— Herrat valamiehet, tässä on kysymys ihmisen hengestä, ja täytyy
olla varovaisempi. Me kuulimme syyttäjän itsensä todistavan, että
aivan viimeiseen päivään asti, tähän päivään, tuomion päivään asti,
hän epäröi, syyttäisikö syytettyä täysin harkitusta murhasta, epäröi
siihen asti kuin tänään oikeudelle esitettiin tuo onneton »humalainen»
kirje. »Pantiin toimeen aivan kuin kirjoituksen mukaan!» Mutta toistan
taaskin: hän juoksi lemmittynsä luokse, tätä etsimään, ainoastaan
ottamaan selkoa, missä tämä oli. Sehän on eittämätön tosiasia. Jos tämä
olisi sattunut olemaan kotona, niin hän ei olisi juossut mihinkään,
vaan olisi jäänyt hänen luokseen eikä olisi pitänyt sitä, minkä oli
luvannut kirjeessä. Hän lähti juoksemaan sattumalta ja odottamatta, ja
»humalaista» kirjettään hän silloin kenties ei ollenkaan muistanut.
»Sieppasi», muka, »survimen», ja te muistatte, miten tästä yhdestä
ainoasta survimesta meille kehitettiin kokonainen psykologia, miksi
hänen muka täytyi pitää tätä survinta aseena, siepata se aseeksi y.m.
y.m. Tässä nousee mieleeni eräs hyvin tavallinen ajatus: entäpä jos
tuo survin ei olisi ollut näkösällä, ei olisi ollut hyllyllä, josta
syytetty sen tempasi, vaan olisi ollut kaapissa, — eihän se silloin
olisi sattunut syytetyn silmiin ja hän olisi lähtenyt juoksemaan
ilman asetta, tyhjin käsin, eikä silloin kenties olisi tappanutkaan
ketään. Kuinka minä voin päätellä, että survin todistaa aseella
varustautumista ja ennakolta harkittua aietta? Niin, mutta hän huuteli
ravintoloissa tappavansa isänsä, mutta kaksi päivää aikaisemmin,
sinä iltana, jolloin hän kirjoitti humalaisen kirjeensä, hän oli
hiljainen ja riitaantui ravintolassa ainoastaan yhden kauppa-apulaisen
kanssa, »sillä Karamazov ei voinut olla riitaantumatta». Mutta minä
vastaan tähän, että jos hän oli jo mielessään päättänyt sellaisen
murhan, vieläpä tehnyt suunnitelman, tuon kirjoituksen mukaisen, niin
varmaankaan hän ei olisi riitaantunut kauppa-apulaisenkaan kanssa,
ehkäpä ei ollenkaan olisi mennyt ravintolaankaan, sillä sydän, joka
hautoo tämmöistä asiaa, etsii hiljaisuutta ja näkymättömyyttä, tahtoo
hävitä kokonaan näkyvistä ja kuuluvilta: »Unohtakaa minut, jos
voitte», eikä tämä johdu ainoastaan varovaisesta harkinnasta, vaan
vaistosta. Herrat valamiehet, psykologiassa on kaksi päätä, ja mekin
kykenemme ymmärtämään psykologiaa. Mitä taasen tulee kaikkiin noihin
huuteluihin ravintoloissa koko tuon kuukauden aikana, niin vähänkö
huutelevat lapset tai juopuneet retustelijat tullessaan kapakoista ja
riidellessään keskenään: »Minä tapan sinut», eivätkä kuitenkaan tapa.
Ja tuo onneton kirjekin, — eikö sekin ole juopuneen vihastusta, eikö se
ole kapakasta ulos tulevan huuto: »Tapan, tapan teidät kaikki!» Miksi
se ei olisi niin, miksi ei olisi voinut olla niin? Minkätähden tämä
kirje on onneton, minkä tähden se ei päinvastoin ole hullunkurinen?
Juuri sen tähden, että löydettiin murhatun isän ruumis, sen tähden,
että todistaja näki syytetyn puutarhassa aseella varustettuna pakenevan
ja sai itse häneltä iskun, siis oli toimittu kirjoitetun mukaisesti
ja siksi ei kirjekään ole hullunkurinen, vaan kohtalokas. Jumalan
kiitos, me olemme päässeet pisteeseen: »Koska oli puutarhassa, niin
siis hän on tappanut.» Näillä kahdella pikku sanalla: koska _oli_, niin
välttämättömästi seuraa myös _siis_, saamme tyhjentävästi selitetyksi
kaiken, koko syytteen, — »oli, sentähden myöskin siis». Entäpä jos ei
olekaan _siis_, vaikka siellä olikin? Oi, minä myönnän, että tosiasiat
yhdessä, tosiasiain yhteensattuminen, todellakin puhuvat jokseenkin
kaunopuheista kieltä. Mutta tarkastelkaapa kuitenkin kaikkia näitä
tosiasioita erikseen, antamatta niiden yhdessä lumota itseänne:
miksi syyttäjä ei mitenkään tahdo myöntää oikeaksi sitä syytetyn
todistusta, että hän juoksi pois isänsä ikkunan luota? Muistakaa niitä
pistopuheita, joita tässä syyttäjä lasketteli kunnioituksesta ja
»hurskaista» tunteista, jotka muka yhtäkkiä valtasivat murhamiehen.
Entäpä jos tässä todellakin olikin jotakin semmoista, ei kunnioituksen,
vaan hurskauden tunnetta? »Luultavasti äitini sillä hetkellä rukoili
puolestani», todistaa syytetty tutkinnassa, ja hän juoksi pois heti,
kun oli tullut vakuutetuksi, ettei rouva Svetlov ollut hänen isänsä
talossa. »Mutta hän ei voinut tulla vakuutetuksi ainoastaan katsomalla
ikkunasta», väittää syyttäjä meitä vastaan. Miksi ei voinut? Ikkunahan
avattiin, kun syyttäjä koputti merkit. Silloin saattoi Fjodor Pavlovitš
lausua jonkin sellaisen sanan tai päästää sellaisen huudahduksen,
että syytetty yht'äkkiä saattoi tulla vakuutetuksi siitä, ettei rouva
Svetlov ollut siellä. Miksi on välttämättömästi otaksuttava asian
olleen niinkuin me sen kuvittelemme, niinkuin olemme nähneet hyväksi
kuvitella? Todellisuudessa voi vilahtaa tuhansia seikkoja, joita ei
havaitse kaikkein etevinkään romaaninsepittäjä. »Niin, mutta Grigori
näki oven avoimena, siis syytetty oli varmasti sisällä ja siis hän on
tehnyt murhankin.» Tästä ovesta, herrat valamiehet... Katsokaahan,
tuosta avoimesta ovesta todistaa ainoastaan yksi henkilö, joka
kuitenkin itse oli siihen aikaan sellaisessa tilassa, että... Mutta
olkoon, olkoon että ovi oli auki, olkoonpa että syytetty on väärin
todistanut, valehdellut itsesäilytysvietin ohjaamana, mikä on niin
ymmärrettävää hänen asemassaan, olkoon, olkoon, että hän meni sisälle
taloon, oli talossa, — miksi sitten hänen välttämättömästi täytyi tehdä
murha, koska oli sisällä, hän saattoi syöksyä sisälle, juoksennella
läpi huoneitten, saattoi töytäistä isänsä pois tieltään, saattoi
kolhaistakin isäänsä, mutta tultuaan vakuutetuksi, ettei rouva Svetlov
ollut tämän luona, hän juoksi pois iloissaan siitä, ettei lemmitty
ollut siellä ja että hän oli tullut talosta tappamatta isäänsä. Juuri
tästä syystä hän kenties hyppäsikin hetkeä myöhemmin alas aidalta
kiivastuksissaan maahan lyömäänsä Grigoria auttamaan, koska hän kykeni
tuntemaan puhdasta tunnetta, säälin ja myötätunnon tunnetta, koska
hän oli paennut kiusausta tappaa isänsä, koska hän tunsi sydämensä
puhtaaksi ja iloiseksi sen johdosta, ettei ollut tappanut isäänsä.
Kauhistuttavan kaunopuheisesti kuvaa syyttäjä meille syytetyn hirveätä
tilaa Mokrojessa, kun lempi uudelleen avautui hänelle kutsuen häntä
uuteen elämään, ja kun hän ei enää saanut rakastaa, sillä hänen
takanaan oli hänen isänsä verinen ruumis ja ruumiin takana rangaistus.
Ja kuitenkin syyttäjä piti mahdollisena rakkauden, jonka hän myös
selitti oman psykologiansa mukaan: »Hurmion tila, muka, rikollista
viedään mestattavaksi, vielä on paljon aikaa, j.n.e., j.n.e.» Mutta
etteköhän te luonut toista henkilöä, herra syyttäjä, kysyn taaskin.
Onko, onko syytetty niin raaka ja tunnoton, että hän saattoi vielä
sillä hetkellä ajatella rakkautta ja oikeuden edessä kiemurtelua,
jos hän todellakin oli vuodattanut isänsä veren? Ei, ei ja ei! Heti
kun selvisi, että hänen lemmittynsä häntä rakastaa, kutsuu mukaansa,
lupaa hänelle uuden onnen, — oi, minä vannon, hänen olisi täytynyt
silloin tuntea kaksin verroin, kolmin verroin voimakkaampana tarve
surmata itsensä, ja hän olisi ehdottomasti surmannut itsensä, jos
hänen takanansa olisi ollut hänen isänsä ruumis! Oi, ei, hän ei olisi
unohtanut, missä pistolinsa olivat! Minä tunnen syytetyn: julma,
puiseva sydämettömyys, jonka syyttäjä panee hänen ominaisuudekseen, ei
ollenkaan ole hänen luonteensa mukainen. Hän olisi tappanut itsensä, se
on varmaa; hän ei tappanut itseään juuri sen tähden, että »äiti rukoili
hänen puolestaan» ja hänen sydämensä oli viaton isän vereen. Hän oli
murheissaan, hän tunsi tuskaa sinä yönä Mokrojessa ainoastaan maahan
lyömänsä ukko Grigorin tähden ja rukoili sydämessään Jumalaa, että
ukko nousisi ja tulisi tajuihinsa, että hänen iskunsa ei olisi ollut
kuolettava ja että hän säästyisi sen vaatimalta rangaistukselta. Miksi
ei voisi näin selittää tapahtumia? Mikä varma todistus meillä on siitä,
että syytetty meille valehtelee? Entä isän ruumis, huomautetaan meille
heti uudestaan: hän juoksi ulos, hän ei tappanut, — kuka sitten tappoi
vanhuksen?
Minä toistan, tässä on koko syytteen logiikka: kuka sitten tappoi,
jollei hän? Ei voi, muka, panna ketään hänen sijalleen. Herrat
valamiehet, onkohan se niin? Eikö todellakaan voi panna kerrassaan
ketään? Me kuulimme, miten syyttäjä laski sormillaan kaikki sinä yönä
siinä talossa olleet ja käyneet. Tulokseksi saatiin viisi henkeä. Kolme
näistä, minä myönnän sen, on täysin vapaata epäluulonalaisuudesta:
itse murhan uhri, Grigori ja tämän vaimo. Jäljelle jäivät siis
syytetty ja Smerdjakov, ja nyt syyttäjä huudahtaa tunteikkaasti,
että syytetty viittaa Smerdjakoviin sen tähden, että hän ei voi
viitata kehenkään muuhun, ja että jos olisi olemassa joku kuudes,
vaikkapa vain jonkun kuudennen haamu, niin syytetty heti luopuisi
syyttämästä Smerdjakovia, koska moinen syytös häntä hävettäisi,
ja viittaisi tuohon kuudenteen. Mutta, herrat valamiehet, miksi
minä en voisi päätellä aivan päinvastoin? Tässä on kaksi miestä:
syytetty ja Smerdjakov, — miksi minä en sanoisi, että te syytätte
klienttiäni yksinomaan siitä syystä, ettei ole ketään muuta, jota
syyttäisitte? Ja ketään muuta ei ole sen tähden, että te etukäteen
aivan mielivaltaisesti vapautitte Smerdjakovin kaikista epäluuloista.
Niin, totta on, että Smerdjakovia vastaan todistavat ainoastaan
syytetty itse, hänen kaksi veljeänsä, rouva Svetlov eikä kukaan muu.
Mutta onhan olemassa vieläkin eräänlainen todistaja: se on jokin,
vaikkakin epäselvän, kysymyksen esiintyminen yhteiskunnan piirissä,
jonkin epäluulon, kuuluu jonkinmoinen epäselvä huhu, tuntuu, että
vallitsee jonkinlainen odotus. Lisäksi antaa todistuksensa myöskin
eräs varsin luonteenomainen, vaikka, minä myönnän sen, epämääräinen
tosiasiain rinnakkain asettelu: ensiksikin tuo kaatuvataudin kohtaus
juuri katastrofipäivänä, kohtaus, jota syyttäjän jostakin syystä
näytti olevan pakko niin kovasti puolustella ja vakuutella. Sitten
tuo Smerdjakovin äkillinen itsemurha tuomion langettamisen edellisenä
iltana. Sitten syytetyn vanhemman veljen yhtä odottamaton todistus
tänään oikeudessa, vaikka hän tähän saakka oli uskonut veljensä
olevan syyllisen, sekä se, että hän yhtäkkiä toi rahat ja julistaa
hänkin vuorostaan Smerdjakovin murhaajaksi! Oi, minä olen täydelleen
vakuutettu niinkuin oikeuskin ja prokuraattori, että Ivan Karamazov
on sairas ja kuumeessa, että hänen todistuksensa tosiaankin saattoi
olla epätoivoinen yritys, sen lisäksi kuumehoureissa keksitty,
pelastaa veli syyttämällä vainajaa. Mutta joka tapauksessa sentään
mainittiin Smerdjakovin nimi, ja taaskin tuntuu siinä olevan jotakin
arvoituksellista. Jotakin tässä, herrat valamiehet, on ikäänkuin
jäänyt loppuun puhumatta ja loppuun viemättä. Ja ehkäpä se vielä tulee
loppuun puhutuksi. Mutta jättäkäämme toistaiseksi tämä, siitä tulee
edempänä puhe. Oikeus päätti äsken jatkaa jutun käsittelyä, mutta
nyt, sitä odoteltaessa, minä voisin kuitenkin jotakin huomauttaa
esimerkiksi Smerdjakov-vainajan luonteenkuvauksesta, jonka syyttäjä
suoritti niin tarkkasilmäisesti ja niin kyvykkäästi. Vaikka ihmettelen
kykyä, en kuitenkaan voi myöntää karakteristiikkaa asian olemukseen
nähden täysin oikeaan osuneeksi. Minä olen ollut Smerdjakovin luona,
olen nähnyt hänet ja puhunut hänen kassaan, ja hän teki minuun aivan
toisenlaisen vaikutuksen. Hänellä oli heikko terveys, se on totta,
mutta luonteeltaan, mutta sydämeltään, — ei, hän ei ollut ollenkaan
niin heikko mies kuin syyttäjä on hänestä päätellyt. Varsinkaan minä
en löytänyt hänestä arkuutta, sitä arkuutta, jota syyttäjä meille
niin kuvaavasti esitteli. Suoruutta taas hänessä ei ollut ensinkään,
huomasin päinvastoin hirveätä epäluuloisuutta, joka kätkeytyi
naiivisuuden suojaan, ja hänellä oli äly, joka kykeni oivaltamaan
sangen monia asioita. Oi, syyttäjä on liian vähästä ruvennut
pitämään häntä matalajärkisenä. Minuun hän teki sangen täsmällisesti
määriteltävän vaikutuksen: lähdin hänen luotaan vakuutettuna siitä,
että hän oli ehdottomasti ilkeä olento, määrättömän kunnianhimoinen,
kostonhaluinen ja tuiki kateellinen. Olen koonnut erinäisiä tietoja
hänestä: hän vihasi syntyperäänsä, häpesi sitä ja muisteli hampaitaan
kiristellen, että »oli saanut alkunsa Smerdjaštšajasta». Palvelija
Grigoria ja tämän vaimoa kohtaan, jotka hänen lapsuudessaan olivat
olleet hänen hyväntekijöitään, hän oli epäkunnioittava. Venäjää hän
kirosi ja pilkkasi. Hän haaveili Ranskaan muuttamista ja muuttumista
siellä ranskalaiseksi. Hän oli jo aikaisemmin puhunut paljon ja usein
siitä, että hänellä ei ole varoja tähän. Minusta näyttää, ettei hän
rakastanut ketään paitsi itseään, mutta itseään kohtaan hän tunsi
ihmeellisen korkeata kunnioitusta. Sivistys oli hänen mielestään hyvät
vaatteet, puhtaat paidanrinnukset ja kiilloitetut saappaat. Pitäen
itseään (siihenkin on todistuksia) Fjodor Pavlovitšin aviottomana
poikana hän saattoi tuntea vihaa, kun hän vertasi asemaansa herransa
aviolasten asemaan: heillä, muka, on kaikki eikä hänellä mitään, heillä
on kaikki oikeudet ja he saavat periä, mutta hän on vain kokki. Hän
kertoi minulle, että hän oli itse yhdessä Fjodor Pavlovitšin kanssa
laittamassa noita rahoja kääröön. Tarkoitus, johon tuo rahasumma
oli määrätty, — summa, jolla hän olisi voinut luoda onnensa, —
oli hänelle tietysti hyvin vastenmielinen. Sitäpaitsi hän näki
kolmetuhatta ruplaa, kirkkaita sadan ruplan seteleitä (minä kysyin
häneltä vartavasten tätä). Oi, älkää näyttäkö koskaan kateelliselle
ja itserakkaalle ihmiselle yhdellä kertaa suurta rahamäärää, mutta
hän näki nyt ensimmäisen kerran niin paljon rahaa samoissa käsissä.
Sataruplasten pinkka saattoi jättää hänen mieleensä kirvelevän kuvan,
joka ensimmäisellä kerralla ei johtanut mihinkään seurauksiin.
Suurikykyinen syyttäjä esitti meille tavattoman hienovivahteisesti
kaiken, mitä voi tuoda esille _pro_ ja _contra_ siihen otaksumaan
nähden, että Smerdjakovia voisi syyttää murhasta, ja hän kysyi
erityisesti: minkä tähden tämän tarvitsi teeskennellä kaatuvatautia?
Niin, mutta saattoihan olla niinkin, ettei hän teeskennellytkään,
kohtaus saattoi tulla aivan luonnollisella tavalla, ja sairas saattoi
sitten toipua. Otaksukaamme, ettei hän parantunut, mutta saattoihan hän
joka tapauksessa tulla tajuihinsa ja toipua, niinkuin kaatuvataudissa
tapahtuu. Syyttäjä kysyy: mikä on se hetki, jolloin Smerdjakov teki
murhan? Tuon hetken osoittaminen on tavattoman helppo tehtävä. Hän
saattoi toipua ja herätä syvästä unesta (sillä hän oli vain unessa:
kaatuvataudin kohtausten jälkeen seuraa aina syvä uni), juuri sillä
hetkellä, jolloin ukko Grigori tarttuen aidan yli pakenevaa syytettyä
jalkaan parkaisi niin, että se kuului yltympäri: »Isänmurhaaja!» Se
huuto, joka oli aivan tavallisuudesta poikkeava, hiljaisuudessa ja
pimeässä, juuri saattoikin herättää Smerdjakovin, joka ei tällöin
voinut nukkua enää kovin sikeästi: aivan luonnollista oli, että hän oli
saattanut jo tuntia aikaisemmin ruveta heräilemään. Noustuaan vuoteesta
hän lähtee miltei tiedottomasti ja ilman mitään aikeita huutoa kohti
nähdäkseen mitä siellä on tekeillä. Hänen päässään on taudin humua,
harkintakyky uinuu vielä, mutta nyt hän on puutarhassa, hän menee
valaistujen akkunain luo ja kuulee kauhean uutisen herralta, joka
tietysti ilostui hänen tulostaan. Ajatus syntyy heti hänen päässään.
Pelästyneeltä herraltaan hän saa kuulla kaikki yksityiskohdat. Ja nytpä
vähitellen hänen sekavissa ja sairaissa aivoissaan kehittyy ajatus —
kamala, mutta houkutteleva ja kiistämättömän johdonmukainen: tappaa,
ottaa rahaa kolmetuhatta ja syyttää sitten nuorta herraa: ketä muuta
nyt epäiltäisiinkään kuin nuorta herraa, ketä muuta voidaan syyttää
kuin nuorta herraa, kaikki todistaa häntä vastaan, hän oli täällä?
Kauhea rahan, saaliin himo saattoi vallata hänen sielunsa samalla kuin
hän ajatteli, että pääsisi rangaistuksetta. Oi, tuommoiset äkilliset
ja hillittömät puuskat esiintyvät niin usein tilaisuuden ilmaantuessa
ja, mikä tärkeintä, tulevat yhtäkkiä sellaisille murhamiehille,
jotka vielä hetkistä aikaisemmin eivät tietäneet, että heidän tekee
mieli murhata! Nyt Smerdjakov saattoi mennä sisälle herransa luo ja
toteuttaa suunnitelmansa, — miten, millä aseella? Oi, ensimmäisellä
kivellä, minkä hän otti puutarhasta. Mutta miksi, missä tarkoituksessa?
Entä kolmetuhatta, niillähän hän tekee onnensa. Oi, minä en puhu
ristiriitaisesti: rahat saattoivat olla olemassa ja olla siellä. Ja
ehkäpä Smerdjakov yksin tiesikin, mistä ne löytää, missä herra niitä
säilyttää. »No, entä rahojen päällys, entä lattialla oleva reväisty
kirjekuori?» Äsken kun syyttäjä tästä kääröstä puhuessaan esitti
sangen hienon mietelmän siitä, että sen saattoi jättää lattialle
nimenomaan tottumaton varas, juuri sellainen kuin Karamazov, eikä
ollenkaan Smerdjakov, joka ei mitenkään olisi jättänyt jälkeensä niin
raskauttavaa todistuskappaletta, — äsken, herrat valamiehet, tuota
kuunnellessani minut yhtäkkiä valtasi sellainen tunne, että kuulen
jotakin hyvin tuttua. Ja ajatelkaahan, juuri tämän saman mietelmän,
tämän saman arvailun, miten Karamazov olisi tehnyt käärölle, minä olin
kuullut täsmälleen kaksi päivää aikaisemmin Smerdjakovilta itseltään,
eikä siinä kyllin, vaan hän suorastaan hämmästytti minut tällä:
minusta nimittäin tuntui, että hän vilpillisesti tekeytyi naiiviksi,
koetti ennakoida, saada isketyksi minuun tuon ajatuksen, jotta minä
itse tekisin tuon saman johtopäätöksen, ja hän ikäänkuin johti minua
siihen. Eiköhän hän liene johtanut tutkijoitaan näin ajattelemaan?
Eiköhän hän saanut tuota ajatusta tungetuksi myöskin suurikykyisen
syyttäjän mieleen? Sanotaan: entä Grigorin vanha vaimo? Kuulihan
hän, miten sairas hänen vieressään vaikerteli koko yön. Niin, kuuli
kyllä, mutta tuo havainto on tavattoman epäluotettava. Tunsin erään
rouvan, joka katkerasti valitti, että häntä oli kaiken yötä herätellyt
pihalla haukkuva rakki ja estänyt häntä nukkumasta. Ja kuitenkin oli
koira-rukka, kuten selvisi, haukahtanut pari kolme kertaa koko yönä.
Ja se on luonnollista; ihminen nukkuu ja kuulee yhtäkkiä vaikerrusta,
hän herää harmistuneena siitä, että hänet herätettiin, mutta vaipuu
silmänräpäyksessä uudestaan uneen. Parin tunnin kuluttua kuuluu taas
vaikertelua, hän herää ja nukahtaa taas, lopuksi kuuluu vielä kerran
vaikerrus, taaskin vain parin tunnin kuluttua, kaiken kaikkiaan kolme
kertaa koko yössä. Aamulla nukkuja nousee ja valittaa, että joku
on vaikerrellut kaiken yötä ja tavan takaa herättänyt hänet. Mutta
siltä hänestä välttämättömästi täytyykin tuntua; unen väliajat, kaksi
tuntia joka kerralla, hän on ollut nukuksissa eikä niitä muista,
vaan muistaa ainoastaan heräämisen hetket, ja siksi hänestä tuntuu,
että häntä on herätelty kaiken yötä. »Mutta miksi, miksi», huudahtaa
syyttäjä, »Smerdjakov ei ole tunnustanut lapussa, jonka hän kirjoitti
kuolemansa edellä? Toiseen asiaan», muka, »Riitti omaatuntoa, mutta
ei toiseen.» Mutta sallikaahan sanoa: omatunto — se on jo katumusta,
mutta itsemurhaajan ei välttämättömästi tarvinnut tuntea katumusta,
hän tunsi vain epätoivoa. Epätoivo ja katumus — ne ovat kaksi aivan
eri asiaa. Epätoivo voi olla ilkeämielinen ja sovintoon taipumaton,
ja kohottaessaan kätensä itseään vastaan itsemurhaaja saattoi tuona
hetkenä kaksin verroin vihata niitä, joita oli kadehtinut koko
elämänsä ajan. Herrat valamiehet, varokaa tekemästä tuomiovirhettä!
Missä, missä suhteessa on epätodennäköistä kaikki se, mitä minä nyt
juuri olen teille esittänyt ja kuvannut? Sanokaa, missä kohdassa
minun esityksessäni on virhe, sanokaa missä kohdassa se on mahdoton,
järjetön! Mutta jos minun otaksumisissani on mahdollisuuden varjokin,
todennäköisyyden varjokin, — niin pidättykää lausumasta langettavaa
tuomiota. Mutta onko tässä ainoastaan varjo? Vannon kaiken pyhän
kautta, että minä täydelleen uskon oman, nyt juuri teille esittämäni
selityksen murhan tapahtumisesta. Mutta pääasia, pääasia on, että minua
kiusaa ja minut saa suunniltani yhä vain se ajatus, että koko suuressa
tosiasiain joukossa, joita syyttäjä on kasannut syytettyä vastaan,
ei ole ainoatakaan edes osapuilleen täsmällistä ja kumoamatonta ja
että onnettoman syöksevät turmioon ainoastaan nämä tosiasiat yhdessä.
Niin, yhdessä otettuina nuo tosiasiat ovat kauheat: tuo veri, tuo
sormista valuva veri, veriset liinavaatteet, tuo pimeä yö, jossa
kuuluu parkaisu »isänmurhaaja!», ja huutajan kaatuminen maahan pää
puhki lyötynä, ja sitten tuo suuri joukko lausumia, todistuksia,
eleitä, huutoja, — oi, se vaikuttaa niin voimakkaasti, voi niin lahjoa
vakaumuksen, mutta teidänkö vakaumuksenne, herrat valamiehet, se voi
lahjoa? Muistakaa, teille on annettu rajaton valta, valta sitoa ja
päästää. Mutta mitä suurempi valta on, sitä kauheampaa on sen käyttö!
Minä en hitustakaan peräydy siitä, mitä nyt olen sanonut, mutta olkoon
menneeksi, olkoon, että minäkin hetkiseksi asetun samalle kannalle
kuin syyttäjä, että onneton klienttini on tahrannut kätensä isänsä
verellä. Tämä on vain otaksuma, toistan sen, minä en hetkeäkään usko
hänen syyllisyyttänsä, mutta olkoon menneeksi, minä otaksun syytettymme
olevan syypään isänmurhaan, mutta kuulkaa kuitenkin sanaani, vaikkapa
minä otaksuisinkin tämmöistä. Sydämeni vaatii minua sanomaan teille
vielä erään asian, sillä minä aavistan, että teidänkin sydämissänne ja
mielissänne käy voimakas taistelu... Antakaa minulle anteeksi, herrat
valamiehet, se mitä sanon sydämestänne ja mielestänne. Mutta minä
tahdon pysyä totuudessa ja olla vilpitön loppuun asti. Olkaamme kaikki
vilpittömiä!...
Tässä kohdassa puolustajan puheen keskeytti jokseenkin voimakas
kättentaputus. Hän oli tosiaankin lausunut viimeiset sanansa
äänensävyllä, jossa kaikui sellainen vilpittömyys, että kaikki tunsivat
hänellä kenties todella olevan jotakin sanottavaa ja että se, mitä hän
nyt sanoo, onkin kaikkein tärkeintä. Mutta kuultuaan kättentaputuksen
puheenjohtaja uhkasi kuuluvalla äänellä »puhdistaa» oikeussalin, jos
»tuommoinen tapaus» vielä uudistuu. Syntyi hiljaisuus ja Fetjakovitš
alkoi puhua uudenlaisella, vakuutusta ilmaisevalla äänellä, aivan
toisenlaisella kuin oli puhunut tähän asti.
13.