Huomautan, että hänet oli kutsuttu antamaan todistuksensa jo ennen
Aljošaa. Mutta oikeuden komisarius ilmoitti silloin puheenjohtajalle,
että äkillisen sairastumisen tai jonkin sentapaisen kohtauksen
johdosta todistaja ei voi tulla esille heti, mutta kohtauksen mentyä
ohi hän on valmis milloin tahansa todistamaan. Tätä ei muuten tullut
kukaan kuulleeksikaan, ja se saatiin tietää vasta myöhemmin. Hänen
tuloaan tuskin huomattiinkaan ensihetkellä: päätodistajat, ennen
kaikkea molemmat kilpailijattaret, oli jo kuulusteltu; uteliaisuus
oli toistaiseksi tullut tyydytetyksi. Yleisö alkoi väsyä. Oli vielä
kuultava muutamia todistajia, jotka luultavasti eivät voineet kertoa
mitään erikoista siihen nähden, mitä jo oli tuotu esille. Mutta aika
kului. Ivan Fjodorovitš lähestyi omituisen hitaasti, keneenkään
katsomatta ja pää alas painettuna, aivan kuin miettisi jotakin
kulmakarvat rypyssä. Hän oli moitteettomasti puettu; mutta hänen
kasvonsa tekivät ainakin minuun sairaan vaikutuksen: noissa kasvoissa
oli jotakin vetoa maan puoleen, jotakin kuolevalle ihmiselle ominaista.
Silmät olivat sameat; hän kohotti ne ja silmäsi hitaasti yli salin.
Aljoša hypähti yhtäkkiä tuoliltaan ja voihkaisi: »Ah! Minä muistan
sen.» Mutta aniharva kuuli sitäkään.
Puheenjohtaja lausui hänelle aluksi, että hän on todistajana ilman
valaa, että hän voi todistaa tai olla todistamatta, mutta että
tietysti kaikki, mitä sanoo, pitää esittää omantunnon mukaisesti
j.n.e. Ivan Fjodorovitš kuunteli katsellen häntä samein silmin; mutta
yhtäkkiä hänen kasvonsa alkoivat hitaasti vääntyä hymyyn, ja heti kun
puheenjohtaja, joka ihmetellen katsoi häntä, oli lopettanut puheensa,
hän alkoi yhtäkkiä nauraa.
— No, ja mitä vielä? — kysyi hän kovalla äänellä.
Salissa syntyi hiljaisuus, oli kuin olisi aavistettu jotakin.
Puheenjohtaja tuli levottomaksi.
— Te... kenties ette vielä ole aivan terve? — lausui hän hakien
silmillään oikeuden komisariusta.
— Älkää olko huolissanne, teidän ylhäisyytenne, minä olen tarpeeksi
terve ja voin kertoa teille yhtä ja toista mielenkiintoista, — vastasi
Ivan Fjodorovitš yhtäkkiä aivan rauhallisesti ja kunnioittavasti.
— Onko teillä esitettävä jokin erikoinen tiedonanto? — jatkoi
puheenjohtaja edelleen epäluuloisesti.
Ivan Fjodorovitš loi silmänsä alas, viivytteli muutamia sekunteja ja
vastasi nostaen päänsä pystyyn ja ikäänkuin änkyttäen:
— Ei... ei ole. Minulla ei ole mitään erikoista.
Hänelle alettiin tehdä kysymyksiä. Hän vastasi aivan kuin
vastenmielisesti, omituisen lyhyesti, tuntien jonkinmoista inhoa, joka
kasvamistaan kasvoi, mutta muuten hän kyllä vastasi järkevästi. Monesta
asiasta hän sanoi, ettei sitä tiedä. Isänsä ja Dmitri Fjodorovitšin
välisistä tileistä hän ei tietänyt mitään. »Siihen en kiinnittänyt
huomiotani», lausui hän. Oli kuullut syytetyn uhkailevan tappaa isänsä.
Rahakääröstä oli kuullut Smerdjakovilta...
— Se on yhtä ja samaa, — keskeytti hän väsyneen näköisenä, — minä en
voi kertoa oikeudelle mitään erikoista.
— Minä näen, että te olette sairas, ja ymmärrän teidän tunteenne... —
alkoi puheenjohtaja.
Hän kääntyi sivullepäin prokuraattorin ja puolustajan puoleen
kehoittaen näitä, jos pitävät sitä tarpeellisena, tekemään kysymyksiä,
mutta silloin yhtäkkiä Ivan Fjodorovitš pyysi raukealla äänellä:
— Päästäkää minut pois, teidän ylhäisyytenne, tunnen olevani hyvin
sairas.
Ja näin sanoen hän lupaa odottamatta kääntyi ympäri ja lähti salista.
Mutta kuljettuaan noin neljä askelta hän pysähtyi, aivan kuin olisi
ajatellut jonkin yhtäkkiä selväksi, naurahti hiljaa ja palasi taas
entiselle paikalleen.
— Minä olen, teidän ylhäisyytenne, niinkuin se talonpoikaistyttö...
tiedättehän, miten se on: »jos tahdon, niin hyppään siihen, jos en
tahdo, niin en hyppää»; hänen jäljessään kannetaan sarafaania tai
villahamettako se on, jotta hän hyppäisi siihen sisälle, jolloin
hänet sidottaisiin ja vietäisiin vihille, mutta hän sanoo: »Jos
tahdon, niin hyppään, jos en tahdo, niin en hyppää»... Se on jotakin
rahvaanomaista...
— Mitä te sillä tarkoitatte? — kysyi puheenjohtaja ankarasti.
— Tätä, — sanoi Ivan Fjodorovitš vetäen yhtäkkiä esille rahatukun,
— tässä ovat rahat... ne samat, jotka olivat tuossa käärössä
(hän nyökäytti päätään pöytää kohti, jolla olivat esineelliset
todistuskappaleet) ja joiden tähden isäni tapettiin. Mihin minä ne
panen? Herra oikeuden komisarius, antakaa ne perille.
Komisarius otti koko tukun ja antoi sen puheenjohtajalle.
— Millä tavoin nuo rahat ovat voineet joutua teidän haltuunne... jos ne
ovat ne samat rahat? — lausui puheenjohtaja ihmeissään.
— Sain ne Smerdjakovilta, murhaajalta, eilen... Olin hänen luonaan,
ennenkuin hän hirttäytyi. Hän on tappanut isän, ei veljeni. Hän tappoi,
ja minä olin opettanut hänet tappamaan... Kukapa ei tahtoisi isänsä
kuolemaa?...
— Oletteko te täydessä järjessänne vai ettekö? — pääsi puheenjohtajan
suusta vastoin hänen tahtoaan.
— Siinäpä se onkin, että olen täydessä järjessäni... ja katalassa
järjessä, samanlaisessa kuin tekin, kuin kaikki nämä... naamat! —
kääntyi hän äkkiä yleisöön. — Tappoivat isän, mutta teeskentelivät
pelästystä, — hän kiristeli hampaitaan raivoisan halveksumisen
vallassa. — Kiemurtelevat toinen toisensa edessä. Valehtelijat! Kaikki
tahtovat isän kuolemaa. Toinen inhoittava olento syö toisen inhoittavan
olennon... Jos ei isänmurhaa olisi tapahtunut, — niin he kaikki
olisivat suuttuneet ja hajaantuneet vihaisina... Näytäntöjä! »Leipää ja
näytäntöjä!» Mutta hyväpä muuten olen minäkin! Onko teillä vettä vai
eikö, antakaa juodakseni, Kristuksen tähden! — Hän tarttui yhtäkkiä
päähänsä.
Oikeuden komisarius meni heti hänen luokseen. Aljoša hyppäsi yhtäkkiä
paikaltaan ja huudahti: »Hän on sairas, älkää uskoko häntä, hän potee
juoppohulluutta!» Katerina Ivanovna nousi kiireesti tuoliltaan ja
katseli kauhusta liikkumattomana Ivan Fjodorovitšia. Mitja nousi
seisomaan ja vääristäen suunsa hurjaan hymyyn katseli ja kuunteli
halukkaasti veljeään.
— Rauhoittukaa, en ole mielenvikainen, vaan ainoastaan murhaaja! —
alkoi Ivan taas. — Eihän murhaajalta voi vaatia kaunopuheisuutta... —
lisäsi hän äkkiä ja alkoi nauraa suu vääränä.
Prokuraattori kumartui puheenjohtajan puoleen ilmeisesti aivan ymmällä
ollen. Oikeuden jäsenet kuiskuttelivat hätääntyneinä keskenään.
Fetjukovitš höristi tarkoin korviaan ja kuunteli. Sali odotti
henkeään pidättäen. Puheenjohtaja näytti äkkiä ikäänkuin selviävän
hämmästyksestään.
— Todistaja, teidän sananne ovat käsittämättömiä ja täällä mahdottomia.
Rauhoittukaa, jos voitte, ja kertokaa... jos teillä todella on
jotakin sanottavaa. Millä te voitte todistaa oikeaksi tuommoisen
tunnustuksen... jos vain ette houraile?
— Sepä se onkin, että minulla ei ole todistajia. Smerdjakov, tuo
koira, ei lähetä meille toisesta maailmasta todistusta... käärössä.
Te kyselette aina vain kääröjä, riittää yksikin. Ei ole minulle
todistajia... Paitsi ehkä yksi ainoa, — naurahti hän miettivästi.
— Kuka on todistajanne?
— Vihtahousu, teidän ylhäisyytenne, se ei ole oikein kaavojen mukainen!
_Le diable n'existe point!_ Älkää kiinnittäkö siihen huomiota,
jonninjoutava pikkuinen piru, — lisäsi hän lakaten yhtäkkiä nauramasta
ja ikäänkuin luottamuksellisesti, — hän on varmaankin jossakin täällä,
tuon pöydän alla juuri, jolla ovat esineelliset todistuskappaleet,
missäpä muualla hän istuisi, jollei siellä? Näettekö, kuulkaa minua:
minä sanoin hänelle: en tahdo olla vaiti, mutta hän alkoi geologisesta
murroksesta... tyhmyyksiä! No, vapauttakaa toki peto... hän lauloi
hymnin, sentähden että hänen on helppo olla! Se on aivan samanlaista
kuin jos juopunut kanalja olisi alkanut hoilata, miten »Jussi Pietariin
on mennyt», mutta minä antaisin kaksi sekuntia kestävästä ilosta
kvadriljoonan kvadriljoonaa. Te ette tunne minua! Oi, miten tyhmää tämä
kaikki teillä on! No, ottakaa minut hänen asemastaan! Jotakin vartenhan
minä olen tullut... Miksi, miksi kaikki tämä, mitä täällä vain on, on
niin tyhmää?...
Ja hän alkoi taas hitaasti ja aivan kuin mietteissään katsella salia.
Mutta yleinen liikehtiminen oli jo alkanut. Aljoša syöksähti paikaltaan
hänen luokseen, mutta oikeuden komisarius oli jo tarttunut Ivan
Fjodorovitšia käteen.
— Mitä tämä vielä on? — huudahti tämä katsoen komisariusta suoraan
kasvoihin, ja tarttuen yhtäkkiä hänen olkapäihinsä hän löi hänet
raivoissaan lattiaan. Mutta vahtimiehet ennättivät samassa hänen
luokseen, hänet otettiin kiinni, ja silloin hän päästi raivokkaan
parkunan. Ja koko ajan, kun häntä kuljetettiin pois, hän parkui ja
huuteli jotakin sekavaa.
Syntyi hälinä. En muista kaikkea järjestyksessä, olin itsekin
järkytetty enkä voinut seurata asiain kulkua. Tiedän vain, että
myöhemmin, kun rauha oli palautunut ja kaikki olivat ymmärtäneet, miten
asia oli, käytiin ankarasti oikeuden komisariuksen kimppuun, vaikka hän
seikkaperäisesti selittikin esimiehilleen, että todistaja oli ollut
kaiken aikaa terve, että häntä oli tarkastanut lääkäri, kun hän tuntia
aikaisemmin oli tuntenut lievää pahoinvointia, ja että hän ennen saliin
tuloaan oli koko ajan puhunut järkevästi, niin että oli mahdotonta
aavistaa mitään; että hän päinvastoin itse oli itsepintaisesti tahtonut
päästä esille ja välttämättömästi todistaa. Mutta ennenkuin oli edes
jonkin verrankaan ennätetty rauhoittua ja selvitä ällistyksestä,
syntyi heti tämän kohtauksen jälkeen toinenkin; Katerina Ivanovna sai
hysteerisen kohtauksen. Hän alkoi kovasti vingahdellen itkeä, mutta ei
tahtonut poistua, riuhtoi, rukoili, ettei häntä vietäisi pois, ja huusi
yhtäkkiä puheenjohtajalle:
— Minun on annettava vielä eräs todistus, heti paikalla... heti
paikalla!... Tässä on paperi, kirje... ottakaa, lukekaa pian, pian! Se
on kirje tuolta pedolta, tuolta tuossa, tuolta! — hän osoitti Mitjaa.
— Hän se tappoi isänsä, saatte heti nähdä, hän kirjoittaa minulle,
miten hän tappaa isänsä! Mutta tuo toinen on sairas, sairas, hän potee
juoppohulluutta! Olen jo kolme päivää nähnyt hänen olevan kuumeessa!
Näin hän huuteli ollen aivan suunniltaan. Oikeuden komisarius
otti paperin, jota hän ojenteli puheenjohtajaa kohti, ja Katerina
Ivanovna vaipui tuolilleen, peitti kasvonsa ja alkoi nytkähdellen
ja kuulumattomasti itkeä, vavisten ja tukahduttaen pienimmänkin
vaikerruksen, koska pelkäsi, että hänet lähetetään pois salista.
Hänen antamansa paperi oli se sama Mitjan »Pääkaupunki»-ravintolasta
lähettämä kirje, jota Ivan Fjodorovitš oli nimittänyt »matemaattisen
varmaksi» asiakirjaksi. Voi, sille myönnettiin todellakin tuo
matemaattisen todistuksen arvo, ja jos tuota kirjettä ei olisi ollut,
niin kenties Mitja ei olisi ollutkaan tuhon oma tai ei ainakaan
olisi tuhoutunut niin kauhealla tavalla! Minä toistan, että oli
vaikeata seurata yksityiskohtia. Mieleni muistuu tämä kaikki vielä
nytkin jonkinmoisena sekamelskana. Luultavasti puheenjohtaja heti
ilmoitti uuden asiakirjan sisällyksen oikeudelle, prokuraattorille,
puolustajalle, valamiehille. Muistan vain, miten Katerina Ivanovnaa
alettiin kuulustella. Kysymykseen, oliko hän rauhoittunut, jonka
puheenjohtaja lempeästi hänelle teki, huudahti Katerina Ivanovna
kiireesti:
— Minä olen valmis, olen valmis! Kykenen täydellisesti vastaamaan
teille, — lisäsi hän ilmeisesti yhä vielä hirveästi peläten, että
häntä jostakin syystä ei tahdota kuulla. Häntä pyydettiin selittämään
tarkemmin: mikä kirje tämä oli ja minkälaisissa olosuhteissa hän oli
sen saanut?
— Minä sain sen rikoksenteon edellisenä päivänä, mutta hän oli
kirjoittanut sen sitä edellisenä päivänä ravintolassa, siis kaksi
päivää ennen kuin teki rikoksen, — katsokaa, se on kirjoitettu jollekin
laskulle! — huusi hän läähättäen. — Hän vihasi minua silloin, koska
itse oli tehnyt alhaisen teon ja mennyt tuon elukan mukaan... ja
vielä sen tähden, että hän oli minulle velkaa nuo kolmetuhatta...
Oi, häntä harmittivat nuo kolmetuhatta juuri hänen halpamaisuutensa
takia! Noitten kolmentuhannen laita oli tämmöinen, — minä pyydän teitä,
minä rukoilen teitä kuulemaan minua: kolme viikkoa ennen sitä, kuin
hän tappoi isänsä, hän tuli luokseni aamulla. Minä tiesin, että hän
tarvitsi rahoja, ja tiesin mihin hän tarvitsi, — juuri siihen, että
saisi viekoitelluksi tämän elukan ja vieneeksi mukanaan. Minä tiesin
silloin, että hän jo oli uskoton minulle ja aikoi hylätä minut, ja
minä, minä itse ojensin hänelle silloin nuo rahat, itse tarjosin niitä
muka lähetettäviksi sisarelleni Moskovaan, — ja kun minä ne annoin,
niin katsoin häntä silmiin ja sanoin, että hän saa lähettää milloin
tahtoo, »vaikkapa vielä kuukaudenkin kuluttua». Kuinka, kuinka hän
ei olisi ymmärtänyt, että minä sanoin hänelle suoraan vasten silmiä:
»Sinä tarvitset rahaa pettääksesi minua tuon elukkasi kanssa, tästä
siis saat ne rahat, minä annan itse ne sinulle, ota, jos olet niin
kunniaton, että otat!»... Minä tahdoin osoittaa hänet syylliseksi, ja
kuinka kävi? Hän otti, hän otti ne ja vei ja tuhlasi ne tuon elukan
kanssa siellä, yhdessä yössä... Mutta hän ymmärsi, hän ymmärsi, että
minä tiedän kaiken, vakuutan teille, että hän silloin ymmärsi senkin,
että minä antaessani hänelle rahat ainoastaan koettelin häntä: onko hän
niin vailla kunniantuntoa, että ottaa minulta, vai eikö? Katsoin häntä
silmiin, ja hän katsoi silmiini ja ymmärsi kaiken, ymmärsi kaiken, ja
otti, otti ja vei rahani!
— Se on totta, Katja! — kiljaisi yhtäkkiä Mitja. — Katsoin silmiisi ja
ymmärsin, että teet minut kunniattomaksi, ja otin kuitenkin rahasi!
Halveksikaa roistoa, halveksikaa kaikki, olen sen ansainnut!
— Syytetty, — huudahti puheenjohtaja, -— jos vielä sanotte sanaankaan,
niin annan viedä teidät ulos.
— Nämä rahat kiusasivat häntä, — jatkoi Katja hermostuneesti
kiirehtien, — hän tahtoi antaa ne minulle takaisin, hän tahtoi, se on
totta, mutta hän tarvitsi rahaa myös tuota elukkaa varten. Niinpä hän
tappoi isänsä, mutta ei kuitenkaan palauttanut minulle rahoja, vaan
meni hänen kanssaan tuonne maalle, missä hänet otettiin kiinni. Siellä
hän joi taas ne rahat, jotka hän oli ryöstänyt surmaamaltaan isältä.
Ja päivää ennen, kuin hän tappoi isänsä, hän kirjoitti minulle tämän
kirjeen, kirjoitti juovuksissa, huomasin sen silloin heti, kirjoitti
vihapäissään ja tietäen, varmasti tietäen, että minä en näytä tätä
kirjettä kenellekään, en vaikka hän olisi murhaaja. Muuten hän ei
olisi kirjoittanut. Hän tiesi, että minä en tahdo hänelle kostaa enkä
syöstä häntä turmioon! Mutta lukekaa, lukekaa tarkkaavaisesti, pyydän,
hyvin tarkkaavaisesti, ja te näette, että hän on kirjeessä kuvannut
kaiken, kaiken edeltäpäin: miten hän tappaa isänsä ja missä tällä ovat
rahat. Katsokaa, olkaa hyvä, älkää jättäkö huomaamatta, siellä on eräs
lause: »Tapan, kunhan vain Ivan menisi pois.» Siis hän harkitsi jo
edeltäpäin, miten hän tappaa, — puheli Katerina Ivanovna oikeudelle
vahingoniloisesti ja pahansuovasti. Oi, näkyi, että hän oli pienimpiä
vivahduksia myöten tutustunut tähän onnettomaan kirjeeseen ja painanut
siitä mieleensä jokaisen piirteen. — Selvänä hän ei olisi kirjoittanut
minulle, mutta katsokaa, siellä on kaikki kuvattuna edeltäpäin, kaikki
aivan täsmälleen, niinkuin hän sitten murhasi, koko ohjelma!
Näin hän huuteli aivan suunniltaan ollen ja tietysti välittämättä enää
mitään siitä, mitä seurauksia hänelle itselleen tästä voisi olla,
vaikka hän tietysti oli aavistanut niitä jo kuukautta aikaisemmin,
sillä silloinkin hän kenties vihasta vavahdellen oli miettinyt:
»Eiköhän pitäisi lukea tämä oikeudessa?» Nyt hän oli ikäänkuin suin
päin syöksynyt kuiluun. Muistelen, että nyt juuri sihteeri luki kirjeen
ääneen, ja se teki järkyttävän vaikutuksen. Mitjalta kysyttiin:
tunnustaako hän kirjeen omakseen?
— Minun, minun se on! — huudahti Mitja. — Selvänä en olisi
kirjoittanut!... Monesta syystä me vihasimme toisiamme, Katja, mutta
minä vannon, vannon sinulle, että minä vihatessanikin rakastin sinua.
Mutta sinä — et rakastanut minua!
Hän vaipui paikalleen väännellen käsiään epätoivoissaan. Prokuraattori
ja puolustaja aloittivat ristikuulustelun, jonka pääsisällys oli: »Mikä
saattoi teidät äsken pitämään salassa tämmöisen asiakirjan ja antamaan
aivan toisenhenkisen ja toisensävyisen todistuksen?»
— Niin, niin, äsken minä valehtelin, kaikki oli valhetta, valehtelin
vastoin kunniaa ja omaatuntoa, mutta äsken minä tahdoin pelastaa hänet,
koska hän niin suuresti vihasi ja halveksi minua, — huudahti Katja
kuin mieletön. — Oi, hän halveksi minua kauheasti, halveksi aina, ja,
tiedättekö, tiedättekö, — hän halveksi minua siitä hetkestä asti,
kun minä silloin kumarsin langeten hänen jalkojensa juureen noiden
rahojen tähden. Minä näin sen... Minä tunsin sen silloin heti, mutta
en pitkään aikaan uskonut itseäni. Miten usein olenkaan lukenut hänen
silmistään: »Kuitenkin sinä itse tulit silloin minun luokseni.» Oi,
hän ei ymmärtänyt, hän ei vähääkään ymmärtänyt, miksi silloin juoksin
hänen luokseen, hän pystyy epäilemään ainoastaan halpamaisuutta! Hän
arvosteli itsensä mukaan, hän luuli, että kaikki ovat samanlaisia kuin
hän, — sanoi Katja purren raivoissaan hampaitaan ja jo määrättömästi
vimmastuneena. — Ja naimisiin minun kanssani hän tahtoi mennä
ainoastaan sen tähden, että minä olin saanut perinnön, sen tähden, sen
tähden! Epäilin aina, että se oli sen tähden! Oi, hän on peto! Hän
on ollut koko ikänsä vakuutettu, että minä koko elämäni ajan vapisen
häpeästä hänen edessään sen tähden, että silloin tulin hänen luokseen,
ja että hän voi ikuisesti halveksia minua sen takia ja siksi olla
voiton puolella, — juuri siksi hän tahtoi mennä naimisiin kanssani!
Niin se on, niin se on kaikki! Minä koetin voittaa hänet rakkaudellani,
rajattomalla rakkaudella, tahdoin sietää hänen uskottomuutensakin,
mutta hän ei ymmärtänyt mitään, ei mitään. Ja voiko hän mitään
ymmärtääkään! Hän on peto! Tämän kirjeen sain vasta seuraavan päivän
iltana, se tuotiin minulle ravintolasta, mutta vielä aamulla, saman
päivän aamuna, minä tahdoin antaa hänelle anteeksi kaiken, kaiken,
hänen uskottomuutensakin!
Tietysti puheenjohtaja ja prokuraattori tyynnyttelivät häntä. Olen
vakuutettu siitä, että heitä kaikkia kenties itseäänkin hävetti
noin käyttää hyväkseen hänen raivostustaan ja kuunnella sellaisia
tunnustuksia. Minä muistan, kuinka kuulin heidän sanovan hänelle: »Me
ymmärrämme, kuinka raskasta teidän on olla, uskokaa, me kykenemme
tuntemaan myötätuntoa», j.n.e — mutta joka tapauksessa he onkivat ulos
todistukset hysterian vallassa olevalta, suunniltaan pois joutuneelta
naiselta. Lopuksi Katerina Ivanovna kuvasi tavattomalla selvyydellä,
jommoinen niin usein, vaikkakin hetkellisesti, saattaa esiintyä
kaikkein jännittyneimmässäkin tilassa, kuinka Ivan Fjodorovitš miltei
oli menettämäisillään järkensä näiden kahden kuukauden kuluessa sen
takia, että tahtoi pelastaa »pedon ja murhaajan», oman veljensä.
— Hän kiusasi itseään, — huudahteli Katerina Ivanovna, — hän koetti
aina vain vähentää veljensä syyllisyyttä tunnustamalla minulle, ettei
hän itsekään pitänyt isästään ja että hän kenties itsekin oli toivonut
tämän kuolemaa. Oi, hänellä on syvä, syvä omatunto! Hän on kiusannut
itsensä näännyksiin omallatunnollaan! Hän ilmaisi minulle kaiken,
kaiken, hän tuli luokseni ja puhui minulle joka päivä niinkuin ainoalle
ystävälleen! — huudahti hän yhtäkkiä aivan kuin uhmaillen, ja hänen
silmänsä säkenöivät. — Hän kävi Smerdjakovin luona kaksi kertaa.
Kerran hän tuli luokseni ja sanoi: jos murhaaja ei ole veljeni, vaan
Smerdjakov (sillä täällä levittivät kaikki sitä satua, että Smerdjakov
oli murhannut), niin kenties silloin minäkin olen syyllinen, sillä
Smerdjakov tiesi, etten minä pitänyt isästä, ja luuli kenties minun
toivovan isäni kuolemaa. Silloin minä otin esille tämän kirjeen ja
näytin hänelle, ja hän tuli täysin vakuutetuksi, että hänen veljensä
oli murhaaja, ja se lannisti hänet kokonaan. Hän ei jaksanut kestää
sitä, että hänen oma veljensä on — isänmurhaaja! Jo viikko takaperin
minä näin, että hän oli tämän johdosta sairas. Viime päivinä hän minun
luonani istuessaan houraili. Minä huomasin hänen järkensä menevän
sekaisin. Hän houraili kävellessään, hänet nähtiin tässä tilassa
kaduilla. Tänne saapunut tohtori tutki minun pyynnöstäni häntä toissa
päivänä ja sanoi hänen olevan saamaisillaan kuumeen, — kaikki hänen
takiaan, kaikki pedon takia! Eilen hän sitten sai tietää Smerdjakovin
kuolleen, — se vaikutti häneen niin voimakkaasti, että hän menetti
järkensä... ja kaikki tuo tapahtui pedon takia, kaikki vain siksi, että
hän tahtoi pelastaa pedon!
Oi, tietysti voi näin puhua ja tämmöisiä tunnustuksia tehdä vain jonkin
ainoan kerran elämässään, — esimerkiksi kuolinhetkellä, mestauslavalle
noustessa. Mutta Katjalla oli nyt hänen erikoinen hetkensä, ja
hänen luonteenlaatunsa pääsi esille. Tämä oli sama hurja Katja,
joka silloin syöksyi nuoren hurjastelijan luo pelastaakseen isänsä;
tämä oli sama Katja, joka äsken koko tämän yleisön edessä ylpeänä
ja siveänä uhrasi itsensä ja neitseellisen kainoutensa kertomalla
Mitjan »jalosta teosta», jotta saisi edes hiukankin lievennetyksi
häntä odottavaa kohtaloa. Ja nyt hän uhrautui aivan samalla tavalla,
mutta toisen miehen puolesta, ja kenties hän vasta nyt, vasta tällä
hetkellä, ensimmäisen kerran tunsi ja käsitti täydelleen, miten
rakas tuo toinen mies hänelle oli! Hän uhrautui pelästyneenä hänen
puolestaan, yhtäkkiä tajuttuaan, että toinen oli syössyt itsensä
turmioon todistamalla, että murhaaja olikin hän eikä hänen veljensä,
uhrautui pelastaakseen hänet, hänen kunniansa, hänen maineensa! Mutta
kuitenkin välähti mieleen kauhea asia: valehteliko hän Mitjaa vastaan
kuvatessaan entisiä suhteitaan tähän, — siinä oli kysymys. Ei, ei,
hän ei panetellut tahallaan, kun hän huusi, että Mitja halveksi häntä
maahan kumartamisen johdosta! Hän itse uskoi sen; hän oli syvästi
vakuutettu, kenties tuosta kumarruksesta asti, että suoraluontoinen
Mitja, joka silloin vielä jumaloi häntä, nauroi hänelle ja halveksi
häntä. Ja aivan ylpeydestä hän itse silloin oli kiintynyt Mitjaan
rakkaudella, hysteerisellä ja pingoitetulla, loukatusta ylpeydestä,
eikä tuo lempi ollut rakkauden, vaan koston kaltaista. Oi, kenties
tämä pingoitettu rakkaus olisi muuttunut oikeaksi, kenties Katja vain
sitä toivoikin, mutta Mitja loukkasi häntä uskottomuudellaan sydämen
pohjaan asti, eikä sydän antanut sitä anteeksi. Mutta koston hetki tuli
odottamatta, ja kaikki, mikä kauan aikaa oli ollut kertyneenä loukatun
naisen rinnassa ja tehnyt siellä kipeätä, purkautui yhtäkkiä ilmoille.
Hän hylkäsi Mitjan, mutta hylkäsi myös itsensä! Ja luonnollisesti heti,
kun hän oli ennättänyt purkaa sydämensä, jännitys laukesi ja hän oli
menehtyä häpeästä. Alkoi taas hysteerinen kohtaus, hän kaatui maahan
itkien ja huutaen. Hänet vietiin pois. Sillä hetkellä, jolloin häntä
kannettiin ulos, syöksähti Grušenjka parkaisten Mitjan luo paikaltaan
niin nopeasti, ettei häntä ennätetty estää.
— Mitja! — kirkaisi hän. — Sinun käärmeesi on syössyt sinut turmioon!
Nyt hän näytti teille oikean luontonsa! — huusi hän oikeudelle täristen
vihasta. Puheenjohtajan viittauksesta häneen tartuttiin ja häntä
lähdettiin viemään ulos salista. Hän ei antautunut, riuhtoi ja pyrki
takaisin Mitjan luo. Mitja parkaisi ja syöksyi niinikään häntä kohti.
Hänet otettiin kiinni.
Niin, minä luulen, että katsomaan tulleet naisemme olivat tyytyväisiä:
näytelmässä oli runsaasti nähtävää. Muistan, miten sitten paikalle
saapui Moskovasta tullut tohtori. Luultavasti oli puheenjohtaja jo
aikaisemmin lähettänyt komisariuksen hommaamaan Ivan Fjodorovitšille
hoitoa. Tohtori ilmoitti oikeudelle, että sairas on hyvin vaarallisen
kuumekohtauksen vallassa ja että hänet olisi heti vietävä pois.
Prokuraattorin ja puolustajan kysymysten johdosta hän vahvisti todeksi,
että potilas itse oli käynyt hänen luonaan toissa päivänä ja että hän
oli tälle silloin ennustanut pian alkavaa kuumetta, mutta sairas ei
ollut halunnut ruveta hoidettavaksi. »Mutta hänen sieluntilansa ei
ollut ensinkään terve, hän itse tunnusti minulle, että näkee valveilla
ollessaan näkyjä, kohtaa kadulla erinäisiä jo kuolleita henkilöitä ja
että hänen luonaan käy joka ilta vieraana saatana», lopetti tohtori.
Annettuaan lausuntonsa kuuluisa lääkäri poistui. Katerina Ivanovnan
antama kirje liitettiin esineellisten todistuskappaleitten joukkoon.
Neuvoteltuaan oikeus päätti jatkaa jutun käsittelyä ja merkitä
pöytäkirjaan molemmat yllättävät todistukset (Katerina Ivanovnan ja
Ivan Fjodorovitšin).
Mutta minä en ryhdy enää kuvailemaan jatkokäsittelyä. Sitäpaitsi
jäljelläolevien todistajien lausunnot olivat ainoastaan aikaisemmin
esitettyjen toistamista ja todeksi vakuuttamista, vaikka jokaisessa
olikin oma luonteenomainen erikoisuutensa. Kaikki kuitenkin, toistan
sen, keskittyy yhteen pisteeseen prokuraattorin puheessa, johon
heti siirryn. Kaikki olivat kuohuksissaan, viimeinen katastrofi
oli saanut kaikki sähköisiksi, ja hirveän kärsimättöminä kaikki
odottivat vain ratkaisua, asianomaisia puheita ja tuomiota. Katerina
Ivanovnan todistukset olivat ilmeisesti järkyttäneet Fetjukovitšia.
Sen sijaan prokuraattori oli voitonriemuinen. Kun asian käsittely
oli loppunut, ilmoitettiin istunnon keskeytyvän, ja tätä keskeytystä
kesti lähes tunnin verran. Viimein puheenjohtaja ilmoitti syytös- ja
puolustuspuheiden alkavan. Kello oli luullakseni kahdeksan illalla, kun
prokuraattorimme Ippolit Kirillovitš aloitti syytepuheensa.
6.
Prokuraattorin puhe. Karakteristiikka.
Ippolit Kirillovitš aloitti syytepuheensa hermoväristyksen vallassa,
kylmä sairauden hiki otsalla ja ohimoilla sekä tuntien koko
ruumiissaan vuorotellen vilunväreitä ja kuumuutta. Niin hän itse
myöhemmin kertoi. Hänen oman käsityksensä mukaan tämä puhe oli hänen
_chef-d'oeuvre'nsä_, hänen koko elämänsä _chef-d'oeuvre_, hänen
joutsenlaulunsa. Totta onkin, että yhdeksän kuukautta tämän jälkeen
hän kuoli pahaan keuhkotautiin, niin että hänellä tosiaankin, kuten
sittemmin nähtiin, olisi ollut oikeus verrata itseään joutseneen,
joka laulaa viimeisen laulunsa, jos hän olisi edeltäpäin aavistanut
kuolevansa. Tähän puheeseen hän pani koko sydämensä ja kaiken älynsä
ja osoitti odottamatta, että hänessä piili sekä kansalaistunnetta että
»kirottuja» kysymyksiä, ainakin mikäli meidän Ippolit Kirillovitš
parkamme kykeni niitä omaksumaan. Pääasia oli, että hänen puheensa
vaikutti vilpittömyydellään: hän uskoi vilpittömästi syytetyn
syylliseksi; hän ei syyttänyt tätä ainoastaan tilauksesta, viran
puolesta, ja vaatiessaan »kostoa» hän todella värisi halusta »pelastaa
yhteiskunta». Naismaailmammekin, joka loppujen lopuksi suhtautui
vihamielisesti Ippolit Kirillovitšiin, myönsi kuitenkin hänen puheensa
tehneen tavattoman etevän vaikutuksen. Hän alkoi ontolla, katkonaisella
äänellä, mutta sangen pian hänen äänensä voimistui ja kaikui yli
koko salin, ja niin oli puheen loppuun asti. Mutta heti lopetettuaan
puheensa hän oli vähällä pyörtyä.
— Herrat valamiehet — alkoi syyttäjä, — nyt esillä oleva asia on
tullut kuuluisaksi yli koko Venäjän. Mutta mitä, niin luulisi,
tässä on ihmeteltävää, mikä tässä on niin erikoisen kauhistuttavaa?
Varsinkin meille, meille erikoisesti? Mehän olemme ihmisiä, jotka
olemme tähän kaikkeen niin kovin hyvin tottuneet! Mutta sepä juuri
meitä kauhistuttaakin, että tämmöiset murheelliset asiat melkein
ovat lakanneet tuntumasta meistä kauheilta! Tätä juuri täytyy
kauhistua, tätä meidän tottumustamme, eikä tämän tai toisen yksilön
yksinäistä tihutyötä. Mitkä sitten ovat syyt välinpitämättömyyteemme,
meidän tuskin edes lämpimään suhtautumiseemme tämmöisiin asioihin,
tämmöisiin ajan merkkeihin, jotka ennustavat meille kaikkea muuta
kuin kadehdittavaa tulevaisuutta? Johtuuko tämä kyynillisyydestämme,
meidän vielä niin nuoren, mutta jo ennen aikojaan raihnaiseksi
vanhentuneen yhteiskuntamme varhaisesta järjen ja mielikuvituksen
näivettymisestä? Meidän perustuksiaan myöten järkähtäneistä
siveellisistä peruskäsitteistämmekö vaiko siitä, että näitä siveellisiä
peruskäsitteitä meillä loppujen lopuksi kenties ei ole olemassakaan?
Jätän vastaamatta näihin kysymyksiin, mutta joka tapauksessa ne
kiusaavat mieliä, ja jokaisen kansalaisen ei ainoastaan tule, vaan
hänen pakottava velvollisuutensa on kärsiä niistä. Meidän aloitteleva
vielä arka sanomalehdistömme on kuitenkin jo tehnyt yhteiskunnalle
jonkin verran palveluksia, sillä ilman sen välitystä me emme koskaan
olisi saaneet tietää edes osapuilleen täydellisesti niitä hillittömän
tahdon ja siveellisen lankeemuksen kauhutöitä, joista se myötäänsä
kertoo palstoillaan kaikille, eikä ainoastaan niille, jotka käyvät
nykyisen hallituksemme meille lahjoittaman uuden julkisen oikeuden
tuomiosaleissa. Ja mitä luemmekaan melkein joka päivä? Oi, sellaisista
asioista joka hetki, että niiden rinnalla tämä nyt käsiteltävä juttukin
kalpenee ja näyttää melkeinpä aivan tavalliselta asialta. Mutta
kaikkein tärkeintä tässä on se, että suurin osa meidän venäläisiä,
meidän kansallisia rikosjuttujamme todistaa nimenomaan jostakin
yleisestä, jonkinmoisesta yhteisestä onnettomuudesta, joka on
pesiytynyt meille ja jota vastaan jo on vaikeata taistella, koska se
on muuttunut yleiseksi pahaksi. Tuolla nuori, loistava upseeri, joka
kuuluu korkeimpiin yhteiskuntapiireihin ja joka tuskin on ennättänyt
aloittaa elämänsä ja uransa, teurastaa alhaisella tavalla, salaisesti,
ilman mitään omantunnon vaivoja pikku virkamiehen, joka osittain on
ollut hänen hyväntekijänsä, ja tämän palvelijattaren, anastaakseen
velkakirjansa ja samalla kaikki virkamiehen rahat: »Nekin tarvitaan
suuren maailman huvituksiini ja vastaista virka-uraani varten.»
Surmattuaan molemmat hän menee pois, kun on ensin pannut kummankin
ruumiin pään alle tyynyn. Tuolla nuori sankari, jonka rintaa koristavat
urhoollisuudesta saadut ristit, surmaa niinkuin rosvo maantiellä
päällikkönsä ja hyväntekijänsä äidin ja vakuuttaa yllyttäessään
kumppaneitaan, että »tuo äiti rakastaa häntä kuin omaa poikaansa
ja seuraa senvuoksi kaikkia hänen neuvojaan eikä ryhdy mihinkään
varokeinoihin». Olkoonpa, että tämä on peto, mutta minä en uskalla nyt
meidän aikanamme enää sanoa, että hän on ainoa peto laatuaan. Toinen ei
surmaa, mutta ajattelee ja tuntee aivan samalla tavalla kuin hän, on
sydämessään yhtä epärehellinen kuin hänkin. Hiljaisuudessa, ollessaan
kahden kesken omantuntonsa kanssa, hän kenties kysyy itseltään: »Mitä
on oikeastaan kunnia, ja eikö veri ole vain ennakkoluulo?» Kenties
nousee huuto minua vastaan ja sanotaan, että minä olen sairaalloinen,
hysteerinen mies, lausun julki kummallisia panetteluja, — ja, Herra
Jumala, miten minä ensimmäisenä siitä iloitsisinkaan! Oi, älkää uskoko
minua, pitäkää minua sairaana, mutta muistakaa kuitenkin sanani: jos
edes kymmenes, jos kahdeskymmenes osa sanoistani sisältää totuutta,
— niin johan sekin on kauheata! Katsokaa, hyvät herrat, katsokaa,
miten nuoret ihmiset meillä ampuvat itsensä: oi, ilman pienimpiäkään
hamletmaisia kysymyksiä siitä, mitä _siellä_ tulee, ilman merkkiäkään
noista kysymyksistä, aivan kuin tuo kysymys hengestämme ja kaikesta,
mikä meitä haudan tuolla puolen odottaa, olisi aikoja sitten pyyhitty
pois heidän luonnostaan, haudattu ja hietaan peitetty. Katsokaa
lopuksi meillä vallitsevaa irstailua, meidän irstailijoitamme. Fjodor
Pavlovitš, käsiteltävänä olevan jutun onneton uhri, on joihinkin
heistä verrattuna miltei viaton lapsukainen. Mehän tunsimme hänet
kaikki, »hän parissamme eli»... Niin, venäläisen rikollisuuden
psykologiaa ryhtyvät kenties joskus tutkimaan parhaat kyvyt, sekä
meikäläiset että eurooppalaiset, sillä aihe on sen arvoinen. Mutta
tämä tutkiminen suoritetaan joskus myöhemmin, kun siihen on aikaa
ja kun kaikki nykyhetken traagillinen sekamelska on jo siirtynyt
kauemmaksi etualalta, niin että sitä voi tarkastella sekä älykkäämmin
että puolueettomammin kuin mitä esimerkiksi minun kaltaiseni ihmiset
voivat tehdä. Nyt me vain kauhistumme tai teeskentelemme kauhistumista,
mutta kuitenkin nautimme näytelmästä, koska pidämme voimakkaista,
mielettömistä vaikutelmista, jotka saavat kyynillisen ja laiskan
joutilaisuutemme liikkeelle, tai myöskin pikkulasten tavoin huidomme
käsillämme luotamme kauheita aaveita ja peitämme päämme pielukseen,
kunnes kamala näky on kadonnut, unohtaaksemme sen kohta ilonpidossa ja
leikeissä. Mutta täytyyhän meidänkin joskus alkaa elää järkevästi ja
ajatellen, täytyyhän meidänkin luoda silmäys itseemme ja yhteiskuntaan,
täytyyhän meidänkin saada yhteiskunnalliselle elämällemme järkevä
sisällys tai edes vaikkapa aloittaa järkisisällyksen antaminen.
Edellisen aikakauden suuri kirjailija, personoidessaan suurimman
teoksensa lopussa Venäjän niin, että näkee sen uljaan venäläisen
kolmivaljakon muodossa, joka kiitää tuntematonta päämäärää kohti,
huudahtaa: »Ah, kolmivaljakko, sinä lintu, kuka on sinut keksinyt!» ja
hän lisää ylpeän innostuksen valtaamana, että vinhaa vauhtia kiitävän
kolmivaljakon edestä väistyvät kunnioittavasti kaikki kansat. Niin,
hyvät herrat, olkoon asia niin, väistykööt vain kunnioittavasti
tai epäkunnioittavasti, mutta minun syntisen mielipiteeni mukaan
nerokas taiteilija on lopettanut teoksensa näin joko lapsellisen
viattoman kaunosieluisuuden puuskan vallassa tai yksin kertaisesti
peläten silloisen ajan sensuuria. Sillä jos kolmivaljakkoa vetämään
valjastettaisiin vain hänen omat sankarinsa, Sobakevitšit, Nozdrevit
ja Tšitšikovit, niin, pantiinpa ajajaksi kuka hyvänsä, mihinkään
kelvolliseen asti ei tuommoisilla hevosilla ajeta! Mutta nuohan olivat
vain entisen ajan hevosia, jotka eivät vedä vertoja nykyisille, meillä
on parempia...
Tässä keskeyttivät Ippolit Kirillovitšin puheen kättentaputukset.
Liberaalinen ajatustapa venäläistä kolmivaljakkoa kuvattaessa miellytti
kuulijoita. Tosin käsiään taputti vain pari kolme ryhmää, niin ettei
puheenjohtaja edes katsonut olevan syytä kääntyä yleisön puoleen ja
uhata »salin tyhjentämisellä», vaan ainoastaan katsahti ankarasti
taputtajiin. Mutta Ippolit Kirillovitš oli saanut rohkaisua: ei koskaan
vielä oltu hänelle taputettu, käsiä! Miestä ei oltu niin moneen vuoteen
tahdottu kuunnella, ja nyt oli yhtäkkiä tarjoutunut tilaisuus puhua
sanottavansa koko Venäjän kuultaviin!
— Tosiaankin, — jatkoi hän, — mitä on tämä Karamazovien perhe, joka
yhtäkkiä on tullut niin surullisen kuuluisaksi aivan koko Venäjällä?
Kenties minä liioittelen kovin paljon, mutta minusta näyttää siltä,
että tämän perheen kuvassa ikäänkuin välähtelevät eräät meidän
nykyaikaisen sivistyneen yhteiskuntaluokkamme peruselementit, — oi,
eivät kaikki elementit, ja ne vilahtelevat vain mikroskooppisessa
koossa, »niinkuin aurinko pienessä vesipisarassa», mutta kuitenkin
siinä jotakin heijastui, kuitenkin jotakin pääsi esille. Katsokaa tuota
onnetonta, hillitöntä ja irstasta ukkoa, tuota »perheenisää», jonka
olemassaolo loppui niin surullisesti. Syntyperältään aatelismies,
joka aloitti uransa köyhänä elättinä, sai sattumalta ja odottamatta
naimisiin menemällä vähän pääomaa, oli alussa pikku veijari ja
imarteleva narri, jossa kehittyi älyllisiä taipumuksia, muuten ei
niinkään pieniä, ja ennen kaikkea koronkiskuri. Vuosien kuluessa,
sikäli kuin pääoma kasvaa, hän tulee rohkeammaksi. Matelevaisuus ja
liehakointi häviävät, jäljelle jää vain ivallinen ja ilkeä kyynikko
ja irstailija. Henkinen puoli on kuin kokonaan poispyyhitty, mutta
elämänhalu on tavaton. Asiat menevät siihen, ettei hän näe koko
elämässä mitään muuta kuin irstaat nautinnot, ja niin hän opettaa
lapsiaankin. Mitään isän henkisiä velvollisuuksia ei hänellä
ollenkaan ole. Hän nauraa semmoisille, hän antaa pikku lastensa
kasvaa takapihalla ja on iloissaan, kun ne viedään häneltä pois.
Hän unohtaakin ne kokonaan. Ukolla ei ole muuta siveyssääntöä kuin
— _après moi le déluge_. Kaikkea, mikä on päinvastaista kansalaisen
käsitteelle, mitä täydellisintä, jopa vihamielistä eristäytymistä
yhteiskunnasta: »Palakoon vaikka koko maailma tulessa, kunhan minun
vain on hyvä olla.» Ja hänen on hyvä olla, hän toivoo hartaasti
saavansa elää sillä tavoin vielä kaksikymmentä tai kolmekymmentä
vuotta. Hän pettää tilinteossa omaa poikaansa, ja tämän rahoilla,
tämän äidinperinnöllä, jota hän ei tahdo hänelle antaa, hän koettaa
voittaa häneltä, pojaltaan, rakastajattaren. Ei, minä en tahdo
jättää syytetyn puolustamista suurilahjaisen, Pietarista saapuneen
puolustusasianajajan tehtäväksi. Minä sanon itsekin totuuden, minä
ymmärrän itsekin sen inhon määrän, jonka isä sai syntymään poikansa
sydämessä. Mutta riittää, riittää jo tästä onnettomasta ukosta, häntä
on kohdannut kosto. Muistakaamme kuitenkin, että hän on isä ja yksi
nykyajan isiä. Loukkaanko minä yhteiskuntaa, kun sanon, että hän on
yksi varsin monista nykyajan isistä? Voi, kovin monet nykyajan isistä
vain eivät lausu niin kyynillisesti julki ajatuksiaan kuin tämä, sillä
he ovat saaneet paremman kasvatuksen, ovat sivistyneempiä, mutta itse
asiassa heillä on sama filosofia kuin hänelläkin. Mutta olkoonpa,
että minä olen pessimisti, olkoon. Olemme jo sopineet siitä, että te
annatte minulle anteeksi. Päättäkäämme jo etukäteen: älkää te uskoko
minua, älkää uskoko, minä puhun, mutta älkää te uskoko. Antakaa
minun kuitenkin sanoa sanottavani, muistakaa kuitenkin jotakin minun
sanoistani. No niin, tässä ovat tuon ukon lapset, tuon perheenisän
lapset: yksi on edessämme syytettyjen penkillä, hänestä tulee myöhemmin
puhe; toisista mainitsen vain sivumennen hiukan. Näistä toisista on
vanhempi — muuan nykyajan nuoria miehiä, hänellä on loistava sivistys,
varsin voimakas äly, joka kuitenkaan ei usko mihinkään, on kovin
paljon jo kieltänyt elämässä ja pyyhkinyt pois, aivan tarkalleen
samalla tavoin kuin teki hänen isänsäkin. Me olemme kaikki kuulleet
häntä, hänet otettiin seurapiireissämme ystävällisesti vastaan.
Mielipiteitään hän ei salannut, päinvastoin, aivan päinvastoin oli
asian laita, mikä antaakin minulle nyt rohkeuden puhua hänestä jonkin
verran avomielisesti, ei tietenkään hänestä yksityisenä henkilönä,
vaan ainoastaan Karamazovin perheen jäsenenä. Täällä kuoli eilen,
itsemurhan tehden, kaupungin laidassa eräs sairaalloinen idiootti, joka
on hyvin läheisissä tekemisissä tämän jutun kanssa, Fjodor Pavlovitšin
entinen palvelija ja mahdollisesti äpäräpoika, Smerdjakov. Hän kertoi
minulle hysteerisesti itkien valmistavassa kuulustelussa, kuinka
tuo nuori Karamazov, Ivan Fjodorovitš, kauhistutti hänet henkisellä
hillittömyydellään: »Kaikki, muka, on heidän mielestään luvallista,
mitä ikinä vain maailmassa on, eikä vastaisuudessa mikään tule olemaan
kiellettyä, — tämmöistä he kaikki minulle opettivat.» Luultavasti
tämä teesi, joka hänelle opetettiin, tekikin idiootin lopullisesti
hulluksi, vaikka hänen henkiseen luhistumiseensa tietysti vaikutti myös
sekä kaatuvatauti että koko tuo heidän talossaan tapahtunut kauhea
katastrofi. Mutta tämänkin idiootin puheessa vilahti eräs peräti
mielenkiintoinen huomautus, joka olisi ollut kunniaksi viisaammallekin
havaintojen tekijälle kuin hänelle, ja siksipä minä sen otinkin tässä
puheeksi: »Jos on», sanoi hän, »joku pojista, joka on enimmän Fjodor
Pavlovitšin kaltainen luonteeltaan, niin se on hän, Ivan Fjodorovitš!»
Tähän huomautukseen minä katkaisen aloittamani karakteristiikan,
koska mielestäni hienotunteisuus ei salli sen jatkamista. Oi, minä en
tahdo tehdä enempiä johtopäätöksiä ja korpin tavoin rääkyä nuorelle
kohtalolle vain turmiota. Me näimme tänään täällä, tässä salissa, että
välitön totuuden voima vielä asuu hänen nuoressa sydämessään, että
epäusko ja siveellinen kyynillisyys, jotka hän on pikemmin saanut
perintönä kuin todellisen henkisen kärsimyksen tuloksena, eivät vielä
ole tukahduttaneet hänessä perhekiintymyksen tunteita. Sitten toinen
poika, oi, hän on vielä nuorukainen, hurskas ja nöyrä, vastakohtana
veljen synkälle ja mädäntyvälle maailmankatsomukselle hänessä on
pyrkimys tarttua kiinni niin sanoakseni »kansallisiin perusaineksiin»
eli siihen, mitä meillä tällä konstikkaalla sanalla tarkoitetaan
erinäisissä ajattelevan intelligenssimme teoretisoivissa ryhmäkunnissa.
Hän, nähkääs, etsi turvaa luostarista; hän oli vähällä itse ruveta
munkiksi. Hänessä minun mielestäni ilmeni ikäänkuin itsetiedottomasti
ja jo niin aikaisin se arka epätoivo, jonka vallassa niin monet nyt
meidän onnettomassa yhteiskunnassamme, peläten sen kyynillisyyttä ja
siveellistä turmelusta ja väärin kylläkin pitäen kaiken pahan alkuna
eurooppalaista valistusta, heittäytyvät niin sanoakseni oman maan
äidilliseen syliin, niinkuin aaveita pelästyneet lapset, ja odottavat
heikontuneen äitinsä kuivettuneilla rinnoilla saavansa ainakin
rauhallisesti nukahtaa ja nukkua siinä koko elämänsä ajan, kunhan vain
eivät näkisi peloittavia kauhukuvia. Omasta puolestani minä toivon
hyväsydämiselle ja lahjakkaalle nuorukaiselle kaikkea hyvää, toivon,
ettei hänen nuorukaisellinen kaunosieluisuutensa ja kansalliselle
pohjalle pyrkimisensä muuttuisi myöhemmin, kuten niin usein tapahtuu,
siveelliseltä puoleltaan synkäksi mystisismiksi ja kansalliselta
puoleltaan tylsäksi yltiöisänmaallisuudeksi — noiksi kahdeksi
ominaisuudeksi, jotka uhkaavat kansakunnalle kenties vielä suurempaa
pahaa kuin väärin ymmärretystä ja vaivatta saadusta eurooppalaisesta
sivistyksestä johtunut varhainen mädäntyminen, jommoista hänen vanhempi
veljensä sairastaa. —
Yltiöisänmaallisuus ja mystisismi aiheuttivat taas pari kolme
kättentaputusta. Ja Ippolit Kirillovitš tietysti innostui, ja joskin
tämä kaikki oli sangen vähän yhteydessä käsiteltävän jutun kanssa,
puhumattakaan siitä, että lausutut ajatukset esiintyivät verraten
epäselvinä, niin keuhkotautisen ja katkeroituneen miehen teki kovin
mieli edes kerran eläessään puhua suunsa puhtaaksi. Kaupungissamme
puhuttiin jälkeenpäin, että kuvatessaan Ivan Fjodorovitšia hän antoi
valtaa epähienolle tunteelle, sillä kerran tai kahdesti oli Ivan
Fjodorovitš julkisesti väittelyssä pannut hänet pussiin, ja tämän
muistaen Ippolit Kirillovitš tahtoi nyt kostaa. En kuitenkaan tiedä,
oliko tämmöinen johtopäätös oikea. Joka tapauksessa tämä kaikki oli
vain johdantoa, sitten puhe kohdistui suoranaisemmin ja lähemmin itse
asiaan.
— Mutta tuossa on nykyaikaisen perheenisän kolmas poika, — jatkoi
Ippolit Kirillovitš, — hän on syytettyjen penkillä, hän on edessämme.
Edessämme ovat myös hänen urotyönsä, hänen elämänsä ja tekonsa: kun
aika tuli, niin kaikki avautui nähtäväksemme, kaikki tuli ilmi.
Vastoin veljiensä »eurooppalaisuutta» ja »kansallisia perusaineksia»
hän on ikäänkuin välitön kuva Venäjästä, — oi, ei koko, ei koko
Venäjästä, Jumala meitä semmoisesta varjelkoon! Ja kuitenkin se on
siinä, tuo meidän rakas Venäjämme, haiskahtaa siltä, kuuluu, että se
on siinä, tuo äitimme. Oi, me olemme välittömiä, meissä on paha ja
hyvä ihmeellisellä tavalla sekaantuneena, me harrastamme valistusta
ja Schilleriä ja samaan aikaan me reuhaamme ravintoloissa ja revimme
juoppolalleja, ryyppytovereitamme, parrasta. Oi, mekin olemme hyviä
ja ihania, mutta ainoastaan silloin, kun meidän itsemme on hyvä ja
ihana olla. Päinvastoin, me ihan kuohumme — nimenomaan kuohumme —
jaloja ihanteita, mutta vain sillä ehdolla, että ne saavutetaan ilman
muuta, putoavat pöydällemme taivaasta ja ennen kaikkea ilmaiseksi,
ilmaiseksi, ettei niistä tarvitsisi mitään maksaa. Me emme ensinkään
pidä maksamisesta, sen sijaan pidämme hyvin paljon saamisesta, ja
niin on laita kaikissa asioissa. Oi, antakaa, antakaa meille kaikki
mahdolliset elämän hyvyydet (nimenomaan kaikki mahdolliset, vähempään
emme tyydy) ja varsinkaan älkää olko meidän tapamme tiellä missään
asiassa, ja silloin mekin osoitamme voivamme olla hyviä ja ihania. Me
emme ole ahneita, emme, mutta antakaa kuitenkin meille rahoja, niin
saatte nähdä, miten jalosti, miten halveksittavaa metallia halveksien
me paiskaamme ne menemään yhdessä yössä hillittömään juominkiin.
Mutta jos meille ei anneta rahoja, niin me näytämme, kuinka me saamme
niitä hankituksi, kun oikein mielemme tekee. Mutta tästä tulee puhe
myöhemmin, menkäämme järjestyksessä. Ennen kaikkea on meillä edessämme
hylätty poika parka, »takapihalla ilman saappaita», niinkuin äsken
lausui arvoisa ja kunnioitettu kansalaisemme, joka hänkin, — voi! — on
syntyperältään ulkomaalainen! Toistan vieläkin: en anna kenenkään muun
tehtäväksi syytetyn puolustamista! Minä olen syyttäjä, mutta minä olen
myös puolustaja. Niin, mekin olemme ihmisiä, meissäkin on ihmisyyttä,
mekin osaamme arvioida, kuinka syvän vaikutuksen luonteen kehitykseen
voivat tehdä lapsuuden ja kodin ensimmäiset vaikutelmat. Mutta
pojasta kasvaa nuorukainen, hän on jo nuori mies, upseeri; huimien
tekojen ja kaksintaisteluhaasteen johdosta hänet lähetetään erääseen
armaan Venäjänmaamme kaukaisimpaan pikku rajakaupunkiin. Siellä hän
on virassa ja siellä hän juoda remuaa ja tietysti — iso laiva vaatii
laajat vedet. Me tarvitsemme varoja, ennen kaikkea varoja, ja niinpä
pitkien kinastelujen jälkeen hän ja hänen isänsä sopivat viimeisestä
maksettavasta kuudentuhannen ruplan erästä ja hänelle lähetetään
se. Huomatkaa, että hän on antanut asiakirjan, ja on olemassa hänen
kirjeensä, jossa hän melkein sitoutuu olemaan vaatimatta muuta ja
lopettaa näihin kuuteentuhanteen perintöriidan isän kanssa. Nyt hän
kohtaa nuoren, yleväluontoisen ja henkisesti kehittyneen tytön. Oi,
minä en uskalla kertoa uudelleen yksityiskohtia, te kuulitte ne äsken
juuri: siinä on kunniaa, siinä on uhrautuvaisuutta, ja minä vaikenen.
Kevytmielisen ja irstaan, mutta todelliselle jaloudelle, korkeammalle
aatteelle päänsä kumartaneen nuoren miehen kuva vilahti silmiimme
tavattoman sympaattisena. Mutta yhtäkkiä tämän jälkeen, tässä samassa
oikeussalissa, saatiin aivan odottamatta nähdä mitalin toinenkin
puoli. Taaskaan en uskalla ryhtyä lausumaan arveluita ja pidätyn
analysoimasta, miksi seuraukset olivat sellaiset. Mutta täytyihän
kuitenkin olla syitä, miksi seuraukset tulivat sellaisiksi. Tuo sama
naishenkilö, silmät täynnä kauan salassa olleen pahastuksen kyyneliä,
ilmoittaa meille, että syytetty juuri oli ensimmäisenä valmis häntä
halveksimaan hänen varomattoman, kenties hillittömän äkillisen tekonsa
johdosta, joka kuitenkin joka tapauksessa oli ylevä ja jalomielinen.
Hänenpä juuri, tuon tytön sulhasen, huulilla ensimmäiseksi vilahti
se ivallinen hymy, jota tyttö vain silloin ei jaksanut kestää, kun
se näkyi hänen huulillaan. Tietäen, että mies jo oli ollut uskoton
hänelle (ollut uskoton varmana siitä, että tytön on vastedes pakko
sietää hänen puoleltaan mitä tahansa, myöskin hänen uskottomuuttaan),
tietäen tämän morsian tahallaan tarjoaa hänelle kolmetuhatta ruplaa
ja antaa selvästi, hyvin selvästi hänen silloin ymmärtää antavansa
hänelle rahaa, jotta hän voisi pettää juuri hänet: »Mitä, otatko vai
etkö, voitko olla niin kyynillinen», sanoo morsian hänelle äänettömästi
tuomitsevalla ja tutkivalla katseellaan. Mies katsoo häneen, ymmärtää
täydelleen hänen ajatuksensa (hänhän tunnusti täällä itse teidän
kuultenne ymmärtäneensä kaiken) ja ottaa ilman mitään ehtoja nuo
kolmetuhatta ja ryyppää ne kahdessa päivässä uuden lemmittynsä kanssa!
Mitä ei ole uskottava? Edellistäkö legendaa — ylevän jalomielisyyden
puuskaako, joka saattoi antamaan pois viimeiset elämiseen tarvittavat
rahat ja kumartamaan hyveelle, vaiko mitalin toista puolta, joka on
niin inhoittava? Tavallisesti on elämässä niin, että kun esiintyy kaksi
vastakohtaa, niin totuus löydetään keskiväliltä; tässä tapauksessa se
olisi sananmukaisesti väärin. Luultavinta on, että hän edellisessä
tapauksessa oli vilpittömästi jalo ja jälkimmäisessä tapauksessa yhtä
vilpittömästi alhainen. Miksi? Juuri siksi, että meillä on leveä,
karamazovilainen luonto, — siihen minä puheellani pyrinkin, — luonto,
johon mahtuu samalla kertaa kaikenlaisia vastakohtia ja joka kykenee
samalla kertaa näkemään molemmat pohjattomat syvyydet, yläpuolellamme
olevat kaikkein korkeimmat ihanteet ja allamme ammottavan syvimmän ja
haisevimman lankeemuksen kuilun. Maistanette loistavan ajatuksen, jonka
äsken lausui koko Karamazovien perhettä syvästi ja läheltä tarkannut
nuori havaintojen tekijä herra Rakitin: »Lankeemuksen alhaisuuden
tunteminen on näille epäsiveellisille, hillittömille luonteille yhtä
välttämätön kuin korkeimman jalouden tunteenkin tunteminen», — ja se on
totta: he tarvitsevat nimenomaan tuota luonnotonta sekoitusta aina ja
lakkaamatta. Kaksi pohjatonta syvyyttä, kaksi syvyyttä, hyvät herrat,
aivan samalla hetkellä, — ilman niitä me olemme onnettomia emmekä saa
tyydytystä, olemisemme ei ole täydellistä. Me olemme leveitä, leveitä
niinkuin emomme Venäjä, me sisällytämme itseemme kaiken ja tulemme
toimeen kaiken kanssa! Olemme nyt, herrat valamiehet, sattuneet
hipaisemaan noita kolmeatuhatta ruplaa, ja minä otan itselleni vapauden
mennä asioissa hiukan edelle. Ajatelkaahan vain, että hän, tämä
luonne, saatuaan silloin nuo rahat, vieläpä sillä tavoin, semmoisen
häpeän kautta, niin häpeällisesti ja äärettömän alentavalla tavalla,
— ajatelkaahan vain, että hän muka samana päivänä kykeni erottamaan
niistä puolet, ompelemaan rintapussiin ja olemaan sitten kokonaisen
kuukauden ajan niin luja, että kantoi niitä kaulassaan huolimatta
kaikista kiusauksista ja suuresta rahantarpeesta! Ei juovuspäissään
reuhatessaan ravintoloissa, ei silloinkaan, kun hänen piti kiitää
pois kaupungista hankkiakseen Jumala tiesi keneltä rahaa, jota hän
välttämättömästi tarvitsi viedäkseen lemmittynsä pakoon kilpailijan,
isänsä viettelyiltä, — hän uskalla kajota tuohon pussiin. Mutta jo
yksistään siitä syystä, ettei jättäisi lemmittyään alttiiksi ukon
houkutuksille, jolle hän oli niin mustasukkainen, hänen olisi pitänyt
avata pussinsa ja jäädä kotiin vartioimaan lakkaamatta lemmittyään,
odottaen sitä hetkeä, jolloin tämä sanoo lopultakin hänelle: »Minä
olen sinun», jolloin hän olisi kiitänyt tämän kanssa pois jonnekin
kauas nykyisestä onnettomasta ympäristöstä. Mutta ei, hän ei kajoa
taikakaluunsa, ja millä tekosyyllä? Alkuperäinen tekosyy, sanoimme
sen, oli nimenomaan se, että kun hänelle sanottaisiin: »Minä olen
sinun, vie minut minne tahdot», — niin olisi varoja millä viedä. Mutta
tämä ensimmäinen tekosyy kalpeni, syytetyn omien sanojen mukaan,
toisen ilmaantuessa. Niin kauan kuin minä, mukamas, pidän päälläni
näitä rahoja, »minä olen lurjus, mutta en varas», sillä voin aina
mennä loukatun morsiameni luo ja pannen hänen eteensä puolet häneltä
petollisesti anastamistani rahoista aina, sanoa hänelle: »Katsos, minä
join puolet rahoistasi ja osoitin sillä olevani heikko ja moraaliton
mies, ja jos niin tahdot, lurjus (minä käytän syytetyn omia sanoja),
— mutta vaikka olenkin lurjus, niin en ole varas, sillä jos olisin
varas, niin en olisi tuonut sinulle tätä jäljelle jäänyttä toista
puolta rahoista, vaan olisin anastanut senkin niinkuin edellisenkin
puolen.» Ihmeellinen asian selitys! Tämä sama hurja, mutta heikko
mies, joka ei voinut vastustaa kiusausta ottaa vastaan kolmetuhatta
niin häpeällisesti, — tämä sama mies tuntee itsessään yhtäkkiä moista
stoalaista lujuutta ja kantaa kaulassaan tuhansia ruplia uskaltamatta
kajota niihin! Sopiiko tämä ollenkaan tarkastamaamme luonteeseen?
Ei, ja minä otan itselleni vapauden kertoa teille, miten tämmöisessä
tapauksessa olisi menetellyt todellinen Dmitri Karamazov, jos hän
todellakin olisi päättänyt ommella rahat rinnalla kannettavaan pussiin.
Ensimmäisen viettelyksen hetkenä, — no, vaikkapa huvittaakseen taas
jollakin tuota uutta lemmittyään, jonka kanssa oli juoda rilluttanut
jo toisen puolen rahoista, hän olisi avannut pussinsa ja ottanut siitä
— sanokaamme aluksi vaikkapa sata ruplaa, — sillä miksi piti viedä
takaisin nimenomaan puolet, se on puolitoista tuhatta, riittäähän
tuhatneljäsataakin ruplaa; — tuloshan on sama: »Lurjus, mutta ei
varas, sillä toinhan takaisin kuitenkin tuhatneljäsataa ruplaa, varas
olisi ottanut kaikki eikä olisi palauttanut mitään.» Sitten jonkin
ajan kuluttua hän olisi taas ratkonut auki pussin ja ottanut sieltä
toisen sataruplasen, sitten kolmannen, sitten neljännen, ja viimeistään
kuukauden lopulla hän olisi ottanut pussista viimeisen satasen: »kunhan
vien yhdenkin satasen takaisin, niin tulos on sama: Olen lurjus, mutta
en varas. Yhdeksänkolmatta sataruplasta olen juonut, mutta yhden olen
sittenkin antanut takaisin, varas ei olisi antanut takaisin.» Ja
viimein hän, pantuaan menemään viimeisen edellisenkin satasen, olisi
katsellut viimeistä ja sanonut itselleen: »Eipä todellakaan maksa
vaivaa viedä pois yhtä ainoata satasta, — minäpä juon senkin!» Näin
olisi tehnyt se todellinen Dmitri Karamazov, jonka me tunnemme! Legenda
pussista, jota hän muka kantoi rinnallaan — se on niin räikeässä
ristiriidassa todellisuuden kanssa, ettei suurempaa ristiriitaa voi
esittää. Kaikkea voi otaksua paitsi tätä. Mutta me palaamme vielä
tähän. —
Mainittuaan järjestyksessä kaiken, mitä oikeudellisen tutkimuksen
toimittajat tiesivät isän ja pojan välisistä omaisuutta koskevista
riidoista ja perhesuhteista, ja yhä uudestaan tullen siihen
johtopäätökseen, että erinäisistä tosiseikoista päättäen ei ole
pienintäkään mahdollisuutta päästä selvyyteen tästä perinnön jakoa
koskevasta kysymyksestä ja todeta, kuka on vienyt toiselta osuutta ja
kuka on maksanut toiselle liikaa, mainitsi Ippolit Kirillovitš noiden
kolmentuhannen ruplan johdosta, jotka lähtemättömästi kummittelivat
Mitjan päässä, mitä lääketieteellinen asianymmärtäjäin lausunto sisälsi.
7.