Tutkielma Smerdjakovista

— Mistä ensiksikin on johtunut se, että tuollainen epäluulo ollenkaan

on voinut syntyä? — tällä kysymyksellä Ippolit Kirillovitš aloitti. —

Ensimmäinen, joka huudahti, että Smerdjakov oli murhaaja, oli syytetty

itse vangitsemisensa hetkellä, mutta hän ei ole kuitenkaan tuosta

ensimmäisestä huudostaan lähtien aina tähän hetkeen asti esittänyt

syytöksensä tueksi ainoatakaan tosiasiaa, — eipä edes jossakin määrin

inhimillisen järjen mukaista viittaustakaan johonkin tosiasiaan. Sitten

on tämän syytöksen esittänyt ainoastaan kolme henkilöä: syytetyn

molemmat veljet ja rouva Svetlov. Mutta syytetyn vanhempi veli esitti

epäluulonsa vasta tänään, sairaana, kiistämättömän mielenhäiriön ja

kuumeen vallassa, kun taas tätä ennen koko kahden kuukauden ajan,

kuten varmasti tiedämme, hän on täydelleen ollut vakuutettu veljensä

syyllisyydestä eikä ole koettanutkaan väittää mitään tätä ajatusta

vastaan. Mutta tästä puhumme erikseen myöhemmin. Sitten ilmoitti

syytetyn nuorempi veli meille äsken itse, ettei hänellä ole mitään

tosiasioita esitettävänä sen ajatuksensa tueksi, että Smerdjakov on

syyllinen, ei pienimpiäkään, ja että hän on saanut tämän käsityksensä

ainoastaan syytetyn sanoista ja »hänen kasvojensa ilmeestä», — niin,

tämän suurenmoisen todistuksen lausui hänen veljensä äsken kahdesti.

Rouva Svetlov taas lausui kenties vieläkin suurenmoisemmin: »Mitä

syytetty teille sanoo, sitä uskokaa, hän ei ole niitä miehiä, että

valehtelisi.» Tässä ovat noiden kolmen henkilön, joita syytetyn kohtalo

perin läheisesti koskee, kaikki tosiasialliset todistukset Smerdjakovia

vastaan. Ja kuitenkin syytös Smerdjakovia vastaan on pysynyt vireillä

ja levinnyt ja elää yhä, — voiko sitä uskoa, onko se ajateltavissa? —

Tässä Ippolit Kirillovitš katsoi tarpeelliseksi hiukan kuvailla

»sairaalloisen mielenhäiriön ja hulluuden kohtauksessa itseltään

hengen riistäneen» Smerdjakov-vainajan luonnetta. Hän esitti hänet

heikkojärkiseksi mieheksi, joka oli saanut jonkinmoisen sekavan

opillisen sivistyksen alkeita ja jonka pään olivat panneet pyörälle

yli hänen ymmärryksensä menevät filosofiset aatteet; hän pelästyi

erinäisiä nykyaikaisia oppeja velvollisuudesta ja ihmisen tehtävästä,

joita oppeja hänelle jakelivat — käytännöllisesti hänen herra- ja

mahdollisesti isävainajansa Fjodor Pavlovitš hillittömällä elämällään,

ja teoreettisesti herran toinen poika Ivan Fjodorovitš monenlaisilla

omituisilla filosofisilla keskusteluilla, joihin hän mielellään

huvikseen ryhtyi, luultavasti ikävissään tai tuntien ivailun tarvetta,

jolle ei sattunut löytymään parempaa purkautumismahdollisuutta.

— Hän on itse kertonut minulle henkisestä tilastaan viimeisinä

olinpäivinään herransa talossa, — selitti Ippolit Kirillovitš, — mutta

siitä todistavat toisetkin: syytetty itse, hänen veljensä, vieläpä

palvelija Grigori, toisin sanoen kaikki ne, joitten täytyi tuntea hänet

sangen hyvin. Sitäpaitsi kaatuvataudin runtelema Smerdjakov oli »arka

kuin kana». »Hän lankesi jalkoihini ja suuteli jalkojani», kertoi

meille syytetty itse sillä hetkellä, jolloin hän ei vielä tajunnut

sellaisen kertomuksen olevan itselleen jossakin määrin epäedullisen,

— »se on kaatuvatautinen kana», lausui hän hänestä luonteenomaisella

puhetavallaan. Tämänpä miehen syytetty (niinkuin hän itsekin todistaa)

valitsee uskotukseen ja peloittelee häntä niin paljon, että tämä

lopulta suostuu rupeamaan hänen vakoojakseen ja tietojen tuojaksi.

Tämmöisenä urkkijana talossa hän pettää herraansa, kertoo syytetylle

sekä rahakäärön olemassaolosta että merkeistä, joitten avulla voi

päästä herran luo, — ja kuinka hän olisikaan voinut olla kertomatta!

»He tappavat, näin sen selvästi, että he tappavat minut», sanoi

hän kuulustelussa vavisten ja tutisten meidänkin edessämme siitä

huolimatta, että kiduttaja, joka oli häntä peloitellut, oli silloin jo

itse vankilassa eikä voinut tulla häntä rankaisemaan. »He epäilivät

minua joka hetki, minä olin pelossa ja vavistuksessa, vain välttääkseni

heidän vihaansa kiiruhdin ilmoittamaan heille jokaisen salaisuuden,

jotta he juuri siten näkisivät minun syyttömyyteni heidän edessään ja

päästäisivät minut hengissä käsistään.» Nämä ovat hänen omat sanansa,

minä kirjoitin ne muistiin ja muistan: »Kun he alkavat huutaa minulle,

niin minä lysähdän polvilleni heidän eteensä.» Ollen luonnostaan perin

rehellinen nuori mies, jonka ominaisuuden avulla hän oli saavuttanut

herransa luottamuksen, sillä tämä oli huomannut hänen rehellisyytensä,

kun hän oli antanut isännälleen takaisin tämän pudottamat rahat,

onneton Smerdjakov, täytyy otaksua, kärsi hirveitä katumuksen tuskia

sen johdosta, että oli ollut uskoton herralleen, jota hän rakasti

hyväntekijänään. Henkilöt, jotka potevat ankaraa kaatuvatautia, ovat

etevimpien psykiatrien todistuksen mukaan aina taipuvaisia lakkaamatta

ja tietenkin sairaalloisesti syyttämään itseään. Heitä kiusaa heidän

»syyllisyytensä» jossakin asiassa jonkun edessä, heitä kiduttavat

omantunnon tuskat, joihin usein ei ole mitään syytä, he liioittelevat

ja keksivät itsekin syykseen kaikenlaisia vikoja ja rikoksia. Ja

tällainen subjekti tulee todellakin syylliseksi ja rikolliseksi pelosta

ja peloittelusta. Sitäpaitsi hän aavisti selvästi, että hänen silmiensä

edessä kehittyvistä asianhaaroista saattoi tulla seuraukseksi jotakin

pahaa. Kun Fjodor Pavlovitšin keskimmäinen poika, Ivan Fjodorovitš,

aivan katastrofin edellä oli lähdössä Moskovaan, niin Smerdjakov

pyyteli häntä jäämään, uskaltamatta kuitenkaan, pelkuri kun oli, lausua

hänelle kaikkea pelkoaan selvässä ja kategorisessa muodossa. Hän tyytyi

pelkkiin vihjauksiin, mutta niitä ei ymmärretty. On huomattava, että

Ivan Fjodorovitšissa hän ikäänkuin näki turvansa, ikäänkuin vakuuden

siitä, että niin kauan kuin tämä on kotona, ei onnettomuutta tapahdu.

Muistakaa Dmitri Karamazovin »humalaisessa» kirjeessä oleva lause:

»Tapan ukon, jos vain Ivan matkustaa pois», siis Ivan Fjodorovitšin

läsnäoloa pitivät kaikki ikäänkuin vakuutena rauhan ja järjestyksen

säilymisestä talossa. Mutta hän matkustaa pois, ja Smerdjakov saa

heti, melkein tunnin kuluttua nuoren herran lähdöstä, kaatuvataudin

kohtauksen. Sehän on täysin ymmärrettävää. Tässä on mainittava, että

kauhun ja eräänlaisen epätoivon näännyttämä Smerdjakov oli varsinkin

viime päivinä tuntenut kaatuvataudin kohtausten saattavan tulla,

jommoista hänelle oli sattunut ennenkin siveellisen jännityksen ja

järkytyksen hetkinä. Näiden kohtausten päivää ja hetkeä ei tietenkään

voi ennakolta arvata, mutta taipumusta kohtaukseen voi jokainen

kaatuvatautinen tuntea itsessään jo edeltäkäsin. Niin sanoo lääketiede.

Ja niinpä heti Ivan Fjodorovitšin lähdettyä talosta Smerdjakov

tuntien niin sanoakseni orpoutensa ja turvattomuutensa on kotoisissa

askareissaan menossa kellariin, kulkee alas portaita ja ajattelee:

»Tuleeko vai eikö tule kohtaus, ja entäpä jos se tuleekin juuri nyt?»

— Ja juuri tämän mielentilan johdosta, tämän kuvittelun ja näiden

kysymysten johdosta, hän saa vetokohtauksia kurkkuunsa, jotka oireet

aina käyvät kaatuvataudin kohtauksen edellä, ja hän lentää päistikkaa

tajuttomana kellarin pohjalle. Ja tässä mitä luonnollisimmassa

sattumassa osataan viekkaasti nähdä jotakin epäilyttävää, jokin

osoitus, jokin viittaus siihen, että hän _tahallaan_ tekeytyi

sairaaksi! Mutta jos hän sen teki tahallaan, niin herää heti kysymys:

mitä varten? Millainen oli laskelma, mikä oli tarkoitus? Minä en nyt

puhukaan lääketieteestä; tiede muka valehtelee, tiede erehtyy, lääkärit

eivät ole osanneet erottaa toisistaan totuutta ja teeskentelyä, —

olkoon niin, olkoon, mutta vastatkaa kuitenkin kysymykseeni: mitä

varten hänen tarvitsi teeskennellä? Eiköhän sitä varten, että hän,

päätettyään tehdä murhan, tuolla kaatuvataudin kohtauksella jo sitä

ennen ja mahdollisimman pian kiinnittäisi talossa toisten huomion

itseensä? Nähkääs, herrat valamiehet, Fjodor Pavlovitšin talossa oli

ja oleskeli rikosyönä viisi ihmistä: ensiksikin itse Fjodor Pavlovitš,

— mutta eihän hän tappanut itseään, se on selvää, toiseksi hänen

palvelijansa Grigori, mutta tämähän oli vähällä itse tulla tapetuksi,

— kolmanneksi Grigorin vaimo, palvelijatar Marfa Ignatjevna, mutta

suorastaan hävettää otaksua, että hän olisi murhannut herransa. Jää

siis kaksi miestä: syytetty ja Smerdjakov. Mutta koska syytetty

vakuuttaa, ettei hän ole murhaaja, niin murhan on siis tehnyt

Smerdjakov, muuta mahdollisuutta ei ole, mitään muuta murhaajaa ei voi

löytää. Siitäpä, siitäpä siis on syntynyt tuo »ovela» ja suurenmoinen

syytös onnetonta, eilen päivänsä päättänyttä idioottia vastaan!

Vain siksi, ettei ketään muuta voi löytää! Jos olisi edes epäluulon

varjoakaan jotakuta muuta kohtaan, jotakuta kuudetta henkilöä kohtaan,

niin, minä olen vakuutettu siitä, syytetty itsekin häpeäisi silloin

viitata Smerdjakoviin, hän syyttäisi tuota kuudetta henkilöä, sillä on

suorastaan mieletöntä syyttää tästä murhasta Smerdjakovia.

Hyvät herrat, jättäkäämme psykologia, jättäkäämme lääketiede,

jättäkäämme logiikkakin, pitäkäämme kiinni vain tosiasioista ja

katsokaamme, mitä tosiasiat meille puhuvat. Smerdjakov tappoi, mutta

millä tavoin? Yksinkö vaiko yhdessä syytetyn kanssa? Tarkastakaamme

ensin ensimmäistä tapausta, nimittäin että Smerdjakov tekee murhan

yksin. Jos hän tappoi, niin tietysti hän teki sen jostakin syystä,

jotakin etua saavuttaakseen. Mutta kun hänellä ei ollut edes

nimeksikään sellaisia vaikuttimia murhan tekoon kuin oli syytetyllä,

nimittäin vihaa, mustasukkaisuutta ynnä muuta, niin Smerdjakov

epäilemättä saattoi tehdä murhan ainoastaan rahojen tähden,

anastaakseen itselleen nimenomaan nuo kolmetuhatta, jotka hän itse oli

nähnyt herran laittavan kääröön. Ja niinpä hän päätettyään tehdä murhan

ennakolta ilmoittaa toiselle henkilölle, — nimittäin syytetylle, —

kaikki rahoja ja merkkejä koskevat seikat: missä käärö on, mitä kääröön

on kirjoitettu, minkä sisään se on kääritty, ja, mikä on tärkeintä,

kaikkein tärkeintä, kertoo hänelle noista »merkeistä», joitten avulla

pääsee sisälle herran luo. Mitä, tekeekö hän sen suorastaan joutuakseen

kiinni? Vai saadakseenko itselleen kilpailijan, joka kenties tahtoo

itsekin mennä sisälle ja saada käärön? Niin, sanotaan minulle, mutta

hänhän kertoi sen pelosta. Mutta miten lienee? Mies, joka silmää

räpäyttämättä on suunnitellut niin rohkeutta vaativan ja petomaisen

asian ja sitten paneekin sen toimeen, — ilmaisee sellaisia tietoja,

jotka hän yksin koko maailmassa tuntee ja joita ei kukaan koko

maailmassa osaa aavistaakaan, jos hän vain ei puhu niistä. Ei, olipa

mies millainen pelkuri tahansa, niin jos hän on suunnitellut semmoisen

teon, niin hän ei sano kenellekään mitään ainakaan kääröstä ja

merkeistä, sillä niistä kertominenhan on samaa kuin ennakolta laittaa

niin, että joutuu kiinni. Hän olisi keksaissut jotakin vartavasten,

olisi valehdellut jotakin muuta, jos häneltä aivan välttämättömästi

vaadittiin tietoja, mutta näistä asioista hän ei olisi hiiskunut

mitään! Päinvastoin, toistan sen, jos hän olisi ollut puhumatta

vaikkapa vain rahoista ja sitten tehnyt murhan ja anastanut nuo rahat

itselleen, niin ei kukaan koskaan koko maailmassa olisi voinut syyttää

häntä ainakaan ryöstömurhasta, sillä eihän kukaan muu kuin hän ollut

nähnyt noita rahoja, ei kukaan tietänyt, että ne olivat talossa. Jos

häntä olisi syytettykin, niin ehdottomasti olisi katsottu hänen tehneen

murhan jostakin muusta vaikuttimesta. Mutta kun kukaan ei aikaisemmin

ollut huomannut hänellä olevan noita vaikuttimia, vaan kaikki

päinvastoin näkivät, että hänen herransa rakastaa häntä ja kunnioittaa

häntä luottamuksellaan, niin tietysti häntä olisi viimeiseksi epäilty,

ja olisi ennen kaikkea epäilty sellaista, jolla oli näitä vaikuttimia,

joka itse huusi, että hänellä oli nämä vaikuttimet, joka ei niitä

salannut, vaan ilmaisi ne kaikille, sanalla sanoen, olisi epäilty

murhatun poikaa Dmitri Fjodorovitšia. Smerdjakov olisi murhannut

ja ryöstänyt, mutta poikaa olisi syytetty, — tämähän olisi ollut

edullista Smerdjakoville, murhaajalle? No, mutta tuollepa pojalle

juuri Smerdjakov päätettyään tehdä murhan kertoo edeltäpäin rahoista,

kääröstä ja merkeistä, — kuinka loogillista, kuinka selvää tämä onkaan!

Tulee Smerdjakovin suunnitteleman murhateon päivä, ja silloin hän

kaatuu nurin _teeskennellen_ kaatuvataudin kohtausta, miksi? Tietysti

siksi, että ensiksikin palvelija Grigori, joka on aikonut ryhtyä

parantelemaan sairauttaan, nähdessään ettei ole kerrassaan ketään,

joka vahtisi taloa, kenties lykkäisi sairautensa hoitelemisen

toiseen kertaan ja ryhtyisi vahtimaan. Toiseksi tietysti sen tähden,

että itse herra, joka näkisi, ettei häntä kukaan vartioi, ja joka

hirveästi pelkäsi poikansa tuloa, mitä hän ei toisilta salannut,

olisi kahta vertaa epäluuloisempi ja varovaisempi. Ja lopuksi,

mikä on pääasia, tietysti sen tähden, että hänet, taudinkohtauksen

heikontama Smerdjakov, heti vietäisiin keittiöstä, jossa hän aina

makasi yönsä erillään muista ja jossa hän sai vapaasti tulla ja mennä,

sivurakennuksen toiseen päähän Grigorin huoneeseen, heidän molempien

luo väliseinän taakse, kolmen askelen päähän heidän omasta vuoteestaan,

niinkuin oli ollut aina tapana jo ammoisista ajoista, heti kun häntä

runteli kaatuvatauti, mikä asiain järjestely johtui hänen herransa ja

helläsydämisen Marfa Ignatjevnan tahdosta. Maatessaan siellä väliseinän

takana hän luultavimmin, jotta häntä sitäkin varmemmin pidettäisiin

sairaana, alkaa tietysti vaikeroida, toisin sanoen herätellä heitä

unesta kaiken yötä — (niinkuin asia olikin Grigorin ja tämän vaimon

todistuksen mukaan), — ja kaikki tämä, kaikki tämä vain siksi, että hän

sitä mukavammin voisi yht'äkkiä nousta vuoteeltaan ja sitten tappaa

herransa!

Mutta, sanotaan minulle, kenties hän siksi juuri teeskentelikin, ettei

häntä sairaana epäiltäisi, ja syytetylle hän ilmaisi rahoja ja merkkejä

koskevat seikat juuri siksi, että tämä rupeaisi tuntemaan houkutusta

ja tulisi itse ja tekisi murhan, ja kun sitten, näettekö, toinen

olisi murhan tehtyään mennyt pois ja vienyt rahat ja tällöin kenties

synnyttänyt melua ja touhua, herättänyt todistajat unesta, silloin,

näettekö, nousee myös Smerdjakov ja menee, — niin, minkäpä sille tekee,

hän menee. Hän menee nimenomaan tappamaan toisen kerran herran ja

viemään toisen kerran tämän rahat. Hyvät herrat, nauratteko te? Minua

hävettää itseänikin esittäessäni tämmöisiä otaksumia, mutta kuitenkin,

ajatelkaahan, syytetty vakuuttaa juuri tämmöistä: minun jälkeeni,

muka, kun minä olin jo lähtenyt ulos talosta, lyönyt maahan Grigorin

ja synnyttänyt hälyn, hän nousi vuoteesta, meni, tappoi ja ryösti

rahat. Minä en edes puhukaan siitä, miten Smerdjakov saattoi laskea

kaikki edeltäpäin ja tietää kaikki edeltäkäsin kuin viisi sormeaan,

nimittäin että kiihtynyt ja hurjistunut poika tulee vain sitä varten,

että katsahtaisi kunnioittavasti ikkunasta sisään ja vetäytyisi taas

pois, vaikka tiesi merkit, sekä jättäisi hänelle, Smerdjakoville, koko

saaliin! Hyvät herrat, minä kysyn vakavasti: mikä on se hetki, jolloin

Smerdjakov teki rikoksensa? Osoittakaa se hetki, sillä ilman sitä ei

voi syyttää!

Mutta ehkäpä kaatuvatauti oli oikeata. Sairas toipui yhtäkkiä, kuuli

huutoa, meni ulos, — no, ja mitä sitten? Katsoi ja sanoi itsekseen:

annahan kun menen ja tapan herran? Mutta mistä hän tiesi, mitä täällä

oli ollut, mitä täällä oli tapahtunut, hänhän oli siihen saakka

maannut tiedottomana? Onpa muuten, hyvät herrat, rajansa myöskin

mielikuvituksen lennolla.

Niin, sanovat tarkkanäköiset ihmiset, entäpä jos molemmat yhdessä

tappoivat ja jakoivat rahat, kuinka silloin?

Niin, se on todellakin tärkeä epäluulo, ja ensiksikin on suurenmoisia

todistuskappaleita sitä tukemassa: toinen tappaa ja ottaa osalleen

kaiken vaivan, ja toinen, hänen toverinsa, makailee kyljellään

teeskennellen kaatuvatautia, — nimenomaan herättääkseen kaikissa

edeltäpäin epäluuloja, levottomuutta herrassa, levottomuutta

Grigorissa. Olisi mielenkiintoista tietää, mitkä vaikuttimet saivat nuo

toverukset keksimään juuri tuon mielettömän suunnitelman! Mutta ehkäpä

se ei ollutkaan mitään aktiivista kumppanuutta Smerdjakovin puolelta,

vaan niin sanoakseni passiivista ja kärsivää: kenties pahanpäiväiseksi

peloiteltu Smerdjakov oli suostunut vain olemaan vastustamatta murhan

tekemistä ja aavistaen, että häntä ruvetaan syyttämään siitä, että hän

oli antanut tappaa herransa huutamatta ja vastarintaa tekemättä, — oli

etukäteen tingannut itselleen Dmitri Karamazovilta luvan olla olevinaan

teon aikana kaatuvataudissa, »tapa sinä omia aikojasi, minä en pistä

lusikkaani siihen liemeen». Mutta näinkin ollen on muistettava,

että koska tuon kaatuvataudinkohtauksen kuitenkin täytyi synnyttää

hämminkiä talossa, niin Dmitri Karamazov, ymmärtäen tämän edeltäpäin,

ei mitenkään olisi voinut suostua tuollaiseen välipuheeseen. Mutta minä

en tahdo väittää vastaan, olkoon niin, että hän suostui; silloinhan

olisi kuitenkin tullut tulokseksi, että Dmitri Karamazov on murhaaja,

suoranainen murhaaja ja aloitteen tekijä, kun taas Smerdjakov on

vain passiivinen osanottaja, eikä edes osanottajakaan, vaan hän

on ainoastaan antanut asian tapahtua peläten ja vasten tahtoaan,

senhän olisi oikeus ehdottomasti voinut käsittää, mutta mitä me

näemmekään? Tuskin on syytetty vangittu, kun hän jo heti panee kaikki

Smerdjakovin syyksi ja syyttää _yksistään_ häntä. Hän ei syytä häntä

rikostoveruudesta, vaan syyttää häntä yksistään: yksin hän, muka, teki

sen, hän murhasi ja ryösti, se on hänen kättensä työtä! Mitä tovereita

ne ovat, jotka heti alkavat työntää syytä toinen toisensa päälle, —

eihän sellaista koskaan tapahdu. Ja huomatkaa, miten vaarallista se on

Karamazoville: hän on päämurhaaja ja toinen vain sivuhenkilö, toinen

on vain antanut asian tapahtua ja maannut väliseinän takana, mutta

hän syyttää makaajaa. Mutta tuo makaajahan voisi suuttua ja yksistään

suojellakseen itseään heti ilmoittaa asian todellisen laidan: molemmat

olemme osallisia, mutta minä en tappanut, minä vain pelosta sallin

sen tapahtua enkä estänyt. Olisihan hän, Smerdjakov, ymmärtänyt, että

oikeus heti olisi pitänyt häntä paljon vähemmässä määrässä syyllisenä,

ja hän saattoi siis toivoa, että jos häntä rangaistaankin, niin paljon

lievemmin kuin tuota toista, varsinaista murhaajaa, joka tahtoi panna

kaikki hänen syykseen. Mutta silloin hän pakostakin olisi tunnustanut.

Sitä emme kuitenkaan ole nähneet. Smerdjakov ei hiiskahtanut sanaakaan

yhteistoiminnasta, vaikka murhaaja ankarasti syytti häntä ja kaiken

aikaa viittasi häneen, joka muka yksin oli murhan tehnyt. Ja vielä

enemmänkin: Smerdjakov juuri ilmaisikin tutkijoille, että rahakääröstä

ja merkeistä oli syytetylle kertonut _hän itse_, ja ilman häntä ei

tämä olisi saanut tietää mitään. Jos hän todellakin olisi ollut

rikostoveri ja syyllinen, niin olisiko hän noin helposti ilmaissut

sen tutkijoille, nimittäin sen, että hän itse oli antanut kaikesta

tiedon syytetylle? Päinvastoin hän olisi kieltänyt ja ehdottomasti

esittänyt tosiasiat väärässä valossa ja vähentänyt niiden merkitystä.

Mutta hän ei vääristellyt tosiasioita eikä niitä pienennellyt. Niin

voi tehdä ainoastaan viaton, sellainen, joka ei pelkää, että häntä

syytetään osallisuudesta. Nyt hän sairaalloisen melankolian puuskan

vallassa, joka johtui hänen kaatuvataudistaan ja koko tapahtuneesta

katastrofista, hirttäytyi eilen. Hirttäytyessään hän jätti jälkeensä

lapun, johon oli kirjoittanut hänelle ominaisella sanontatavalla:

»Teen lopun itsestäni omasta tahdostani ja halustani, ettei ketään

syytettäisi.» No, mikäpä häntä olisi estänyt lisäämästä lappuun: murhan

olen tehnyt minä eikä Karamazov. Mutta hän ei ole lisännyt tätä:

pakottiko omatunto toiseen, mutta ei toiseen?

Ja mitäs: äsken tänne, oikeuteen, tuotiin rahoja, kolmetuhatta ruplaa,

—- ne ovat, muka samat rahat, jotka olivat siinä käärössä, joka on

pöydällä muitten esineellisten todistuskappaleitten joukossa, tuoja sai

ne, muka, eilen Smerdjakovilta. Mutta te, herrat valamiehet, muistatte

itse äskeisen surullisen kohtauksen. Minä en rupea uudelleen kertomaan

yksityiskohtia, mutta katson voivani kuitenkin lausua pari kolme

mietelmää ottaen kaikkein vähäpätöisimpiä seikkoja, — sen tähden juuri,

että ne ovat vähäpätöisiä eivätkä siis nouse mieleen jokaiselle, vaan

unohtuvat. Ensiksi ja taaskin: oman tunnonvaivojen johdosta Smerdjakov

eilen antoi pois rahat ja hirttäytyi itse. (Sillä jos hänellä ei olisi

ollut tunnonvaivoja, niin hän ei olisi antanut rahoja.) Ja tietysti hän

vasta eilen illalla ensikerran tunnusti rikoksensa Ivan Karamazoville,

kuten Ivan Karamazov itsekin on ilmoittanut, sillä miksi hän muuten

olisi ollut vaiti tähän saakka? Hän siis tunnusti, mutta miksi, kysyn

sitä taaskin, hän ei ole kuolemansa edellä kirjoittamassaan lapussa

ilmoittanut meille koko totuutta, vaikka hän tiesi, että huomenna on

viattomalla syytetyllä kauhea tuomion päivä? Eiväthän rahat yksinään

todista mitään. Minä esimerkiksi ja vielä kaksi muuta henkilöä tässä

salissa olemme aivan sattumalta saaneet tietää jo viikko sitten erään

tosiasian, nimittäin että Ivan Fjodorovitš Karamazov on lähettänyt

läänin pääkaupunkiin vaihdettavaksi kaksi viidentuhannen ruplan

arvopaperia, jotka tuottavat korkoa viisi prosenttia, siis kaikkiaan

kymmenentuhannen arvosta. Tarkoitan vain sitä, että rahoja saattaa

tätä nykyä olla kenellä hyvänsä ja ettei tuomalla kolmetuhatta voi

todistaa sitovasti, että ne ovat juuri niitä samoja rahoja, juuri

siitä samasta laatikosta tai kääröstä. Lopuksi vielä Ivan Karamazov

saatuaan eilen niin tärkeän tiedon todelliselta murhaajalta pysyy

aivan rauhassa. Miksi hän ei voinut ilmoittaa siitä heti paikalla?

Miksi hän lykkäsi kaikki seuraavaan aamuun? Luulenpa, että minulla on

oikeus arvata miksi: jo viikon on hänen terveytensä ollut piloilla,

itse hän on tunnustanut tohtorille ja läheisilleen näkevänsä näkyjä,

kohtaavansa jo kuolleita ihmisiä, hän on juoppohulluuden partaalla,

joka tauti tänään juuri hänessä puhkesi näkyviin, ja niinpä hän

kuultuaan odottamatta Smerdjakovin kuolemasta yhtäkkiä ajattelee: »Mies

on kuollut, häntä voi syyttää, ja veljeni minä saan pelastetuksi.

Onhan minulla rahaa: otan rahatukun ja sanon Smerdjakovin antaneen sen

minulle ennen kuolemaansa.» Te sanotte: tuo ei ole kunniallista, on

epärehellistä valehdella, vaikkapa toinen olisikin kuollut ja vaikkapa

tahtoisikin pelastaa veljensä! No niin, mutta entäpä jos hän valehteli

tietämättään, jospa hän itse kuvitteli asian olleen sillä tavoin,

sillä tuo tieto lakeijan äkillisestä kuolemasta sai lopullisesti hänen

järkensä menemään sekaisin? Tehän näitte äskeisen kohtauksen, näitte

missä tilassa mies oli. Hän seisoi jaloillaan ja puhui, mutta missä oli

hänen järkensä? Kuumeessa olevan miehen äskeisen todistuksen jälkeen

seurasi asiakirja, syytetyn kirje neiti Verhovtseville, jonka kirjeen

syytetty oli kirjoittanut kaksi päivää ennen rikoksen tekemistä ja

jossa on ennakolta seikkaperäinen rikoksen ohjelma. No, miksi me siis

etsimme ohjelmaa ja sen laatijoita? Täsmälleen tämän ohjelman mukaan

toimittiinkin, eikä toimija ollut kukaan muu kuin ohjelman laatija.

Niin, herrat valamiehet, »tehtiin aivan kirjoituksen mukaisesti»!

Emmekä me ollenkaan, emme ollenkaan juosseet kunnioittavasti ja

peläten pois isän ikkunan alta, vieläpä varmasti vakuutettuina

siitä, että lemmittymme nyt on tämän luona. Ei, se on järjetöntä

ja epätodenmukaista. Hän meni sisälle ja — pani asian toimeen.

Luultavasti hän tappoi suutuksissaan, vihan kuohahtaessa, kun hän

vain oli katsahtanut vihamieheensä ja kilpailijaansa, mutta tehtyään

murhan, jonka hän luultavasti teki yhdellä iskulla, heilauttamalla

vain kättään, jossa oli aseena vaskinen survin, ja tultuaan sitten

perinpohjaisen etsinnän jälkeen vakuutetuksi, ettei hänen lemmittynsä

ollut siellä, hän vielä muisti pistää kätensä tyynyn alle ja ottaa

rahakäärön, jonka rikki reväisty päällys on nyt täällä tuossa pöydällä,

jolla ovat esineelliset todistuskappaleet. Puhun sen tähden, että te

huomaisitten erään seikan, joka on mielestäni perin kuvaava. Jos murhan

olisi tehnyt kokenut murhaaja ja nimenomaan sellainen, jonka ainoana

päämääränä olisi ollut ryöstö, — niin olisiko hän jättänyt käärön

päällyksen lattialle sillä tavoin kuin se löydettiin ruumiin vierestä?

No, jos se oli esimerkiksi Smerdjakov, joka tappoi ryöstääkseen, — niin

hän olisi yksinkertaisesti vienyt koko käärön mukanaan vaivautumatta

ollenkaan avaamaan sitä uhrinsa ruumiin ääressä; sillä tiesihän

hän varmasti, että rahat olivat käärössä, — hänen nähtensähän ne

oli siihen pantu ja suljettu, — ja jos hän veisi käärön kokonaan,

niin eihän tiedettäisi, oliko mitään ryöstöä tapahtunutkaan. Minä

kysyn teiltä, herrat valamiehet, olisiko Smerdjakov menetellyt näin,

olisiko hän jättänyt kirjekuoren lattialle? Ei, juuri näin täytyi

tehdä raivostuneen murhamiehen, joka ei enää jaksanut kyllin hyvästi

harkita, murhamiehen, joka ei ollut varas eikä ollut tähän saakka

varastanut mitään ja joka nytkään ei ollut siepannut rahoja vuoteesta

niinkuin varas, vaan joka oli vienyt varkaalta oman, häneltä itseltään

varastetun omaisuutensa, — sillä semmoinen oli nimenomaan Dmitri

Karamazovin käsitys noista kolmestatuhannesta, ja tämä ajatus oli

kehittynyt hänessä maniaksi. Siepattuaan käärön, jota hän ei koskaan

ennen ollut nähnyt, hän repäisee päällyksen päästäkseen varmuuteen,

onko siinä rahaa, sitten hän pakenee rahat taskussa muistamatta

ajatellakaan, että jättää jälkeensä lattialle reväistyn kirjekuoren,

joka on mitä painavin syytös häntä vastaan. Kaikki vain siksi, että se

on Karamazov eikä Smerdjakov, ei ajatellut, ei ymmärtänyt, ja kuinkapa

hän olisi sitä voinutkaan! Hän pakenee, hän kuulee hänet saavuttavan

palvelijan kirkaisun, palvelija tarttuu häneen kiinni, pysähdyttää

hänet ja kaatuu vaskisen survimen iskusta. Syytetty hyppää alas hänen

luokseen säälistä. Ajatelkaahan, hän vakuuttaa meille yhtäkkiä, että

hän hyppäsi silloin alas hänen luokseen säälistä, myötätunnosta,

katsoakseen, voisiko jollakin tavoin tätä auttaa. No, oliko hetki

sellainen, että saattoi osoittaa semmoista sääliä? Ei, hän hyppäsi

alas nimenomaan päästäkseen selville, oliko hänen tihutyönsä ainoa

todistaja hengissä. Jokainen muu tunne, jokainen muu vaikutin olisi

ollut luonnoton! Huomatkaa, että hän puuhailee Grigoria tarkastellen,

pyyhkii nenäliinallaan tämän päätä, ja tultuaan vakuutetuksi, että

tämä on kuollut, hän juoksee kuin mieletön, aivan veren vallassa,

taas sinne, lemmittynsä taloon, — kuinka hän ei tullut ajatelleeksi

sitä, että hän on yltyleensä veressä ja että se heti todistaa hänen

syyllisyytensä? Mutta syytetty itse vakuuttaa meille, ettei hän

ollenkaan kiinnittänyt huomiota siihen, että oli veren tahrima; sen

voi uskoa, voi hyvinkin, semmoista tapahtuu aina sellaisina hetkinä

rikoksentekijöille. Toisaalta helvetillinen suunnittelukyky, toisaalta

taas harkintakyvyn puutetta. Mutta hän ajatteli sillä hetkellä vain,

missä _hän_ mahtoi olla. Hänen täytyi mahdollisimman pian saada tietää

_hänen_ olinpaikkansa, ja niinpä hän juoksee hänen asuntoonsa ja saa

kuulla odottamattoman ja hänelle mitä tärkeimmän uutisen: _hän_ on

mennyt Mokrojeen, on »entisensä», »kiistämättömän» kanssa!

9.

Psykologiaa täydellä höyryllä. Kiitävä kolmivaljakko. Prokuraattorin

puheen loppu.

Tultuaan tähän kohtaan puhettaan Ippolit Kirillovitš, joka ilmeisesti

oli valinnut ankarasti historiallisen metodin esitykselleen, jommoiseen

metodiin hyvin mielellään turvautuvat kaikki hermostuneet puhujat,

jotka vartavasten etsivät kiinteitä puitteita hillitäkseen omaa

kärsimätöntä viehättymistään, — Ippolit Kirillovitš puhui erittäin

laajasti »entisestä» ja »kiistämättömästä» ja lausui tästä asiasta

eräitä tavallaan mielenkiintoisia ajatuksia. — Karamazov, joka oli

aivan raivostukseen saakka mustasukkainen kaikille, yht'äkkiä ja

kerrassaan ikäänkuin lankeaa ja katoaa olemattomiin »entisen» ja

»kiistämättömän» edessä. Ja tämä on sitäkin omituisempaa, kun hän ei

aikaisemmin ollut juuri ollenkaan kiinnittänyt huomiota tähän uuteen

häntä uhkaavaan vaaraan, joka oli tulossa odottamattoman kilpakosijan

muodossa. Mutta hän kuvitteli kaiken aikaa mielessään sen olevan vielä

niin kaukana, ja Karamazov elää aina vain nykyhetkessä. Luultavasti

hän piti koko kilpailijaa vain kuvitelmana. Mutta ymmärrettyään

silmänräpäyksessä sairaalla sydämellään, että tuo nainen kenties juuri

sen tähden olikin pitänyt salassa tämän uuden kilpailijan ja sen tähden

häntä äsken pettänyt, että tämä uudelleen hänen luokseen lentänyt

kilpailija oli hänelle paljon enemmän kuin mielikuvituksen luoma kuva

ja kuvitelma, oli hänelle kaikki, oli koko hänen elämänsä toivo, —

ymmärrettyään silmänräpäyksessä tämän Karamazov tyyntyi. Mitäs, herrat

valamiehet, minä en voi äänettömästi sivuuttaa tätä äkillistä piirrettä

syytetyn sielussa, jossa ei mitenkään olisi luullut voivan olla sijaa

semmoiselle; hänessä ilmeni yhtäkkiä järkähtämätön totuuden tarve,

kunnioitus naista kohtaan, hänen sydämensä oikeuksien tunnustaminen,

ja milloin, — sillä hetkellä, jolloin hän oli hänen tähtensä tahrannut

kätensä isänsä verellä! Totta on sekin, että vuodatettu veri jo tällä

hetkellä huusi kostoa, sillä hänen, joka jo oli syössyt sielunsa

turmioon ja tuhonnut koko maallisen onnensa, täytyi pakostakin tuntea

ja kysyä itseltään sillä hetkellä: mitä hän merkitsee ja mitä hän voi

merkitä _nyt_ tuolle naiselle, tuolle olennolle, jota hän rakastaa

enemmän kuin omaa sieluansa, tuon »entisen» ja »kiistämättömän»

rinnalla, joka on katunut ja palannut tuon aikoinaan onnettomuuteen

syöksemänsä naisen luo tuntien uutta rakkautta, tehden rehellisen

tarjouksen, luvaten uutta ja onnellista elämää. Ja mitä hän onneton

puolestaan antaa rakastamalleen naiselle _nyt_, mitä hän voi tarjota?

Karamazov ymmärsi kaiken, ymmärsi, että hänen rikoksensa oli sulkenut

häneltä kaikki tiet ja että hän on vain kuolemaan tuomittu rikollinen

eikä mies, joka voi elää! Tämä ajatus hänet masensi ja lannisti. Ja

nytpä silmänräpäyksessä hänen päässään syntyy hurja tuuma, jonka

täytyikin nousta Karamazovin luonteisen miehen mieleen ja jonka täytyi

esiintyä hänelle ainoana ja välttämättömänä pääsytienä hänen kauheasta

asemastaan. Tämä pääsytie oli — itsemurha. Hän juoksee hakemaan

virkamies Perhotinille panttaamiaan pistoleita ja samalla hän matkalla,

juostessaan, vetää taskustaan kaikki rahat, joitten takia hän juuri on

tahrannut kätensä isänsä verellä. Oi, rahoja hän nyt tarvitsee enemmän

kuin mitään muuta: Karamazov kuolee, Karamazov ampuu itsensä, ja sitä

tullaan muistamaan! Emmehän me suotta ole runoilija, emme suotta ole

polttanut elämäämme niinkuin kynttilää molemmista päistä. »Hänen

luokseen, hänen luokseen, — ja siellä, oi, siellä minä panen toimeen

verrattomat kemut, semmoiset, jommoisia ei vielä ole ollut, jotta

muistettaisiin ja kauan niistä kerrottaisiin. Kesken hurjien huutojen,

mustalaisten mielettömien laulujen ja tanssien, me kohotamme maljan

jumaloimamme naisen terveydeksi ja toivotamme menestystä hänen uudelle

onnelleen, ja sitten — siinä samassa, hänen jalkojensa juuressa,

murskaamme hänen silmäinsä edessä päämme ja kärsimme rangaistuksen

elämästämme! Hän muistaa joskus Mitja Karamazovia, näkee, miten Mitja

häntä rakasti, säälii Mitjaa!» Siinä on paljon kaunista, paljon

romanttista hurjuutta, villiä karamazovilaista hillittömyyttä ja

tunteellisuutta, — no, ja vielä jotakin muutakin, herrat valamiehet,

jotakin, mikä huutaa sielussa, kolkuttaa mielessä lakkaamatta ja

myrkyttää hänen sydämensä ennen kuolemaa, — tuo _jokin_ — se on

omatunto, herrat valamiehet, se on sen tuomio, sen kauheat tuskat!

Mutta pistoli sovittaa kaiken, pistoli on ainoa vapauttaja, eikä

muuta keinoa ole, vaan siellä — minä en tiedä, ajatteliko Karamazov

sillä hetkellä, »_mitä siellä tulee_» ja voiko Karamazov Hamletin

tavoin ajatella, mitä siellä tulee. Ei, herrat valamiehet, muualla on

Hamleteja, mutta meillä on toistaiseksi Karamazoveja! —

Tässä Ippolit Kirillovitš kuvasi laajasti ja seikkaperäisesti Mitjan

valmistuksia, kohtauksen Perhotinin luona, kauppapuodissa, kyytimiesten

kanssa. Hän mainitsi suuren joukon sanoja, lauseita, eleitä, jotka

kaikki oli todistajien avulla osoitettu esiintyneiksi, — ja kuva

teki hirveän voimakkaan vaikutuksen kuulijain vakaumukseen. Ennen

kaikkea vaikuttivat kaikki tosiasiat yhdessä. Tuon hurjasti touhuavan

ja itsestään enää piittaamattoman miehen syyllisyys esiintyi aivan

selvänä. — Hänellä ei ollut enää mitään syytä välittää itsestään,

— puhui Ippolit Kirillovitš, — pari kolme kertaa hän oli vähällä

tunnustaa kaiken, melkein vihjaili selvästi, mutta ei kuitenkaan

puhunut suutaan puhtaaksi (tässä mainittiin todistajien lausunnot).

Kyytimiehellekin hän matkalla huudahti: »Tiedätkö sinä, että kuljetat

murhaajaa!» Mutta hän ei voinut kuitenkaan sanoa kaikkea selvästi:

oli ensin päästävä Mokrojen kylään ja lopetettava sitten siellä

runoelma. Mutta mikä odottaakaan onnetonta? Asia on niin, että miltei

ensihetkinä Mokrojessa hän näkee ja sitten saa täydelleen selville,

että hänen »kiistämätön» kilpakosijansa kenties ei ensinkään olekaan

niin kiistämätön ja ettei hänen puoleltaan haluta eikä huolita

mitään onnen ja terveyden toivotuksin kohotettua maljaa. Mutta te

tunnette jo tosiasiat oikeudellisesta tutkinnasta, herrat valamiehet.

Osoittautuu aivan selväksi, että Karamazov on voittanut kilpailijansa,

ja nyt — oi, nyt alkoi aivan uusi vaihe hänen sielussaan, vieläpä

kaikkein kauhein vaihe, mitä tämä sielu oli koskaan kokenut ja koskaan

tulee kokemaankaan! Voi ehdottomasti myöntää, herrat valamiehet, —

huudahti Ippolit Kirillovitš, — että moitittu luonto ja rikollinen

sydän kostavat puolestaan paljon täydellisemmin kuin mikään

maallinen oikeudenkäyttö! Vieläpä enemmänkin: oikeus ja maallinen

rangaistus tekevät luonnon rangaistuksen kevyemmäksi kantaa ja ovat

välttämättömätkin rikolliselle noina hetkinä, koska ne pelastavat hänet

epätoivosta, sillä minä en kykene kuvittelemaankaan tuota Karamazovin

tuntemaa kauhua ja niitä hänen siveellisiä kärsimyksiään, kun hän

sai tietää, että lemmittynsä rakastaa häntä, että hän hänen tähtensä

hylkää »entisen» ja »kiistämättömän», että häntä, häntä, »Mitjaa»,

hän kutsuu kanssaan elämään uutta elämää, lupaa hänelle onnea, — ja

milloin? Kun jo kaikki on hänen kohdaltaan lopussa ja kun jo kaikki

on mahdotonta! Teen tässä sivumennen erään meille varsin tärkeän

huomautuksen selvittääkseni syytetyn silloisen aseman todellista

olemusta: tuo nainen, tuo hänen rakkautensa, oli hänelle aivan viime

hetkeen asti, aina vangitsemishetkeen asti, saavuttamaton olento, jota

hän intohimoisesti toivoi omakseen, mutta turhaan. Mutta miksi, miksi

hän ei ampunut itseään juuri silloin, miksi luopui aikeestaan, vieläpä

unohti, missä pistolinsa oli? Mutta juuri tuo hänen intohimoinen

lemmenkaipuunsa ja toivo saada heti paikalla tyydyttää sitä pidättävät

häntä. Kemujen humussa hän kiintyi lemmittyynsä, joka kekkeröi

yhdessä hänen kanssaan ja joka oli hänestä ihanampi ja kiehtovampi

kuin koskaan ennen, — hän ei poistu lemmittynsä luota, ihailee häntä,

on vain häntä varten olemassa. Tämä intohimoinen pyyde saattoi

hetkiseksi haihduttaa ei vain vangitsemisen pelon, vaan omantunnon

tuskatkin! Hetkiseksi, oi, vain hetkiseksi! Kuvittelen rikollisen

silloista sieluntilaa ja ajattelen, että sitä kiistämättömästi hallitsi

orjanaan kolme elementtiä, jotka sen kokonaan pitivät vallassaan:

ensiksikin juopumuksen tila, humu ja höyräkkä, töminä, tanssit,

laulut ja loilotus, ja hän, hän, viinin puna poskillaan siinä lauloi

ja tanssi päihtyneenä ja nauroi hänelle! Toiseksi rohkeutta antava

kaukainen unelma, että kohtalokas loppuselvitys on vielä kaukana, ei

ainakaan ihan lähellä, — vasta seuraavana päivänä, vasta aamulla,

sitten tullaan ottamaan hänet. Siis on aikaa muutamia tunteja, se on

paljon, hirveän paljon! Muutamassa tunnissa ennättää keksiä paljon.

Ajattelen hänen tunteneen jotakin samanlaista kuin rikollinen, kun

häntä viedään kärsimään kuolemanrangaistusta, viedään hirtettäväksi:

vielä on ajettava sangen pitkä katu, sekin käyden, tuhansiin nousevan

väkijoukon ohi, sitten käännytään toiselle kadulle, ja vasta sen kadun

päässä on kauhea kenttä! Minusta tuntuu siltä, että matkan alussa

kuolemaantuomittu istuessaan häpeärattailla pakostakin tuntee, että

hänellä on edessään vielä loppumaton elämä. Mutta taloja sentään

sivuutetaan, rattaat kulkevat yhä eteenpäin, — oi, ei se mitään tee,

paikka, josta käännytään toiselle kadulle, on vielä kaukana, ja

niinpä hän yhä edelleen katselee reippaasti oikealle ja vasemmalle

ja noita tuhansia tunteettoman uteliaita ihmisiä, joitten katseet

ovat kiintyneet häneen, hänen mielessään häämöttelee yhä, että hän on

samanlainen ihminen kuin hekin. Mutta tuossa käännytään jo toiselle

kadulle, oi, ei se tee mitään, ei mitään, vielä on kokonainen katu.

Ja sivuutettiinpa miten monta taloa tahansa, niin hän ajattelee

aina vain: »Vielä on monta taloa jäljellä.» Ja näin aivan loppuun

asti, aivan torille asti. Semmoinen, kuvittelen, oli silloin

Karamazovinkin mielentila. »Vielä eivät ole siellä ennättäneet»,

ajatteli hän, »vielä voi löytää jonkin neuvon, oi, vielä on aikaa

laatia puolustussuunnitelma, harkita vastarintaan ryhtymistä, mutta

nyt, nyt — nyt on _hän_ niin ihana»! Hänen sielussaan on synkeätä

ja sekavaa, mutta hän ennättää kuitenkin erottaa rahoistaan puolet

ja piilottaa ne jonnekin, — muulla tavoin en osaa selittää, minne

häneltä on voinut kadota ihan puolet noista kolmestatuhannesta, jotka

hän äsken on ottanut isänsä pieluksen alta. Hän ei ole ensimmäistä

kertaa Mokrojessa, hän on ollut siellä remuamassa kaksi vuorokautta.

Tuon vanhan, ison puutalon hän jo tuntee kaikkine liitereineen ja

parvekkeineen. Minä otaksun, että osa rahoista on piilotettu juuri

silloin tuohon samaan taloon, vähää ennen vangitsemista, johonkin

rakoon, koloon, jonnekin lattialautojen alle, johonkin nurkkaan,

katon rajaan, — miksi? Ettäkö miksi? Katastrofi voi tulla heti

paikalla, tietysti me emme ole vielä ajatelleet, miten meidän on

silloin meneteltävä, eikä meillä ole ollut siihen aikaakaan, ja

päässämmekin jyskyttää ja halu vetää _hänen_ luokseen, mutta rahat,

— rahat ovat kaikissa tilanteissa välttämättömiä! Rahakas ihminen on

kaikkialla ihminen. Kenties teistä tämmöinen harkintakyky näyttää

luonnottomalta tuollaisella hetkellä? Mutta hänhän vakuuttaa itse, että

jo kuukautta aikaisemmin hän niinikään hänelle hyvin huolestuttavana ja

onnettomana hetkenä erotti kolmestatuhannesta puolet ja ompeli rinnalla

kannettavaan pussiin, ja jos tuo ei olekaan totta, niinkuin heti

osoitammekin, niin joka tapauksessa tämä ajatus on Karamazoville tuttu,

se on ollut hänen silmiensä edessä. Vieläpä enemmänkin, kun hän sitten

myöhemmin uskotteli tutkintatuomarille erottaneensa puolitoistatuhatta

rintapussiin (jommoista ei koskaan ole ollut olemassakaan), niin

ehkäpä hän keksikin tämän jutun pussista juuri sillä hetkellä juuri

sen tähden, että hän pari tuntia aikaisemmin oli erottanut rahoistaan

puolet ja kätkenyt ne jonnekin sinne Mokrojeen kaiken varalta aamuun

asti, etteivät ne vain olisi hänen päällään, minkä hän teki äkillisen

innostuksen puuskan vallassa. Kaksi pohjatonta syvyyttä, herrat

valamiehet, muistakaa, että Karamazov kykenee näkemään kaksi pohjatonta

syvyyttä ja molemmat samalla kertaa! Me olemme etsineet siitä talosta,

mutta emme ole löytäneet. Kenties nuo rahat ovat vieläkin siellä, mutta

mahdollista on myös, että ne ovat seuraavana päivänä kadonneet ja ovat

nyt syytetyn hallussa. Joka tapauksessa hänet vangittiin lemmittynsä

ääressä, polvillaan tämän edessä, tämä loikoi vuoteella, hän ojenteli

hänelle käsiään ja oli siinä määrin unohtanut kaikki sillä hetkellä,

ettei kuullut vangitsijain lähestymistäkään. Hän ei ollut ennättänyt

vielä miettiä mitään mielessään vastaukseksi. Sekä hänet että hänen

järkensä otettiin yllättäen.

Ja nyt hän on tuomariensa edessä, jotka ratkaisevat hänen kohtalonsa.

Herrat valamiehet, on hetkiä, jolloin meidät itsemme, täyttäessämme

virkavelvollisuuksiamme, valtaa miltei kauhistus ihmisen edessä ja

kauhistus ihmisten tähden! Ne ovat niitä hetkiä, jolloin huomaamme

sen miltei eläimellisen kauhun, kun rikollinen näkee, että kaikki on

menetetty, mutta yhä vielä kamppailee, yhä vielä aikoo kamppailla

kanssanne. Ne ovat hetkiä, jolloin kaikki itsesäilytyksen vaistot

yhtaikaa alkavat hänessä toimia ja hän pelastaakseen itsensä katsoo

teitä läpitunkevin katsein, kysyvin ja kärsivin, tarkkaa teitä ja tekee

teistä havaintoja, tutkii kasvojanne ja ajatuksianne, odottaa, miltä

puolelta te teette hyökkäyksen, ja tekee silmänräpäyksessä vapisevassa

mielessään tuhansia suunnitelmia, mutta pelkää kuitenkin puhua, pelkää

puhuvansa itsensä pussiin! Nämä ihmissielun alennuksen hetket, nämä

sen kulut koettelemusten kautta, tämä sen eläimellinen pelastautumisen

himo, —- ne ovat kauheita ja saavat toisinaan tuomarinkin vavahtamaan

ja tuntemaan sääliä rikollista kohtaan! Ja tämän kaiken todistajina

olimme me silloin. Alussa hän oli aivan ymmällä, ja kauhun vallassa

pääsi hänen suustaan joitakin sanoja, jotka ovat hyvin raskauttavia

hänelle: »Verta! Olen sen ansainnut!» Mutta hän hillitsi itsensä

nopeasti. Mitä on sanottava, miten vastattava, — se ei aluksi vielä

ole hänellä selvillä, valmiina on vain paljas kieltäminen: »Isäni

kuolemaan en ole syyllinen!» Tämä on aluksi aitamme, mutta siellä

aidan takana me kenties vielä saamme jotakin rakennetuksi, jonkin

barrikadin. Raskauttavat ensimmäiset huudahduksensa hän kiiruhtaa,

ennenkuin teemme kysymyksiä, selittämään niin, että hän katsoo olevansa

syypää vain palvelija Grigorin kuolemaan. »Siihen vereen olen syypää,

mutta kuka on tappanut isäni, hyvät herrat, kuka on tappanut? Kuka

onkaan voinut hänet tappaa, _jos en minä_?» Kuuletteko: hän kysyy

meiltä, meiltä, jotka olemme tulleet tekemään saman kysymyksen hänelle

itselleen! Kuuletteko tuon ennakoivan sanan: »jos en minä!», tuon

eläimellisen viekkauden, tuon naiivisuuden ja tuon karamazovilaisen

kärsimättömyyden? Minä en ole tappanut, eikä pidä ajatellakaan, että

minä olisin sen tehnyt: »Tahdoin tappaa, hyvät herrat, tahdoin tappaa»,

myöntää hän kiireesti (hän kiirehtii, oi, kiirehtii kauheasti), »mutta

sittenkin olen viaton, en minä ole tappanut!» Hän myöntää meille

tahtoneensa tappaa: näette, muka, itse, miten vilpitön minä olen,

uskokaa siis pikemmin, että minä en ole tappanut. Oi, tämmöisissä

tapauksissa rikollinen toisinaan muuttuu uskomattoman kevytmieliseksi

ja herkkäuskoiseksi. Nytpä tutkijat aivan kuin epähuomiossa yhtäkkiä

tekevät hänelle aivan yksinkertaisen kysymyksen: »Eiköhän vain

Smerdjakov liene murhaaja?» Niin kävikin kuin odotimme: hän suuttui

hirveästi siitä, että me ennätimme ennen häntä ja yllätimme hänet, kun

hän ei vielä ollut ennättänyt valmistaa, valita ja käyttää sitä hetkeä,

jolloin Smerdjakovin mainitseminen olisi tehnyt kaikkein uskottavimman

vaikutuksen. Luonteensa mukaisesti hän heti meni äärimmäisyyksiin ja

alkoi itse kaikin voimin vakuuttaa meille, että Smerdjakov ei ole

voinut tappaa, ei kykene tappamaan. Mutta älkää uskoko häntä, tämä

on vain oveluutta hänen puoleltaan: hän ei ollenkaan, ei ollenkaan

luovu Smerdjakovista, päinvastoin hän tuo vielä tämän esille,

sillä kenen muun hän voisi mainita kuin hänet, mutta hän tekee sen

toisella hetkellä, sillä toistaiseksi on tämä asia piloilla. Hän

esittää hänet kenties vasta huomenna tai muutaman päivän kuluttua,

kun on löytänyt sopivan hetken, jolloin hän itse huudahtaa teille:

»Näettekö, minä itse torjuin epäluuloja Smerdjakovista enemmän kuin

te, muistatte sen itse, mutta nyt minäkin olen tullut vakuutetuksi:

hän on murhaaja, ja kuka muu se voisi ollakaan!» Mutta kun hän on

synkkänä ja äreänä kielteisellä kannalla yhdessä meidän kanssamme, niin

kärsimättömyys ja viha saattavat hänet esittämään mitä kömpelöimmän

ja epätodennäköisimmän selityksen, miten hän katsoi isänsä ikkunasta

sisälle ja miten hän kunnioittavasti poistui ikkunan luota. Pääasia on,

ettei hän vielä tunne asianhaaroja, ei tiedä, mitä kaikkea toipunut

Grigori on todistanut. Me ryhdymme tarkastukseen ja etsintään.

Tarkastus häntä suututtaa, mutta myös rohkaisee: kaikkea kolmeatuhatta

ei löydetty, löydettiin vain puolitoista. Ja tietysti vasta tuona

vihaisen vaitiolon ja kieltämisen hetkenä lennähtää hänen päähänsä

ensimmäisen kerran elämässä rinnalla kannettavaa pussia koskeva ajatus.

Epäilemättä hän tuntee itse keksintönsä koko epäuskottavuuden ja kiusaa

itseään, kiusaa itseään hirveästi tehdäkseen asian uskottavammaksi,

keksiäkseen sellaisen kertomuksen, että siitä tulisi kokonainen

uskottava, romaani. Tämmöisissä tapauksissa on tutkijan ensimmäinen

ja tärkein tehtävä — estää rikollista saamasta valmistusaikaa, käydä

odottamatta asiaan, jotta rikollinen lausuisi julki salaisimmat

ajatuksensa kaikessa kaunistelemattomuudessaan, epäuskottavuudessaan

ja ristiriitaisuudessaan, joka ne juuri kavaltaakin. Mutta rikollisen

voi saada puhumaan vain sitten, että ilmoittaa äkkiä hänelle jonkin

uuden tosiasian, jonkin asiaa koskevan seikan, jolla on äärettömän

suuri merkitys, mutta jota hän siihen saakka ei mitenkään ole voinut

otaksua eikä mitenkään ennakolta ottaa huomioon. Semmoinen tosiasia

oli meillä varattuna, oi, oli ollut jo pitkän aikaa varattuna: se oli

tajuihinsa tulleen palvelijan Grigorin todistus avoimesta ovesta, josta

syytetty oli juossut ulos. Tämän oven hän oli kokonaan unohtanut,

eikä hän ollenkaan ollut otaksunut mahdolliseksi, että Grigori oli

voinut nähdä sen. Vaikutus oli suurenmoinen. Hän hyppäsi pystyyn ja

huusi meille yhtäkkiä: »Smerdjakov on tehnyt murhan, Smerdjakov!»

ja niin hän ilmaisi salaisimman ajatuksensa, perusajatuksensa, sen

kaikkein vähimmän uskottavassa muodossa, sillä Smerdjakov saattoi

tappaa ainoastaan sen jälkeen kuin Karamazov oli lyönyt maahan Grigorin

ja paennut. Kun me kerroimme hänelle, että Grigori oli nähnyt oven

avoimena ennen kaatumistaan ja oli makuuhuoneestaan lähtiessään

kuullut Smerdjakovin vaikeroivan väliseinän takana, niin Karamazov oli

todella kuin nujerrettu. Työtoverini, meidän kunnioitettava ja älykäs

Nikolai Parfenovitš, kertoi minulle myöhemmin, että sillä hetkellä

hänen oli syytettyä niin sääli, että hänen teki mielensä itkeä.

Ja juuri tuolla hetkellä syytetty parantaakseen asioitaan rientää

kertomaan meille tuosta kuuluisasta rintapussista: sama se, muka,

kuulkaapa tämä kertomus! Herrat valamiehet, minä olen jo esittänyt

teille ajatukseni, miksi pidän tätä keksintöä, että muka kuukausi

takaperin oli ommeltu rinnalla kannettavaan pussiin rahoja, en vain

päättömänä, vaan myös kaikkein epätodenmukaisimpana selityksenä,

minkä tuossa tapauksessa suinkin saattoi keksiä. Jos vaikka etsisi

lyömällä vetoa: mitä epäuskottavampaa voi sanoa ja esittää, — niin ei

sittenkään voisi keksiä mitään huonompaa kuin tämä. Tässä voi, se on

pääasia, saartaa ja lyödä mäsäksi tuon riemuitsevan romaaninsepittäjän

yksityisseikoilla, noilla samoilla yksityisseikoilla, joista

todellisuus aina on niin rikas ja joita nämä onnettomat, vastoin

tahtoaan juttuja sepittelevät henkilöt aina halveksivat muka aivan

merkityksettöminä ja tarpeettomana rihkamana ja joiden tärkeyttä he

eivät tule ajatelleeksikaan. Oi, heillä ei ole sillä hetkellä aikaa

sellaiseen, heidän älynsä luo vain suurenmoisen kokonaisuuden, — ja

silloin uskalletaan vaivata heitä moisilla pikkuseikoilla! Mutta

silläpä heidät juuri saadaankin kiinni! Syytetylle tehdään kysymys:

»No, mistä te otitte kangasta tehdäksenne pussin, kuka teille ompeli

sen?» — »Itse ompelin.» — »Entä mistä saitte kankaan?» — Syytetty jo

loukkaantuu, hänestä tämä on jo miltei häntä loukkaava pikkuseikka,

ja, uskotteko, hän luulee sitä vilpittömästi, vilpittömästi! Mutta

sellaisia he ovat kaikki. »Minä repäisin sen paidastani.» — »Hyvä.

Siis me löydämme huomenna liinavaatteittenne joukosta tuon paidan,

josta on palanen reväisty pois.» — Ja ajatelkaahan, herrat valamiehet,

jos me olisimme todellakin löytäneet tuon paidan (ja miksi sitä ei

olisi löydetty matkalaukusta tai laatikoista, jos tuollainen paita

todella olisi ollut olemassa), — niin siinähän olisi jo ollut tosiasia,

kouraantuntuva tosiasia, joka olisi puhunut hänen todistuksensa

puolesta! Mutta tätä hän ei jaksa ajatella. — »Minä en muista, kenties

se ei ollut paidasta, minä ompelin emännän myssyyn.» — »Mihin ihmeen

myssyyn?» — »Minä otin hänen huoneestaan, se kuljeksi siellä, vanha

serttinkinen roska.» — »Ja muistatteko te sen varmasti?» — »En,

varmasti en muista...» Ja hän on vihainen, vihainen, mutta kuitenkin

ajatelkaahan: kuinka tuommoista ei muistaisi? Ihmisen kaikkein

kauheimpina hetkinä, sanokaamme esimerkiksi kun viedään mestattavaksi,

muistuvat mieleen juuri tuollaiset pikkuseikat. Hän unohtaa kaikki,

mutta jonkin viheriäisen katon, joka vilahti hänen silmiinsä matkan

varrella, tai ristillä istuvan naakan — ne hän muistaa. Hänhän oli

pussia ommellessaan piilossa kotiväeltään, hänen täytyi muistaa, mitä

alennuksen tuskia hän kärsi, kun hänellä oli neula käsissään, peläten

että hänen huoneeseensa tultaisiin ja hänet yllätettäisiin; kuinka

hän heti, kun kuuli koputuksen, hypähti paikaltaan ja juoksi verhon

taakse (hänen asunnossaan on verho)... Mutta, herrat valamiehet,

miksi minä kerron teille tätä kaikkea, kaikkia näitä yksityiskohtia

ja pikkuseikkoja! — huudahti yhtäkkiä Ippolit Kirillovitš. — Siksipä

juuri, että syytetty pitää itsepintaisesti kiinni kaikesta tästä

järjettömyydestä yhä vieläkin tähän hetkeen saakka! Koko näiden kahden

kuukauden kuluessa, tuosta hänelle onnettomasta yöstä asti, hän ei ole

selvittänyt mitään, ei ole lisännyt ainoatakaan selittävää reaalista

seikkaa entisiin mielikuvituksellisiin todistuksiinsa; kaikki tuo

on muka pikkuasioita, uskokaa te kunniasanaani! Oi, me uskoisimme

mielellämme, me haluamme uskoa vaikkapa vain kunniasanaakin! Olemmeko

mitään ihmisverta himoitsevia sakaaleja? Antakaa, osoittakaa meille

edes yksi tosiasia, joka puhuu syytetyn puolesta, niin me ilostumme,

— mutta kouraantuntuva, reaalinen tosiasia eikä vain syytetyn oman

veljen hänen kasvojensa ilmeestä tekemä päätelmä tai viittaus, että

hänen lyödessään rintaansa täytyi ehdottomasti osoittaa rinnalla olevaa

pussia, vieläpä pimeässä. Me ilostumme uudesta tosiasiasta, me luovumme

ensimmäisenä syytöksestämme, me kiiruhdamme siitä luopumaan. Mutta nyt

huutaa oikeudenmukaisuus, ja me pidämme kiinni kannastamme, me emme voi

luopua mistään. — Ippolit Kirillovitš siirtyi puheensa loppulauseeseen.

Hän oli kuin kuumeessa, hän huusi vuodatetun veren puolesta, isän

veren puolesta, jonka poika oli vuodattanut »alhaisessa ryöstämisen

tarkoituksessa». Hän osoitti lujasti tosiasian traagillista ja huutavaa

yhtäpitäväisyyttä. — Ja mitä ikinä saanettekin kuulla kyvystään

tunnetulta syytetyn puolustajalta (ei Ippolit Kirillovitš malttanut

olla lausumatta), miten kaunopuheisia ja liikuttavia sanoja täällä

kaikuneekin, sanoja, jotka vaikuttavat tunteisiinne, — niin muistakaa

kuitenkin olevanne tällä hetkellä oikeutemme pyhäkössä. Muistakaa,

että te olette meidän totuutemme puolustajia, meidän pyhän Venäjämme,

sen perustuksen, sen perheen, sen kaiken pyhän puolustajia! Niin,

te edustatte, täällä Venäjää tällä hetkellä, eikä ainoastaan tässä

salissa kajahda teidän tuomionne, vaan yli koko Venäjän, ja koko Venäjä

kuuntelee teitä puolustajinaan ja tuomareinaan, ja teidän tuomionne

sitä joko rohkaisee tai masentaa. Älkää siis kiduttako Venäjää ja

pettäkö sen odotuksia, meidän onneton kolmivaljakkomme kiitää suin päin

ja kenties turmiotaan kohti. Ja jo kauan on koko Venäjällä ojenneltu

käsiä ja kehoitettu pysähdyttämään tuo hurja, anteeksiantamaton laukka.

Ja joskin toiset kansat toistaiseksi vielä väistyvät tuon hurjaa

vauhtia kiitävän kolmivaljakon tieltä, niin ehkäpä se ei ollenkaan

tapahdu kunnioituksesta sitä kohtaan, niinkuin runoilija olisi

toivonut, vaan yksinkertaisesti kauhusta — huomatkaa tämä. Kauhusta

ja kenties myös inhon tunteesta sitä kohtaan, ja hyvä on vielä sekin,

että he väistyvät, kenties he vielä ottavat ja lakkaavat väistymästä ja

asettuvat lujaksi muuriksi kiitävän aaveen tielle ja itse pysähdyttävät

meidän hillittömyytemme mielettömän nelistyksen pelastaakseen itsensä,

valituksen ja sivistyksen! Noita huolestuneita ääniä Euroopasta olemme

jo kuulleet. Ne alkavat jo kajahdella. Älkää suututtako heitä, älkää

lisätkö heidän yhä kasvavaa vihaansa tuomiolla, joka vapauttaa oman

isänsä murhanneen pojan! —

Sanalla sanoen, vaikka Ippolit Kirillovitš olikin kovin innostunut,

niin hän kuitenkin lopetti pateettisesti — ja vaikutus, jonka hän

sai syntymään, oli todellakin tavaton. Hän itse meni puheensa

lopetettuaan kiireesti ulos salista ja, minä toistan sen, oli vähällä

pyörtyä toisessa huoneessa. Sali ei taputtanut käsiään, mutta vakavat

ihmiset olivat tyytyväisiä. Vähemmän tyytyväisiä olivat ainoastaan

naiset, mutta heitäkin miellytti kaunopuheisuus varsinkin kun he

eivät ollenkaan pelänneet sen seurauksia, vaan odottivat kaikkea

Fetjukovitšilta: »Lopuksi hän rupeaa puhumaan ja voittaa tietysti

kaikki puolelleen!» Kaikki katsoivat Mitjaan; koko prokuraattorin

puheen ajan hän oli istunut ääneti, kädet jäykkinä, hampaat yhteen

puristettuina, silmät alas luotuina. Vain jonkin kerran hän oli

kohottanut päätään ja kuunnellut tarkemmin. Varsinkin silloin, kun puhe

koski Grušenjkaa. Kun prokuraattori lausui tästä Rakitinin mielipiteen,

niin Mitjan kasvoilla näkyi halveksiva ja vihainen hymy ja hän lausui

jokseenkin kuuluvasti: »Bernardit!» Ja kun Ippolit Kirillovitš kertoi

siitä, kuinka oli kuulustellut ja kiusannut Mitjaa Mokrojessa, niin

Mitja nosti päänsä ja kuunteli hirveän uteliaana. Yhdessä kohdassa

puhetta hän näytti aikovan hypätä pystyyn ja huudahtaa jotakin, mutta

hillitsi kuitenkin itsensä ja ainoastaan kohautti halveksivasti

olkapäitään. Tästä puheen lopusta, nimenomaan prokuraattorin urotöistä

Mokrojessa hänen kuulustellessaan rikollista, meillä seurapiireissä

oli myöhemmin puhetta, ja Ippolit Kirillovitšille naureskeltiin: »Eipä

malttanut mies olla kehuskelematta etevyyttään.» Istunto keskeytettiin,

mutta vain hyvin lyhyeksi aikaa, neljännestunniksi tai enintään

kahdeksikymmeneksi minuutiksi. Yleisön keskuudesta kuului keskusteluja

ja huudahduksia. Muutamat niistä ovat jääneet mieleeni:

— Vakava puhe! — huomautti kulmiaan rypistäen muudan herrasmies eräässä

ryhmässä.

— Paljon se pyöritteli psykologiaa, — kuului toinen ääni.

— Mutta kaikkihan on totta, kieltämätöntä totuutta!

— Niin, hän on mestari.

— Loppusumman laski.

— Ja meille, meille hän myös näytti loppusumman, — yhtyi kolmas ääni,

— Puheen alussa, muistatteko, että kaikki ovat samanlaisia kuin Fjodor

Pavlovitš!

— Ja lopussa samoin. Mutta sen hän valehteli.

— Ja oli siinä epäselviäkin paikkoja.

— Innostui vähän liikaa.

— Väärin, väärin.

— Ei, se oli sentään taitavaa. Kauan on mies odottanut ja nytpä sai

sanoa, hehehee!

— Mitähän puolustaja sanoo?

Toisessa ryhmässä:

— Mutta suotta hän äsken letkautti pietarilaista: »Jotka vaikuttavat

tunteisiin», muistatteko?

— Oli liiaksi kiireissään.

— Hermostunut mies.

— Tässä me naureskelemme, mutta miltä tuntunee syytetystä?

— Niin. Miltähän Mitenjkasta tuntuu?

— Mutta mitähän puolustaja sanoo?

Kolmannessa ryhmässä:

— Mikä lornjettia käyttävä paksu rouvashenkilö se on, joka istuu

reunassa?

— Se on eräs kenraalinrouva, miehestään eronnut, minä tunnen hänet.

— Ilmankos sillä onkin lornjetti.

— Vanha haaska.

— Eikö mitä, varsin pikantti.

— Hänen läheisyydessään, vain kaksi paikkaa väliä istuu vaaleaverinen

nainen, hän on kauniimpi.

— Mutta ovelastipa ne hänet silloin Mokrojessa pistivät pussiin, eikö

totta?

— Ovelastipa kylläkin. Taas hän sen kertoi. Tätähän hän on kertoillut

täällä eri taloissa jo moneen kertaan.

— Ei malttanut nytkään. Itserakkautta.

— Loukattu mies, hehee!

— Ja loukkaantuvainen. Kovin paljon siinä on retoriikkaakin, lauseet

ovat pitkiä.

— Ja peloittelee, huomatkaa, peloittelee kaiken aikaa. Muistatteko

puheen kolmivaljakosta? »Siellä on Hamleteja, mutta meillä on

toistaiseksi vielä Karamazoveja!» Se oli nokkelasti sanottu.

— Hän suitsutti liberalismille. Pelkää!

— Ja pelkää myös advokaattia.

— Niin, mitähän herra Fetjukovitš sanoo?

— No, sanoipa hän mitä tahansa, niin ei hän saa meidän moukkia mukaansa

temmatuksi.

— Niinkö luulette?

Neljännessä ryhmässä:

— Mutta se oli hyvin sanottu, mitä hän puhui kolmivaljakoista, se missä

puhuttiin kansoista.

— Sehän on totta, muistatteko, kun hän sanoi, että kansat eivät rupea

odottamaan.

— Kuinka niin?

— Englannin parlamentissahan eräs jäsen esiintyi viime viikolla

nihilistejä koskevassa kysymyksessä ja kysyi ministeriöltä: eikö olisi

aika puuttua raakalaiskansan asioihin ja ryhtyä meitä sivistämään.

Ippolit tarkoittaa häntä, minä tiedän hänen tarkoittavan häntä. Hän

puhui tästä viime viikolla.

— Eivät pysty tomppelit.

— Mitkä tomppelit? Miksi eivät pysty?

— Me suljemme Kronstatin emmekä anna heille leipää. Mistä he silloin

saavat?

— Amerikasta. Nyt saavat Amerikasta.

— Valetta.

Mutta kello kilisi, kaikki riensivät paikoilleen. Fetjukovitš astui

puhujalavalle.

10.

Puolustajan puhe. Kepissä on kaksi päätä.

Syntyi yleinen hiljaisuus, kun puhujan ensimmäiset sanat kajahtivat.

Koko salin katseet kiintyivät häneen. Hän alkoi tavattoman suoraan,

yksinkertaisesti ja vakuuttavasti, mutta ilman vähintäkään kiihkoa. Ei

pienintäkään yritystä olla kaunopuheinen, ei pateettista äänensävyä

eikä tunnekylläisiä sanoja. Siinä puhui mies myötätuntoisten ihmisten

tuttavallisessa piirissä. Hänellä oli kaunis, kuuluva ja miellyttävä

ääni, ja jo tuon äänen kaiussa oli ikäänkuin jotakin vilpitöntä ja

suoraa. Mutta kaikki käsittivät heti, että puhuja voi yhtäkkiä kohota

todelliseen pateettisuuteen — ja »iskeä sydämiin ennenkuulumattomalla

voimalla». Hän ei ehkä puhunut niin puhdasta kieltä kuin Ippolit

Kirillovitš, mutta hän ei käyttänyt pitkiä lauseita, ja hänen puheensa

oli täsmällisempää. Yksi seikka ei miellyttänyt naisia: hän köyristi

kaiken aikaa omituisesti selkäänsä, varsinkin puheen alussa, ei

oikeastaan kumartanut, vaan ikäänkuin koetti lentää kuulijainsa luo,

ja silloin taipui nimenomaan toinen puoli hänen pitkästä selästään,

aivan kuin tuon pitkän ja hoikan selän keskikohdalla olisi ollut

saranat, niin että se saattoi kumartua miltei suoran kulman muotoon.

Puheensa alussa hän puhui ikäänkuin asiasta toiseen hypäten, ikäänkuin

ilman systeemiä, siepaten tosiasioita sieltä täältä, mutta loppujen

lopuksi puhe kuitenkin teki eheän vaikutuksen. Hänen puheensa olisi

voinut jakaa kahteen osaan: edellinen puoli oli kritiikkiä, syytteen

vääräksi osoittamista, toisinaan ilkeätä ja sarkastista. Mutta

puheensa jälkimmäisessä puolessa hän ikäänkuin yhtäkkiä muutti sävyä

ja koko otteensa ja kohosi heti pateettisuuteen, ja tätä näytti sali

odottaneenkin, ja kaikki alkoivat väristä innostuksesta. Hän meni

suoraan asiaan ja alkoi selittämällä, että vaikka hänen toimialansa

onkin Pietarissa, niin hän on monta kertaa käynyt muissakin Venäjän

kaupungeissa puolustamassa syytettyjä, sellaisia, joiden syyttömyydestä

hän on vakuutettu tai joiden syyttömyyden hän ennakolta aavistaa.

— »Samoin on minun käynyt tässäkin tapauksessa, — selitti hän. —

Jo ensimmäisistä sanomalehtien kertomuksista vilahti silmiini

jotakin, mikä minua tavattomasti hämmästytti ja sai asettumaan

syytetyn puolelle. Sanalla sanoen, mieltäni kiinnitti ennen kaikkea

eräs juridinen tosiasia, joka tosin esiintyy usein käytännössä

oikeudenkäynnissä, mutta ei minun tietääkseni ole koskaan esiintynyt

niin täydellisessä muodossa ja niin luonteenomaisin erikoispiirtein

kuin nyt käsiteltävänä olevassa jutussa. Tämä tosiasia minun pitäisi

määritellä vasta puheeni lopussa, kun päätän esitykseni, mutta minä

sanon kuitenkin ajatukseni jo aivan alussa, sillä minulla on se

heikkous, että käyn suoraan asiaan jättämättä tehoisimpia kohtia

loppuun ja käyttämättä viisaan säästeliäästi vaikutuskeinoja. Se

saattaa olla minun puoleltani vähemmän ovelaa, mutta se on sen sijaan

vilpitöntä esiintymistä. Tämä minun ajatukseni, tämä peruskaavani,

on seuraava: tosiasiat yhdessä puhuvat musertavasti syytettyä

vastaan, mutta samalla siinä ei ole yhtään tosiasiaa, joka kestäisi

arvostelua, jos sitä tarkastetaan erikseen, sinänsä! Seuratessani

asiaa edelleen huhujen ja sanomalehtien mukaan minä vakiinnuin yhä

enemmän tässä ajatuksessani, ja sitten minä sain yhtäkkiä syytetyn

omaisilta pyynnön tulla puolustamaan häntä. Riensin heti tänne,

ja täällä vakaumukseni lopullisesti vahvistui. Särkeäkseni tuon

tosiasian hirveän yhtäpitäväisyyden ja osoittaakseni jokaisen muka

syyllisyyttä todistavan tosiasian mitään todistamattomuuden ja

mielikuvituksellisuuden erikseen minä olen ryhtynytkin puolustajaksi

tässä asiassa.» —

Näin alkoi puolustaja ja lausui sitten yhtäkkiä:

— Herrat valamiehet, minä olen täällä uusi mies. Mitkään saamani

vaikutelmat eivät ole ennakkomielipiteitten muodostelemia.

Hurjaluonteinen ja hillitön syytetty ei ole ennakolta loukannut minua

niinkuin ehkä satoja ihmisiä tässä kaupungissa, minkä vuoksi monet

jo edeltäpäin ovat hänelle epäsuopeita. Tietysti minäkin myönnän,

että täkäläisen yhteiskunnan siveellinen tunne on oikeasta syystä

kuohahtanut: syytetty on luonteeltaan hurja ja hillitön. Täkäläisissä

seurapiireissä hänet kuitenkin otettiin vastaan, suosittiinpa häntä

suurikykyisen syyttäjänkin perheessä. (Huom.! Näitten sanojen

kohdalla kuului yleisön joukosta pari kolme naurahdusta, ja vaikka

ne tukahtuivat nopeasti, niin jokainen kuitenkin huomasi ne. Me

tiesimme kaikki, että prokuraattori otti talossaan Mitjan vastaan

aivan vastoin tahtoaan, ainoastaan siksi, että prokuraattorin

rouva jostakin syystä piti tätä hauskana miehenä, — prokuraattorin

rouva, joka oli mitä sivein ja kunnioitettavin, ja joka mielellään

erinäisissä tapauksissa, etupäässä pikkuasioissa, pani puolisonsa

tahtoa vastaan. Mitja oli muuten käynyt heidän kodissaan jokseenkin

harvoin.) Siitä huolimatta rohkenen otaksua, — jatkoi puolustaja, —

että niinkin itsenäisesti ajattelevassa ja luonteeltaan oikeamielisessä

miehessä kuin minun opponenttini on, on saattanut syntyä onnetonta

klienttiäni kohtaan jossakin määrin harhaan osunut ennakkoluulo.

Oi, sehän on niin luonnollista: onneton mies on täysin ansainnut,

että häneen suhtaudutaan jopa ennakkoluuloisestikin. Ja loukattu

siveellinen tunne, sekä vieläkin enemmän loukattu esteettinen tunne, ei

toisinaan voi heltyä. Tietysti lahjakkaan syyttäjän puheessa me kaikki

kuulimme ankaran analyysin syytetyn luonteesta ja teoista, ankaran

kriitillisen suhtautumisen asiaan, ja ennen kaikkea esitettiin niin

syviä psykologisia tarkasteluja asian olemuksen selvittämiseksi meille,

että perehtyminen näihin syvyyksiin ei ollenkaan ole mahdollinen, jos

suhtautuu jossakin määrinkin tarkoituksellisesti ja pahansuovasti

syytetyn persoonaan. Mutta onhan asioita, jotka ovat vielä pahempia,

vielä tuhoisampia tämmöisissä tapauksissa kuin kaikkein ilkeämielisin

ja tarkoituksellisin suhtautuminen asiaan. Juuri silloin nimittäin,

jos meidät on esimerkiksi saanut valtaansa eräänlainen niin sanoakseni

taiteellinen leikittely, taiteellisen luomisen tarve, niin sanoakseni

romaanin sepittäminen, varsinkin jos olemme Jumalalta saaneet suuret

lahjat psykologian alalla. Jo Pietarissa, vasta tehdessäni lähtöä

tänne, minulle huomautettiin ennakolta — ja tiesinhän minä sen itsekin

ilman mitään ennakkohuomautuksia, — että saan täällä opponentikseni

sangen syvän ja hienon psykologin, joka jo kauan sitten on tällä

ominaisuudellaan saavuttanut eräänlaisen erikoislaatuisen maineen

meidän vielä nuoressa lakimiesmaailmassamme. Mutta psykologia, hyvät

herrat, vaikka se onkin syvämielinen asia, muistuttaa kuitenkin

keppiä, jossa on kaksi päätä (naurahdus yleisön joukossa). Oi, te

annatte minulle tietysti anteeksi arkisen vertaukseni; minä en

kykene puhumaan hyvin kaunopuheisesti. Mutta otanpa esimerkin, —

ensimmäisen, mikä sattuu muistumaan mieleeni syyttäjän puheesta.

Syytetty juostessaan yöllä puutarhassa pakoon kiipeää aidan yli ja

iskee vaskisella survimella maahan lakeijan, joka on tarttunut hänen

jalkaansa. Sitten hän heti hyppää takaisin puutarhaan ja puuhailee

kokonaista viisi minuuttia maahan tuupertuneen tarkastelussa koettaen

päästä selville, oliko hän tappanut tämän vai eikö. Ja nyt syyttäjä ei

millään ehdolla ota uskoakseen todeksi syytetyn väitettä, että hän oli

hypännyt ukko Grigorin luo säälistä. »Ei, voiko muka olla sellaista

tunteellisuutta semmoisella hetkellä; se on luonnotonta, hän hyppäsi

alas nimenomaan päästäkseen varmuuteen: onko elossa vai kuollut hänen

tihutyönsä ainoa todistaja, ja sillä hän siis todistikin tehneensä

tämän tihutyön, koska hän ei voinut hypätä puutarhaan minkään muun

syyn, viettymyksen tai tunteen johdosta.» Siinä on psykologia; mutta

ottakaamme sama psykologia ja soveltakaamme se asiaan toisesta päästä

lähtien, niin tulos on aivan yhtä todenmukainen. Murhaaja hyppää alas

varovaisuudesta, päästäkseen varmuuteen, onko todistaja elossa vai

eikö, mutta kuitenkin hän on juuri-ikään jättänyt murhaamansa isän

huoneeseen, syyttäjän oman todistuksen mukaan, äärettömän raskauttavan

todistuskappaleen itseänsä vastaan, nimittäin rikkireväistyn käärön,

johon oli kirjoitettu, että siinä oli ollut kolmetuhatta. »Jos hän

olisi vienyt tämän käärön mennessään, niin ei kukaan koko maailmassa

olisi tietänyt, että käärö oli ollut olemassa ja että siis syytetty

oli ryöstänyt rahat.» Näin lausui syyttäjä itse. No, yhteen asiaan,

nähkääs, ei riittänyt varovaisuutta, mies joutui pois suunniltaan,

pelästyi ja pakeni jättäen lattialle todistuskappaleen, mutta kun hän

kaksi minuuttia myöhemmin löi maahan ja tappoi toisen miehen, niin heti

samassa ilmenee sydämetön ja harkitseva varovaisuuden tunne meidän

suureksi mielihyväksemme. Mutta olkoon, olkoon, että se oli niin:

siinäpä psykologian hienous onkin, että tämmöisissä olosuhteissa minä

nyt olen verenhimoinen ja terävänäköinen kuin kaukaasialainen kotka,

mutta seuraavassa silmänräpäyksessä sokea ja arka kuin vähäpätöinen

myyrä. Mutta jos minä olen niin verenhimoinen ja julman harkitseva,

että tehtyäni murhan hyppäsin alas vain katsoakseni, onko elossa

vai ei se, joka voi todistaa minua vastaan, niin mitä syytä luulisi

minulla olevan puuhailla tämän uuden uhrini ääressä kokonaista viisi

minuuttia ja hankkia siinä kenties uusia todistajia vastaani? Miksi

kostutin nenäliinani pyyhkimällä verta nujertamani miehen päästä, joten

nenäliinasta sitten tulee niinikään todistuskappale minua vastaan.

Ei, jos me kerran olemme niin harkitseva ja kovasydäminen, niin eikö

olisi ollut parempi, että alas hypättyämme olisimme kolhaisseet

maassa makaavaa palvelijaa vielä jonkin kerran päähän sillä samalla

survimella tappaaksemme hänet aivan lopullisesti, ja sitten olisimme

olleet aivan huoleton, kun todistaja olisi raivattu pois tieltä? Ja

lopuksi, minä hyppään alas ottaakseni selville, onko hengissä vai

ei se, joka voi todistaa minua vastaan, mutta jätän samaan paikkaan

tielle toisen todistajan, nimittäin sen saman survimen, jonka minä

sieppasin kahden naisen asunnosta ja jonka he molemmat aina voivat

tuntea omakseen ja sitten todistaa minun ottaneen sen heiltä. Enkä

minä sitä edes unohtanut tielle enkä pudottanut hajamielisyydessäni

ja ollessani suunniltani: ei, me nimenomaan viskasimme pois aseemme,

sillä se löydettiin noin viidentoista askelen päästä siitä paikasta,

missä Grigori tuupertui maahan. Kysytään, miksi me sitten teimme

niin? Siksipä juuri sen teimmekin, että mielemme tuli katkeraksi, kun

olimme tappaneet ihmisen, vanhan palvelijan, ja siksi me harmistuneena

ja kiroten paiskasimme pois survimen joka oli ollut murha-aseena,

muulla tavalla ei asia voinut olla, miksi se muuten olisi paiskattu

sellaisella vauhdilla? Jos taas saatoimme tuntea surua ja sääliä

ihmisen tappamisesta, niin se johtui siitä, että emme olleet tappaneet

isäämme. Jos olisimme murhanneet isämme, niin emme olisi säälistä

hypänneet alas toisen maahan lyödyn luo, silloin olisi ollut valalla

toinen tunne, ei silloin ollut aikaa sääliä, vaan oli ajateltava

itsensä pelastamista, se on tietysti selvää. Päinvastoin, toistan sen,

olisimme murskanneet hänen kallonsa lopullisesti emmekä puuhailleet

hänen tähtensä viisi minuuttia. Oli sijaa säälille ja jalolle tunteelle

juuri sen tähden, että omatunto sitä ennen oli puhdas. Siinä on siis

jo toinen psykologia. Minähän, herrat valamiehet, tahallani turvauduin

nyt itsekin psykologiaan osoittaakseni havainnollisesti, että sen

pohjalla voi tehdä millaisia päätelmiä tahansa. Kaikki riippuu siitä,

kenen käsissä se on. Psykologia houkuttelee kaikkein vakavimpiakin

ihmisiä sepittämään romaania ja aivan vastoin heidän tahtoaan. Minä

puhun liiallisuuksiin menevästä psykologiasta, herrat valamiehet,

eräänlaisesta sen väärinkäyttämisestä. —

Tässä kohtaa kuului taaskin hyväksyviä naurahduksia yleisön

joukosta, ja nauru kohdistui prokuraattoriin. En ryhdy esittämään

seikkaperäisesti puolustajan puhetta kokonaisuudessaan, otan siitä vain

muutamia paikkoja, muutamia pääkohtia.

11.

Rahoja ei ollut. Ryöstöä ei tapahtunut.

Puolustajan puheessa oli yksi kohta, joka hämmästytti kaikkia,

— nimittäin se, jossa hän kokonaan kielsi noiden onnettomien

kolmentuhannen ruplan olemassaolon ja siis myöskin ryöstön

mahdollisuuden.

— Herrat valamiehet, — alkoi puolustaja, — tässä asiassa hämmästyttää

jokaista muualta tullutta ja ennakkoluulotonta ihmistä kuvaava

erikoisuus, nimittäin: syytös ryöstöstä ja samalla kertaa täydellinen

mahdottomuus tosiasiallisesti osoittaa, mitä oikeastaan on ryöstetty.

On muka ryöstetty rahaa, nimenomaan kolmetuhatta, — mutta onko noita

rahoja edes ollut olemassa, sitä ei tiedä kukaan. Ajatelkaahan:

ensiksikin, kuinka me saimme tietää, että nuo kolmetuhatta olivat

olemassa, ja kuka ne oli nähnyt? Ne oli nähnyt ja siihen, että ne

oli pantu päällekirjoituksella varustettuun kääröön, oli viitannut

ainoastaan palvelija Smerdjakov. Hän oli kertonut tästä jo ennen

katastrofia syytetylle ja tämän veljelle Ivan Fjodorovitšille.

Asiasta oli annettu tieto myös rouva Svetloville. Mutta ei kukaan

näistä kolmesta henkilöstä ollut kuitenkaan nähnyt rahoja, ne oli

nähnyt ainoastaan Smerdjakov, mutta nyt herää itsestään kysymys: jos

olisikin totta, että ne olivat olemassa ja että Smerdjakov oli ne

nähnyt, niin milloin hän oli nähnyt ne viimeksi? Entäpä jos herra oli

ottanut nuo rahat pois pieluksen alta ja pannut takaisin lippaaseen

sanomatta siitä mitään hänelle? Huomatkaa, että Smerdjakovin sanojen

mukaan rahat olivat vuoteen sisällä, patjan alla; syytetyn täytyi

repiä ne esille patjan alta, mutta vuode oli aivan koskematon, ja

tämä on tarkasti mainittu pöytäkirjassa. Kuinka syytetty ei ollenkaan

rypistänyt mitään vuoteesta eikä sen lisäksi vielä verisillä käsillään

ollenkaan tahrannut aivan uusia, hienoja makuuvaatteita, jotka juuri

sinä päivänä oli vuoteeseen pantu? Mutta meille sanotaan: entä

käärö lattialla? Tuosta kääröstäpä juuri kannattaakin hiukan puhua.

Olin äsken hiukan ihmeissäni: ryhtyessään puhumaan tästä kääröstä

suurikykyinen syyttäjä yhtäkkiä itse, — kuuletteko, hyvät herrat,

itse, — lausui siitä puheessaan, juuri siinä paikassa, jossa hän

osoittaa, miten järjetön on se otaksuma, että murhaaja oli Smerdjakov:

»jos ei tuota päällystä olisi ollut, jos ei se olisi jäänyt lattialle

todistuskappaleeksi, jos ryöstäjä olisi vienyt sen mennessään, niin

ei kukaan koko maailmassa olisi saanut edes tietää, että oli ollut

olemassa käärö ja siinä rahoja ja että siis syytetty oli ryöstänyt

rahat.» Siis ainoastaan tuo reväisty paperipala päällekirjoituksineen

on itse syyttäjänkin tunnustuksen mukaan aiheuttanut syytetyn

syyttämisen ryöstöstä, »muutenhan ei kukaan olisi tietänyt ryöstöä

olleenkaan eikä kenties rahojenkaan olemassaolosta.» Mutta todistaako

vain se, että tuo paperipala oli lattialla, siinä olleen rahoja ja

että rahat on ryöstetty? »Mutta», vastataan, »Smerdjakovhan näki ne

käärössä», mutta milloin, milloin hän näki ne viimeksi, sitä minä

kysyn. Minä olen puhunut Smerdjakovin kanssa, ja hän sanoi minulle

nähneensä ne kaksi päivää ennen katastrofia. Mutta miksi minä en voisi

otaksua esimerkiksi sellaista seikkaa, että ukko Fjodor Pavlovitš

sulkeutuneena huoneeseensa ja hysteerisen kärsimättömästi odottaessaan

lemmittyään, yhtäkkiä joutessaan sai päähänsä ottaa käärön esille ja

avata sen: »Mitäpä», muka, »kääröstä, kenties hän ei vielä uskokaan,

mutta kun näytän hänelle kolmekymmentä sataruplasta yhdessä nipussa,

niin eiköhän se tee voimakkaampaa vaikutusta, taitaapa nousta sylki

suuhun», ja hän repäisee kirjekuoren, ottaa siitä rahat ja heittää

kuoren lattialle isännän oikeudella ja tietysti pelkäämättä sitä

minään todistuskappaleena. Kuulkaa, herrat valamiehet, onko mitään sen

mahdollisempaa kuin tämmöinen otaksuma ja tämmöinen tosiasia? Miksi

se olisi mahdotonta? Mutta jos jotakin tuommoista saattoi tapahtua,

niin silloinhan syyte ryöstöstä raukeaa itsestään: ei ollut rahoja,

ei siis tapahtunut ryöstöäkään. Jos käärön päällys oli lattialla

todistuskappaleena siitä, että siinä oli ollut rahaa, niin miksi minä

en voi vakuuttaa päinvastaista, nimittäin että päällys oli lattialla

juuri sen tähden, ettei siinä enää ollut rahoja, jotka sitä ennen siitä

oli ottanut itse isäntä? »Niin, mutta minne ovat siinä tapauksessa

rahat joutuneet, jos ne oli kääröstä ottanut itse Fjodor Pavlovitš,

hänen talostaan ei etsittäessä niitä löydetty?» Ensiksikin osa rahoista

löydettiin hänen lippaastaan, ja toiseksi hän saattoi ottaa rahat

kääröstä jo aamulla tai edellisenä päivänä, käyttää niitä muulla

tavoin, antaa ne pois, lähettää ne muualle, vieläpä muuttaa mieltään ja

kokonaan muuttaa toimintasuunnitelmaansa pitämättä kaiken tämän ohessa

ollenkaan tarpeellisena ilmoittaa tästä ennakolta Smerdjakoville. Mutta

jos on olemassa edes mahdollisuus otaksua tämmöistä — niin kuinka

voidaan niin itsepintaisesti ja niin varmasti syyttää syytettyä siitä,

että hän on tehnyt murhan ryöstääkseen, ja väittää ollenkaan ryöstön

tapahtuneen? Tällä tavoinhan me siirrymme romaanien alalle. Sillä

jos vakuuttaa, että jokin esine on ryöstetty, niin täytyy näyttää

tuo esine tai ainakin epäämättömästi todistaa sen olleen olemassa.

Mutta sitä ei kukaan edes ole nähnytkään. Äskettäin Pietarissa eräs

nuori mies, melkein poika vielä, kahdeksantoistavuotias vähäpätöinen

katukaupustelija, meni keskellä kirkasta päivää kirves mukanaan

rahanvaihtoliikkeeseen ja tavattomalla, tyypillisellä röyhkeydellä

tappoi liikkeen isännän ja vei mennessään tuhatviisisataa ruplaa rahaa.

Noin viiden tunnin kuluttua hänet vangittiin ja hänen hallustaan

löydettiin kaikki nuo puolitoistatuhatta, lukuunottamatta viittätoista

ruplaa, jotka hän jo oli ennättänyt tuhlata. Sitäpaitsi liikeapulainen,

joka murhan tapahduttua oli palannut puotiin, ilmoitti poliisille ei

ainoastaan varastetun rahamäärän suuruutta vaan myös minkälaisia rahoja

se oli, montako minkin arvoista seteliä, paljonko kultarahoja ja minkä

arvoisia, ja vangitulta murhaajalta löydettiin juuri ne setelit ja

rahat. Lisäksi vielä murhaaja tunnusti täydellisesti ja avomielisesti,

että hän oli tehnyt murhan ja vienyt mukanaan juuri ne rahat. Tätä,

herrat valamiehet, minä nimitän syyllisyyden todistamiseksi! Tässä

minä tiedän ja näen ja tunnen rahat käsissäni enkä voi sanoa, ettei

niitä ole tai ettei niitä ole ollut. Onko niin laita nyt käsiteltävässä

jutussa? Ja kuitenkin on kysymyksessä elämä ja kuolema, ihmisen

kohtalo. »Niin», sanotaan, »mutta sinä yönähän hän kekkeröi, syyti

ympärilleen rahoja, hänellä havaittiin olevan puolitoistatuhatta

ruplaa, — mistä hän ne otti?» Mutta juuri siksi, että osoitettiin

olevan vain puolitoistatuhatta eikä toista puolta rahamäärästä

voitu löytää eikä osoittaa missään olevan, juuri siksi on selvää

ja todistettua, että nuo rahat saattoivat olla aivan muita rahoja

eivätkä koskaan olleet missään käärössä olleetkaan. Kun laskettiin

ajan kulku (ja hyvin tarkasti) valmistavaa tutkimusta toimitettaessa,

niin havaittiin ja todistettiin, että syytetty ei juostessaan

palvelijatarten luota virkamies Perhotinille ollut poikennut kotiinsa

eikä minnekään muuallekaan ja sen jälkeen oli kaiken aikaa toisten

ihmisten parissa eikä siis voinut erottaa puolta kolmestatuhannesta

ja piilottaa niitä jonnekin kaupungissa. Tämäpä seikka olikin syynä

siihen syyttäjän otaksumaan, että rahat on piilotettu johonkin rakoon

Mokrojen kylässä. Eiköhän vain Udolfin linnan maanalaisiin holveihin,

hyvät herrat? Eikö tämä otaksuma todellakin ole haaveellinen,

romaaniin sopiva? Ja huomatkaa, jos raukeaa vain tämä otaksuma,

nimittäin että rahat on piilotettu Mokrojeen, — niin koko syytös

ryöstöstä lentää ilmaan, sillä missä ovat, minne ovat joutuneet

silloin nuo puolitoistatuhatta? Millä ihmeen tavalla ne ovat voineet

kadota, jos on todistettu, ettei syytetty ole missään käynyt? Ja

tämmöisillä romaaneilla me olemme valmiit tuhoamaan ihmiselämän!

Sanotaan: »Kuitenkaan hän ei ole osannut selittää, mistä hän otti nuo

puolitoistatuhatta, jotka löydettiin hänen hallustaan, ja sitäpaitsi

kaikki tiesivät, että ennen tätä yötä hänellä ei ollut rahoja.» Kuka

sen tiesi? Mutta syytetty on antanut selvän ja varman selityksen siitä,

mistä hän otti rahat, ja jos tahdotte, herrat valamiehet, jos tahdotte,

— niin ei koskaan ole voinut eikä voi olla mitään uskottavampaa kuin

tämä todistus eikä sitäpaitsi mitään syytetyn luonteelle ja sielulle

ominaisempaa. Syyttäjä on mieltynyt omaan romaaniinsa: heikkotahtoinen

mies, joka oli päättänyt ottaa morsiamensa hänelle niin häpeällisesti

tarjoamat kolmetuhatta, ei muka voinut erottaa niistä puolta ja

ommella sitä pussiin, päinvastoin hän, jos olisi ommellutkin, olisi

joka toinen päivä ratkonut pussin auki ja noppinut satasen kerrallaan

ja sillä tavoin vienyt siitä kaikki kuukauden kuluessa. Muistakaa,

että tuo kaikki esitettiin sellaisella äänensävyllä, joka ei suvaitse

mitään vastaväitteitä. Mutta entäpä jos asia tapahtuikin aivan toisin,

entäpä jos te sepititte romaanin, mutta siinä on aivan toinen henkilö?

Siinäpä se onkin, että te olette luonut aivan toisen henkilön! Kenties

väitetään: »On todistajia siihen, että hän pani menemään Mokrojen

kylässä kaikki nuo neiti Verhovtsevilta otetut rahat kuukautta ennen

katastrofia, kaikki yhdellä kertaa, viimeistä kopeekkaa myöten, eikä

siis voinut panna niistä toista puolta erilleen.» Mutta keitä ovat nuo

todistajat? Kuinka uskottavia nämä todistajat ovat, se on oikeudessa jo

nähty. Sitäpaitsi näyttää leipäpala toisen kädessä aina suuremmalta.

Lopuksi ei ainoakaan noista todistajista ole itse laskenut niitä

rahoja, vaan ainoastaan arvioinut silmämäärältä. Todistihan todistaja

Maksimov syytetyllä olleen käsissään kaksikymmentätuhatta. Nähkääs,

herrat valamiehet, kun kerran psykologiassa on kaksi päätä, niin

sallikaa minun tässäkin ottaa käytäntöön toinen pää ja katsokaamme,

onko tulos sama.

Kuukautta ennen katastrofia neiti Verhovtsev uskoi syytetyn huostaan

postitse lähetettäväksi kolmetuhatta ruplaa, mutta kysytään: oliko

oikein, että ne uskottiin niin häpäisevällä ja niin alentavalla tavalla

kuin äsken saimme kuulla? Neiti Verhovtsevin ensimmäinen todistus

samasta asiasta oli toisenlainen, kokonaan toisenlainen; toisessa

todistuksessa taas me kuulimme vain suuttumuksen ja koston huutoja,

kauan salassa olleen vihan huutoja. Mutta jo se seikka, että todistaja

yhden kerran, ensimmäisessä todistuksessaan, todisti väärin, antaa

meille oikeuden päätellä, että toinenkin todistus voi olla väärä.

Syyttäjä »ei tahdo, ei uskalla» (hänen omat sanansa) kajota tähän

romaaniin. Olkoon, en minäkään siihen kajoa, mutta otan kuitenkin

itselleni vapauden vain huomauttaa, että jos puhdas ja moraalisessa

suhteessa korkealla tasolla oleva henkilö, jommoinen korkeasti

kunnioitettava neiti Verhovtsev kieltämättä on, jos tällainen henkilö,

sanon minä, katsoo voivansa yhtäkkiä oikeudessa muuttaa ensimmäistä

todistustaan suoranaisena tarkoituksenaan syöstä syytetty turmioon,

niin on selvää sekin, ettei hän ole antanut tuota todistustaan

intohimottomasti, kylmäverisesti. Kielletäänkö meiltä todellakin

oikeus päätellä, että kostonhimoinen nainen on voinut monessa kohdin

liioitella? Niin, nimenomaan liioitella sitä häpeää ja alennusta,

joka liittyi hänen rahantarjoukseensa. Päinvastoin rahat tarjottiin

juuri sillä tavoin, että ne sentään saattoi ottaa vastaan, varsinkin

niin kevytmielinen mies kuin meidän syytettymme. Pääasia on, että hän

uskoi silloin pian saavansa isältään nuo kolmetuhatta, jotka tämä

tilien mukaan oli hänelle velkaa. Se oli kevytmielistä, mutta juuri

kevytmielisyydessään hän oli varmasti vakuutettu, että isä ne antaa,

että hän ne saa ja siis aina voi lähettää postissa neiti Verhovtsevin

hänelle uskomat rahat ja suorittaa velkansa. Mutta syyttäjä ei

mitenkään tahdo myöntää mahdolliseksi, että hän oli saattanut samana

päivänä, jolloin häntä syytettiin, erottaa saamistaan rahoista puolet

ja ommella ne pussiin: »Ei ole hän, muka, sellainen luonne, ei voinut

olla sellaisia tunteita.» Mutta itsehän te huusitte, että Karamazov on

leveä luonne, itsehän te huusitte kahdesta äärimmäisestä pohjattomasta

syvyydestä, jotka Karamazov kykenee näkemään. Karamazov on juuri

sellainen luonne, jossa on kaksi puolta, kaksi pohjatonta syvyyttä,

että hän tuntiessaan mitä hillittömintä juomisen halua voi pysähtyä,

jos jokin asia toiselta puolen saa osakseen hänen huomionsa. Mutta

toinen puoli, sehän oli rakkaus, — juuri tuo uusi rakkaus, joka silloin

oli syttynyt kuin ruuti, rakkaus, mutta tähän rakkauteen tarvittiin

rahoja, ne olivat enemmän, oi, paljon enemmän tarpeen siihen kuin edes

juominkeihin tuon saman lemmityn kanssa. Jos tämä sanoo hänelle: »Olen

sinun, en huoli Fjodor Pavlovitšista», ja hän ottaa hänet ja vie pois,

— niin silloin olisi millä vie. Sehän on tärkeämpää kuin juominki.

Tätäkö ei Karamazov ymmärtäisi? Tämähän häntä juuri kivistikin, tämä

huoli, — mitä epätodennäköistä siis siinä on, että hän pani nuo

rahat erilleen ja piilotti ne kaiken varalta? Mutta aika kuluu eikä

Fjodor Pavlovitš maksa syytetylle kolmeatuhatta, päinvastoin kuuluu

päättäneen käyttää ne juuri niillä houkutellakseen puoleensa hänen

lemmittynsä. »Jos Fjodor Pavlovitš ei maksa, niin silloinhan minä olen

Katerina Ivanovnan edessä varas.» Ja silloin syntyy hänen mielessään

ajatus, että hän menee ja panee nuo puolitoistatuhatta, joita hän yhä

edelleen kantaa rintansa päällä pussissa, neiti Verhovtsevin eteen

ja sanoo tälle: »Minä olen lurjus, mutta en varas.» Nytpä siis on

kaksinkertainen syy varjella noita puoltatoistatuhatta kuin silmäterää,

ei ensinkään avata pussia eikä noppia pois sen sisällystä sadan

ruplan erissä. Miksi te ette myönnä syytetyllä olevan kunniantuntoa?

Ei, hänessä on kunniantuntoa, otaksukaamme, että se ei ole oikeata,

otaksukaamme, että se eksyy sangen usein harhaan, mutta se on olemassa,

se on aivan intohimona, ja hän on osoittanut sen. Mutta asia kuitenkin

mutkistuu, mustasukkaisuuden tuskat kohoavat huippuunsa, ja yhä samat,

samat entiset kaksi kysymystä kummittelevat yhä piinallisempina

syytetyn kiihtyneissä aivoissa. »Minä annan rahat takaisin Katerina

Ivanovnalle: mutta millä varoilla minä vien pois Grušenjkan?» Jos hän

hurjasteli sillä tavoin, joi itsensä juovuksiin ja remusi ravintoloissa

koko tuon kuukauden ajan, niin ehkäpä se tapahtui juuri sen tähden,

että mieli tuntui katkeralta, olo sietämättömältä. Nämä kaksi kysymystä

kärjistyivät lopulta siinä määrin, että saattoivat hänet viimein

epätoivoon. Hän lähetti nuoremman veljensä isän luo pyytämään tältä

kolmeatuhatta viimeisen kerran, mutta malttamatta odottaa vastausta

hän syöksyi tämän luo itse ja pieksi ukkoa todistajien nähden. Tämän

jälkeen tietysti ei ollut ketään, jolta saisi rahaa, piesty isä ei

anna. Saman päivän iltana hän lyö rintaansa, juuri rinnan yläosaan,

jossa on tuo pussi, ja vannoo veljelleen, että hänellä on keino, joka

estää häntä tulemasta konnaksi, mutta että hän kuitenkin jää siksi,

sillä hän näkee edeltäpäin, ettei hän käytä tuota keinoa, ei riitä

henkistä voimaa, ei riitä luonteenlujuutta. Miksi, miksi syyttäjä

ei usko Aleksei Karamazovin todistusta, joka annettiin niin puhtain

mielin, niin vilpittömästi, valmistamatta ja uskottavasti? Miksi hän

päinvastoin tahtoo pakottaa minut uskomaan jossakin raossa tai Udolfin

linnan kellareissa oleviin rahoihin? Samana iltana, keskusteltuaan

veljensä kanssa, syytetty kirjoittaa tuon onnettoman kirjeen, ja tämä

kirje onkin kaikkein tärkein, kaikkein suurenmoisin todistuskappale

siitä, että syytetty on tehnyt ryöstön! »Pyydän kaikilta ihmisiltä,

ja jos ihmiset eivät anna, niin tapan isäni ja otan hänen patjansa

alta, ruusunpunaisella nauhalla köytetystä kääröstä, kunhan vain Ivan

matkustaisi pois», — siinä on, muka, täydellinen murhan ohjelma, kuinka

siis hän ei olisi murhaaja? »Pantiin toimeen kirjoitetun mukaisesti!»

huudahtaa syyttäjä. Mutta ensiksikin kirje on juopuneen kirjoittama

ja se on kirjoitettu hirveän kiihtyneessä tilassa; toiseksi taaskin

hän kirjoittaa kääröstä Smerdjakovin sanojen mukaan, sillä itse hän ei

kääröä nähnyt, ja kolmanneksi kirjoitus on kirjoitus, mutta tehtiinkö

kirjoitetun mukaisesti, millä sen voi todistaa? Saiko syytetty käärön

pieluksen alta, löysikö hän rahat, oliko niitä edes olemassa? Ja

rahojenko tähden syytetty sinne juoksi, muistakaahan, muistakaahan! Hän

ei syöksynyt päistikkaa ryöstämään, vaan ainoastaan ottamaan selville,

missä oli tuo nainen, joka oli saanut hänet huolestumaan, — ei hän

siis juossut ohjelman mukaan, kirjoituksen mukaan, hän ei siis juossut

panemaan toimeen harkittua ryöstöä, vaan juoksi yhtäkkiä, sattumalta,

hurjan mustasukkaisuuden valtaamana! »Niin», sanotaan, »mutta kuitenkin

hän juostuaan perille ja tehtyään murhan otti myös rahat.» Mutta tekikö

hän loppujen lopuksi murhan vai eikö? Ryöstöä koskevan syytöksen

minä torjun inhoten: ei saa syyttää ryöstöstä, jollei voi täsmälleen

osoittaa, mitä on ryöstetty, se on selviö! Mutta tekikö hän murhan,

murhasiko ryöstämättä? Onko se todistettu? Eiköhän sekin ole romaani?

12.