En tiedä, oliko puheenjohtaja jakanut prokuraattorin ja puolustajan
haastamat todistajat jollakin tavoin ryhmiin ja missä järjestyksessä
heidät oli päätetty kutsua esiin. Luultavasti tässä oli jokin
järjestely olemassa. Tiedän vain, että ensimmäiseksi alettiin kutsua
kuultaviksi prokuraattorin todistajia. Minä toistan, etten aio kuvata
koko kuulustelua kohta kohdalta. Sitäpaitsi kuvaukseni olisi osittain
tarpeetonkin, sillä prokuraattorin ja puolustajan puheissa, kun niiden
vuoro tuli, keskitettiin koko asian kulku ja kaikkien tosiasian
sekä kuultujen todistusten merkitys ikäänkuin yhteen kirkkaasti ja
luonteenomaisesti valaistuun pisteeseen, mutta nämä kaksi huomattavaa
puhetta minä ainakin paikoitellen olen täydelleen kirjoittanut muistiin
ja esitän aikanaan samoin kuin erään tavattoman ja aivan odottamattoman
episodin, joka prosessin aikana sattui äkkiä jo ennen oikeudessa
pidettyjä puheita ja epäilemättä paljon vaikutti sen ankaraan ja
onnettomaan lopputulokseen. Huomautan vain, että aivan oikeudenistunnon
ensi hetkistä saakka esiintyi selvästi eräs tämän »jutun» kuvaava
piirre, jonka kaikki huomasivat, nimittäin: syytöksen tavaton voima
niihin keinoihin verrattuna, jotka puolustajalla oli käytettävinään.
Sen ymmärsivät kaikki aivan heti, kun tässä ankarassa oikeussalissa
tosiasiat alkoivat keskitetyssä muodossa järjestyä ryhmiin ja alkoi
vähitellen yhä selvempänä esiintyä koko tuo kamala tapaus ja kaikki
tuo veri. Kaikille: kävi ymmärrettäväksi kenties jo aivan alussa,
että se on oikeastaan aivan kiistämätön asia, että siinä ei ole
sijaa epäilyille, että oikeastaan ei tarvittaisi mitään virallisia
väittelyjä, että puheet ovat vain muodon vuoksi ja että syytetty on
syyllinen, ilmeisesti syyllinen, lopullisesti syyllinen. Luulen, että
kaikki naisetkin, aivan jokikinen, jotka niin kärsimättömästi toivoivat
tuon mielenkiintoisen syytetyn vapauttamista, samalla kertaa olivat
nyt täysin vakuutettuja hänen syyllisyydestään. Vieläpä he luullakseni
olisivat olleet pahoillaankin, jollei hänen syyllisyyttään olisi niin
vakuuttavasti osoitettu, sillä silloin ei asian loppuselvitys olisi
niin vaikuttava, kun rikollinen julistetaan syyttömäksi. Ja että hänet
julistetaan syyttömäksi, — siitä, omituista kyllä, kaikki naiset
olivat vakuutetut melkein viime hetkeen asti: »hän on syyllinen,
mutta hänet vapautetaan humaanisuuden vaikutuksesta, uusien aatteiden
ja uusien tunteiden vaikutuksesta, jotka nykyisin ovat liikkeessä»,
j.n.e. Siksipä he olivat niin joukolla ja niin kärsimättömästi tänne
rientäneetkin. Miesten mieliä taas kiinnitti enimmän prokuraattorin
ja kuuluisan Fetjukovitšin välinen kamppailu. Kaikki ihmettelivät ja
kysyivät itseltään: mitä voi tehdä tämmöisestä toivottomasta asiasta,
tästä mädästä munasta, edes niinkään etevä mies kuin Fetjukovitš? Siksi
he jännittynein mielin seurasivat askel askelelta hänen urotöitään.
Mutta Fetjukovitš jäi aivan loppuun asti, siihen asti kuin hän piti
puheensa, kaikille arvoitukseksi. Kokeneet miehet aavistivat, että
hänellä on järjestelmä, että hänen mielessään on jo jotakin kypsynyt,
että hänellä on edessään päämäärä, mutta mikä se oli, — sitä oli
miltei mahdoton arvata. Hänen varmuutensa ja itseluottamuksensa olivat
kuitenkin silmäänpistävät. Sitäpaitsi huomasivat kaikki ilokseen heti,
että hän, vaikka oli ollut kaupungissamme niin lyhyen ajan, kaikkiaan
ehkä vain kolmisen päivää, oli kyennyt ihmeteltävän hyvin perehtymään
juttuun ja »tutkinut sen pienimpiä vivahduksia myöten.» Nautintoa
tuntien kertoivat monet jälkeenpäin esimerkiksi siitä, miten hän osasi
oikeaan aikaan »vetää nenästä» kaikkia prokuraattorin todistajia ja
saada heidät sekaantumaan ja ennen kaikkea tahria heidän siveellisen
maineensa ja siten vähentää ilman muuta myös heidän todistustensa
arvoa. Arveltiin muuten hänen tekevän tätä suurelta osalta niin
sanoaksemme leikitelläkseen, jonkinmoisen juridisen loiston takia,
jotta mitkään käytäntöön tulleet asianajotemput eivät jäisi unhoon:
sillä kaikki olivat vakuutettuja siitä, ettei hän kaikilla noilla
»tahrimisillaan» voinut saavuttaa mitään suurta eikä lopullista etua
ja että hän luultavasti itse ymmärsi sen paremmin kuin kukaan muu,
mutta että hänellä oli varastossa jokin oma ideansa, jokin vielä
piilossa oleva puolustusase, jonka hän yhtäkkiä paljastaa, kun aika on
tullut. Mutta toistaiseksi hän kuitenkin tuntien voimansa ikäänkuin
leikki ja huvittelihe. Niinpä esimerkiksi kun kuulusteltiin Grigori
Vasiljevitšia, entistä Fjodor Pavlovitšin kamaripalvelijaa, joka oli
esittänyt kaikkein painavimman todistuksen »avoimesta, puutarhaan
johtavasta ovesta», niin puolustaja takertui kovasti kiinni häneen, kun
hänen vuoronsa tehdä kysymyksiä oli tullut. On huomattava, että Grigori
Vasiljevitš esiintyi salissa vähääkään ymmälle joutumatta oikeuden
mahtavuudesta ja häntä kuuntelevan yleisön suurilukuisuudesta, oli
levollisen ja melkeinpä mahtavan näköinen. Hän esitti todistuksensa
niin varmana kuin olisi keskustellut kahden kesken Marfa Ignatjevnansa
kanssa, ainoastaan hiukan kunnioittavammin. Mahdotonta oli saada
häntä sekaantumaan. Aluksi prokuraattori kyseli häneltä pitkän aikaa
kaikenlaisia yksityisseikkoja Karamazovien perheestä. Perhe-elämän
kuva esiintyi hyvin selväpiirteisenä. Kuului ja näkyi, että todistaja
oli vilpitön ja tasapuolinen. Vaikka hän syvästi kunnioittikin entisen
isäntänsä muistoa, niin hän kuitenkin lausui esimerkiksi semmoista,
että tämä ei ollut oikeudenmukainen Mitjaa kohtaan ja »kasvatti väärin
lapsiaan». — »Hänet, pikku pojan, olisivat ilman minun huolenpitoani
täit syöneet», lisäsi hän kertoessaan Mitjan lapsuusvuosista. »Ei
ollut myöskään paikallaan, että isä teki pojalleen vääryyttä tämän
äidinperintöön nähden.» Prokuraattorin kysymykseen, mitä syitä
hänellä oli vakuuttaa Fjodor Pavlovitšin tehneen vääryyttä pojalleen
tilityksessä, ei Grigori Vasiljevitš kaikkien ihmeeksi esittänyt mitään
tosiasioita, mutta oli kuitenkin itsepintaisesti sitä mieltä, että tili
pojalle »ei ollut oikea» ja että pojalle todella »olisi pitänyt maksaa
vielä muutamia tuhansia». Huomautan tässä asian ollessa puheena, että
tämän kysymyksen — oliko Fjodor Pavlovitš jättänyt jotakin maksamatta
Mitjalle, — prokuraattori erittäin itsepintaisesti esitti kaikille
niille todistajille, joille saattoi sen tehdä, myöskin Aljošalle ja
Ivan Fjodorovitšille, mutta ei saanut yhdeltäkään todistajalta mitään
täsmällistä tietoa; kaikki vakuuttivat asian niin olevan, mutta
kukaan ei voinut esittää mitään edes osapuilleen selvää todistusta.
Kun Grigori kuvasi pöydän ääressä tapahtuneen kohtauksen, silloin
kun Dmitri Fjodorovitš hyökkäsi sisään ja pieksi isäänsä sekä uhkasi
tulla toiste tappamaan hänet, syntyi salissa synkkä mieliala, sitäkin
suuremmalla syyllä, kun vanha palvelija kertoi tyynesti, liikoja sanoja
käyttämättä, omalaatuisella puhetavallaan, mutta saaden tulokseksi
kauhean kaunopuheisen esityksen. Mitjan puolelta kärsimästään
loukkauksesta, tämä kun silloin oli lyönyt häntä vasten kasvoja ja
kaatanut hänet maahan, hän huomautti, ettei hän ole siitä vihainen,
vaan on kauan sitten antanut sen anteeksi. Smerdjakov-vainajasta hän
lausui ristien silmänsä, että tämä oli taitava mies, mutta tyhmä ja
sairauden näännyttämä ja ennen kaikkea jumalaton ja että häntä olivat
jumalattomuuteen opettaneet Fjodor Pavlovitš ja tämän vanhin poika.
Mutta melkein innostuen hän vakuutti, että Smerdjakov oli rehellinen,
ja kertoi samalla, miten Smerdjakov aikoinaan oli löytänyt herran
pudottamat rahat eikä ollut salannut niitä, vaan oli tuonut herralle,
ja tämä oli siitä »lahjoittanut hänelle kultakolikon» ja alkanut sen
jälkeen luottaa häneen kaikessa. Että ovi puutarhaan oli ollut auki,
sen hän vakuutti itsepintaisen järkähtämättömästi. Häneltä kyseltiin
muuten niin paljon, etten minä voi kaikkea muistaakaan. Viimein oli
puolustajan vuoro kysellä, ja tämä alkoi ensityökseen tiedustella
kääröstä, johon »muka» Fjodor Pavlovitš oli pannut kolmetuhatta ruplaa
»erästä henkilöä varten». »Näittekö te sen itse — te, joka niin monta
vuotta olitte ollut herrallenne niin läheinen henkilö?» Grigori
vastasi, ettei hän ollut nähnyt eikä ollenkaan kuullutkaan semmoisista
rahoista keneltäkään »aina siihen saakka kun nyt kaikki ovat ruvenneet
puhumaan». Tämän kääröä koskevan kysymyksen Fetjukovitš puolestaan teki
kaikille todistajille, joille vain voi sen tehdä, yhtä itsepintaisesti
kuin prokuraattori oman kysymyksensä omaisuuden jaosta, ja sai myös
kaikilta vain yhden ainoan vastauksen, sen nimittäin, että kukaan ei
ollut nähnyt kääröä, vaikka hyvin monet olivat siitä kuulleet. Tämän
itsepintaisuuden puolustajan puolelta tässä kysymyksessä huomasivat
kaikki alusta alkaen.
— Saanko nyt tehdä teille kysymyksen, jollei teillä ole mitään sitä
vastaan, — kysyi Fetjukovitš yhtäkkiä ja aivan odottamatta, — mistä
aineista oli tehty se palsami eli niin sanoakseni se ryytiviina,
jolla te sinä iltana ennen maatamenoa, kuten tiedetään alustavasta
kuulustelusta, hieroitte kivistäviä lanteitanne toivoen siitä
parannusta?
Grigori katsoi tylsästi kysyjään ja mutisi vähän aikaa vaiti oltuaan:
»Siinä oli salvia-yrttiä.»
— Ainoastaanko salviaa? Ettekö muista vielä jotakin muuta?
— Oli myös ratamoa.
— Ehkäpä myös pippuria? — uteli Fetjukovitš.
— Oli pippuriakin.
— Ja niin edespäin. Ja kaikki tämä viinan seassa?
— Väkiviinassa.
Salissa kuului hiljaista naurua.
— Näettekö nyt, ihan väkiviinassa. Tehän hierottuanne selkäänne näitte
hyväksi juoda suuhunne loput pullon sisällöstä lukien jonkin hurskaan
rukouksen, jonka vain teidän vaimonne tuntee, eikö niin?
— Join.
— Paljonko te arviolta joitte? Noin osapuilleen? Ryypyn, toisenkin?
— Juomalasillinen siitä tulee.
— Ihan juomalasillinen. Ehkäpä puolitoistakin juomalasia?
Grigori vaimeni. Oli kuin hän olisi ymmärtänyt jotakin.
— Puolitoista lasia puhdasta spriitä — sepä ei ole ollenkaan huonosti
naukattu, vai mitä arvelette? Voi nähdä jo »paratiisin ovet avoimina»
eikä vain puutarhaan johtavaa ovea?
Grigori oli yhä vaiti. Yli salin kävi taas naurahdus. Puheenjohtaja
liikahti.
— Ettekö tiedä varmasti, — takertui häneen yhä enemmän Fetjukovitš,
— nukuitteko te vai ettekö sillä hetkellä, jolloin näitte puutarhaan
vievän oven avoimena?
— Seisoin jaloillani.
— Se ei vielä todista, ettette nukkunut (taas kuului naurahduksia
salissa). Olisitteko esimerkiksi voinut vastata sillä hetkellä, jos
joku olisi kysynyt teiltä jotakin, — no, esimerkiksi sitä, mikä vuosi
meillä nyt on?
— Sitä en tiedä.
— Mutta mikä vuosi meillä nyt sitten on, meidän ajanlaskumme mukaan,
Kristuksen syntymästä lukien, ettekö tiedä?
Grigori seisoi hämillään olevan näköisenä ja katsoi jäykästi
kiusaajaansa. Näytti todellakin tuntuvan omituiselta, ettei hän
tietänyt, mikä vuosi oli menossa.
— Kenties sentään tiedätte, montako sormea on kädessänne?
— Minä olen epävapaa mies, — lausui Grigori yhtäkkiä kuuluvasti ja
selvästi, — jos esivalta näkee hyväksi tehdä minusta pilaa, niin minun
on se kärsittävä.
Fetjukovitš näytti hieman nolostuvan, ja asiaan sekaantui
puheenjohtajakin huomauttaen vakavasti puolustajalle, että on tehtävä
sopivampia kysymyksiä. Sen kuultuaan Fetjukovitš kumarsi arvokkaasti
ja ilmoitti lopettaneensa kyselynsä. Tietysti sekä yleisöön että
valamiehiin saattoi jäädä pikkuinen epäilyn mato semmoisen miehen
todistusta kohtaan, joka oli lääkitessään itseään ollut siinä
tilassa, että saattoi »nähdä paratiisin ovet» ja joka sitäpaitsi ei
tietänyt, mikä vuosi jälkeen Kristuksen syntymän nyt oli; niin että
puolustaja oli sentään saavuttanut tarkoituksensa. Mutta ennen Grigorin
poistumista sattui vielä välikohtaus. Kääntyen syytetyn puoleen
puheenjohtaja kysyi, eikö hänellä ole mitään huomauttamista esitettyjen
todistusten johdosta?
— Kaikki hänen puheensa ovat tosia, paitsi se, mitä hän sanoo ovesta,
— huudahti Mitja kovalla äänellä. — Siitä, että hän on kammannut
päästäni täit, minä kiitän, siitä, että hän on antanut minulle anteeksi
lyöntini, minä häntä kiitän; ukko on ollut rehellinen koko elämänsä
ajan ja niin uskollinen isälleni kuin seitsemänsataa villakoiraa.
— Syytetty, valitkaa paremmin sananne, — lausui puheenjohtaja ankarasti.
— Minä en ole villakoira, — mutisi myös Grigori.
— No, sitten olen minä villakoira, minä! — huudahti Mitja. — Jos se on
loukkaavaa, niin omaksun sen itselleni ja pyydän häneltä anteeksi: olen
ollut peto ja häntä kohtaan julma! Aisoposta kohtaan olin myös julma.
— Ketä Aisoposta? — puuttui taas puheenjohtaja ankarasti puheeseen.
— No, Pierrot’ta... isääni, Fjodor Pavlovitšia.
Puheenjohtaja teroitti uudelleen ja entistä ankarammin Mitjan mieleen,
että hän valitsisi varovaisemmin sanontatapansa.
— Te vahingoitatte tällä vain itseänne tuomareittenne silmissä.
Yhtä ovelasti suoriutui puolustaja silloinkin, kun todistajana
kuulusteltiin Rakitinia. Huomautan, että Rakitin oli kaikkein
tärkeimpiä todistajia, ja prokuraattori pani hänelle paljon arvoa.
Selville kävi, että hän tiesi kaiken, tiesi ihmeteltävän paljon,
kaikkien luona hän oli ollut, kaikki nähnyt, kaikkien kanssa puhunut,
tunsi aivan yksityiskohtaisesti Fjodor Pavlovitšin ja kaikkien
Karamazovien elämänkerran. Tosin hän oli kuullut kolmetuhatta
ruplaa sisältävästä kääröstä ainoastaan Mitjalta itseltään.
Sen sijaan hän kuvasi seikkaperäisesti kaikki Mitjan urotyöt
»Pääkaupunki»-ravintolassa, kaikki tämän mainetta vahingoittavat sanat
ja eleet, ja kertoi jutun alikapteeni Snegirevin »pesurievusta».
Siitä erikoiskysymyksestä, jäikö Fjodor Pavlovitš jotakin velkaa
Mitjalle tämän omaisuutta tilittäessään, ei edes itse Rakitin kyennyt
mitään sanomaan, vaan koetti vain päästä ylimalkaisilla halventavilla
viittauksilla: Kukapa, muka, saa selvän, kuka heistä on syyllinen, sekä
voi laskea, kuka on jäänyt kenellekin velkaa, kun koko karamazovilainen
homma oli niin päätöntä, ettei sitä kukaan voinut ymmärtää eikä
siitä selvää tehdä? Koko tuomittavana olevan rikoksen tragedian hän
kuvasi tulokseksi vanhentuneista maaorjuuden aikuisista tavoista ja
Venäjällä vallitsevasta suuresta epäjärjestyksestä, tämä maa kun kärsii
asianmukaisten laitosten puutetta. Sanalla sanoen, hänen annettiin
tuoda esille yhtä ja toista. Tämän oikeusjutun yhteydessä herra Rakitin
pääsi ensimmäisen kerran esiintymään ja tuli huomatuksi; prokuraattori
tiesi, että todistajalla oli tekeillä aikakauskirjaa varten kirjoitelma
nyt käsiteltävänä olevasta rikoksesta, ja myöhemmin hän puheessaan
(kuten tuonnempana saamme nähdä) siteerasi eräitä ajatuksia tästä
kirjoitelmasta, johon hän siis oli tutustunut. Todistajan antama kuvaus
muodostui synkäksi ja onnettomaksi ja vahvisti suuresti »syytettä».
Yleensä Rakitinin esitys valtasi yleisön itsenäisellä ajatustavallaan
ja ajatuksen ylevällä lennokkuudella. Kuuluipa pari kolme äkkiä
syntynyttä kättentaputusyritystäkin juuri niissä kohdin, joissa
puhuttiin maaorjuudesta ja epäjärjestykseen sortuneesta Venäjästä.
Mutta Rakitin, joka sentään oli nuori mies, ampui kuitenkin hiukan
ohi maalin, ja tätä osasi puolustaja oivallisesti käyttää hyväkseen.
Vastatessaan Grušenjkaa koskeviin kysymyksiin Rakitin, innostuneena
menestyksestään, jonka hän tietysti jo itse oli huomannut, ja siitä
korkeasta ylevyydestä, johon hänen oli onnistunut kohota, katsoi
voivansa lausua Agrafena Aleksandrovnasta hieman halveksivasti, että
tämä oli »kauppias Samsonovin jalkavaimo». Hän olisi myöhemmin ollut
valmis maksamaan paljon siitä, että tuo sana olisi jäänyt sanomatta,
sillä siitäpä hänet Fetjukovitš heti saikin kiinni. Ja tämä kaikki
johtui vain siitä, että Rakitin ei ollut ensinkään ottanut huomioon,
että Fetjukovitš oli voinut niin lyhyessä ajassa tutustua juttuun niin
tarkoin kaikkein yksityisluontoisimpiakin pikku seikkoja myöten.
— Sallikaa minun kysyä, — alkoi puolustaja hymyillen mitä
ystävällisimmin, jopa kunnioittavastikin, kun oli tullut hänen vuoronsa
tehdä kysymyksiä, — te olette tietysti sama herra Rakitin, jonka
kirjoittaman, hiippakunnan hallituksen julkaiseman kirjasen _Herrassa
nukkuneen luostarinvanhimman, isä Zosiman elämä_, joka on täynnä
syviä ja uskonnollisia ajatuksia ja jossa on oivallinen ja hurskas
omistus korkea-arvoiselle piispalle, minä äskettäin olen niin suurella
nautinnolla lukenut.
— Minä en kirjoittanut painettavaksi... se on painettu myöhemmin, —
mutisi Rakitin, ikäänkuin häntä jokin olisi ällistyttänyt, ja miltei
häveten.
— Oi, se on oivallista! Sellainen ajattelija kuin te voi ja
hänen täytyykin suhtautua sangen suurpiirteisesti jokaiseen
yhteiskunnalliseen ilmiöön. Korkea-arvoisen piispan suojeluksella
on teidän perin hyödyllinen kirjasenne levinnyt ja tuottanut
suhteellisesti paljon hyötyä... Mutta mieleni tekisi ensi sijassa
udella teiltä seuraavaa: te mainitsitte äsken juuri, että olette ollut
rouva Svetlovin läheinen tuttava? (Nota bene: Grušenjkan sukunimi oli
Svetlov. Sen minä sain ensimmäisen kerran tietää vasta tuona päivänä,
jutun käsittelyn aikana.)
— Minä en voi vastata kaikista tuttavuuksistani... Minä olen nuori
mies... ja kukapa voi vastata kaikista niistä, jotka sattuu kohtaamaan,
— kivahti Rakitin.
— Minä ymmärrän, ymmärrän varsin hyvin! — huudahti Fetjukovitš,
aivan kuin olisi itsekin ollut nolo ja ikäänkuin rientäen nopeasti
pyytämään anteeksi. — Te kuten jokainen muukin saatoitte vuorostanne
pitää mielenkiintoisena tutustumista nuoreen ja kauniiseen naiseen,
joka mielellään otti luonansa vastaan täkäläistä kukkeinta nuorisoa,
mutta... tahdoin vain saada tietää: tehän tiedätte, että rouva Svetlov
noin pari kuukautta sitten suuresti halusi tutustua nuorimpaan
Karamazoviin, Aleksei Fjodorovitšiin, ja vain siitä, että te toisitte
tämän hänen luokseen ja nimenomaan hänen silloisessa luostariveljen
puvussaan, hän lupasi antaa teille kaksikymmentäviisi ruplaa heti,
kun tuotte hänet sinne. Tämä, kuten tiedetään, tapahtuikin juuri sen
päivän iltana, joka päättyi traagilliseen katastrofiin, siihen, joka on
antanut aiheen tähän oikeusjuttuun. Te veitte Aleksei Karamazovin rouva
Svetlovin luo — ja saitteko te silloin nuo kaksikymmentäviisi ruplaa
palkkiota rouva Svetlovilta, kas, senpä haluaisin nyt saada kuulla
teiltä?
— Se oli pilaa... Minä en näe, miksi tämä saattaa olla teistä
mielenkiintoista. Minä otin piloillani... antaakseni myöhemmin
takaisin...
— Siis otitte. Mutta ettehän te vieläkään ole antanut takaisin... vai
oletteko?
— Se on jonninjoutavaa... — mutisi Rakitin, — minä en voi vastata
sellaisiin kysymyksiin. Tietysti minä annan takaisin.
Puheenjohtaja sekaantui asiaan, mutta puolustaja ilmoitti, ettei
hänellä enää ollut mitään kysyttävää herra Rakitinilta. Herra Rakitin
poistui näyttämöltä hieman nolattuna. Hänen ylevähenkisen puheensa
vaikutus oli tehty tyhjäksi, ja Fetjukovitš seuratessaan häntä
silmillään näytti ikäänkuin osoittavan häntä yleisölle ja sanovan:
»Tuollaisia ovat teidän jalot syyttäjänne!» Muistan, ettei tämäkään
mennyt ilman pientä Mitjan aiheuttamaa välikohtausta: raivostuneena
siitä äänensävystä, jolla Rakitin puhui Grušenjkasta, hän yhtäkkiä
huudahti paikaltaan: »Bernard!» Kun sitten puheenjohtaja, sen jälkeen
kuin Rakitinin kuulustelu oli päättynyt, kääntyi syytetyn puoleen
kysyen, eikö tämä halua huomauttaa jotakin omasta puolestaan, niin
Mitja huudahti raikuvalla äänellä:
— Hän on ottanut minulta, kun jo olin syytteessä, rahoja lainaksi! Hän
on halveksittava Bernard ja onnenonkija eikä usko Jumalaan, vaan on
vetänyt nenästä piispaa!
Mitjaa tietysti taaskin huomautettiin sopimattomasta puhetavasta, mutta
herra Rakitin oli lopullisesti nujerrettu. Ei myöskään alikapteeni
Snegirevin todistuksella ollut menestystä, vaikka aivan toisenlaisesta
syystä. Hän esiintyi aivan repaleisena, likaisessa puvussa ja
likaisissa saappaissa ja kaikista varokeinoista sekä edellä käyneistä
»asianymmärtäjän lausunnoista» huolimatta aivan humalassa. Kun häneltä
kysyttiin sitä pahoinpitelyä koskevia seikkoja, jonka alaiseksi hän oli
joutunut Mitjan puolelta, niin hän yhtäkkiä kieltäytyi vastaamasta.
— Jumala heidän kanssaan. Iljušetška kielsi. Minulle palkitsee Jumala
siellä.
— Kuka teitä kielsi puhumasta? Kenestä te puhutte?
— Iljušetška, pikku poikani: »Isäkulta, isäkulta, kuinka hän sinua
häpäisi!» Sen hän sanoi kiven luona. Nyt hän kuolee...
Alikapteeni alkoi yhtäkkiä ääneensä itkeä ja heittäytyi pitkäkseen
puheenjohtajan jalkojen juureen. Hänet vietiin nopeasti pois yleisön
nauraessa. Prokuraattorin valmistelemaa vaikutusta ei ollenkaan
syntynyt.
Mutta puolustaja käytti edelleen kaikkia keinoja ja pani yhä
enemmän ihmettelemään sitä, että hän oli perehtynyt asiaan kaikkein
pienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Niinpä esimerkiksi Trifon
Borisovitšin todistus teki erittäin voimakkaan vaikutuksen ja oli
tietysti sangen epäsuotuisa Mitjalle. Hän laski tarkalleen, miltei
sormillaan, että ensimmäisellä käynnillään Mokrojessa kuukausi ennen
katastrofia Mitja ei ollut voinut mitenkään tuhlata vähempää kuin
kolmetuhatta tai »korkeintaan hivenen vähemmän». Miten paljon menikään
yksistään noille mustalaistytöille! Ja meikäläisille, meikäläisille
täisille moukille he eivät ainoastaan »paiskelleet puoliruplasia
pitkin katua», vaan lahjoittelivat vähintään viidenkolmatta ruplan
seteleitä, pienempiä eivät antaneet. Ja miten paljon heiltä
suorastaan varastettiinkaan! Ken varasti, se ei tietenkään, jättänyt
puumerkkiään, ei semmoista saa kiinni, varasta nimittäin, kun he itse
paiskelevat rahoja turhaan menemään! Meidän rahvashan on rosvojoukkoa,
ei niillä ole tuntoa. Entä tytöille, miten paljon menikään meidän
maalaistytöille! Meillä ovat sen jälkeen rikastuneet, semmoista se
on, kun taas aikaisemmin oli pelkkää köyhyyttä. Sanalla sanoen, hän
muisti jokaisen menon, teki kaikesta tarkan tilin... Näin ollen se
otaksuma, että muka oli tuhlattu ainoastaan puolitoista tuhatta ja
loput pantu kaulassa olevaan pussiin, kävi mahdottomaksi. »Näin itse,
heidän käsissään näin kolmetuhatta yhtä selvästi kuin näkee kopeekan,
omin silmin katselin, mekö emme osaisi rahaa laskea!» huudahteli Trifon
Borisovitš koettaen kaikin voimin olla mieliksi »esivallalle». Mutta
kun tuli puolustajan vuoro kysellä, niin tämä ei juuri koettanutkaan
osoittaa todistusta vääräksi, vaan alkoi yht'äkkiä puhua siitä, että
kyytimies Timofei ja toinen talonpoika Akim olivat Mokrojessa tuon
ensimmäisen, kuukausi ennen vangitsemista tapahtuneen juomingin aikana
löytäneet eteisen lattialta sata ruplaa, jotka Mitja juovuspäissään oli
pudottanut, ja antaneet ne Trifon Borisovitšille, ja tämä oli antanut
heille siitä ruplan mieheen. »No, annoitteko te silloin nuo sata ruplaa
takaisin herra Karamazoville vai ettekö?» Vaikka Trifon Borisovitš
kiemurtelikin, niin hän kuitenkin, sitten kun mainittuja miehiä oli
kuulusteltu, myönsi kertomuksen sadan ruplan löytämisestä todeksi ja
lisäsi vain, että hän oli silloin rehellisesti antanut kaikki takaisin
Dmitri Fjodorovitšille ja palauttanut »omantunnon mukaisesti, mutta
kun he itse silloin olivat aivan päissään, niin he tuskin voivat sitä
muistaa». Koska hän joka tapauksessa, ennenkuin talonpojat oli tuotu
todistamaan, oli kieltänyt koko jutun sadan ruplan löytämisestä,
niin koko hänen todistuksensa, että hän oli antanut rahat takaisin
juopuneelle Mitjalle, luonnollisesti tuntui hyvin vähän uskottavalta.
Näin taaskin yksi prokuraattorin hankkimista kaikkein vaarallisimmista
todistajista joutui epäluulojen alaiseksi ja oli saanut maineeseensa
pahan tahran. Samoin kävi puolalaisillekin: nämä tulivat esille ylpeinä
ja riippumattomina. Kovalla äänellä he todistivat, että ensiksikin
kumpikin heistä »palveli kruunua» ja että »pan Mitja» oli tarjonnut
heille kolmetuhatta ostaakseen heidän kunniansa ja että he itse olivat
nähneet hänen käsittelevän suuria rahoja. Herra Mussjalovitš sekoitti
hirveän paljon puolalaisia sanoja lauseisiinsa ja nähdessään sen vain
kohottavan hänen arvoaan puheenjohtajan ja prokuraattorin silmissä hän
pöyhistyi lopullisesti ja alkoi puhua kokonaan puolankieltä. Mutta
Fetjukovitš sai kiedotuksi heidätkin verkkoihinsa: niin paljon kuin
taas uudestaan kuultavaksi kutsuttu Trifon Borisovitš kiemurtelikin,
niin hänen sittenkin oli pakko tunnustaa, että herra Vrublevski oli
vaihtanut häneltä saadun korttipakan toiseen ja että herra Mussjalovitš
pankkia pitäessään oli puikeltanut päällimmäisen kortin. Tämän vahvisti
todeksi Kalganov, kun hänen vuoronsa oli todistaa, ja molemmat
puolalaisherrat poistuivat häväistyinä yleisön nauraessa.
Sen jälkeen kävi aivan samoin melkein kaikille vaarallisemmille
todistajille. Jokaisen heistä Fetjukovitš osasi siveellisesti
mustata, ja he saivat jollakin tavoin pitkän nenän. Asianharrastajat
ja lakimiehet vain nauttivat tästä, mutta eivät sentään oikein
ymmärtäneet, mitä suuria ja lopullisia seurauksia tästä kaikesta
oikeastaan saattoi olla, sillä, toistan sen, kaikki tunsivat, että
syyte oli kumoamaton, ja tämä mahdottomuus saada se torjutuksi kasvoi
yhä ja sai yhä traagillisemman luonteen. Mutta »suuren taikurin»
varmuudesta he näkivät, että hän oli levollinen, ja he odottivat: eihän
ollut suotta tullut Pietarista »sellainen mies», eihän hän ollut niitä
miehiä, että palaisi tyhjin toimin takaisin.
3.