kristus
on käskenyt mittaamaan samalla mitalla, jolla teille mitataan, — ja
tämmöistä sanotaan totuuden ja terveitten käsitysten puhujalavalta! Me
vilkaisemme evakeliumiin vain puheitamme valmistaessamme, loistaaksemme
sillä, että tunnemme tuota sentään sangen omalaatuista teosta, josta
voi olla hyötyä ja jonka avulla voi tehdä jonkinmoisen effektin,
sikäli kuin semmoista tarvitsemme, aina sikäli kuin tarvitsemme! Mutta
Kristushan nimenomaan käskee tekemään toisin, välttämään tekemästä
näin, koska ilkeä maailma tekee sillä tavoin, mutta meidän pitää
antaa anteeksi ja kääntää lyöjälle toinenkin poskemme eikä mitata
sillä mitalla, jolla loukkaajamme meille mittaavat. Tämmöistä on
meille Jumalamme opettanut eikä sitä, että on ennakkoluulo kieltää
lapsia tappamasta isänsä. Älkäämmekä ryhtykö totuuden ja terveitten
käsitysten kateederista korjailemaan Jumalamme evankeliumia, hänen,
jota puolustaja katsoo voivansa nimittää ainoastaan »ristiinnaulituksi
ihmisten rakastajaksi», päinvastoin kuin koko siveellinen Venäjä, joka
lausuu Hänelle: »Sinä olet Jumalamme!» —
Tässä puheenjohtaja sekaantui asiaan ja hillitsi liiaksi innostunutta
puhujaa pyytäen häntä olemaan liioittelematta, pysyttelemään sopivissa
rajoissa j.n.e., niinkuin puheenjohtajien tapa on puhua tämmöisissä
tilaisuuksissa. Salikin oli levoton. Yleisö liikahteli, jopa päästeli
paheksuvia huutojakin. Fetjukovitš ei edes vastannut, hän astui esille
vain käsi sydämellä sanoakseen loukkaantuneella äänellä muutaman
sanan, jotka olivat täynnä arvokkuutta. Hän kajosi vain hiukan ja
ivallisesti »romaaneihin» ja »psykologiaan» pistäen sopivasti eräässä
kohdassa väliin: »Jupiter, sinä olet vihainen, olet siis väärässä»
— mikä herätti paljon hyväksyviä naurahduksia yleisössä, sillä
Ippolit Kirillovitš ei ollenkaan ollut Jupiterin näköinen. Sitten
sen syytöksen johdosta, että hän muka antaa nuorelle polvelle luvan
surmata isänsä, Fetjukovitš huomautti erittäin arvokkaasti, ettei hän
vastaa siihen. Mitä taas tulee »Kristuksen valhekuvaan» ja siihen,
ettei hän katsonut voivansa nimittää Kristusta Jumalaksi, vaan nimitti
häntä ainoastaan »ristiinnaulituksi ihmisten rakastajaksi», joka
muka on »vastoin oikeauskoisuutta eikä sovi sanottavaksi totuuden
ja terveitten käsitysten puhujalavalta», — niin Fetjukovitš vihjasi
»salaviittaukseen» ja siihen, että saa täkäläisellä puhujalavalla
olla turvassa syytöksiltä, »jotka ovat vaarallisia persoonalleni
kansalaisena ja uskollisena alamaisena»... Mutta näiden sanojen
kohdalla puheenjohtaja keskeytti hänetkin, ja Fetjukovitš lopetti
kumartaen vastauksensa hyväksyvän puhelun kuuluessa kaikkialta salista.
Ippolit Kirillovitš oli naistemme mielestä »muserrettu ainaiseksi».
Tämän jälkeen sai puheenvuoron syytetty itse. Mitja nousi seisomaan,
mutta ei puhunut paljon. Hän oli hirveän uupunut sekä ruumiillisesti
että henkisesti. Se riippumattomuuden ja voiman leima, joka hänessä oli
ollut aamulla hänen saliin tullessaan, oli melkein kokonaan kadonnut.
Hän oli ikäänkuin kokenut tänään jotakin, joka tuntui koko elämän ajan
ja joka oli opettanut ja selvittänyt hänelle jotakin tärkeätä, mitä hän
ei aikaisemmin ollut ymmärtänyt. Hänen äänensä oli tullut heikommaksi,
hän ei enää huutanut niinkuin aikaisemmin. Hänen sanoissaan oli jotakin
uutta, nöyrtynyttä, voitettua ja syventynyttä.
— Mitäpä sanottavaa minulla on, herrat valamiehet! Tuomioni on tullut,
minä tunnen Jumalan käden itseäni koskettavan. Lopussa on irstaan
miehen elämä! Mutta aivan samoin kuin ripittäydyn Jumalalle minä
sanon teille: isäni vereen en, en ole syypää! Viimeisen kerran vielä
toistan: en minä ole tappanut! Irstas olen ollut, mutta hyvää olen
rakastanut. Joka hetki olen pyrkinyt parantumaan, mutta olen elänyt
kuin villipeto. Kiitos prokuraattorille, paljon hän sanoi minusta
semmoista, mitä en ole tietänytkään, mutta ei ole totta, että olisin
murhannut isäni, prokuraattori erehtyi! Kiitos puolustajallekin, minä
itkin häntä kuunnellessani, mutta ei ole totta, että olisin tappanut
isäni, ei olisi ollut tarpeellista edes otaksua sitä! Mutta lääkäreitä
älkää uskoko, minä olen täydessä järjessäni, vain sydämeni on raskas.
Jos armahdatte, jos päästätte vapaaksi, niin rukoilen puolestanne.
Minä tulen paremmaksi, lupaan sen, Jumalan kasvojen edessä lupaan sen.
Mutta jos tuomitsette, — niin itse taitan miekkani pääni päällä ja
taitettuani suutelen palasia! Mutta armahtakaa, älkää riistäkö minulta
Jumalaani, minä tunnen itseni: rupean napisemaan! Mieleni on raskas,
hyvät herrat... säälikää!
Hän miltei kaatui istuimelleen, hänen äänensä tyrehtyi, viimeisen
lauseen hän sai töin tuskin sanotuksi. Tämän jälkeen oikeus ryhtyi
muodostelemaan kysymyksiä ja alkoi kysellä vastapuolilta näiden
loppulausuntoja. Mutta minä en kuvaa yksityiskohtia. Viimein valamiehet
nousivat poistuakseen neuvottelemaan. Puheenjohtaja oli hyvin väsynyt,
ja siksi hän lausuikin heille sangen heikon loppuevästyksen: »Olkaa
puolueettomia, älkääkä antako puolustajan kaunopuheisten sanojen lumota
itseänne, mutta punnitkaa kuitenkin tarkoin, muistakaa, että teillä
on suuri velvollisuus täytettävänä», j.n.e. Valamiehet poistuivat ja
istunto keskeytyi. Saattoi nousta paikaltaan, käyskennellä, vaihtaa
mieleen kertyneitä vaikutelmia, haukata jotakin ravintolan puolella.
Oli hyvin myöhä, jo noin kello yksi yöllä, mutta kukaan ei lähtenyt
pois. Kaikki olivat niin jännityksissään ja sellaisen mielialan
vallassa, etteivät voineet ajatella lepoa. Kaikki odottivat sydän
kurkussa, vaikka, muuten, kaikkien sydän ei ollut kurkussa. Naiset
olivat vain hysteerisen kärsimättömyyden vallassa, mutta heidän
sydämensä olivat tyynet: »Onhan selvää, että vapautetaan.» He kaikki
valmistautuivat yleisen innostuksen vaikuttavaan hetkeen. Myönnän,
että salin miespuolisessakin aineksessa oli tavattoman paljon niitä,
jotka olivat vakuutettuja siitä, että syytetty ehdottomasti julistetaan
syyttömäksi. Toiset olivat iloissaan, toiset rypistivät kulmiaan,
jotkut taas suorastaan nyrpistivät nenäänsä: he eivät halunneet
syyttömäksi julistamista! Fetjukovitš itse oli vahvasti vakuutettu
menestyksestä. Hänen ympärilleen kokoonnuttiin, hän otti vastaan
onnentoivotuksia, häntä mielisteltiin.
— On, — sanoi hän eräässä ryhmässä, niin kuin myöhemmin kerrottiin,
— on olemassa näkymättömät langat, jotka yhdistävät puolustajan ja
valamiehet. Ne syntyvät ja tuntuvat jo puheen aikana. Minä tunsin ne,
ne ovat olemassa. Voitto on meidän, olkaa levolliset.
— Mutta mitähän talonpoikamme nyt mahtavat sanoa? — lausui eräs
kulmiaan rypistävä, paksu ja rokonarpinen herra, lähellä kaupunkia
asuva tilanomistaja, astuen erään keskustelevan herrasmiesryhmän luo.
— Eihän siinä ole yksinomaan talonpoikia. Siellä on neljä virkamiestä.
— Niin, ovathan ne virkamiehiä, — lausui ryhmää lähestyen eräs
kihlakunnan maalaishallituksen jäsen.
— Tunnetteko Nazarjevin, Prohor Ivanovitšin, sen kauppiaan, jolla on
mitali, valamiehen?
— Mitä hänestä?
— Se on hyvin viisas mies.
— Hänhän on kaiken aikaa vaiti.
— Niinpä kyllä, mutta sitä parempihan se onkin. Ei tarvitse
pietarilaisen häntä opettaa, itse hän pystyy opettamaan koko Pietaria.
Kaksitoista lasta, ajatelkaahan!
— Hyväinen aika, eivätkö he todellakaan julista syyttömäksi? — huusi
toisessa ryhmässä eräs nuorista virkamiehistä.
— Aivan varmasti julistavat syyttömäksi, — kuului päättäväinen ääni.
— Olisi kerrassaan häpeä, jos eivät julistaisi syyttömäksi! — huudahti
virkamies. — Olkoonpa, että on tappanut, mutta onhan erotus isällä
ja isällä! Ja sitäpaitsi hän oli niin raivostunut... Hän saattoi
todellakin vain heilauttaa survinta, ja toinen tuupertui. Paha vain,
että lakeija tähän sotkettiin. Se on suorastaan naurettava episodi.
Minä puolustajan sijassa olisin sanonut suoraan ja muitta mutkitta:
tappoi, mutta ei ole syyllinen, piru teidät vieköön!
— Niinhän tekikin, paitsi ettei sanonut piru teidät vieköön.
— Ei, Mihail Semjonytš, melkein hän sanoi senkin, — yhtyi puheeseen
kolmas ääni.
— Hyväinen aika, hyvät herrat, vapautettiinhan meillä suuren paaston
aikana näyttelijätär, joka oli leikannut kaulan poikki rakastajansa
lailliselta vaimolta.
— Eihän hän saanut sitä leikatuksi.
— Sama se, sama se, hän alkoi leikata!
— Mutta miten hän puhuikaan lapsista! Suurenmoista!
— Entäpä mystiikasta, mystiikasta, mitä?
— Antakaa te mystiikan olla, — huudahti vielä joku, — asettukaa
Ippolitin asemaan, hänen kohtaloonsa tästä päivästä lähtien!
Huomispäivänähän prokuraattorin rouva raapii häneltä silmät päästä
Mitenjkan tähden.
— Onko hän täällä?
— Kuinka hän täällä olisi? Jos olisi täällä, niin täällä raapisikin.
Kotonaan istuu, hampaita kivistää. Hehehee!
— Hehehee!
Kolmannessa ryhmässä:
— Ehkäpä Mitenjka todellakin julistetaan syyttömäksi.
— Mitäpä hyvää siitä olisi. Huomenna hän hajoittaa koko »Pääkaupungin»,
juopottelee kymmenen päivää.
— Äh, onhan se koko piru!
— Pirupa piru, ei pirutta tultu toimeen, missäs se olisi, jollei täällä.
— Hyvät herrat, olkoonpa, että se on kaunopuheisuutta. Mutta eihän saa
isienkään päitä puhkoa puntareilla. Mitä siitä semmoisesta tulee?
— Mutta vaunut, vaunut, muistatteko?
— Niin, hän teki rattaista vaunut,
— Ja tekee huomenna vaunuista rattaat, »mikäli tarvitaan, aina mikäli
tarvitaan».
— Taitavaa väkeä on liikkeessä. Onko meillä Venäjällä totuutta vai eikö
sitä ole ollenkaan?
Mutta kello soi. Valamiehet olivat neuvotelleet täsmälleen tunnin, ei
enempää eikä vähempää. Syntyi syvä hiljaisuus heti, kun yleisö oli
asettunut paikoilleen. Muistan, miten valamiehet astuivat sisälle
saliin. Vihdoinkin! En esitä tässä kysymyksiä kohta kohdalta enkä niitä
enää muistakaan. Muistan vain vastauksen puheenjohtajan ensimmäiseen ja
tärkeimpään kysymykseen, nimittäin »tappoiko ryöstämistarkoituksessa
vakain tuumin?» (tekstiä en muista). Kaikki odottivat henkeään
pidätellen. Valamiehistön puheenjohtaja, juuri se virkamies, joka oli
nuorin kaikista, lausui kuuluvasti ja selvästi kuolemanhiljaisuuden
vallitessa salissa:
— Kyllä, hän on syyllinen!
Ja sitten oli tulos kaikissa eri kohdissa sama: syyllinen, kyllä,
hän on syyllinen, ja näin lausuttiin ilman vähintäkään suopeutta!
Tätä ei kukaan ollut odottanut, ainakin suopeudesta olivat melkein
kaikki olleet varmoja. Kuolonhiljaisuus salissa ei keskeytynyt, kaikki
olivat aivan kuin sananmukaisesti kivettyneet, — sekä ne, jotka olivat
toivoneet langettamista, että ne, jotka olivat toivoneet syyttömäksi
julistamista. Mutta tätä kesti vain ensimmäisten minuuttien ajan.
Sitten alkoi hirveä sekamelska. Yleisön miespuolisista jäsenistä
monet näyttivät olevan hyvin tyytyväisiä. Jotkut suorastaan hieroivat
käsiään salaamatta iloaan. Tyytymättömät olivat kuin puserruksissa,
kohauttelivat olkapäitään, kuiskuttelivat, mutta eivät näyttäneet yhä
vieläkään oikein käsittävän. Mutta, hyvä Jumala, miten naisten laita
oli! Minä luulin, että he tekevät kapinan. Alussa, he eivät näyttäneet
uskovan korviaan. Ja yhtäkkiä alkoi yli koko salin kajahdella
huudahduksia: »Mutta mitä tämä on? Mitä tämä taas on?» He hyppelivät
pois paikoiltaan. Luultavasti he arvelivat, että tuon kaiken voi heti
taas muuttaa ja järjestää toisin. Tällä hetkellä yhtäkkiä Mitja nousi
seisomaan ja huusi päästäen vihlovan parkaisun ja ojennellen käsiään
eteensä:
— Vannon Jumalan ja Hänen viimeisen tuomionsa kautta, etten ole syypää
isäni vereen! Katja, minä annan sinulle anteeksi! Veljet, ystävät,
armahtakaa tuota toista naista!
Hän ei jaksanut puhua loppuun ja alkoi itkeä, niin että se kuului yli
koko salin, ääneensä, omituisella uudella, vieraalla, odottamattomalla
äänellä, jonka mistä lieneekin yhtäkkiä saanut. Parvekkeelta,
ylhäältä, perimmäisestä nurkasta kuului läpitunkeva naisen kirkaisu:
se oli Grušenjka. Hän oli äsken saanut jonkun taipumaan, ja hänet oli
uudelleen päästetty saliin jo ennen syytös- ja puolustuspuheitten
alkamista. Mitja vietiin pois. Tuomion julistaminen lykättiin
seuraavaan päivään. Koko sali nousi paikoiltaan epäjärjestyksessä,
mutta minä en jäänyt enää odottamaan enkä kuuntelemaan. Muistan vain
muutamia huudahduksia, jotka kuulin portailla, ulos mentäessä.
— Kaksikymmentä vuotta saa haistella vuorikaivosta.
— Ei vähempää.
— Niin, talonpoikamme olivat miehiä puolestaan.
— Ja tekivät lopun Mitenjkastamme!