Se sattui aivan epähuomiossa itselleen Aljošallekin. Hänet
kutsuttiin esille ilman valaa, ja minä muistan, että kaikki puolet
suhtautuivat häneen aivan kuulustelun ensimmäisistä sanoista asti
tavattoman lempeästi ja myötätuntoisesti. Näkyi, että hän oli hyvässä
maineessa. Aljoša todisti vaatimattomasti ja hillitysti, mutta hänen
todistuksissaan tuntui selvästi lämmin myötätunto onnetonta veljeä
kohtaan. Erääseen kysymykseen vastatessaan hän kuvasi veljensä
luonteeltaan kenties hurjapäiseksi ja intohimojensa vallassa olevaksi
mieheksi, joka kuitenkin myös oli ylevämielinen, ylpeä ja jalo, valmis
uhrautumaankin, jos sitä häneltä vaadittiin. Hän oli muuten sitä
mieltä, että hänen veljensä oli viimeisinä päivinä kiintymyksensä
vuoksi Grušenjkaan ja tietäessään isänsä kilpailevan hänen kanssaan
ollut sietämättömässä asemassa. Mutta hän torjui paheksuen sen
otaksumankin, että hänen veljensä olisi voinut tehdä murhan
ryöstämistarkoituksessa, vaikka hän myönsikin, että nuo kolmetuhatta
olivat Mitjan mielessä kehittyneet miltei jonkinmoiseksi maniaksi,
että hän piti niitä jäännöksenä omasta perinnöstään, jonka isä oli
vääryydellä pidättänyt itsellään, ja että hän, kun itse ei ollenkaan
ollut voitonhimoinen, ei voinut edes puhua noista kolmestatuhannesta
joutumatta raivon ja vimmastuksen valtaan. Kahden »henkilön», niinkuin
prokuraattori lausui, keskinäisestä kilpailusta, nimittäin Grušenjkan
ja Katjan, hän antoi vältteleviä vastauksia, vieläpä kieltäytyi
vastaamastakin yhteen tai kahteen kysymykseen.
— Puhuiko teille veljenne edes siitä, että hän aikoo tappaa isänsä? —
kysyi prokuraattori. — Te voitte olla vastaamatta, jos katsotte sen
tarpeelliseksi, — lisäsi hän.
— Ei puhunut siitä suoraan, — vastasi Aljoša.
— Kuinka siis? Epäsuorastiko?
— Hän puhui minulle kerran persoonallisesta vastenmielisyydestään isää
kohtaan ja siitä, että pelkää... äärimmäisessä tapauksessa... suuren
inhon hetkellä... kenties voivansa vaikka tappaa hänet.
— Ja uskoitteko te häntä, kun kuulitte sen?
— Minua peloittaa sanoa, että uskoin. Mutta minä olin aina vakuutettu
siitä, että jokin korkeampi tunne aina pelastaa hänet kohtalokkaalla
hetkellä, niinkuin todella pelastikin, sillä _hän ei ole tappanut
isääni_, — lopetti Aljoša kovalla äänellä, joka kuului yli salin.
Prokuraattori vavahti niinkuin sotaratsu, joka kuulee merkkitorven
törähdyksen.
— Olkaa vakuutettu siitä, että minä täydelleen uskon vakaumuksenne
täydelliseen vilpittömyyteen enkä katso sen ollenkaan johtuvan
rakkaudesta onnetonta veljeänne kohtaan enkä katso näiden kahden
asian sulautuneen yhteen. Teidän itsenäinen mielipiteenne koko tästä
teidän perheessänne sattuneesta traagillisesta episodista on meille
tuttu jo valmistavasta tutkinnasta. En salaa teiltä, että se on mitä
suurimmassa määrässä erikoislaatuinen ja ristiriidassa kaikkien muitten
prokuraattorinviraston saamien todistusten kanssa. Siksipä katsonkin
tarpeelliseksi kysyä teiltä nyt vakavasti: mitkä tosiseikat nimenomaan
ovat vaikuttaneet ajatukseenne ja johtaneet sen siihen lopulliseen
vakaumukseen, että veljenne on syytön ja että syyllinen on eräs toinen
henkilö, johon te suoraan viittasitte jo valmistavassa tutkinnassa?
— Valmistavassa tutkinnassa minä ainoastaan vastasin kysymyksiin,
— lausui Aljoša hiljaa ja tyynesti, — enkä itse tehnyt syytöstä
Smerdjakovia vastaan.
— Viittasittehan kuitenkin häneen?
— Viittaukseni perustui veli Dmitrin sanoihin. Minulle oli jo ennen
kuulustelua kerrottu siitä, mitä oli tapahtunut häntä vangittaessa
ja kuinka hän silloin itse oli viitannut Smerdjakoviin. Minä uskon
täydellisesti, että veljeni on viaton. Mutta jos murhaaja ei ole hän,
niin...
— Niin se on Smerdjakov? Mutta miksi juuri Smerdjakov? Ja minkä tähden
te niin lopullisesti olette tullut vakuutetuksi veljenne viattomuudesta?
— Minä en voinut olla uskomatta veljeäni. Minä tiedän, ettei hän
valehtele minulle. Näin hänen kasvoistaan, ettei hän valehtele minulle.
— Ainoastaanko kasvoista? Siinäkö ovat kaikki todistuksenne?
— Muita todistuksia minulla ei ole.
— Ettekä perusta käsitystänne Smerdjakovin syyllisyydestäkään mihinkään
muuhun todistuskappaleeseen kuin veljenne sanoihin ja hänen kasvojensa
ilmeeseen?
— Niin, minulla ei ole muita todistuksia.
Tähän prokuraattori lopetti kyselynsä. Aljošan vastaukset tekivät
yleisöön sangen masentavan vaikutuksen. Smerdjakovista oli meillä
puhuttu jo ennen oikeuden istuntoa, joku oli kuullut jotakin,
joku oli viitannut johonkin, oli puhuttu Aljošasta, että hän oli
koonnut joitakin tavattomia todistuskappaleita veljensä hyväksi ja
lakeijan syyllisyyttä osoittamaan, ja nyt — ei ollutkaan mitään, ei
minkäänlaisia todistuksia, paitsi jonkinlaista siveellistä vakaumusta,
joka oli perin luonnollinen, koska hän oli syytetyn oma veli.
Mutta myös Fetjukovitš alkoi kysellä. Vastatessaan kysymykseen:
milloin syytetty oli puhunut hänelle, Aljošalle, vihastaan isää
kohtaan ja siitä, että voisi hänet tappaa, ja oliko hän kuullut tämän
häneltä esimerkiksi silloin, kun tapasi hänet viimeisen kerran ennen
katastrofia, Aljoša yhtäkkiä hätkähti, aivan kuin jotakin vasta
nyt olisi johtunut hänen mieleensä ja hän nyt olisi tullut sitä
ajatelleeksi:
— Muistan nyt erään seikan, jonka jo itsekin olin aivan unohtanut,
silloin se oli minulle niin epäselvä, mutta nyt...
Ja Aljoša muisteli nyt innostuneena, ilmeisesti itsekin aivan
sattumalta johdettuaan asiaa muistamaan, miten hänen kohdatessaan
viimeisen kerran Mitjan illalla puun luona luostariin vievän tien
varrella Mitja lyöden rintaansa, »rinnan ylimpään osaan», oli
useita kertoja sanonut hänelle, että hänellä on keino kunniansa
palauttamiseksi, että se keino on tässä, juuri tässä, hänen
rinnallaan... — Minä luulin silloin, että hän lyödessään rintaansa
puhui omasta sydämestään — jatkoi Aljoša, — siitä, että hän voisi
löytää sydämestään voimaa päästäkseen jostakin kauheasta häpeästä, joka
häntä uhkasi ja jota hän ei uskaltanut tunnustaa edes minullekaan.
Tunnustan luulleeni silloin todellakin hänen puhuvan isästä ja
kauhistuvan aivan kuin häpeätä sitä ajatusta, että menisi isän luo ja
tekisi siellä jotakin väkivaltaa, mutta samalla kertaa hän ikäänkuin
nimenomaan osoitti rintaansa, niin että, minä muistan sen, mieleeni
juuri silloin välähti ajatus, että sydän on aivan toisella puolen
rintaa ja alempana, mutta hän lyö itseään paljon ylemmäksi, tähän
näin, aivan kaulan alapuolelle, ja osoitteli koko ajan sitä paikkaa.
Ajatukseni näytti minusta silloin tyhmältä, mutta ehkäpä hän juuri
osoittelikin minulle silloin sitä pussia, johon oli ommeltu nuo
puolitoista tuhatta!...
— Juuri niin! — huudahti äkkiä Mitja paikaltaan. — Niin se on, Aljoša,
niin, minä löin silloin nyrkilläni siihen!
Fetjukovitš syöksyi kiireesti hänen luokseen rukoillen häntä
rauhoittumaan ja samalla hetkellä hän takertui kovasti kiinni Aljošan
puheeseen. Muistostaan innostuneena Aljoša lausui kiihkeästi sen
otaksumansa, että tuo häpeä luultavimmin oli juuri sitä että Mitja,
vaikka hänellä oli nuo tuhatviisisataa ruplaa, jotka hän olisi voinut
palauttaa Katerina Ivanovnalle ja jotka olivat toinen puoli hänen
velkaansa, kuitenkaan ei päättänyt antaa hänelle tuota puolta, vaan
aikoi käyttää sen muuhun, nimittäin viedäkseen pois Grušenjkan, jos
tämä suostuisi...
— Se on niin, se on juuri niin, — huudahteli Aljoša äkillisesti
innostuen, — veljeni huudahteli nimenomaan silloin minulle, että
puolet, puolet häpeästä (hän lausui useampaan kertaan: _puolet!_) hän
voisi heti poistaa päältään, mutta että hänellä on niin onnettoman
heikko luonne, ettei hän sitä tee... hän tietää edeltäpäin, ettei hän
kykene sitä tekemään!
— Ja muistatteko te selvästi ja varmasti, että hän löi itseään juuri
tuohon paikkaan rintaa? — kysyi Fetjukovitš halukkaasti.
— Selvästi ja varmasti, koska minä juuri silloin ajattelin: miksi
hän lyö niin ylös, kun sydän on alempana, ja minusta tuntui silloin
kohta tämä ajatukseni tyhmältä... minä muistan sen, että se tuntui
minusta tyhmältä... niin välähti mielessäni. Siksipä minä juuri asian
nyt muistinkin. Ja kuinka olenkaan voinut unohtaa sen aina tähän
asti! Tuota pussia hän juuri osoitti huomauttaen, että hänellä on
keino, mutta että hän ei anna takaisin noita puoltatoista tuhatta!
Ja kun hänet vangittiin Mokrojessa, niin hän nimenomaan huusi, —
minä tiedän sen, minulle on kerrottu, — että hän pitää koko elämänsä
häpeällisimpänä tekona sitä, että vaikka hänellä oli varoja antaa
puolet (nimenomaan puolet!) velasta Katerina Ivanovnalle ja lakata
olemasta tämän silmissä varas, niin hän kuitenkin oli päättänyt olla
antamatta ja mieluummin jäädä hänen edessään varkaaksi kuin erota
rahoista! Ja miten tämä velka kiusasikaan häntä! — huudahti Aljoša
lopuksi.
Tietysti prokuraattorikin tarttui asiaan. Hän pyysi Aljošaa kuvaamaan
vielä kerran, kuinka kaikki tapahtui, ja kysyi useamman kerran
itsepintaisesti: ihanko todella syytetty lyödessään rintaansa ikäänkuin
osoitti jotakin? Kenties hän vain yksinkertaisesti löi nyrkillään
rintaansa?
— Ei edes nyrkillä! — huudahti Aljoša. — Hän nimenomaan osoitti
sormillaan, ja osoitti tähän paikkaan, hyvin korkealle... Mutta kuinka
olenkaan voinut unohtaa tämän niin tyystin aina tähän hetkeen asti!
Puheenjohtaja kääntyi Mitjan puoleen kysyen, mitä tämä voi sanoa
esitetyn todistuksen johdosta. Mitja vahvisti kaiken niin olleen
ja nimenomaan osoittaneensa puoltatoista tuhattansa, jotka hänellä
olivat rinnan päällä, aivan kaulan alapuolella, ja vakuutti, että se
tietysti oli häpeä, »häpeä, jota en kiellä, häpeällisin teko koko minun
elämässäni!» huudahti Mitja. »Minä olisin voinut antaa ne takaisin
enkä antanut. Tahdoin mieluummin jäädä hänen silmissään varkaaksi,
mutta en antanut rahoja takaisin, mutta kaikkein suurin häpeä oli se,
että tiesin jo edeltäpäin, etten anna! Olet oikeassa, Aljoša! Kiitos,
Aljoša!»
Tähän loppui Aljošan kuulustelu. Tärkeä ja kuvaava oli nimenomaan se
seikka, että oli löytynyt edes yksi tosiasia, edes yksi, vaikkapa
tosin hyvin pienikin, todistus, melkeinpä vain viittaus todistukseen,
mutta sittenkin jotakin, joka edes hiukan todisti, että tuo rinnalla
kannettava pussi todella oli ollut olemassa, että siinä oli ollut
puolitoista tuhatta ja että syytetty ei ollut valehdellut valmistavassa
tutkinnassa, kun hän Mokrojessa oli sanonut, että nuo puolitoista
tuhatta »olivat minun». Aljoša oli iloinen, ja aivan punastuneena hän
meni hänelle osoitetulle paikalle. Vielä pitkän aikaa hän toisteli
itsekseen: »Kuinka minä sen unohdin? Kuinka saatoin sen unohtaa! Ja
kuinka se vasta nyt niin äkkiä muistui mieleeni!»
Alkoi Katerina Ivanovnan kuulustelu. Heti kun hän tuli esille, kävi
salin läpi tavaton humahdus. Naiset tarttuivat lornjetteihinsa ja
kiikareihinsa, miehet liikahtelivat, jotkut nousivat paikaltaan
nähdäkseen paremmin. Kaikki vakuuttivat myöhemmin, että Mitja kalpeni
äkkiä »valkeaksi kuin liina», kun Katerina Ivanovna astui sisälle.
Tämä oli kokonaan mustiin puettu ja lähestyi vaatimattomasti, miltei
arasti hänelle osoitettua paikkaa. Hänen kasvoistaan ei voinut
huomata hänen olevan liikutetun, mutta päättäväisyys loisti hänen
tummista, synkistä silmistään. On huomattava, että monet vakuuttivat
myöhemmin hänen olleen hämmästyttävän kauniin sillä hetkellä. Hän
alkoi puhua hiljaa, mutta niin selvästi, että se kuului joka paikkaan
salissa. Hänen puheensa oli tavattoman rauhallista, taikka ainakin
hän ponnisteli ollakseen rauhallinen. Puheenjohtaja alkoi kysellä
varovasti, tavattoman kunnioittavasti, aivan kuin peläten koskettamista
»eräisiin kieliin» ja kunnioittaen suurta onnettomuutta. Mutta
Katerina Ivanovna selitti itse lujasti heti alussa, vastatessaan
erääseen kysymykseen, että hän oli ollut syytetyn kihlattu morsian
»siihen saakka kuin hän itse jätti minut»... — lisäsi hän hiljaa. Kun
häneltä kysyttiin noista kolmestatuhannesta, jotka oli annettu Mitjan
lähetettäviksi postissa hänen sukulaisilleen, niin hän lausui varmasti:
»Minä en antanut niitä suorastaan postiin vietäviksi: Aavistin silloin
hänen olevan kovassa rahantarpeessa... sillä hetkellä... Minä annoin
hänelle nuo kolmetuhatta, sillä ehdolla, että hän lähettäisi ne, jos
tahtoo, kuukauden kuluessa. Suotta hän myöhemmin kiusasi itseään tuolla
velalla...»
Minä en kerro aivan tarkalleen kaikkia kysymyksiä ja hänen
vastauksiaan, vaan esitän ainoastaan hänen todistuksensa oleellisimman
sisällön.
— Minä olin varmasti vakuutettu siitä, että hän aina ennättää lähettää
nämä kolmetuhatta, heti kun saa isältään, — jatkoi hän vastaten
kysymyksiin. — Olin aina varma hänen omanvoitonpyytämättömyydestään
ja hänen rehellisyydestään... mitä suurimmasta rehellisyydestään...
raha-asioissa. Hän oli aivan varma siitä, että saa isältään
kolmetuhatta ruplaa, ja hän puhui siitä minulle useita kertoja. Tiesin,
että hän oli riidoissa isänsä kanssa, ja olin aina ja olen vielä nytkin
varma siitä, että isä teki hänelle vääryyttä. Minä en muista hänen
koskaan uhanneen isäänsä. Ainakaan minun kuulteni hän ei puhunut mitään
sellaista, ei mitään uhkauksia. Jos hän olisi tullut silloin luokseni,
niin minä olisin heti rauhoittanut hänen huolestumisensa noitten
onnettomien kolmentuhannen tähden, jotka hän oli minulle velkaa, mutta
hän ei enää tullut luokseni... ja minä itse... minä olin joutunut
sellaiseen asemaan... etten voinut kutsua häntä luokseni... Eikä
minulla ollut mitään oikeuttakaan esiintyä vaativasti häntä kohtaan
tämän velan johdosta, — lisäsi hän yhtäkkiä, ja hänen äänensä soinnahti
päättäväiseltä, — minä itse olin kerran saanut häneltä vielä suuremman
rahalainan kuin kolmetuhatta ja ottanut sen vastaan, vaikka silloin
en vielä nähnyt mitään mahdollisuuksia maksaa milloinkaan lainaani
takaisin...
Hänen äänensä sävyssä tuntui olevan jonkinmoinen taisteluhaaste. Juuri
tällä hetkellä alkoi Fetjukovitšin vuoro tehdä kysymyksiä.
— Se tapahtui kai jo ennen teidän tänne tuloanne, tuttavuutenne
alkuaikoina? — ryhtyi Fetjukovitš puhumaan varovaisesti lähestyen ja
aavistaen heti jotakin otollista. (Huomautan sulkumerkkien sisällä,
että vaikka hänet oli kutsunut Pietarista osittain Katerina Ivanovna
itsekin, niin hän ei kuitenkaan tietänyt mitään episodista: Mitjalta
lainatuista viidestätuhannesta jo siellä toisessa kaupungissa ja
»kumarruksesta maahan asti». Katerina Ivanovna ei ollut kertonut tätä
Fetjukovitšille, vaan oli salannut sen! Ja se oli ihmeellistä. Voi
aivan varmasti otaksua, ettei hän itse aivan viime hetkeen saakka
tietänyt, kertoisiko tämän episodin oikeudessa vai eikö ja että hän
odotti jonkinmoista innoitusta.)
— Ei, en voi koskaan unohtaa noita hetkiä! — Hän alkoi kertoa, hän
kertoi _kaiken_, koko sen episodin, jonka Mitja oli kertonut Aljošalle,
»kumarruksen maahan asti» ja kaikki syyt ja isästään sekä menostaan
Mitjan luo, eikä hän sanallakaan, ei ainoallakaan viittauksella,
maininnut siitä, että Mitja oli itse hänen sisarensa kautta kehoittanut
»lähettämään Katerina Ivanovnan hänen luokseen rahaa hakemaan». Tämän
hän jalomielisesti salasi eikä hävennyt tuoda julki, että hän, hän
itse oli silloin juossut nuoren upseerin luo, omasta aloitteestaan,
toivoen jotakin... pyytämään häneltä rahaa. Se oli aivan järkyttävää.
Minä tunsin jäätävää kylmyyttä ja vapisin tätä kuunnellessani,
koko sali jähmettyi eikä päästänyt ainoatakaan sanaa ohitseen
kuulematta. Tämä oli ihan vertaa vailla, ei edes niin omavaltaiselta
ja halveksivan ylpeältä tytöltä kuin hän saattanut odottaa niin
merkillisen avomielistä todistusta, sellaista uhrausta, sellaista
itsensä alttiiksipanoa. Ja miksi, kenen hyväksi? Pelastaakseen miehen,
joka oli ollut hänelle uskoton ja loukannut häntä, tehdäkseen jotakin,
vaikkapa vähänkin, tämän miehen pelastamiseksi siten, että teki hyvän
vaikutuksen hänen edukseen! Ja todellakin, kuva upseerista, joka antaa
viimeiset viisituhatta ruplaansa — kaikki, mitä hänellä elämässä enää
oli jäljellä, — ja tälle kunnioittavasti kumartava viaton tyttö, — tuo
kuva oli sangen sympaattinen ja viehättävä, mutta... sydäntäni kouristi
kipeästi! Minä tunsin, että siitä myöhemmin voi syntyä (ja syntyi kuin
syntyikin myöhemmin) parjausta! Ilkeämielisesti naureskellen kerrottiin
myöhemmin kaikkialla kaupungissa, ettei kertomus kenties ollut aivan
tarkka, nimenomaan siinä kohdassa, kun upseeri päästi neidon luotaan
»muka vain kunnioittavasti kumartaen». Vihjailtiin, että tässä oli
jotakin »jäänyt kertomatta». »Ja vaikka ei mitään olisi jäänytkään
kertomatta, vaikka kaikki olisi ollutkin totta», puhuivat kaikkein
kunnioitettavimmatkin naisemme, »niin siinäkään tapauksessa ei vielä
ole selvää: oliko kovinkaan sopivaa nuoren tytön tehdä noin, vaikkapa
kysymyksessä olikin isän pelastaminen?» Ja eikö Katerina Ivanovna
todellakaan, niin älykäs kun oli ja niin sairaalloisen tarkkanäköinen,
aavistanut ennakolta, että näin ruvettaisiin puhumaan? Aivan varmasti
hän sen aavisti, mutta päätti sanoa kaiken! Tietysti kaikki nämä
likaiset epäilyt kertomuksen paikkansapitäväisyydestä alkoivat vasta
myöhemmin, ja ensihetkellä kaikki olivat järkytettyjä. Oikeuden
jäsenet puolestaan kuuntelivat Katerina Ivanovnaa hartaasti, jopa niin
sanoakseni häveliäästi vaieten. Prokuraattori ei katsonut olevan syytä
tehdä yhtään ainoata lisäkysymystä tästä asiasta. Fetjukovitš kumarsi
syvään Katerina Ivanovnalle. Oi, hän oli miltei voitonriemuinen.
Paljon oli voitettu: mies, joka jalomielisyyden puuskan vallassa antaa
pois viimeiset viisituhatta, ja sama mies murhaamassa yöllä isänsä
ryöstääkseen tältä kolmetuhatta, — senhän oli tavallaan mahdotonta
sopia yhteen. Ainakin ryöstön saattoi Fetjukovitš nyt osoittaa
mahdottomaksi. »Juttu» joutui yhtäkkiä ikäänkuin uuteen valaistukseen.
Jonkinmoista myötätuntoa oli syntynyt Mitjaa kohtaan. Mutta hän...
hänestä kerrottiin, että hän kerran tai kahdesti Katerina Ivanovnan
todistuksen aikana hypähti ylös paikaltaan, mutta vaipui sitten taas
penkille ja peitti molemmin kämmenin kasvonsa. Mutta kun Katerina
Ivanovna oli lopettanut, huudahti Mitja äkkiä itkunsekaisella äänellä
ojentaen häntä kohti kätensä:
— Katja, miksi tuhosit minut!
Ja hän alkoi ääneensä itkeä, niin että se kuului ympäri salin. Yhtäkkiä
hän kuitenkin hillitsi itsensä ja huudahti taas:
— Nyt minut on tuomittu!
Mutta sitten hän ikäänkuin jähmettyi paikalleen puristaen yhteen
hampaansa ja painaen kätensä ristiin rinnalleen. Katerina Ivanovna
jäi saliin ja istuutui hänelle varatulle tuolille. Hän oli kalpea ja
istui silmät alas luotuina. Lähellä häntä olleet kertoivat koko hänen
ruumiinsa vavisseen pitkän aikaa kuin kuumeessa. Kuulusteltavaksi tuli
Grušenjka.
Minä joudun nyt aivan lähelle sitä katastrofia, joka syntyi yhtäkkiä
ja kenties todellakin oli Mitjan turmion tuottaja. Sillä minä olen
vakuutettu siitä, ja kaikki lakimiehetkin sanoivat myöhemmin samaa,
että jos tätä episodia ei olisi ollut, niin rikolliselle olisi edes
osoitettu suopeutta. Mutta tästä kerron heti. Ensin vain pari sanaa
Grušenjkasta.
Hän tuli saliin niinikään kokonaan mustiin puettuna, kaunis musta
hartialiinansa hartioillaan. Sulavasti, kuulumattomin askelin,
hiukan hypähdellen, niinkuin lihavat naiset toisinaan kulkevat, hän
lähestyi kaiteita katsellen kiinteästi puheenjohtajaa ja katsahtamatta
kertaakaan oikeaan tai vasempaan. Minun mielestäni hän näytti sangen
kauniilta sillä hetkellä eikä ollenkaan kalpealta, jommoisen myöhemmin
naiset väittivät hänen olleen. Väitettiin myös, että hänen kasvoissaan
oli jotakin keskitettyä ja ilkeätä. Minä luulen vain, että hän oli
kiihdyksissä ja tunsi raskaina häneen kohdistuneet skandaalinhimoisen
yleisömme halveksivat ja uteliaat katseet. Hän oli ylpeä luonne, joka
ei siedä halveksimista, niitä luonteita, jotka heti kun hiukankaan
epäilevät jonkun heitä halveksivan, leimahtavat vihaan ja asettuvat
vastarintaan. Sitäpaitsi oli tietysti arkuuttakin ja sisällistä
häpeilyä tuon arkuuden johdosta, niin ettei ole kumma, että hänen
puhetapansa oli epätasaista, — väliin vihaista, väliin halveksivaa ja
pingoitetun jäyhää, väliin taas siinä soinnahti vilpitön, sydämestä
tuleva itsesyytös, itsensä tuomitseminen. Toisinaan hän taas puhui
aivan kuin olisi lentämässä johonkin kuiluun: »sama se, muka, mitä
siitä seuraa, minä sanon sen kuitenkin»... Tuttavuudestaan Fjodor
Pavlovitšin kanssa hän huomautti jyrkästi: »Kaikki on jonninjoutavaa,
olenko minä syypää siihen, että hän ahdisteli minua?» Mutta sitten
hetken kuluttua hän lisäsi: »Minä olen syypää kaikkeen, minä pidin
pilanani kumpaakin — sekä ukkoa että tätä — ja panin heidän molempien
pään pyörälle. Minun takiani on kaikki tapahtunut.» Jotenkin sattui
asia hipaisemaan Samsonovia. »Mitä se kehenkään kuuluu», ärähti hän
julkean uhmaavasti, »hän oli minun hyväntekijäni, hän otti minut
paljasjalkaisena hoivaansa, kun omaiseni paiskasivat minut tuvasta
ulos». Puheenjohtaja huomautti hänelle, sangen kohteliaasti muuten,
että on vastattava vain kysymyksiin eikä syvennyttävä tarpeettomasti
yksityiskohtiin. Grušenjka punastui, ja hänen silmänsä välähtivät.
Rahakääröä hän ei ollut nähnyt, vaan oli ainoastaan kuullut »konnalta»,
että Fjodor Pavlovitšilla oli jokin käärö, jossa on kolmetuhatta.
»Mutta se on kaikki vain tyhmyyksiä, minä tein pilaa enkä millään
ehdolla olisi mennyt sinne...»
— Ketä te äsken tarkoititte puhuessanne »konnasta?» — tiedusti
prokuraattori.
— Lakeijaa, Smerdjakovia, joka tappoi herransa ja hirttäytyi eilen.
Tietysti häneltä aivan heti kysyttiin: mitä perusteita hänellä on niin
varman syytöksen lausumiseen, mutta ei hänkään voinut tuoda esille
minkäänlaisia perusteita.
— Niin sanoi minulle Dmitri Fjodorovitš itse, uskokaa häntä.
Rakastajatar on hänet syössyt turmioon, niin se on, hän on syypää
kaikkeen, niin se on, — lisäsi Grušenjka vavisten vihasta, ja hänen
äänensä sointu oli ilkeä.
Tiedustettiin, ketä hän nyt taas tarkoitti.
— Neitiä, tuota Katerina Ivanovnaa. Hän kutsui minut silloin luokseen,
tarjosi suklaata, tahtoi kiehtoa. Hänessä oli kovin vähän todellista
häpyä, niin se on...
Tässä puheenjohtaja keskeytti hänet ankarasti ja pyysi käyttämään
vähemmän voimakasta kieltä. Mutta mustasukkaisen naisen sydän oli jo
leimahtanut liekkiin, hän oli valmis syöksymään kuiluun...
— Kun vangitseminen toimitettiin Mokrojen kylässä, — sanoi
prokuraattori asioita muistellen, — niin kaikki näkivät ja kuulivat,
kuinka te juosten toisesta huoneesta huusitte: »Minä olen syypää
kaikkeen, menemme yhdessä pakkotyöhön!» Siis tekin olitte sillä
hetkellä vakuutettu siitä, että hän on murhannut isänsä?
— Minä en muista silloisia tunteitani, — vastasi Grušenjka, — kaikki
huusivat silloin, että hän on tappanut isänsä, ja silloin minusta
tuntui, että minä olen syyllinen, että hän on tappanut minun tähteni.
Mutta kun hän sanoi olevansa viaton, niin minä uskoin heti häntä ja
uskon nytkin ja uskon aina: hän ei ole sellainen mies, että olisi
valehdellut.
Oli taas Fetjukovitšin vuoro kysellä. Muistan hänen muun muassa
kysyneen Rakitinista ja kahdestakymmenestäviidestä ruplasta »maksuna
siitä, että hän toi luoksenne Aleksei Fjodorovitš Karamazovin».
— Mitäpä ihmeellistä siinä on, että hän otti rahat, — naurahti
Grušenjka ilkeästi ja halveksivasti, — ainahan hän kävi minun luonani
rahaa mankumassa, kolmisenkymmentä ruplaa kuussa hänen yleensä onnistui
saada, enimmäkseen vain ylellisyyteen: olihan hänellä ilman minun
avustustanikin ruokansa ja juomansa.
— Mistä syystä te sitten olitte niin antelias herra Rakitinia kohtaan?
— pisti väliin Fetjukovitš siitä huolimatta, että puheenjohtaja
liikahteli levottomasti.
— Hänhän on minun serkkuni. Hänen äitinsä ja minun äitini ovat oikeita
sisaruksia. Hän vain pyysi, etten sanoisi sitä täällä kenellekään,
häpesi minua kovin.
Tämä uusi asianhaara oli aivan yllättävä uutinen kaikille, ei kukaan
kaupungissamme ollut sitä tähän saakka tietänyt, sitä ei tiedetty
luostarissakaan, eikä sitä tietänyt Mitja. Kerrottiin, että Rakitin
punastui häpeästä tuolillaan. Grušenjka oli jollakin tavoin saanut
tietää jo ennen saliin tuloaan hänen todistaneen Mitjaa vastaan ja
oli siitä suuttunut. Herra Rakitinin koko äskeinen puhe, kaikki sen
jalous, kaikki hyökkäykset maaorjuutta ja Venäjällä vallitsevaa
yhteiskunnallista sekasortoa vastaan, — kaikki se oli nyt lopullisesti
menettänyt merkityksensä ja haudattu yleisen mielipiteen silmissä.
Fetjukovitš oli tyytyväinen: taas oli onni potkaissut. Mutta yleensä ei
Grušenjkaa kuulusteltu kovin kauan, eikä hän tietenkään voinut kertoa
mitään erikoisesti uutta. Hän jätti yleisöön sangen epämiellyttävän
vaikutuksen. Satoja halveksivia katseita suuntautui häneen, kun hän
esitettyään todistuksensa istuutui saliin jokseenkin kauaksi Katerina
Ivanovnasta. Koko ajan, kun häntä kuulusteltiin, oli Mitja vaiti aivan
kuin kivettyneenä, silmät maahan luotuina.
Todistamaan tuli Ivan Fjodorovitš.
5.