Lääketieteellinen asiantuntijain lausunto ei myöskään ollut kovin
edullinen syytetylle. Eikä itse Fetjukovitškaan näyttänyt siitä
suuria toivovan, kuten myöhemmin selvisikin. Se oli alunperin
syntynyt ainoastaan Katerina Ivanovnan vaatimuksesta, tämä kun oli
vartavasten tilannut kuuluisan tohtorin Moskovasta. Puolustuksella
ei tietysti ollut mitään menetettävää tämän kautta, ja parhaassa
tapauksessa se saattoi siitä jotakin voittaakin. Muuten asia sai hieman
koomillisenkin luonteen siitä syystä, että lääkärit olivat jossakin
määrin erimielisiä. Asiantuntijoina olivat — kuuluisa moskovalainen
tohtori, meidän tohtorimme Herzenstube ja nuori lääkäri Varvinskij.
Viimeksimainitut kaksi esiintyivät myös prokuraattorin kutsumina
tavallisina todistajina. Ensimmäisenä kuulusteltiin asianymmärtäjän
ominaisuudessa tohtori Herzenstubea. Hän oli seitsemänkymmenen vuoden
ikäinen ukko, harmaa ja kaljupäinen, keskikokoinen ja vanttera. Kaikki
kaupungissamme pitivät häntä hyvin suuressa arvossa ja kunnioittivat
häntä. Hän oli tunnollinen lääkäri, hyvä ja jalo ihminen, jonkinmoinen
herrnhutilainen tai »määriläinen veli» — en tiedä sitä varmasti. Hän
oli asunut kaupungissamme hyvin kauan ja esiintyi erittäin arvokkaasti.
Hän oli hyväsydäminen ja ihmisiä rakastava, hoiti köyhiä potilaita ja
talonpoikia ilmaiseksi, kävi itse heidän hökkeleissään ja mökeissään ja
jätti heille rahaa lääkkeitten ostoon, mutta samalla hän oli itsepäinen
kuin muuli. Oli aivan mahdotonta saada häntä luopumaan siitä, mitä
hän kerran oli saanut päähänsä. Mainittakoon tässä, että melkein
kaikki kaupungissa jo tiesivät uuden kuuluisan lääkärin pari kolme
päivää kestäneen olonsa aikana luonamme jo ennättäneen antaa muutamia
sangen loukkaavia lausuntoja tohtori Herzenstuben kyvystä. Asian
laita oli niin, että vaikka moskovalainen lääkäri ottikin käynnistä
vähintään kaksikymmentäviisi ruplaa, niin jotkut kaupungissamme sentään
ilostuivat hänen tulostaan, eivät säästäneet rahojaan ja riensivät
hänen luokseen saamaan neuvoja. Kaikkia näitä sairaita oli sitä
ennen tietysti hoitanut tohtori Herzenstube, ja nyt kuuluisa lääkäri
kaikissa kohdin arvosteli erittäin ankarasti hänen hoitotapojaan.
Lopulta hän sairaan luo tullessaan suorastaan kysyi: »No, kuka teitä
täällä on puoskaroinut, Herzenstubeko? Hehe!» Tohtori Herzenstube
sai tietysti tietää kaiken tämän. Ja nyt kaikki kolme lääkäriä
tulivat toinen toisensa jälkeen kuulusteltaviksi. Tohtori Herzenstube
julisti suoraan, että »syytetyn henkisten kykyjen epänormaalisuus
on itsestään selvä». Esitettyään tämän jälkeen mietteensä, jotka
minä tässä jätän kertomatta, hän lisäsi, että tämä epänormaalisuus
havaitaan etupäässä ei ainoastaan syytetyn monista aikaisemmista
teoista, vaan nytkin, tällä hetkelläkin, ja kun häntä pyydettiin
selittämään, miten se on havaittavissa nyt, tällä hetkellä, niin
vanha tohtori koko avomielisellä suoruudellaan viittasi siihen, että
syytetty saliin tullessaan »oli asianhaaroihin nähden tavallisuudesta
poikkeavan ja omituisen näköinen, asteli eteenpäin niinkuin sotamies ja
katsoi itsepintaisesti suoraan eteensä, vaikka luonnollisempaa olisi
ollut, että hän olisi katsonut vasemmalle, missä yleisön joukossa
istuivat naiset, sillä hän piti paljon kauniista sukupuolesta ja
hänen on täytynyt ajatella sangen paljon sitä, mitä naiset mahtavat
hänestä sanoa», lopetti ukko puhuen omituista kieltään. On lisättävä,
että hän puhui venäjää paljon ja mielellään, mutta jotenkin hänen
jokainen lauseensa muodostui saksalaisen mallin mukaan, mistä hän ei
kuitenkaan koskaan ollut millänsäkään, sillä koko elämän ajan oli
hänellä ollut se heikkous, että hän piti venäjänkielistä puhettaan
mallikelpoisena, »parempana kuin mitä itse venäläiset puhuivat», ja
hän käytti myös hyvin mielellään venäläisiä sananlaskuja vakuuttaen
joka kerta, että venäläiset sananlaskut ovat parhaat ja nasevimmat
koko maailman kaikista sananlaskuista. Huomautan vielä, että hän
kenties jonkinmoisen hajamielisyyden vaikutuksesta keskustellessaan
usein unohti kaikkein tavallisimmat sanat, jotka hän tunsi erinomaisen
hyvin, mutta jotka jostakin syystä yhtäkkiä lennähtivät pois hänen
päästään. Samaa tapahtui muuten myös hänen puhuessaan saksaa, ja
tällöin hän aina heilutteli kättään kasvojensa edessä ikäänkuin
koettaen saada kiinni kadonneen sanan, eikä kukaan olisi voinut saada
häntä jatkamaan aloittamaansa puhetta, ennenkuin hän oli löytänyt
kadonneen sanan. Hänen huomautuksensa, että syytetyn olisi pitänyt
sisään astuessaan katsoa naisiin, sai syntymään leikillistä kuiskailua
yleisön keskuudessa. Kaikki naiset meillä pitivät ukostamme hyvin
paljon ja tiesivät myös, että hän, joka oli ollut koko ikänsä naimaton,
oli jalosti ajatteleva ja siveä mies sekä piti naisia korkeampina ja
ihanteellisina olentoina. Senvuoksi hänen odottamaton huomautuksensa
oli kaikista hirveän omituinen.
Moskovalainen tohtori, kun häneltä vuorostaan kysyttiin, vakuutti
jyrkästi ja lujasti, että hän pitää syytetyn sieluntilaa
epänormaalisena, »vieläpä mitä suurimmassa määrässä». Hän puhui paljon
ja viisaasti »affektista» ja »maniasta» ja todisteli, että kaikista
kootuista tosiseikoista päättäen syytetty oli jo useita päiviä ennen
vangitsemista ollut ehdottomasti sairaalloisen affektin vallassa, ja
joskin hän oli tehnyt rikoksen tietoisesti, niin kuitenkin melkein
tahtomattaan, koska hänellä ei ollenkaan ollut voimia vastustaa häntä
vallannutta siveellistä viettymystä. Mutta paitsi affektia tohtori otti
tarkastettavakseen myöskin manian, joka hänen sanojensa mukaan ennusti
jo edeltäpäin suoraa tietä mielenvikaisuuteen, mikä mielenhäiriö nyt
jo oli puhjennut. (Huom.! Minä kerron omilla sanoillani, tohtori
esitti asian käyttäen hyvin oppinutta kieltä ja spesiaalitermejä.)
»Kaikki hänen tekonsa ovat ristiriidassa terveen järjen ja logiikan
kanssa», jatkoi hän. »Minä en edes puhukaan siitä, mitä en ole nähnyt,
nimittäin itse rikoksesta ja koko tuosta katastrofista, mutta toissa
päivänäkin, kun hän puheli kanssani, oli hänellä selittämättömän
liikkumaton katse. Odottamatonta naurua silloin, kun se ei ole
ollenkaan paikallaan. Käsittämätön ainainen ärtymyksen tila, omituisia
sanoja: Bernard, etiikka ynnä muita, jotka ovat tarpeettomia.» Mutta
erikoisesti ilmeni tohtorin mielestä tuo mania siinä, että syytetty
ei voi edes puhua noista kolmestatuhannesta ruplasta, joihin nähden
hän katsoo tulleensa petetyksi, joutumatta jonkinmoisen tavattoman
suuttumuksen valtaan, kun hän taas kaikista muista kärsimistään
vastoinkäymisistä ja loukkauksista puhuu ja niitä muistelee jokseenkin
kevyin mielin. Lopuksi on myös tiedusteluista käynyt ilmi, että hän
on samalla tavalla ennenkin joka kerta, kun on tullut kysymys noista
kolmestatuhannesta, joutunut jonkinmoisen raivon valtaan, ja kuitenkin
hänestä todistetaan, että hän on omaa voittoa pyytämätön eikä halua
kiistellä toisten kanssa. »Oppineen ammattiveljeni mielipiteen johdosta
taasen», lisäsi moskovalainen tohtori ivallisesti puheensa lopussa,
»että syytetyn, tullessaan saliin, olisi pitänyt katsoa naisiin eikä
suoraan eteensä, sanon vain, että tuommoinen johtopäätös, paitsi että
se on leikillinen, on sen lisäksi myös perin pohjin virheellinen;
sillä vaikka yhdynkin täydellisesti siihen, ettei syytetyn, astuessaan
sisälle saliin, jossa hänen kohtalonsa ratkaistaan, olisi pitänyt
katsella niin jäykästi eteensä ja että tätä todellakin saatettaisiin
pitää todistuksena hänen sieluntilansa epänormaalisuudesta tällä
hetkellä, niin vakuutan kuitenkin samalla, ettei hänen olisi pitänyt
katsoa vasemmalle naisiin, vaan päinvastoin oikealle hakien silmillään
puolustusasianajajaansa, jonka apuun kaikki hänen toivonsa perustuu ja
jonka puolustuksesta nyt koko hänen kohtalonsa riippuu». Mielipiteensä
tohtori lausui päättävästi ja varmasti. Mutta erityisesti koomillisen
valaistuksen molempien oppineitten asianymmärtäjäin erimielisyydelle
antoi viimeiseksi kuulusteltavaksi otetun lääkäri Varvinskin
odottamaton johtopäätös. Hänen mielestään syytetty oli sekä nyt että
ennen täydellisesti normaalisessa tilassa, ja vaikka hänen tosiaankin
oli täytynyt ennen vangitsemista olla hermostuneessa ja tavattoman
kiihtyneessä mielentilassa, niin se saattoi johtua monista aivan
silminnähtävistä syistä: mustasukkaisuudesta, vihasta, pitkäaikaisesta
juopumuksesta y.m. Mutta tuohon hermostuksen tilaan ei voinut sisältyä
mitään »affektia», jommoisesta äsken oli puhuttu. Siihen seikkaan
nähden taasen, oliko syytetyn, tullessaan saliin, katsottava vasemmalle
vai oikealle, oli hänen »vaatimaton mielipiteensä» se, että syytetyn
oli saliin astuessaan katsottava suoraan eteensä, kuten hän todella
oli katsonutkin, sillä suoraan hänen edessään istuivat oikeuden
puheenjohtaja ja sen jäsenet, joista nyt riippui hänen kohtalonsa,
»niin että katsomalla suoraan eteensä hän juuri todistikin olevansa
tällä hetkellä täysin normaalisessa sieluntilassa», lopetti nuori
lääkäri hieman kiihkeästi »vaatimattoman» todistuksensa.
— Bravo, lääkäri! — huudahti Mitja paikaltaan. — Juuri niin!
Mitjan puhe tietysti keskeytettiin, mutta nuoren lääkärin mielipide
vaikutti aivan ratkaisevasti sekä oikeuteen että yleisöön, sillä
myöhemmin osoittautui, että kaikki olivat samaa mieltä kuin hän.
Muuten tohtori Herzenstube, kun häntä sitten kuultiin todistajana,
aivan odottamatta yhtäkkiä oli hyödyksi Mitjalle. Kaupungin vanhana
asukkaana, joka kauan oli tuntenut Karamazovien perheen, hän esitti
muutamia »syytteen» kannalta varsin mielenkiintoisia asioita ja lisäsi
lopuksi aivan kuin jotakin olisi kypsynyt hänen mielessään:
— Ja kuitenkin onneton nuori mies olisi voinut saada verrattomasti
paremman kohtalon, sillä hänellä on ollut hyvä sydän sekä lapsena että
lapsuusajan jälkeen, minä tiedän sen. Mutta venäläinen sananlasku
sanoo: »Jos jollakulla on yksi äly, niin se on hyvä asia, mutta jos
tulee vieraaksi vielä älykäs ihminen, niin se on sitäkin parempi, sillä
silloin on kaksi älyä, eikä vain yksi...»
— Äly on hyvä, mutta kaksi on parempi, — toisti prokuraattori tuon
sananlaskun kärsimättömästi, hän kun jo vanhastaan tiesi, että ukolla
oli tapana puhua hitaasti ja pitkäpiimäisesti, välittämättä siitä,
minkä vaikutuksen hänen puheensa teki, ja siitä, että toisten täytyi
häntä odottaa, ja päinvastoin pitäen sangen onnistuneena kömpelöä,
hidasjärkistä ja alati riemukkaan itsetyytyväistä saksalaista
sukkeluuttaan. Ukosta oli hauskaa lasketella sukkeluuksia.
— Niin, n-iin, sitä minäkin sanon, — tarttui hän itsepäisesti
puheeseen, — yksi äly on hyvä, mutta kaksi on paljon parempi. Mutta
hänen luokseen ei tullut toinen älyniekka ja hän päästi omansakin...
Kuinka se on, mihin hän sen päästi? Tuo sana — mihin hän päästi älynsä,
minä en muista, — jatkoi hän pyöritellen kättään silmiensä edessä, — ah
niin, spazieren.
— Vapaasti kuljeksimaan?
— No niin, kuljeksimaan, sitähän minäkin sanon. Hänen älynsä lähti
kuljeksimaan ja tuli niin syvään paikkaan, että hukkui sinne. Ja
kuitenkin hän oli kiitollinen ja tunteellinen nuorukainen, oi minä
muistan, kun hän vielä oli tuommoinen pikku poika, jonka isä oli
työntänyt takapihalle, hänen vielä juoksennellessaan ilman saappaita ja
jalassa housut, joissa oli vain yksi nappi...
Tunteellinen ja ymmärtäväinen sävy alkoi äkkiä tuntua rehellisen
vanhuksen äänessä. Fetjukovitš hätkähti kuin aavistaen jotakin ja
kiintyi heti asiaan.
— Oi, niin, minä olin itsekin silloin vielä nuori mies... Olin... no
niin, olin silloin neljänkymmenen viiden vuoden ikäinen ja olin vasta
saapunut. Minun tuli silloin sääli poikaa, ja minä kysyin itseltäni:
miksi en voisi ostaa hänelle yhtä naulaa... No niin, mitä yhtä naulaa?
Olen unohtanut, miten sitä nimitetään... naula sitä, mistä lapset hyvin
paljon pitävät, mitä se on, — no, mikä se on nimeltään... — tohtori
alkoi taas huitoa käsiään, — se kasvaa puussa ja sitä kootaan ja
lahjoitetaan kaikille...
— Omenia?
— Oi, e-e-ei! Naula, naula, omenia myydään kymmenittäin eikä
nauloittain... ei, niitä on paljon ja ne ovat kaikki pieniä, pannaan
suuhun ja rr-rits!...
— Pähkinöitä?
— No niin, pähkinöitä, sitä minäkin sanon, — vahvisti tohtori aivan
tyynesti aivan kuin ei olisi etsinytkään sanaa, — ja minä toin hänelle
naulan pähkinöitä, sillä pojalle ei ollut vielä kukaan milloinkaan
tuonut naulaa pähkinöitä, ja minä kohotin sormeni ja sanoin hänelle:
»Poika! _Gott der Vater_», — hän rupesi nauramaan ja sanoo: »_Gott der
Vater. — Gott der Sohn_». Hän alkoi taaskin nauraa ja lepersi: »_Gott
der Sohn. — Gott der Heilige Geist_». Silloin hän vieläkin rupesi
nauramaan ja lausui niin hyvin kuin osasi: »_Gott der Heilige Geist_».
Minä menin pois. Kolmantena päivänä kuljen ohitse, ja hän huutaa
minulle itse: »Setä, _Gott der Vater, Gott der Sohn_», ja vain _Gott
der Heilige Geist_ oli häneltä unohtunut, mutta minä johdatin sen hänen
mieleensä ja minun tuli taas hyvin sääli häntä. Mutta hänet vietiin
pois enkä minä häntä enää nähnyt. Kului sitten kaksikymmentäkolme
vuotta, istun eräänä aamuna työhuoneessani, pääni on jo valkoinen, ja
yhtäkkiä astuu sisälle kukoistava nuorukainen, jota en mitenkään voi
tuntea, mutta hän kohotti sormensa ja sanoo nauraen: »_Gott der Vater,
Gott der Sohn und Gott der Heilige Geist!_ Saavuin juuri ja tulin
kiittämään teitä naulasta pähkinöitä, sillä ei kukaan koskaan silloin
ostanut minulle naulaa pähkinöitä, vaan te yksin ostitte minulle naulan
pähkinöitä.» Ja silloin muistui minulle mieleen onnellinen nuoruuteni
ja poikaparka, joka oli ulkona ilman saappaita, ja sydäntäni liikutti
ja minä sanoin: »Olet kiitollinen nuori mies, sillä sinä olet koko
elämäsi ajan muistanut sen naulan pähkinöitä, minkä minä toin sinulle
lapsena ollessasi.» Ja minä syleilin häntä ja siunasin, siunasin. Ja
rupesin itkemään. Hän nauroi, mutta itki myös... sillä venäläinen
nauraa hyvin usein siellä, missä pitäisi itkeä. Mutta hän itki myös,
minä näin sen. Ja nyt, voi, voi!...
— Nytkin itken, saksalainen, nytkin itken, sinä Jumalan mies! —
huudahti yhtäkkiä Mitja paikaltaan.
Oli miten oli, niin tämä pikku kertomus teki yleisöön jossakin määrin
hyvän vaikutuksen. Mutta enimmän vaikutti Mitjan hyväksi Katerina
Ivanovnan todistus, josta kohta kerron. Ja yleensäkin, kun alkoivat
esiintyä todistajat _à décharge_, se on puolustajan haastamat, niin
kohtalo näytti yhtäkkiä ja oikein tosissaan rupean hymyilemään Mitjalle
ja, — mikä on kaikkein merkillisintä, — se näytti olevan yllätys itse
puolustusasianajajallekin. Mutta ennen Katerina Ivanovnaa kuulusteltiin
vielä Aljošaa, joka oli äkkiä muistanut erään tosiasian, mikä näytti
muodostuvan suoranaiseksi todistukseksi erästä syytteen varsin tärkeätä
kohtaa vastaan.
4.