Kuvaamieni tapahtumien jälkeisenä päivänä kello kymmenen aamulla alkoi
piirioikeutemme istunto ja ryhdyttiin tuomitsemaan Dmitri Karamazovia.
Sanon jo ennakolta ja sanon jyrkästi: en ollenkaan katso kykeneväni
kertomaan kaikkea sitä, mitä oikeudessa tapahtui, eikä kertomukseltani
puutu ainoastaan asianmukainen täydellisyys, vaan myöskin asianmukainen
järjestys tapahtumien esittämisessä. Minusta tuntuu, että jos kaikki
olisi muistettava ja kaikki selitettävä, niinkuin pitäisi, niin se
vaatisi kokonaisen kirjan ja varsin laajankin. Älköön senvuoksi
moitittako minua, kun kerron vain sen, mikä minua persoonallisesti
hämmästytti ja mikä on erikoisesti jäänyt mieleeni. Minä olen saattanut
pitää toisarvoista pääasiana, vieläpä jättää mainitsematta kaikkein
silmäänpistävimmät ja tärkeimmät piirteet... Muuten huomaan, että
parasta on olla pyytelemättä anteeksi. Teen niinkuin osaan, ja lukijat
ymmärtävät itse, että olen tehnyt vain niinkuin olen osannut.
Ensiksi, ennenkuin astumme sisälle oikeussaliin, minä mainitsen
asian, joka minua tuona päivänä erityisesti ihmetytti. Muuten se ei
ihmetyttänyt ainoastaan minua, vaan kuten myöhemmin nähtiin, kaikkia
muitakin. Nimittäin: kaikki tiesivät, että tämä asia kiinnitti sangen
monien mieltä, että kaikki paloivat kärsimättömyydestä odottaessaan
tuomioistuimen käsittelyä, että meidän yhteiskunnassamme oli paljon
puhuttu, lausuttu otaksumia, huudahdeltu, haaveksittu jo kokonaista
kaksi kuukautta. Kaikki tiesivät myös, että tämä juttu oli tullut
kuuluisaksi kautta Venäjän, mutta eivät kuitenkaan osanneet kuvitella,
että se oli niin polttava, niin kiihoittava, siinä määrin kaikkia ja
jokaista järkyttävä, eikä ainoastaan meillä, vaan kaikkialla, kuin
sitten nähtiin itse oikeudenistunnossa tuona päivänä. Sinä päivänä
saapui meille vieraita ei ainoastaan läänimme pääkaupungista, vaan
myös muutamista muista Venäjän kaupungeista sekä lopulta Moskovasta
ja Pietarista. Saapui lakimiehiä, saapui myös muutamia ylhäisiä
henkilöitä ja myöskin naisia. Kaikki pääsyliput olivat menneet
niinkuin kuumille kiville. Erikoisen arvokkaille ja huomatuille
miespuolisille tulijoille oli varattu aivan vastoin tavallisuutta
paikat tuomarien pöydän takana; sinne ilmestyi kokonainen rivi
nojatuoleja, joissa istui erilaisia henkilöitä. Sellaista meillä
ei koskaan ennen ollut tapahtunut. Erittäin paljon oli naisia,
— meikäläisiä ja muualta tulleita, luullakseni ihan puolet koko
yleisöstä. Yksistään kaikkialta saapuneita lakimiehiä oli niin paljon,
ettei tiedetty, mihin heidät saataisiin sijoitetuiksi, koska kaikki
pääsyliput jo aikoja sitten oli jaettu pyytäjille ja anojille. Näin
itse, kuinka salin päähän, lavan taakse, kiireen kaupalla laitettiin
väliaikainen aitio, johon kaikki nämä muualta saapuneet lakimiehet
päästettiin, ja he olivat omasta mielestään suorastaan onnellisia,
kun saivat edes seisoa siellä, sillä tilan säästämiseksi oli kaikki
tuolit viety tuosta aitiosta pois, ja koko sinne kerääntynyt joukko
seisoi koko »jutun» ajan tiheässä kasassa, kylki kyljessä kiinni.
Jotkut naisista, varsinkin muualta saapuneista, ilmestyivät salin
parvekkeelle tavattoman komeasti puettuina, mutta naisten enemmistö
oli unohtanut pukuasiatkin. Heidän kasvoillaan kuvastui hysteerinen,
ahnas, melkein sairaalloinen uteliaisuus. Eräs luonteenomaisimpia
erikoisuuksia koko tässä saliin kokoontuneessa seurassa, erikoisuus,
joka on merkille pantava, oli se, että, kuten monet havainnot myöhemmin
osoittivat todeksi, melkein kaikki naiset, ainakin suuri enemmistö
heistä, olivat Mitjan puolella ja toivoivat hänen vapauttamistaan.
Kenties tämä pääasiallisesti johtui siitä, että hänestä oli saatu
se käsitys, että hän oli naisten sydänten valloittaja. Tiedettiin
kahden kilpailevan naisen saapuvan istuntoon. Toinen näistä, nimittäin
Katerina Ivanovna, herätti kaikissa erikoista mielenkiintoa; hänestä
kerrottiin tavattoman paljon harvinaisia asioita, hänen kiihkeästä
kiintymyksestään Mitjaan, tämän rikollisuudestakin huolimatta,
kerrottiin ihmeellisiä juttuja. Erityisesti mainittiin hänen
ylpeyttään (hän ei ollut käynyt vierailulla juuri kenenkään luona
kaupungissamme), hänen »aristokraattisista suhteistaan». Kerrottiin
hänen aikovan pyytää hallitukselta, että hän saisi luvan seurata
rikoksentekijää pakkotyöhön ja antaa vihkiä itsensä avioliittoon tämän
kanssa jossakin siellä maanalaisissa vuorikaivoksissa. Yhtä kiihkein
mielin odotettiin myös Katerina Ivanovnan kilpailijan Grušenjkan
ilmestymistä oikeuden istuntoon. Kiusallisen uteliaisuuden vallassa
odotettiin kahden kilpailijattaren kohtaamista oikeuden edessä — ylpeän
aristokraattisen tytön ja »hetairan»; Grušenjka muuten oli meidän
naismaailmallemme tutumpi kuin Katerina Ivanovna. Hänet, »Fjodor
Pavlovitšin ja hänen onnettoman poikansa turmioonsyöksijättären»,
olivat naisemme nähneet ennenkin, ja melkein jok'ikinen heistä
ihmetteli, kuinka sellaiseen »aivan tavalliseen, ei edes kauniiseenkaan
venäläiseen pikkuporvarittareen» isä ja poika olivat voineet siinä
määrin rakastua. Sanalla sanoen, puheita oli paljon. Minä tiedän
varmasti, että nimenomaan meidän kaupungissamme oli syntynyt muutamia
vakavia perheriitojakin Mitjan tähden. Monet rouvat olivat kiihkeästi
riidelleet miestensä kanssa, koska heillä oli aivan erilaiset
mielipiteet koko tästä kauheasta asiasta, ja luonnollista näin ollen
oli, että kaikkien näitten rouvien miehet tulivat oikeussaliin ei vain
epäsuopeina syytettyä kohtaan, vaan suorastaan vihoissaan hänelle. Ja
yleensäkin saattoi varmasti sanoa, että päinvastoin kuin naismaailma
kaikki miehet olivat syytettyä vastaan. Näkyi ankaria, kulmakarvat
rypyssä olevia kasvoja, toiset kasvot taas suorastaan kuvastivat
vihamielisyyttä, ja ne olivat enemmistönä. Totta oli kyllä sekin,
että Mitja oli ennättänyt kaupungissamme ollessaan loukata monia
heistä henkilökohtaisesti. Tietysti jotkut salissa-olijoista olivat
miltei iloisia, eikä heitä oikeastaan sanottavasti liikuttanut Mitjan
kohtalo, vaan heidän mielenkiintonsa kohdistui käsiteltävänä olevaan
tapaukseen; kaikki odottivat jännittyneinä, miten juttu päättyisi,
ja miesten enemmistö toivoi ehdottomasti rangaistusta rikolliselle,
paitsi ehkä lakimiehet, joille asian siveellinen puoli ei ollut
tärkeä, vaan ainoastaan niin sanoakseni sen nykyaikaisjuridinen puoli.
Kaikkien mieltä kuohutti kuuluisan Fetjukovitšin saapuminen. Hänen
kykynsä tunnettiin kaikkialla, eikä hän nyt ensimmäistä kertaa saapunut
maaseudulle puolustajana suurissa rikosasioissa. Ja hänen esiintyessään
puolustusasianajajana tulivat tämmöiset jutut aina kuuluisiksi yli
koko Venäjän ja niitä muistettiin pitkät ajat. Kerrottiin eräitä
kaskuja myös meidän prokuraattoristamme ja oikeuden puheenjohtajasta.
Kerrottiin, että meidän prokuraattorimme vavisten odotti kohtausta
Fetjukovitšin kanssa, että he olivat vanhoja vihamiehiä jo Pietarin
ajoilta, kun he vasta aloittelivat uraansa, että meidän itserakas
Ippolit Kirillovitšimme, joka alati katsoi tulleensa loukatuksi
urallaan, jo Pietarista lähtien, kun hänen kykyään muka ei oltu pidetty
riittävästi arvossa, henkisesti uudestisyntyi Karamazovien jutun
johdosta ja haaveili voivansa tällä jutulla kohota vielä maineeseen,
mutta että häntä peloitti vain Fetjukovitš. Mutta nuo käsitykset, että
hän vapisi Fetjukovitšin edessä, eivät olleet aivan oikeat. Meidän
prokuraattorimme ei ollut niitä luonteita, jotka masentuvat vaaran
uhatessa, vaan päinvastoin niitä, joiden itserakkaus paisuu ja saa
vauhtia, sikäli kuin vaara suurenee. Mutta yleensä on huomautettava,
että meidän prokuraattorimme oli kovin tulinen ja sairaalloisen altis
vaikutuksille. Joihinkin juttuihin hän pani koko sielunsa ja ajoi niitä
niin, kuin niitten ratkaisusta riippuisi koko hänen kohtalonsa ja koko
hänen arvonsa. Lakimiesten piireissä tälle hiukan naureskeltiin, sillä
prokuraattorimme oli juuri tämän ominaisuutensa takia tullut jossakin
määrin kuuluisaksikin, joskaan ei kaikkialla, niin paljon laajemmalti
kuin olisi voinut luulla, kun ottaa huomioon hänen vaatimattoman
virka-asemansa meidän oikeudessamme. Erittäinkin naurettiin hänen
intohimoiselle psykologian harrastukselleen. Minun mielestäni kaikki
erehtyivät: ihmisenä ja luonteena meidän prokuraattorimme luullakseni
oli paljon vakavampi, kuin miksi monet häntä luulivat. Mutta tämä
sairaalloinen mies ei ollut osannut hankkia itselleen asianmukaista
huomiota aivan ensi-askelillaan uransa alussa, ja se tuli sitten hänen
kohtalokseen koko hänen elämänsä aikana.
Meidän oikeutemme puheenjohtajasta taasen voi sanoa vain sen, että
hän oli sivistynyt ja humaaninen mies, joka käytännössä osasi asiansa
ja tunsi kaikkein uusimmatkin aatevirtaukset. Hän oli jokseenkin
itserakas, mutta ei erikoisesti välittänyt edistymisestä virkauralla.
Hänen elämänsä päätarkoituksena oli olla johtavassa asemassa.
Sitäpaitsi hänellä oli suhteita ja omaisuutta. Karamazovien juttuun hän
suhtautui, niinkuin myöhemmin selvisi, jokseenkin tulisesti, mutta vain
yleiseltä kannalta. Hänen mieltään kiinnitti ilmiö, sen luokittelu, ja
hän piti sitä meidän yhteiskunnallisten olojemme tuotteena, venäläisen
aineksen luonnetta valaisevana j.n.e. Jutun persoonalliseen luoteeseen,
siinä ilmenevään tragediaan, samoin kuin asiaan kuuluvien henkilöitten
persoonaan, syytetystä alkaen, hän suhtautui verraten tyynesti ja
abstraktisesti, niinkuin kenties olikin tehtävä.
Jo paljon ennen oikeuden saapumista oli sali täpötäynnä. Oikeussali on
meidän kaupunkimme paras sali, avara, korkea, kaiukas. Jonkinmoisella
korokkeella olevien oikeudenjäsenten oikealle puolelle oli asetettu
pöytä ja kaksi riviä nojatuoleja valamiehille. Vasemmalla oli syytetyn
ja hänen puolustajansa paikka. Keskellä salia, lähellä oikeudenjäsenten
paikkaa, oli pöytä, jolla olivat »esineelliset todistuskappaleet».
Siinä oli Fjodor Pavlovitšin verinen valkea silkkiviitta, kohtalokas
vaskinen survin, jolla murha otaksuttiin tehdyksi, Mitjan paita veren
tahrimine hihoineen, hänen takkinsa, jonka selkäpuoli oli täynnä
veritäpliä taskun kohdalla, jonne hän oli silloin työntänyt verestä
aivan märän nenäliinansa, tuo liina hyytyneen veren vallassa, nyt aivan
kellastuneena, pistoli, jonka Mitja oli ladannut Perhotinin luona
tehdäkseen sillä itsemurhan ja jonka Trifon Borisovitš oli Mokrojessa
häneltä salaa korjannut pois, kirjekuori päällekirjoituksineen, johon
oli varattu Grušenjkalle kolmetuhatta, ja ruusunpunainen hieno nauha,
joka oli ollut sidottu sen ympärille, ja monia muita kapineita, joita
en edes muista. Hiukan edempänä keskemmällä salia alkoivat yleisöä
varten varatut paikat, mutta jo kaidepuiden edessä oli muutamia
nojatuoleja niitä todistajia varten, jotka jo olivat esittäneet
todistuksensa, mutta jotka tulisivat jäämään saliin. Kello kymmeneltä
saapuivat oikeuden jäsenet, joina olivat puheenjohtaja, yksi jäsen ja
yksi kunniarauhantuomari. Tietysti samassa saapui myös prokuraattori.
Puheenjohtaja oli tanakka, vanttera, keskikokoista pienempi mies,
jonka kasvoissa oli sydäntautisen väri; hän oli noin viidenkymmenen
vuoden ikäinen, lyhyeksi leikatussa tummassa tukassa oli hieman
harmaata, ja hänen nutussaan oli punainen nauha — en muista enää,
minkä ritarikunnan. Prokuraattori näytti minusta — eikä ainoastaan
minusta, vaan kaikista, — kovin kalpealta, melkein viheriäiseltä
kasvoiltaan ja oli ikäänkuin jostakin syystä laihtunut kenties yhdessä
yössä, sillä vain pari päivää aikaisemmin minä olin tavannut hänet
vielä aivan entisensä näköisenä. Puheenjohtaja aloitti kysymällä
oikeuden komisariukselta: »Ovatko kaikki valamiehet saapuneet?»...
Huomaan kuitenkin, etten voi jatkaa tällä tavoin edelleen jo siitäkään
syystä, että moni asia jäi minulta kuulematta, toisiin en tullut
kiinnittäneeksi huomiota, eräät unohdin painaa mieleeni, mutta
ennen kaikkea minulla, kuten jo olen sanonut, ei sananmukaisesti
ole aikaa eikä tilaa mainita kaikkea, mitä sanottiin ja tapahtui.
Tiedän vain, että kumpikin puoli, t.s. puolustaja ja prokuraattori,
oli tuonut valamiehiä verraten vähän. Mutta kaksitoistamiehisen
valamiesoikeuden jäsenet minä muistan: neljä meikäläistä virkamiestä,
kaksi kauppiasta ja kuusi kaupunkimme pikkuporvaria ja talonpoikaa.
Meillä oli kaupunkilaisten keskuudessa, muistan sen, jo kauan ennen
istuntopäivää kyselty hieman ihmetellen, ja varsinkin naiset olivat
kysyneet: »Annetaanko todellakin niin hienovivahteisen, mutkikkaan ja
psykologisen asian kohtalokas ratkaisu joittenkin virkamiesten, vieläpä
moukkien käsiin, ja mitä tämmöisestä ymmärtää joku pikkuvirkamies
ja varsinkin moukka?» Kaikki nuo valamiehistöön joutuneet neljä
virkamiestä olivat todellakin vähäpätöisiä miehiä, alhaisessa
virka-asemassa olevia, harmaita, — vain yksi heistä oli hiukan
nuorempi, — kaupunkimme seurapiireissä vähän tunnettuja, pienellä
palkalla näivettyneitä, ja luultavasti heillä oli vanhat vaimot,
joita ei voinut tuoda ihmisten ilmoille, sekä laumoittain lapsia,
paljasjalkaisia köyhälistön jäseniä, jotka enintään huvitteleivat
joutoaikanaan korttien ääressä eivätkä tietysti koskaan olleet lukeneet
yhtään kirjaa. Kaksi kauppiasta oli tosin arvokkaan näköisiä, mutta
olivat omituisen vaiteliaita ja liikkumattomia; toinen heistä oli
parraton ja puettu saksalaiseen tapaan; toisella, harmaapartaisella,
oli kaulassa punaisessa nauhassa jokin mitali. Pikkuporvareista
ja talonpojista ei kannata puhuakaan. Meidän pikkuporvarimme ovat
talonpoikia hekin, jopa kyntävät peltoakin. Kaksi heistäkin oli
saksalaisessa puvussa, ja ehkäpä he sen vuoksi näyttivät likaisemmilta
ja rahjusmaisemmilta kuin muut neljä. Niin että saattoi tosiaankin
nousta mieleen ajatus semmoinen kuin nousi minunkin mieleeni heti
heidät nähtyäni: »Mitä tuommoiset voivat ymmärtää tämänkaltaisesta
asiasta?» Siitä huolimatta heidän kasvonsa tekivät omituisen
vakuuttavan ja miltei uhkaavan vaikutuksen, olivat ankarat ja synkät.
Viimein puheenjohtaja ilmoitti, että otetaan käsiteltäväksi entisen
nimineuvoksen Fjodor Pavlovitš Karamazovin murhaa koskeva asia, —
en muista täydelleen, mitä sanoja hän silloin käytti. Komisariusta
käskettiin tuomaan sisälle syytetty, — ja niin tuli esille Mitja.
Salissa syntyi syvä hiljaisuus, olisi voinut kuulla kärpäsen surinan.
En tiedä, miten muihin, mutta minuun teki Mitjan näkeminen sangen
epämiellyttävän vaikutuksen. Ennen kaikkea hän esiintyi hirveänä
keikarina, uudenuutukaisessa takissa. Sain myöhemmin tietää, että hän
oli vartavasten tilannut täksi päiväksi itselleen takin Moskovasta
entiseltä räätäliltään, jolla olivat hänen mittansa. Käsissä
hänellä oli uudet, mustat silohansikkaat, ja hänen liinavaatteensa
olivat hienonhienot. Hän tuli esille harpaten pitkillä askelillaan
suorana ja liikkumattomana eteensä katsellen ja istuutui paikalleen
aivan levollisen näköisenä. Heti hänen jälkeensä tuli myös
puolustusasianajaja, kuuluisa Fetjukovitš, ja tukahdutettu humahdus
kuului salissa. Hän oli pitkä, kuiva mies, jolla oli pitkät, hoikat
jalat, tavattoman pitkät, valkoiset, hienot sormet, ja sileiksi ajetut
kasvot, vaatimattomasti kammatut, jokseenkin lyhyet hiukset, ohuet
huulet, jotka toisinaan vääntyivät hieman ivalliseen hymyyn. Hän näytti
olevan noin neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänen kasvonsa olisivat
voineet olla miellyttävätkin, jos hänen silmänsä, jotka sinänsä olivat
pienet ja ilmeettömät, eivät olisi olleet harvinaisen lähellä toisiaan,
niin että ne erotti toisistaan pitkän, hienon nenän ohut luu. Sanalla
sanoen, näissä kasvoissa oli jotakin perin lintumaista, mikä sai
hämmästymään. Yllään hänellä oli hännystakki ja valkea kaulaliina.
Muistan puheenjohtajan ensimmäiset kysymykset Mitjalle, jotka koskivat
nimeä, ammattia j.n.e. Mitja vastasi terävästi, mutta odottamattoman
kovalla äänellä, niin että puheenjohtaja ihan pudisti päätään ja
katsoi häneen miltei ihmetellen. Sitten luettiin oikeuden istuntoon
kutsuttujen henkilöitten, t.s. todistajain ja asiantuntijain luettelo.
Luettelo oli pitkä; neljä todistajaa oli jäänyt tulematta: Miusov, joka
tähän aikaan oli jo Pariisissa, mutta joka oli antanut todistuksensa
jo valmistavassa kuulustelussa, rouva Hohlakov ja tilanomistaja
Maksimov sairauden vuoksi ja Smerdjakov äkillisen kuoleman johdosta,
josta esitettiin poliisilaitoksen todistus. Smerdjakovia koskeva
tiedonanto synnytti salissa paljon liikettä ja kuisketta. Tietysti
yleisön joukossa oli paljon niitä, jotka eivät vielä tietäneet tästä
äkillisestä itsemurhasta. Mutta erityisesti herätti hämmästystä Mitjan
äkillinen päähänpisto: tuskin oli esitetty Smerdjakovia koskeva tieto,
kun hän äkkiä huudahti paikaltaan, niin että se kuului yli koko salin:
— Koiralle koiran kuolema!
Muistan, kuinka hänen puolustusasianajajansa syöksähti hänen luokseen
ja kuinka puheenjohtaja kääntyi hänen puoleensa uhaten ryhtyä ankariin
toimenpiteisiin, jos tuollainen temppu vielä uudistuu. Mitja lausui
puolustajalleen muutamia kertoja puoliääneen ja katkonaisesti ja
päätään nyökäyttäen, mutta aivan kuin ei ensinkään katuisi:
— En tee enää, en tee enää! Sattui pääsemään suustani! En tee enää!
Tämä lyhyt välikohtaus ei tietenkään saattanut häntä edulliseen valoon
valamiesten ja yleisön silmissä. Siinä ilmeni hänen luonteensa ja
paljastui toisten tarkastettavaksi. Tämmöisen vaikutelman alaisena luki
oikeuden sihteeri syytekirjelmän.
Se oli jokseenkin lyhyt, mutta seikkaperäinen. Siinä esitettiin vain
tärkeimmät syyt, miksi se ja se on asetettu syytteeseen, miksi hänet
oli pakko jättää oikeuden tuomittavaksi ja niin edespäin. Siitä
huolimatta se teki minuun voimakkaan vaikutuksen. Sihteeri luki sen
selvästi, kuuluvalla äänellä ja täsmällisesti. Koko tuo tragedia
ikäänkuin esiintyi uudelleen kaikkien nähtäväksi selväpiirteisenä,
keskitetyssä muodossa, lahjomattomassa ja järkähtämättömässä
valaistuksessa. Muistan, kuinka puheenjohtaja heti lukemisen loputtua
kuuluvalla äänellä ja vakavasti kysyi Mitjalta:
— Syytetty, tunnustatteko olevanne syyllinen?
Mitja nousi yhtäkkiä paikaltaan:
— Tunnustan olevani syypää juopotteluun ja irstailuun, — huudahti
hän taaskin odottamattomalla, melkein raivostuneella äänensävyllä, —
laiskoitteluun ja reuhaamiseen. Tahdoin tulla elämäni ajaksi kunnon
mieheksi juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin kohtalo minut nujersi!
Mutta ukon kuolemaan, tuon vihamieheni ja isäni, minä en ole syyllinen!
Rahojen ryöstämiseen häneltä — en, en, en ole syyllinen enkä voi olla
syyllinen: Dmitri Karamazov on lurjus, mutta ei varas!
Huudettuaan tämän hän istuutui paikalleen, ja koko hänen ruumiinsa
näytti vapisevan. Puheenjohtaja kääntyi uudelleen hänen puoleensa
kehoittaen lyhyesti, mutta vakavasti häntä vastaamaan ainoastaan
kysymyksiin eikä päästelemään asiaankuulumattomia ja kiihkoisia
huudahduksia. Sitten hän käski ryhtyä oikeudelliseen tutkimukseen.
Tuotiin esiin kaikki todistajat vannomaan valaa. Näin heidät siinä
kaikki samalla kertaa. Muuten syytetyn veljet saivat todistaa tekemättä
valaa. Kun pappi ja puheenjohtaja olivat lausuneet asianmukaiset
kehoitukset, vietiin todistajat pois ja pantiin istumaan mahdollisimman
paljon erilleen toisistaan. Sitten kutsuttiin heidät esille yksi
kerrallaan.
2.