Lääkärien lausunto pyrkii todistamaan meille, että syytetty ei ole
täydessä järjessään ja että hän sairastaa maniaa. Minä vakuutan,
että hän on kuin onkin täydessä järjessään ja että tämä juuri onkin
pahinta: jos hän ei olisi täydessä järjessään, niin hän ehkä olisikin
paljon viisaampi. Että hän taasen sairastaa maniaa, niin siihen
minä voisin yhtyäkin, mutta vain yhdessä kohdassa, — samassa, johon
asianymmärtäjäin lausuntokin viittaa, nimittäin että syytetyn mielestä
hänen isänsä oli hänelle maksava nuo kolmetuhatta ruplaa. Mutta
kuitenkin voidaan kenties löytää verrattomasti lähempää tarjoutuva
näkökulma selittämään tuota syytetyn ainaista raivostumista noitten
rahojen johdosta kuin hänen taipumuksestansa mielenvikaisuuteen.
Omasta puolestani minä yhdyn täydellisesti nuoren lääkärin lausumaan
mielipiteeseen, että syytetty on ollut ja on henkisiltä kyvyiltään
täysin normaalinen ja on vain ollut kiihdyksissä ja vihastunut. Siinäpä
se juuri onkin: ei kolmetuhatta, ei rahasumma sinänsä ollut syynä
syytetyn joka kerta kuohahtavaan raivoisaan vihastukseen, vaan siihen
oli erikoinen syy, joka synnytti hänessä suuttumuksen. Se syy oli —
mustasukkaisuus! —
Tässä Ippolit Kirillovitš esitti laajasti syytetyn koko kohtalokkaan
intohimon Grušenjkaa kohtaan. Hän alkoi siitä hetkestä, jolloin
syytetty oli lähtenyt »nuoren naisen» luo »lyödäkseen häntä», —
käyttääkseni hänen omia sanojaan, selitti Ippolit Kirillovitš, — mutta
sen sijaan, että olisi lyönyt, jäi hänen jalkojensa juureen, — siinä on
tämän rakkauden alku. Samaan aikaan luo silmänsä samaan naishenkilöön
myös ukko, syytetyn isä, — ihmeellinen ja onneton yhteensattumus,
sillä molemmat sydämet syttyivät yhtäkkiä, samalla kertaa, vaikka
aikaisemmin kumpikin oli tuntenut ja kohdannut tuon naisen, — ja noihin
kumpaankin sydämeen syttyi mitä hillittömin, aivan karamazovilainen
intohimo. Tässä meillä on tuon naisen oma tunnustus: »Minä», sanoo
hän, »pidin pilkkanani kumpaakin». Niin, hänen teki yhtäkkiä mieli
pitää pilkkanaan kumpaakin; aikaisemmin ei ollut tehnyt mieli, mutta
nyt tämä tuuma yhtäkkiä lennähti hänen päähänsä, — ja asia päättyi
niin, että kumpikin lankesi hänen jalkoihinsa voitettuna. Ukko, joka
oli kumartanut rahoja kuin Jumalaa, varasi heti kolmetuhatta ruplaa
ainoastaan sitä varten, että tuo nainen kävisi hänen asunnossaan,
mutta pian hänet oli johdettu niin pitkälle, että hän olisi pitänyt
onnena saada laskea nimensä ja koko omaisuutensa hänen jalkojensa
juureen, kunhan tämä vain olisi suostunut tulemaan hänen lailliseksi
aviovaimokseen. Syytetyn tragedia taas on silminnähtävä, se on
edessämme. Mutta sellaista oli nuoren naisen »leikki». Onnettomalle
nuorelle miehelle ei viettelijätär antanut edes toivoa, sillä toivoa,
todellista toivoa hänelle annettiin vasta ihan viime hetkellä, kun hän
langeten polvilleen kiduttajansa eteen ojenteli häntä kohti käsiään,
jotka jo olivat hänen isänsä ja kilpakosijansa veren tahrimat: juuri
tässä asennossa hänet vangittiinkin. »Minut, minut lähettäkää yhdessä
hänen kanssaan pakkotyöhön, minä hänet olen tähän saattanut, minä olen
syyllisin kaikista!» huuteli tämä nainen itse vilpittömän katumuksen
vallassa, kun syytetty vangittiin. Lahjakas nuori mies, joka on ottanut
kuvatakseen tämän jutun kulun, — samainen herra Rakitin, josta jo olen
maininnut, — määrittelee muutamin ytimekkäin ja kuvaavin lausein tämän
sankarittaren luonteen: »Epätoivo varhaisella iällä, varhain koettu
petos ja lankeemus, hänet hylänneen sulhasen uskottomuus, sen jälkeen
köyhyys, rehellisen perheen kirous ja viimein erään rikkaan ukon
suojelus, ukon, jota hän muuten vielä nytkin pitää hyväntekijänään.
Nuoreen sydämeen, jossa kenties piili paljon hyvää, pesiytyi viha jo
liian varhain. Luonne muodostui laskelmia tekeväksi, rahaa kokoavaksi.
Kehittyi ivallisuutta ja halua kostaa yhteiskunnalle.» Tämän
karakteristiikan jälkeen ymmärrämme, että hän saattoi pitää pilanaan
kumpaakin, ainoastaan leikkiäkseen ilkeätä leikkiä. Ja tuon kuukauden
aikana, johon sisältyy toivotonta rakkautta, siveellisiä lankeemuksia,
oman morsiamen pettämistä, vieraitten, hänen kunniallisuutensa varaan
uskottujen rahojen anastamista, — syytetty kaiken lisäksi joutuu miltei
raivon ja vimmastuksen valtaan ainaisesta mustasukkaisuudesta, ja ketä
kohtaan, — omaa isäänsä kohtaan! Ja pääasia on, että mieletön ukko
koettaa houkutella ja viekoitella hänen intohimonsa esinettä niillä
samoilla kolmellatuhannella, joita poika pitää äidinperintönään ja
joiden anastamisesta hän soimaa isää. Niin, minä myönnän, että tämä
oli raskasta kantaa! Tässä saattoi todella sairastua maniaan. Ei
ollut kysymys rahoista, vaan siitä, että juuri noilla rahoilla niin
inhoittavan kyynillisesti tahdottiin särkeä hänen onnensa —
Sitten Ippolit Kirillovitš siirtyi kuvaamaan, kuinka syytetyssä
vähitellen syntyi ajatus tappaa isänsä, ja seurasi tämän ajatuksen
kehittymistä perustaen esityksensä tosiasioihin.
— Aluksi me vain huutelemme ravintoloissa, — huutelemme koko tämän
kuukauden. Oi, me rakastamme elää ihmisten parissa ja heti paikalla
kertoa noille ihmisille kaikki pirullisimmatkin ja vaarallisimmatkin
ideamme, me rakastamme ilmaista ajatuksemme ihmisille ja, en tiedä
miksi, me vaadimme heti, aivan samassa, että osaksemme tulisi näitten
ihmisten puolelta täydellinen sympatia, että he perehtyisivät kaikkiin
meidän huoliimme ja murheisiimme, myöntelisivät, kun puhumme,
eivätkä olisi esteenä tavoillemme. Muuten me suutumme ja hajoitamme
koko ravintolan. (Seurasi kertomus alikapteeni Snegirevistä.) Ne,
jotka näkivät ja kuulivat syytetyn tämän kuukauden aikana, alkoivat
lopulta tuntea, että tässä voi jo olla muutakin kuin aivan huutoja
ja uhkauksia isää kohtaan ja että raivostuksen ollessa niin suuri
sanoista kenties siirrytään tekoonkin. (Tässä prokuraattori kuvasi
perhekokouksen luostarissa, keskustelut Aljošan kanssa ja säädyttömän
väkivaltaisen kohtauksen isän kodissa, jolloin syytetty syöksyi taloon
päivällisen jälkeen.) Minä en aio tiukasti vakuuttaa, — jatkoi Ippolit
Kirillovitš, — että ennen tätä kohtausta syytetty oli jo harkiten ja
määrätietoisesti päättänyt tehdä lopun isästään murhaamalla hänet.
Siitä huolimatta oli tämä ajatus jo joitakin kertoja ollut hänen
mielessään, ja hän oli harkiten sitä tarkastanut — sen osoittavat
meille tosiasiat, todistajien lausunnot ja hänen oma tunnustuksensa.
Minä tunnustan, herrat valamiehet, — lisäsi Ippolit Kirillovitš,
— että minä tähän päivään saakka olen empinyt väittää syytetyllä
olleen täyden ja tietoisen aikomuksen tehdä rikos, joka väikkyi hänen
mielessään. Minä olin vahvasti vakuutettu sitä, että hänen sielunsa
oli jo monta kertaa nähnyt tuon kohtalokkaan hetken edessään, mutta
ainoastaan nähnyt, kuvitellut sen ainoastaan mahdollisuutena, mutta
ei vielä määrännyt toimeenpanon aikaa eikä muita siihen kuuluvia
seikkoja. Mutta minun empimiseni loppui tänään, kun neiti Verhovtsev
tänään esitti oikeudelle tämän onnettoman asiakirjan. Te itse kuulitte,
hyvät herrat, hänen huudahduksensa: »Tämä on suunnitelma, tämä on
murhan ohjelma!» näin hän määritteli onnettoman syytetyn onnettoman
»humalaisen» kirjeen. Ja todellakin tällä kirjeellä on täysin ohjelman
ja suunnitelman merkitys. Se on kirjoitettu kaksi vuorokautta ennen
rikosta, — ja näin ollen tiedämme nyt varmasti, että kaksi vuorokautta
ennen kamalan aikeensa toteuttamista syytetty vannoi ja ilmoitti,
että jollei hän seuraavana päivänä saa rahoja, niin hän tappaa isänsä
ottaakseen tämän rahat tyynyn alta »punaisella nauhalla sidotusta
kääröstä, kunhan vain Ivan lähtisi pois». Kuulitteko: »Kunhan vain
Ivan lähtisi pois», — tässä on siis kaikki jo harkittua, asianhaaroja
punnittu, — ja mistäs: kaikki täytettiinkin sitten aivan niinkuin tämän
kirjoituksen mukaan! Aikomus ja harkinta ovat epäilemättömät, rikos
oli tehtävä ryöstämistarkoituksessa, se on suoraan ilmoitettu, se on
kirjoitettu ja allekirjoitettu. Syytetty ei kiellä allekirjoitustaan.
Sanotaan: hän kirjoitti tämän juovuksissa. Mutta se ei vähennä mitään
ja on sitäkin tärkeämpää: kirjoitti juovuksissa sitä, minkä oli
miettinyt selvänä. Jos ei asiaa olisi suunniteltu selvänä, ei sitä
olisi kirjoitettu juovuksissa. Sanotaan kenties: miksi hän sitten
huuteli aikeestaan ravintoloissa? Se, joka _edeltäpäin harkiten_
päättää ryhtyä tämmöiseen tekoon, on vaiti ja pitää kaikki salassa. Se
on totta, mutta hän huuteli silloin, kun ei vielä ollut suunnitelmia
eikä aikomusta, vaan oli olemassa ainoastaan toivomus, oli kypsymässä
ainoastaan pyrkimys. Myöhemmin hän jo huutelee vähemmän tästä. Sinä
iltana, jolloin tämä kirje on kirjoitettu, hän juotuaan itsenä
juovuksiin »Pääkaupunki»-ravintolassa oli vastoin tavallisuutta
vaitelias, ei pelannut biljardia, istui syrjässä, ei puhunut kenenkään
kanssa ja vain ajoi sieltä pois erään täkäläisen kauppa-apulaisen,
mutta sen hän teki miltei tiedottomasti, tottunut kun oli riitelemään
eikä ravintolaan tultuaan mitenkään voinut olla riitaa rakentamatta.
Totta on, että kun syytetty oli tehnyt lopullisen päätöksensä, hänen
mieleensä samalla täytyi nousta se pelko, että hän oli liian paljon
huudellut kaupungilla etukäteen ja että se voi suuresti todistaa
häntä vastaan ja hänen syyllisyyttään, kun hän toteuttaa aikeensa.
Mutta minkäpä sille voi, tosiasiana pysyi, että hän oli aikeitaan
kuulutellut, tehtyä ei saanut tekemättömäksi, ja totta kai loppujen
lopuksi piru auttaa niinkuin on tehnyt tähänkin asti. Me luotimme
onneemme, hyvät herrat! Minun täytyy lisäksi vielä tunnustaa, että
hän teki paljon välttääkseen onnettoman hetken, että hän ponnisteli
sangen paljon välttääkseen verenvuodatusta. »Pyydän huomenna
kolmeatuhatta kaikilta ihmisiltä», kuten hän kirjoittaa omalaatuisella
kielenkäytöllään, »ja jos ihmiset eivät anna, niin vuotaa verta».
Taaskin juovuksissa kirjoitettu ja taaskin selvänä toimeenpantu ihan
kuin kirjoituksen mukaan! —
Sitten Ippolit Kirillovitš ryhtyi seikkaperäisesti kuvailemaan kaikkia
Mitjan puuhia rahojen saamiseksi, ettei tarvitsisi tehdä rikosta.
Hän kuvasi hänen käyntinsä Samsonovin luona, matkan Ljagavyin luokse
— kaikki asiakirjain perusteella. — Kiusaantuneena, pilkattuna,
nälkäisenä, myytyään kellonsa tämän matkan takia (vaikka hänellä
olikin päällään puolitoista tuhatta ruplaa — muka, oi, muka),
mustasukkaisuuden kiduttaessa häntä kaupunkiin jääneen lempensä
esineen tähden, epäillen tämän hänen poissa ollessaan menevän Fjodor
Pavlovitšin luo, hän palaa viimein takaisin kaupunkiin. Jumalan kiitos!
Lemmitty ei ole ollut Fjodor Pavlovitšin luona. Hän itse saattaa hänet
tämän suojelijan Samsonovin luo. (Omituista, Samsonovia kohtaan me emme
ole mustasukkainen, ja tämä on hyvin kuvaava psykologinen erikoisuus
tässä jutussa!) Sitten hän rientää tähystysasemalle »takalistoon» ja
siellä — siellä hän saa tietää, että Smerdjakov on saanut kaatuvataudin
kohtauksen, että toinen palvelija on sairas, — tie on vapaa, »merkit»
hän tuntee, mikä kiusaus! Siitä huolimatta hän kuitenkin koettaa
vastustaa; hän menee meidän kaikkien suuresti kunnioittaman, täällä
väliaikaisesti asuvan rouva Hohlakovin luo. Tämä rouva, joka jo kauan
on tuntenut osanottoa hänen kohtaloonsa, antaa hänelle mitä järkevimmän
neuvon: että hän heittäisi pois tuon juopottelun, tuon säädyttömän
rakkauden, nuo joutilaana ravintolassa vetelehtimiset, nuorten voimain
hyödyttömän tuhlailun, ja menisi Siperiaan kultakaivokseen: »Siellä
tulevat kuohuvat voimanne käytetyiksi, se sopii teidän romanttiselle
luonteellenne, joka kiihkeästi haluaa seikkailuja.» — Kuvattuaan
keskustelun tuloksen ja sen hetken, jolloin syytetty yhtäkkiä sai
tietää, että Grušenjka ei ollutkaan Samsonovin luona, kuvattuaan,
miten onneton, mustasukkainen mies, jonka hermot olivat äärimmilleen
kiusatut, joutui silmänräpäyksessä raivon valtaan ajatellessaan,
että lemmittynsä oli pettänyt hänet ja on nyt Fjodor Pavlovitšin
luona, Ippolit Kirillovitš lopetti kiinnittäen huomiota sattuman
kohtalokkaaseen vaikutukseen: — Jos palvelijatar olisi ennättänyt
sanoa hänelle, että hänen lemmittynsä on Mokrojessa, »entisen» ja
»kiistämättömän» kanssa, — niin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta
palvelijatar oli hölmistynyt kauhusta, vannoi ja vakuutti, ja jos
syytetty ei tappanut häntä siihen paikkaan, niin se johtui vain
siitä, että hän syöksyi päistikkaa petollisen lemmittynsä jälkeen.
Mutta huomatkaa: niin suunniltaan kuin hän olikin, niin hän kuitenkin
sieppasi mukaansa vaskisen survimen. Miksi juuri survimen, miksi
ei jotakin muuta asetta? Mutta jos me jo kokonaisen kuukauden ajan
olemme nähneet edessämme tuon kuvan ja valmistautuneet siihen, niin
me sieppaamme aseeksi sen, mikä sattuu vilahtamaan silmiimme ja
näyttää sopivan aseeksi. Ja että jokin tämäntapainen esine voi olla
aseena, — sitä olemme mielessämme ajatelleet jo kokonaisen kuukauden.
Siksipä me niin silmänräpäyksessä ja empimättä katsoimmekin sen
sopivan aseeksi! Ja siksipä hän ei oikeastaan tiedottomasti eikä
vastoin tahtoaan siepannut tuota onnetonta survinta. Nyt hän on
isän puutarhassa — tie on avoinna, todistajia ei ole, on yösydän,
pimeyttä ja mustasukkaisuutta. Epäluulo, että lemmitty on täällä,
tuon hänen kilpailijansa kanssa, hänen sylissään, ja kenties pilkkaa
häntä tällä hetkellä, — saa vallan hänen sielussaan. Eikä pelkkä
epäluulo, — millepä epäluuloille enää olisi sijaa, petos on ilmeinen,
silminnähtävä: hän on täällä, tässä huoneessa, josta näkyy valoa,
hän on siellä hänen luonaan, verhon takana, — ja onneton mies hiipii
ikkunan luo, katsoo siihen kunnioittavasti, tyyntyy säyseästi ja
poistuu järkevästi rientäen nopeasti pakoon onnettomuutta, estääkseen
vaarallisen ja epäsiveellisen teon, — ja meidät tahdotaan saada
vakuutetuiksi tästä, meidät, jotka tunnemme syytetyn luonteen,
ymmärrämme, millaisessa mielentilassa hän oli, ymmärrämme sen meille
tunnettujen tosiasiain perusteella, ja, ennen kaikkea, tiedämme hänen
tuntevan merkit, joitten avulla hän heti voi saada ovet aukeamaan ja
päästä sisälle! — Tässä, »merkeistä» mainitessaan, Ippolit Kirillovitš
joksikin aikaa jätti syytöksensä ja katsoi välttämättömäksi puhua
laajasti Smerdjakovista, jotta tuo väliin tullut episodi Smerdjakoviin
kohdistuvista epäluuloista tulisi perin pohjin pengotuksi ja se ajatus,
että tämä oli tehnyt murhan, saataisiin kerta kaikkiaan poistetuksi.
Hän teki tämän sangen seikkaperäisesti, ja kaikki ymmärsivät, että
vaikka hän olikin suhtautunut hyvin halveksivasti moiseen epäluuloon,
niin hän kuitenkin piti sitä varsin tärkeänä asiana.
8.