Ivan Fjodorovitš meni nyt jo kolmannen kerran Smerdjakovin luo sen
jälkeen kuin oli palannut Moskovasta. Ensimmäisen kerran katastrofin
jälkeen hän oli nähnyt Smerdjakovin ja puhunut tämän kanssa heti
tulopäivänään, sitten käynyt hänen luonaan vielä kerran kahden viikon
kuluttua. Mutta tämän toisen kerran jälkeen hän oli lakannut käymästä
Smerdjakovin luona, niin että hän nyt ei ollut yli kuukauteen nähnyt
häntä eikä kuullut hänestä juuri mitään. Ivan Fjodorovitš oli palannut
Moskovasta vasta viidentenä päivänä isänsä kuoleman jälkeen, niin että
hän ei ollut nähnyt tätä ruumiina: hautajaiset olivat olleet hänen
tulonsa edellisenä päivänä. Syynä Ivan Fjodorovitšin viivästykseen oli
ollut se, että Aljoša, joka ei täsmälleen tietänyt hänen osoitettaan
Moskovassa, oli, kun hänen oli lähetettävä sähkösanoma, turvautunut
Katerina Ivanovnaan, mutta tämä, joka ei myöskään ollut täysin selvillä
osoitteesta, oli lähettänyt sähkösanoman sisarelleen ja tädilleen
otaksuen, että Ivan Fjodorovitš; heti Moskovaan saavuttuaan pistäytyy
näitten luona. Mutta Ivan Fjodorovitš oli käynyt näitten luona vasta
neljäntenä päivänä tulonsa jälkeen ja sähkösanoman saatuaan tietysti
heti suin päin rientänyt kaupunkiimme. Täällä hän oli ensimmäiseksi
tavannut Aljošan, mutta keskusteltuaan tämän kanssa hän oli ollut
hyvin hämmästyksissään siitä, että tämä ei edes tahdokaan epäillä
Mitjaa, vaan viittaa suorastaan siihen, että Smerdjakov on murhaaja,
mikä oli aivan ristiriidassa muitten kaupungissamme vallitsevien
mielipiteitten kanssa. Tavattuaan sen jälkeen poliisipäällikön ja
prokuraattorin sekä saatuaan yksityiskohtaiset tiedot syytteestä ja
vangitsemisesta hän oli vielä enemmän ihmetellyt Aljošaa ja saanut
sen käsityksen, että tämän mielipide johtui ainoastaan äärimmäisiin
asti kiihoittuneesta veljellisestä rakkaudesta ja säälistä Mitjaa
kohtaan, jota Aljoša, kuten Ivan tiesi, suuresti rakasti. Asian
puheena ollessa sanomme tässä kerta kaikkiaan vain pari sanaa Ivanin
tunteista veli Dmitri Fjodorovitšia kohtaan: hän ei ollenkaan pitänyt
Dmitri Fjodorovitšista ja tunsi tätä kohtaan enintään sääliä, mutta
siihenkin sekaantui suurta halveksimista, joka lähenteli inhoa. Koko
Mitja, jopa tämän ulkomuotokin, oli hänestä äärettömän vastenmielinen.
Ivan paheksui Katerina Ivanovnan rakkautta Mitjaan. Syytteeseen pantua
Mitjaa hän oli sentään käynyt tapaamassa heti samana päivänä kuin oli
tullut kaupunkiin, mutta tämä käynti ei suinkaan ollut heikontanut
hänen vakaumustaan, että Mitja oli syyllinen, vaan päinvastoin yhä
vahvistanut sitä. Hän oli silloin nähnyt veljensä levottomana,
sairaalloisen kiihtyneenä. Mitja oli puhunut paljon, mutta ollut
hajamielinen ja hypännyt asiasta toiseen, puhunut hyvin jyrkässä
äänilajissa, syyttänyt Smerdjakovia ja ollut hyvin sekava. Kaikkein
enimmän hän oli puhunut niistä kolmestatuhannesta, jotka vainaja
oli häneltä »varastanut». »Rahat ovat minun, ne olivat minun», oli
Mitja vakuuttanut; »jos minä olisinkin ne varastanut, niin olisin
tehnyt oikein:». Niitä todistuskappaleita, jotka osoittivat hänet
syylliseksi, hän ei juuri ollenkaan ollut kieltänyt, ja jos hän
tosiasioista puhuessaan selittikin näitä omaksi edukseen, niin senkin
hän teki sangen sotkuisesti ja järjettömästi eikä näyttänyt edes
haluavan valaista syyttömyyttään Ivanille tai muille, päinvastoin
hän oli äkäinen, ei kiinnittänyt huomiota syytteisiin, haukkui ja
oli kiivastunut. Grigorin todistukselle, että ovi oli ollut auki,
oli hän vain halveksivasti nauranut ja vakuuttanut, että sen oli
»piru avannut». Mutta mitään täsmällisiä selityksiä tämän tosiasian
johdosta hän ei ollut voinut esittää. Olipa hän ennättänyt tämän
ensimmäisen tapaamisen aikana loukatakin Ivan Fjodorovitšia sanomalla
tälle jyrkästi, ettei ole niiden asia epäillä ja kuulustella häntä,
jotka itse vakuuttavat, että »kaikki on luvallista». Yleensä hän oli
sillä kertaa ollut hyvin epäystävällinen Ivan Fjodorovitšia kohtaan.
Kohta Mitjan kanssa puhuttuaan Ivan Fjodorovitš olikin sitten mennyt
Smerdjakovin luo.
Jo rautatievaunussa Moskovasta kiitäessään hän oli kaiken aikaa
ajatellut Smerdjakovia ja viimeistä keskusteluaan tämän kanssa
lähtöpäivänsä edellisenä iltana. Moni seikka ahdisti hänen mieltään,
moni seikka näytti epäilyttävältä. Esittäessään tutkintatuomarille
sen, mitä tiesi asiasta, Ivan Fjodorovitš oli toistaiseksi jättänyt
kertomatta tuon keskustelun. Hän oli lykännyt kaikki siihen asti kunnes
tapaisi Smerdjakovin. Tämä oli siihen aikaan kaupungin sairaalassa.
Tohtori Herzenstube ja lääkäri Varvinski, jonka Ivan Fjodorovitš tapasi
sairaalassa, vastasivat Ivan Fjodorovitšin itsepintaisiin kysymyksiin
varmasti, että Smerdjakovilla ehdottomasti on kaatuvatauti, vieläpä
olivat ihmeissäänkin kysymyksestä: »Eikö hän teeskennellyt sairautta
katastrofipäivänä?» He antoivat hänen ymmärtää, että tämä taudinkohtaus
oli tavallista ankarampikin, jatkui ja uudistui muutaman päivän aikana,
niin että potilaan henki ehdottomasti oli ollut vaarassa, ja että
vasta nyt, kun oli käytetty asianmukaisia keinoja, saattoi varmasti
sanoa, että sairas jää eloon, vaikkakin on hyvin mahdollista (lisäsi
tohtori Herzenstube), että hänen järkensä on osittain heikentynyt,
»jollei koko elämän ajaksi, niin kuitenkin jokseenkin pitkäksi aikaa.»
Ivanin kärsimättömään tiedusteluun, että »hän siis on nyt hullu?»
oli vastattu, että »sanan varsinaisessa merkityksessä ei asian laita
vielä ole niin, mutta eräitä poikkeuksia normaalisesta tilasta on
havaittavissa.» Ivan Fjodorovitš päätti itse ottaa selville, mitä
nuo epänormaalisuudet olivat. Sairashuoneessa hänet päästettiin
heti tapaamaan Smerdjakovia. Smerdjakov oli eri huoneessa ja loikoi
makuulavitsalla. Hänen vieressään oli toinenkin makuulavitsa, jolla
makasi eräs kaupungin pikkuporvareita hyvin heikossa tilassa, aivan
turvonneena vesitaudista ja ilmeisesti valmiina kuolemaan huomenna tai
ylihuomenna; hän ei voinut haitata keskustelua. Smerdjakov irvisti
epäluuloisesti, kun näki Ivan Fjodorovitšin, ja näytti ensihetkellä
muuttuvan araksi. Semmoisen vaikutelman sai ainakin Ivan Fjodorovitš.
Mutta tätä kesti vain hetkisen, päinvastoin Smerdjakov koko muun ajan
melkein hämmästytti häntä levollisuudellaan. Heti luotuaan ensimmäisen
silmäyksen häneen oli Ivan Fjodorovitš tullut täysin vakuutetuksi, että
Smerdjakov oli hyvin sairas; hän oli hyvin heikko, puhui hitaasti ja
tuntui vaivoin voivan liikuttaa kieltään, oli kovin laihtunut ja tullut
keltaiseksi. Koko parikymmentä minuuttia kestäneen tapaamisen ajan
hän valitti päätään kivistävän ja kaikkia jäseniään kolottavan. Hänen
kuiva kuohilaannaamansa oli muuttunut omituisen pieneksi, ohimohiukset
olivat pörhistetyt, hiustöyhdön sijalla oli vain ohut hiustupsu. Mutta
siristetty ja ikäänkuin jotakin vihjaileva vasen silmä ilmaisi, että
siinä oli entinen Smerdjakov. »Viisaan miehen kanssa kannattaa kyllä
keskustella», muistui heti Ivan Fjodorovitšin mieleen. Hän istuutui
vuoteen jalkopäähän tuolille. Smerdjakov liikahdutti kipua tuntien koko
ruumistaan vuoteella, mutta oli vaiti eikä näyttänyt enää erikoisen
uteliaaltakaan.
— Voitko sinä puhua kanssani? — kysyi Ivan Fjodorovitš. —
Minä en uuvuta sinua liikaa.
— Voin varsin hyvin, — sopersi Smerdjakov heikolla äänellä.
— Onko siitä kauan, kun suvaitsitte saapua? — lisäsi hän alentuvasti
ikäänkuin rohkaistakseen hämillään olevaa vierasta.
— Tulin vasta tänään... Teidän täällä keittämäänne puuroa pistelemään
poskeeni.
Smerdjakov huokasi.
— Mitä sinä huokailet, sinähän tiesit? — sanoa tokaisi Ivan Fjodorovitš
suoraan.
Smerdjakov oli vakavasti vaiti.
— Mikäpä sitä oli tietäessä? Asia oli selvä edeltäpäin. Mutta kuinka
saattoi tietää, että he sitä sillä tavoin hoitelevat?
— Mitä hoitelevat? Älä sinä luikertele! Sinähän itse ennustit saavasi
kaatuvataudin kohtauksen heti, kun menet kellariin? Suoraan kellariin
viittasitkin.
— Oletteko te sen jo kertonut kuulustelussa? — uteli Smerdjakov
levollisesti.
Ivan Fjodorovitš suuttui yhtäkkiä.
— En, en ole vielä kertonut, mutta kerron sen ehdottomasti. Sinun
pitää, mies, selittää minulle nyt monta asiaa, ja tiedä, ystäväiseni,
että minä en anna leikkiä kanssani!
— Miksi minä sitten leikkisin sellaista leikkiä, kun koko minun turvani
on yksinomaan teissä niinkuin Herrassa Jumalassa! — lausui Smerdjakov
edelleen yhtä rauhallisesti ja vain hetkiseksi sulkien silmänsä.
— Ensiksikin, — alkoi Ivan Fjodorovitš taas puhua, — minä tiedän, että
kaatuvatautia ei voi edeltäpäin ennustaa. Minä olen ottanut selkoa,
älä sinä kiemurtele. Päivää ja hetkeä ei voi edeltäpäin sanoa. Kuinka
sitten sinä sanoit minulle silloin edeltäpäin sekä päivän että hetken
ja puhuit vielä kellaristakin? Kuinka sinä saatoit edeltäkäsin tietää,
että putoat juuri tuohon kellariin kohtauksen tullen, jos sinä et
tahallasi teeskennellyt taudinkohtausta?
— Kellarissa oli muutenkin käytävä, vieläpä useita kertoja päivässä,
— sanoi Smerdjakov hitaasti ja kiirehtimättä. — Aivan samoin minä
kuukausi takaperin lensin alas ullakolta. Se on kyllä ihan niin, että
kaatuvatautia ei voi edeltäpäin ennustaa päivän ja hetken suhteen,
mutta aavistuksia voi aina olla.
— Mutta sinähän ennustit päivän ja hetken!
— Minun kaatuvatautiini nähden kysykää, herra, mieluummin täkäläisiltä
lääkäreiltä: oliko tautini oikeata vai eikö, eikä minun maksa teille
sen enempää puhuakaan tästä asiasta.
— Entä kellari? Kuinka sinä aavistit kellarin?
— Kylläpä te takerrutte tuohon kellariin! Silloin kun minä menin
tuohon kellariin, minä olin pelon ja epäröinnin vallassa; olin enemmän
peloissani sen vuoksi, että te olitte mennyt pois enkä minä voinut
odottaa enää kenenkään koko maailmassa minua puolustavan. Painaudun
silloin tuohon samaan kellariin ja ajattelen: »Nyt se heti tulee,
nyt se minuun iskee, kaadunko vai enkö?» Ja tämän saman epävarmuuden
johdosta tunsin äkkiä kurkussani tuon välttämättömän kouristuksen...
no, ja sitten lensin. Kaiken tämän ja koko keskustelumme sitä ennen
kanssanne, sen päivän edellisenä iltana portilla, kun minä ilmaisin
teille pelkoni ja puhuin kellarista, — kaiken tämän minä olen
seikkaperäisesti ilmoittanut herra tohtori Herzenstubelle ja tuomari
Nikolai Parfenovitšille ja he kirjoittivat kaiken protokollaan. Ja
täkäläinen tohtori, herra Varvinski, väittikin erityisesti niin heidän
kaikkien edessä, että juuri ajatuksesta se on tullutkin, siitä juuri,
nimittäin tuosta arvelusta, että »kaadunko minä nyt vai enkö kaadu?»
Silloin se tulikin. Niin he kirjoittivatkin, että juuri tuolla tavoin
sen oli täytynyt tulla, toisin sanoen yksinomaan pelosta.
Tämän lausuttuaan Smerdjakov veti syvään henkeä aivan kuin olisi kovin
uupunut.
— Sinä olet siis ilmoittanut tämän kuulustelussa? — kysyi Ivan
Fjodorovitš hieman ällistyen. Hän oli juuri aikonut pelästyttää
Smerdjakovia sanomalla ilmoittavansa heidän silloisen keskustelunsa,
mutta nyt selvisikin, että toinen oli jo itse ilmoittanut kaiken.
— Mitä minä pelkäisin? Kirjoittakoot papereihinsa koko totisen
totuuden, — lausui Smerdjakov lujasti.
— Ja kerroitko meidän portilla tapahtuneen keskustelumme kokonaan
sanasta sanaan?
— En, en ihan sanasta sanaan.
— Mutta sanoitko myös sen, miten kehuit minulle silloin osaavasi
teeskennellä kaatuvatautia?
— En, sitä en myöskään sanonut.
— Sano minulle nyt, minkä tähden sinä silloin tahdoit lähettää minut
Tšermašnjaan?
— Pelkäsin teidän menevän Moskovaan, ja Tšermašnja on sentään lähempänä.
— Valehtelet, sinä itse kehoitit minua matkustamaan pois: matkustakaa
pois, sanoit, syntiä näkemästä!
— Sen minä sanoin silloin ainoastaan ystävyydestä teitä kohtaan ja
sydämellisessä uskollisuudessani, aavistaen onnettomuuden tapahtuvan
talossa, teitä säälien. Mutta itseäni säälin vielä enemmän kuin
teitä. Siksi sanoinkin: matkustakaa pois syntiä näkemästä, jotta te
olisitte ymmärtänyt, että talossa tapahtuu pahoja, ja olisitte jäänyt
puolustamaan isäänne.
— Olisit sitten sanonut sen selvemmin, hölmö! — kivahti yhtäkkiä Ivan
Fjodorovitš.
— Kuinka minä olisin silloin voinut sanoa selvemmin? Vain pelko puhui
minussa, ja tekin olisitte voinut suuttua. Tietysti minä saatoin
pelätä, että Dmitri Fjodorovitš tekisivät jonkin skandaalin ja veisivät
nuo rahat, koska he pitivät niitä aivan itselleen kuuluvina, mutta kuka
tiesi, että asia päättyisi tuollaiseen murhaan? Ajattelin, että he
yksinkertaisesti vain anastavat ne kolmetuhatta ruplaa, jotka herralla
oli patjan alla, käärössä, mutta he tekivät murhan. Ettehän tekään
osannut sitä arvata, herra!
— Jos sinä siis itse sanot, ettei voinut arvata, niin kuinka sitten
minä saatoin arvata ja jäädä? Mitä sinä sotket? — lausui Ivan
Fjodorovitš ajatuksissaan.
— Siitähän olisitte voinut hoksata kun minä koetin lähettää teidät
Tšermašnjaan tuon Moskovan asemasta.
— Kuinka sen olisi voinut hoksata!
Smerdjakov näytti hyvin uupuneelta ja oli taas noin minuutin verran
vaiti.
— Siitä juuri olisitte voinut hoksata, että jos kerran minä koetan
taivuttaa teitä menemään Tšermašnjaan Moskovan asemasta, niin siis
haluan teidän olevan täällä mahdollisimman lähellä, sillä Moskova
on kaukana, mutta kun Dmitri Fjodorovitš tietävät teidän olevan
lähiseuduilla, niin he ovat vähemmän rohkea. Ja minuakin olisitte
voinut, jos jotakin olisi tapahtunut, nopeasti tulla suojelemaan, sillä
minä itse viittasin teille sen lisäksi Grigori Vasiljitšin sairauteen
ja siihen, että pelkäsin kaatuvatautia. Ja kun minä selitin teille ne
koputukset, joiden avulla saattoi päästä sisälle vainajan luo, ja että
Dmitri Fjodorovitš oli saanut ne minun kauttani tietää, niin ajattelin
teidän itsennekin jo arvaavan, että he aikovat tehdä jotakin, ja
silloin ette olisi lähtenyt edes Tšermašnjaan, vaan olisitte jäänyt
kokonaan tänne.
»Hän puhuu sangen täsmällisesti», ajatteli Ivan Fjodorovitš, »vaikka
mökeltääkin; mistä henkisten kykyjen häiriytymisestä Herzenstube mahtoi
puhua?»
— Sinä viekastelet edessäni, piru sinut vieköön! — huudahti hän
vihastuneena.
— Minäpä, suoraan sanoen, luulin silloin teidän arvanneen koko asian, —
vastasi Smerdjakov mitä vilpittömimmän näköisenä.
— Jos olisin arvannut, niin olisin jäänyt! — huudahti Ivan Fjodorovitš
taas tulistuen.
— No, minäpä luulin, että te hoksattuanne koko asianlaidan matkustatte
pois mahdollisimman kiireesti vain syntiä näkemästä, jotta vain
pääsisitte pakenemaan jonnekin pelastaen itsenne pelon vallassa.
— Sinä luulit, että kaikki ovat samanlaisia pelkureita kuin sinä?
— Suokaa anteeksi, minä luulin, että tekin olitte samanlainen kuin minä.
— Tietysti olisi pitänyt arvata, — puhui Ivan kiihtyneenä, — ja — minä
arvailinkin jotakin katalaa olevan odotettavissa sinun puoleltasi...
Mutta sinä valehtelet, taas valehtelet, — huudahti hän muistaen
yhtäkkiä jotakin: — Muistatko, kuinka sinä silloin tulit rattaitteni
luo ja sanoit: »Viisaan miehen kanssa kannattaa kyllä keskustella.»
Sinä siis olit hyvilläsi lähdöstäni, koska kehuit?
Smerdjakov huokasi vielä kerran ja toisenkin. Hänen kasvoilleen näytti
nousevan punaa.
— Jos olin hyvilläni, — lausui hän vähän läähättäen, — niin ainoastaan
siitä, että te olitte suostunut menemään Tšermašnjaan ettekä ollut
menossa Moskovaan. Sillä sehän on kuitenkin lähempänä, mutta en minä
niitä sanoja silloin lausunut teille kehumiseksi, vaan moitteeksi. Sitä
te ette käsittänyt.
— Mitenkä moitteeksi!
— Sen tähden, että te, vaikka aavistatte sellaista onnettomuutta,
jätätte isänne ettekä tahdo suojella meitä, sillä minua saatettiin aina
ruveta syyttämään noiden kolmentuhannen varastamisesta.
— Piru sinut vieköön! — kirosi Ivan taas. — Odotahan: sinä olet siis
kertonut merkeistä, noista koputuksista, myöskin prokuraattorille?
— Olen kertonut kaikki asiat niinkuin ne ovat.
Ivan Fjodorovitš hämmästyi taas mielessään.
— Jos minä silloin jotakin ajattelin, — alkoi hän taas, — niin
ainoastaan jotakin katalaa tekoa sinun puoleltasi. Dmitri saattoi tehdä
murhan, mutta että hän varastaisi, — sitä en silloin uskonut... Mutta
sinun puoleltasi saatoin odottaa mitä kataluutta tahansa. Itsehän sinä
sanoit minulle osaavasi teeskennellä kaatuvatautiakin. Miksi sinä sen
sanoit?
— Ainoastaan vilpittömyydessäni. Enkä minä koskaan elämässäni ole
tahallani teeskennellyt kaatuvatautia, vaan sanoin sen muuten vain,
kerskaillakseni teille. Se oli vain typeryyttä. Minä pidin teistä
silloin hyvin paljon ja olin teille tuttavallinen.
— Veljeni syyttää suoraan sinua sanoen sinun murhanneen ja varastaneen.
— Mitäpä muutakaan mahdollisuutta heillä on? — tokaisi Smerdjakov
katkerasti. — Ja kuka heitä uskoo, kun on kaikki nuo todistuskappaleet?
Oven näkivät Grigori Vasiljevitš avoimena; mitä siis näin ollen
voi väittää. Mutta mitäpä, Jumala heidän kanssaan! He vapisevat ja
koettavat pelastaa itsensä...
Hän oli hiljaa ja vaiti ja lisäsi yhtäkkiä aivan kuin harkiten:
— Se on taas sitä samaa: he tahtovat työntää syyn minun niskaani,
että se muka on minun kätteni työtä, — minä olen jo kuullut sen, —
mutta otetaanpa vaikka tuo, että minä osaan mainiosti teeskennellä
kaatuvatautia: olisinko minä sitten sanonut teille edeltäpäin
osaavani teeskennellä, jos minulla silloin todellakin olisi ollut
sellaisia aikeita teidän isänne suhteen? Jos minä jo olin aikonut
tehdä sellaisen murhan, niin voiko olla niin hölmö, että ennakolta
sanoo niin raskauttavan todistuksen itseään vastaan, vieläpä omalle
pojalle, hyväinen aika?! Näyttääkö se todenmukaiselta? Ei semmoista voi
olla, vaan aivan päinvastoin, ei kerrassaan milloinkaan. Tätä meidän
keskusteluamme nyt ei kuule kukaan paitsi tuo Sallimus, ja jos te
ilmoittaisitte prokuraattorille ja Nikolai Parfenovitšille, niin sillä
juuri voisitte lopulta minua suojella: sillä mikä pahantekijä se on,
kun ennakolta on niin vilpitön? Sen kaikki ymmärtävät varsin hyvin.
— Kuule, — sanoi Ivan Fjodorovitš nousten paikaltaan hämmästyneenä
Smerdjakovin viimeisestä todistelusta ja lopettaen keskustelun, — minä
en ollenkaan epäile sinua ja minusta on naurettavaakin sinua syyttää...
päinvastoin olen sinulle kiitollinen siitä, että rauhoitit minut. Minä
lähden nyt, mutta pistäydyn täällä taas. Hyvästi siihen asti, tule
terveeksi. Etkö tarvitse jotakin?
— Olen hyvin kiitollinen. Marfa Ignatjevna ei ole unohtanut minua ja
auttaa kaikin tavoin, jos jotakin tarvitsen, yhtä hyväsydämisenä kuin
ennenkin. Joka päivä käyvät hyvät ihmiset katsomassa.
— Näkemiin. Muuten siitä, että sinä osaat teeskennellä, minä en
kerro... ja neuvon sinuakin olemaan siitä kertomatta, — lausui Ivan
yhtäkkiä jostakin syystä.
— Ymmärrän varsin hyvin. Ja jos te ette kuulustelussa kerro tätä, niin
minäkään en ilmaise kaikkea meidän keskustelustamme kanssanne silloin
portilla...
Nyt tapahtui niin, että Ivan Fjodorovitš lähti yhtäkkiä huoneesta
ja kuljettuaan ainoastaan kymmenkunta askelta käytävässä äkkiä
tunsi, että Smerdjakovin viimeisessä lauseessa oli jokin loukkaava
ajatus. Hän aikoi jo kääntyä takaisin, mutta tuo ajatus oli vain
välähtänyt mielessä, ja lausuen: »tyhmyyksiä!» hän poistui nopeasti
sairashuoneesta. Pääasia oli, että hän tunsi todellakin rauhoittuneensa
ja nimenomaan sen seikan johdosta, että syyllinen ei ollut Smerdjakov,
vaan hänen veljensä Mitja, vaikka olisi luullut olevan päinvastoin.
Miksi asia oli niin, — sitä hän ei tahtonut ruveta tutkistelemaan,
olipa hänestä vastenmielistäkin penkoa tunteitaan. Oli kuin hän
mahdollisimman pian olisi tahtonut jotakin unohtaa. Sitten muutamien
seuraavien päivien kuluessa hän oli tullut täysin vakuutetuksi Mitjan
syyllisyydestä, kun oli tutustunut tarkemmin ja perusteellisemmin
kaikkiin todistuskappaleisiin, jotka puhuivat tätä vastaan. Oli
aivan vähäpätöisten henkilöitten antamia todistuksia, mutta ne
olivat miltei järkyttäviä, kuten esimerkiksi Fenjan ja tämän äidin
todistukset. Perhotinista, ravintolasta, Plotnikovien puodista,
Mokrojessa olleista todistajista puhumattakaan. Pääasia oli, että
kaikki yksityiskohdat puhuivat Mitjaa vastaan. Kertomus salaperäisistä
»koputuksista» hämmästytti tutkintatuomaria ja prokuraattoria melkein
yhtä paljon kuin Grigorin todistus, että ovi oli ollut auki. Grigorin
vaimo Marfa Ignatjevna vastasi Ivan Fjodorovitšin kyselyyn suoraan,
että Smerdjakov oli maannut koko yön heillä väliseinän takana, »ei
ollut kolmea askeltakaan hänen ja meidän vuoteemme väliä», ja vaikka
Marfa Ignatjevna itse olikin nukkunut sikeästi, niin hän oli useita
kertoja herännyt Smerdjakovin vaikerointiin: »hän vaikeroi koko ajan,
vaikeroi lakkaamatta». Puhuttuaan Herzenstuben kanssa ja ilmoitettuaan
epäilevänsä, tokko Smerdjakov ollenkaan oli mielenvikainen, sillä
hänestä näytti Smerdjakovia vaivaavan ainoastaan heikkous, Ivan
sai ukon vain hiukan hymyilemään. »Tiedättekö sitten, mitä hän nyt
erikoisesti harrastaa?» kysyi lääkäri Ivan Fjodorovitšilta. »Hän
pänttää päähänsä ranskalaisia sanoja; hänellä on tyynynsä alla
vihko, johon joku on kirjoittanut ranskalaisia sanoja venäläisillä
kirjaimilla, hehehee!» Ivan Fjodorovitš lakkasi lopulta kokonaan
epäilemästä. Veljeänsä Dmitriä hän ei enää voinut ajatellakaan
tuntematta inhoa. Yksi seikka sentään tuntui kummalliselta: että
Aljoša itsepintaisesti yhä edelleen oli sitä mieltä, että murhaaja
ei ollut Dmitri, vaan »kaiken todennäköisyyden mukaan» Smerdjakov.
Ivan oli aina tuntenut pitävänsä Aljošan mielipidettä arvossa, ja
siksi hän nyt ihmetteli Aljošaa. Omituista oli sekin, että Aljoša ei
pyrkinyt puhumaan hänen kanssaan Mitjasta eikä koskaan itse aloittanut
keskustelua hänestä, vaan ainoastaan vastaili Ivanin kysymyksiin.
Tämän oli Ivan Fjodorovitš myös tarkoin pannut merkille. Muuten hänen
mieltään kiinnitti tähän aikaan suuresti eräs aivan asiaan kuulumaton
seikka: tultuaan Moskovasta hän oli jo ensimmäisenä päivänä kokonaan
ja peruuttamattomasti antautunut sen hehkuvan ja järjettömän intohimon
valtaan, jota hän tunsi Katerina Ivanovnaa kohtaan. Tässä ei ole
syytä ryhtyä kertomaan tuosta Ivan Fjodorovitšin uudesta intohimosta,
joka sitten löi leimansa koko hänen elämäänsä: tämä kaikki voisi
olla pääjuonena aivan toisessa kertomuksessa, toisessa romaanissa,
josta en tiedä, ryhdynkö koskaan sitä kirjoittamaan. Mutta en voi nyt
tässä kuitenkaan olla mainitsematta sitä, että kun Ivan Fjodorovitš
mennessään, kuten olen jo kertonut, yöllä Aljošan kanssa pois Katerina
Ivanovnan luota sanoi Aljošalle: »Minä en välitä hänestä», — niin
hän sillä hetkellä valehteli hirveästi: hän rakasti mielettömästi
Katerina Ivanovnaa, vaikka totta oli sekin, että hän joinakin hetkinä
vihasi tätä siinä määrin, että olisi voinut vaikka tappaa hänet.
Tässä yhtyi monta syytä: aivan järkytettynä Mitjaa kohdanneesta
asiasta Katerina Ivanovna lyöttäytyi hänen luokseen palanneeseen Ivan
Fjodorovitšiin kuin jonkinlaiseen pelastajaansa. Hänen tunteitaan
oli loukattu, häntä oli halvennettu. Mutta nyt ilmestyi taas mies,
joka oli ennenkin häntä niin paljon rakastanut, — oi, hän tiesi sen
varsin hyvin, — ja jonka älyä ja sydäntä hän aina oli pitänyt niin
suuressa arvossa. Mutta ankara tyttö ei antautunut kokonaan uhriksi,
huolimatta häneen rakastuneen Ivanin toiveitten koko karamazovilaisesta
hillittömyydestä ja kaikesta Ivanin hurmautumisesta häneen. Samaan
aikaan tyttöä kuitenkin yhtä mittaa kiusasi katumus siitä, ettei hän
ollut uskollinen Mitjalle, ja ankaran riidan hetkinä Ivanin kanssa
(ja näitä hetkiä oli monta) hän suoraan lausui tämän julki Ivanille.
Tätä juuri Ivan olikin Aljošan kanssa puhuessaan nimittänyt »valheeksi
valheen päällä». Siinä tietysti todella olikin paljon valhetta, ja tämä
kaikkein enimmän suututti Ivan Fjodorovitšia... mutta kaikesta tästä
myöhemmin. Sanalla sanoen, hän oli joksikin aikaa miltei unohtanut
Smerdjakovin. Ja kuitenkin kahden viikon kuluttua hänen ensimmäisestä
käynnistään tämän luona alkoivat häntä taas kiusata samat omituiset
ajatukset kuin ennenkin. Riittää, kun sanomme, että hän alkoi myötäänsä
kysellä itseltään: miksi hän silloin, ollessaan viimeistä yötä
Fjodor Pavlovitšin talossa ennen lähtöään, oli hiipinyt hiljaa kuin
varas portaille ja kuunnellut, mitä isä alhaalla tekee? Miksi hän
muisteli tätä inhoten, miksi hänen mielensä seuraavana aamuna matkalla
yhtäkkiä oli tullut niin surulliseksi ja miksi hän Moskovaan tultaessa
oli sanonut itselleen: »Minä olen roisto!» Ja nyt hän kerran tuli
ajatelleeksi, että kaikkien näitten kiusallisten ajatusten tähden hän
kenties on valmis unohtamaan Katerina Ivanovnankin, niin voimakkaasti
ne yhtäkkiä taas saivat hänet valtaansa! Juuri kun hän tätä ajatteli,
hän kohtasi Aljošan kadulla. Hän pysähdytti heti hänet ja kysyi häneltä
yhtäkkiä:
— Muistatko sinä, kun päivällisen jälkeen Dmitri syöksyi taloon ja löi
isää ja minä sitten sanoin sinulle pihalla, että pidätän itselleni
»toivomisen oikeuden», — sano, luulitko sinä silloin minun toivovan
isän kuolemaa vai etkö?
— Luulin, — vastasi Aljoša hiljaa.
— Niin se muuten olikin, ei siinä ollut mitään arvaamista. Mutta
luulitko sinä silloin sitäkin, että minä nimenomaan toivoin, jotta
»toinen inhoittava olento söisi toisen», eli että juuri Dmitri tappaisi
isän, vieläpä niin pian kuin suinkin... ja että minä itsekään en ollut
haluton myötävaikuttamaan?
Aljoša kalpeni hiukan ja katsoi ääneti veljeään silmiin.
— Puhu toki! — huudahti Ivan. — Minä haluan kaikin voimin tietää, mitä
sinä silloin ajattelit. Minun pitää saada tietää totuus, totuus!
Hän veti raskaasti henkeä katsoen jo etukäteen vihamielisesti Aljošaan.
— Anna minulle anteeksi, minä ajattelin silloin sitäkin, — kuiskasi
Aljoša ja vaikeni lisäämättä mitään »lieventävää asianhaaraa».
— Kiitos! — tokaisi Ivan ja lähti kiireesti matkaansa jättäen Aljošan.
Siitä asti Aljoša huomasi, että veli Ivan alkoi omituisen jyrkästi
loitota hänestä eikä näyttänyt hänestä pitävän, niin että hän itsekin
lakkasi sitten käymästä tämän luona. Mutta sillä hetkellä, heti tämän
kohtaamisen jälkeen, Ivan Fjodorovitš kotiinsa poikkeamatta lähti
yhtäkkiä taas Smerdjakovin luo.
7.